Lavalta: Kaiken maailman Mörri-Möykyt (Sibafest)

Kulttuuri kuuluu kaikille - iloa Sibafestin avajaiskonsertissa

Tammikuinen Sibafest pyörähti iloisesti käyntiin viime viikon lopulla ja jatkuu erilaisten tapahtumien myötä vielä tämän viikon lauantaihin asti. Seitsemättä kertaa järjestettävä musiikkifestivaali pyrkii esittelemään Sibelius-Akatemian toimintaa ja siellä vaikuttavia lahjakkuuksia. Festivaali avattiin virallisesti lauantaina koko perheen päivällä ja sitä seuranneella avajaiskonsertilla, jonka ensimmäinen osio oli niin ikään suunnattu lapsille.

Kaiken maailman Mörri-Möykyt -konsertissa kuultiin Marjatta Pokelan lastenlauluja, jotka varmasti herättävät muistoja monenikäisten kuulijoiden korvissa. Juonellisesti etenevä konsertti toi lavalle tuttuja hahmoja Mörri-Möykystä Mörköön ja kuuntelun lomassa myös yleisö sai laulaa mukana, asiaankuuluvasti kapellimestarin johdolla tietenkin.

Avajaiskonsertissa esiintyi Sibelius-Akatemian opiskelijoista ja alumneista koostuva yhtye ja kuoro sympaattisten lapsiesiintyjien ja Espoon työväenopiston Muuttolinnut-kuoron kanssa. Esiintymisvaatteet vaikuttivat siltä, että ne oli itse kukin saanut oman lapsellisuusfiiliksensä mukaan valita ja siten lavalla oli paljon värikästä katseltavaa musiikin kuuntelun lomassa. Vaikutti myös siltä, että esiintyjillä oli oikeasti lavalla hauskaa, mikä ainakin itselläni parantaa kokemusta entisestään.

Konsertissa oli sanalla sanoen ihanaa. Lapset saivat hihkua ja ihmetellä, mutta tunnelma oli silti salissa rauhallinen ja keskittynyt. Oma vauva viihtyi sylissä hyvin kuunnellen vähän yli puolet konsertista ja nukahtaen sitten Ihme ja kumman aikana. Katsomossa istuessa virisi toive, että olisipa tällaisia lapset mukaan -konsertteja enemmänkin.

Kaiken maailman Mörri-möykkyjen parissa tuli hirvittävän hyvä mieli. Tuntui mukavalta, että Sibafest avattiin virallisesti isossa salissa lapsille suunnatulla ohjelmalla, musiikki ja kulttuuri kuuluvat kaikille. Kiitos.

Itse en harmikseni saanut mahdutettua muuta Sibafestin ohjelmaa omaan kalenteriini, mutta te ehditte vielä! Kurkkaa ohjelma (myös ilmaisia konsertteja sun muita!) täältä.

Kiitokset Sibafestille kutsuvieraslipuista konserttiin.

Lavalta: Eeva Kontu feat. Lauri Viita (Teatterikesä)

Kuva: Carolin Büttner / Teatterikesä

Teatterikesän torstaissa Ohjelmateltta täyttyi ääriään myöten iltakymmeneltä, kun vuorossa oli konsertti Eeva Kontu feat. Lauri Viita. Lauri Viidan juhlavuoteen sopivasti konsertissa kuultiin ensiesityksenä kappaleita Viita 1949 –musiikkinäytelmästä ja niiden lisäksi erinäisiä uusia sovituksia sellaisista manserockin klassikoista kuten Juicen Tampereen aamu ja Popedan Pitkä kuuma kesä.

Solisteina kuultiin upeita Nina Tapiota ja Jukka Nylundia, vierailijoina lavalla nähtiin häikäisevät Petra Karjalainen ja Tiina Weckström. Yhtyeessä puolestaan soittivat Joonas Mikkilä, Saku Mattila, Teemu Broman, Mikko Renfors, Harri Topi ja Lotta Laaksonen. Tällä kymmenpäisellä kokoonpanolla kelpaa tosiaan esiintyä, sillä osaaminen on ensiluokkaista.

Toki tiesin etukäteen Eeva Kontun olevan lahjakas kapellimestari, mutta tämä konsertti pääsi silti yllättämään. Kontu osaa säveltämisen ja johtamisen lisäksi myös esiintyä valloittavasti, laulaa vetävästi ja soittaa pianoa tavalla, josta siippani olisi ollut haltioissaan. Kappalelistan ehdin jo unohtaa, mutta katkelmia Viidan runoista ja kirjeistä jäi päähän soimaan ja miesten ruikutusrakkauslaulut naurattavat edelleen.

Tämän konsertin perusteella syksyn ohjelmistooni sujahtaa ehdottomasti Tampereen Työväen Teatterin Viita1949 –musiikkinäytelmä, jossa Kontun sävellyksiä siis kuullaan. Ilokseni voin ilmoittaa, että esityksen kappaleista on tekeillä myös cd-levy, jonka aion itselleni hankkia. Kerrankin on mahdollisuus kuunnella kappaleita vielä kotonakin. Tästäkin iltamasta olisi ollut loistavaa saada tallenne, vaikka tokihan liveveto on aina paras siinä hetkessä.

Konsertin aikana Ohjelmateltan katto tuntuu hengittävän mukana. Tunnelma vaihteli riehakkaasta lähes hartaaseen ja sydäntä sytkyttää useaan kertaan. Vahvat laulusuoritukset, komeat sovitukset ja Kontun oma into tekivät konsertista upean kokemuksen. Jos tämä jossain vielä tulee ohjelmistoon, niin suosittelen sitä mitä lämpimimmin. 

Lavalta: Harvinaisen hyvää elokuvamusiikkia (Sibafest)

Kuva: Marko Kudjerski

Käyn hyvin harvoin kuuntelemassa konsertteja, siis sellaisia musiikkiesityksiä joissa istutaan penkeissä ja vain kuunnellaan. Tarjous tutustua kuudennetta kertaa järjestettävään, tällä kertaa elokuvateemaiseen Sibafestiin oli kuitenkin sen verran houkuttava, että kipitimme torstai-iltana kohti Musiikkitalon Camerata-salia ja Harvinaisen hyvää elokuvamusiikkia -konserttia.

Konsertissa kuultiin nimensä mukaisesti erinäisiä elokuvasävellyksiä soitettuna hieman harvinaisemmilla soittimilla. Lavalla nähtiin Otto Virtanen (fagotti), Jukka Myllys (eufonium), Petri Keskitalo (tuuba) ja Seppo Kantonen (piano). Entisenä puupuhaltajana odotin kiinnostuneena erityisesti vaskisoittimien kuulemista, ne kun eivät ole itselleni juurikaan tuttuja soittimia. Ja moneen niistä kyllä oli, vaskista ja muistakin!

Konsertti aloitettiin Keskitalon ja Myllyksen duetolla Hawaii Five-O (tunnusmusiikki samaisesta tv-sarjasta) ja siitä eteenpäin homma olikin yhtä soittamisen riemua. Mieleen jäivät erityisesti Keskitalon soolona soittama, Blown Away -elokuvassakin kuultu, With or Without You (loopperilla ja bassolla sai yllättävän äkisti taituroitua komeat taustat tuuballe), John Barryn James Bond -elokuviin tekemistä kappaleista koottu Double-O Suite ja maaliskuussa Suomeen saapuvan Ennio Morriconen säveltämä teema elokuvaan Giù la testa (eli Kourallinen dynamiittia).

Mahtui mukaan kyllä muutama hitaampikin kappale, esimerkiksi Hiljaisuus-elokuvan musiikeista kootuissa katkelmissa tunnelmoitiin hyvin suomalaisissa, haikeissa tunnelmissa ja syviin tunteisiin päästiin myös Katariina ja Munkkiniemen kreivi -elokuvasta tutusta Romanssissa, jossa Virtanen taituroi fagottinsa kanssa.

Kappaleiden välissä kuultiin myös mainioita Keskitalon välispiikkejä, joihin oli mahdutettu jos jonkinlaista nippelitietoa käsiteltävistä elokuvista ja niiden taustoista. Jollain ihmeen tavalla jokaiseen kappaleeseen saatiin myös kytkettyä Irlanti, en tiedä miksi, mutta täytyy nostaa hattua kekseliäisyydelle ja luoville aasinsilloille.

Ihailen tavattomasti vaskipuhaltajia tai puhaltajia ylipäätänsä, tämän jälkeen vielä enemmän. Tunnin konsertin aikana saa puhaltaa äänen jos toisenkin ja soittimien mekaniikka näyttää meikäläisen silmään hämmentävältä. Soittimet ovat myös sen verran massiivisia, että heikompaa (eli poikkihuiluun tottunutta) hirvittää. Jottei nyt menisi vain puhaltajien ylistykseksi niin ei pianossa kuultu Seppo Kantonen missään nimessä turha ollut, hienosti soi komea Steinway puhaltimien rinnalla.

Veikkaan, että aika monella muullakin soi loppuillan päässä John Williamsin ikimuistoinen sävellys Cantina Band ja toki myös encorena kuultu 20th Century Foxin mainio tunnari. Siippa antoi konsertille arvosanan 5/5 ja minä taidan olla samaa mieltä, lisää tällaista kiitos!

Lämmin kiitos Sibafestille kutsuvieraslipuista konserttiin! Tapahtuma jää seurantaan, tiedä vaikka ensi vuonna uskaltautuisin useampaankin konserttiin.

Tämän vuoden Sibafest jatkuu vielä lauantaihin asti, itse menisin kuuntelemaan ainakin Musikaalista-konsertin (la klo 17) jos aikataulut eivät sitä estäisi.

Lavalta: Café de Abejasin levynjulkaisukonsertti

Jos tällä hetkellä pitäisi mainita lempiyhtye, siis sellainen jota kuuntelee säännöllisesti ja jonka keikoilla käy, vastaisin Café de Abejas. Toista levyä on odotettu käytännössä sen jälkeen, kun ensimmäinen eli Mascot Moth ilmestyi vuonna 2012. Uusi levy Is This Casablanca? tupsahti postilaatikosta joulun jälkeen ja virallista levynjulkaisua juhlistettaisiin 3.2. konsertilla elokuvateatteri Andorrassa. Kun samana päivänä oli sattumoisin miehen syntymäpäivä, oli illan ohjelmavalinta selkeä.

Andorran teatterisali sopii yhtyeen chanson-tyyliin oivallisesti ja itse ainakin kiittelen, että konsertin aikana saa istua ja kuunnella rauhassa. Lavalle oli luotu tunnelmaa erilaisilla lampuilla, takana tietysti punaiset samettiverhot. Tunnelma on hämyinen, kuten illan film noir -teemaan sopiikin.

Sanotaan nyt heti tähän alkuun, että yhtye soi edelleen upeasti. Laura Reunasen ja Jere Rallin tukena lavalla kuullaan sellisti Saara Viikaa ja perkussionisti Ilari Launosta. Samalla kokoonpanolla soitettiin myös kevään Kammerkabarett-konsertti ja nelihenkistä soittoa oli ilo taas kuulla.

Olen kuunnellut levyä viime aikoina niin paljon, että kappaleiden kuulemiskerrat tuntuvan limittyvän päässä sekaisin. Konsertissa kuultiin joka tapauksessa levyn kaikki kappaleet. Omia suosikkejani ovat Pariisin tanssipaikkoihin sijoittuva traaginen Zaza (kuuntele täällä), lempeä Go Gently ja haikea The Legend of La Lirio, joka kumartaa copla-musiikin suuntaan. End of Me oli myös mahtavaa kuulla livenä.

Musiikin lisäksi lavalla nähtiin myös Armi von Vepin esiintymistä eksoottisesta tanssista burleskiin ja performanssitaiteeseen. Aplodit kuuluvat ehdottomasti myös hänelle, sillä tämä viehättävä vaaleaverikkö sopii yhtyeen tyyliin erinomaisesti ja karismaa löytyy rutkasti. Performanssiin osallistuvat toki myös yhtyeen jäsenet, erityismaininnan saa vaatteiden vaihto lavalla. Trés chic!

Pitkän päivän jälkeen konsertti tarjosi hetken levähdyksen muusta maailmasta. Is This Casablanca? sai näköisensä julkaisukonsertin ja kuulijat, tai ainakin minä ja mies, upean kokemuksen.

Kiitos Café de Abejas ja onnea uudesta levystä!

Lavalta: Timo Tuominen: Encore Brel (Lavaklubi)

Timo Tuominen. Kuva: Tomi Palsa

"Kulta, Kansallisteatterissa menee taas noita Brel-konsertteja. Mennäänkö nyt vihdoin?"
"Ai mitä, meneekö siellä sellaisia, miksi me ei olla menty jo aiemmin?"

Suurinpiirtein tällainen keskustelu käytiin miehen kanssa eräänä päivänä junassa. Päivämäärät sumplittiin ja liput ostettiin tämän syksyn viimeiseen Timo Tuominen: Encore Brel -konserttiin Lavaklubille. Itse lähdin matkaan varsin neutraalein odotuksin ja päädyin yllättymään riemukkaasti.

Timo Tuominen esittää lavalla kaksikymmentäneljä Jacques Brelin kappaletta, joista suurimman osan hän on suomentanut itse. Ranska on muuttunut suomeksi jotenkin kivuttoman tuntuisesti, kappaleet sopivan Tuomisen suuhun kuin nakutettu. Suuri osa esityksen tenhosta on kuitenkin peräisin Tuomisen lavakarismasta, joillekin sitä vain on jaettu isolla kauhalla ja hyvä niin. Tuominen eläytyy laulujensa henkilöihin, liikkuu, artikuloi. Näyttelijäntaidot on selvästi valjastettu esityksen käyttöön, mutta taustalla kuultaa myös rakkaus Brelin kappaleisiin.

Turha siellä olisi kuitenkin laulaa, jos rinnalla ei olisi asiaansa osaavia muusikoita. Tomi Rikkola (kitara, alttoviulu, melodica), Tuomo Kuure (kontrabasso), Juha Menna (rummut, perkussiot) ja Marko Roininen (piano, haitari) maalaavat tarinoille sellaisen taustan, että niitä kelpaa esittää. Bravo. Lavaklubin miljöö myös sopii oivallisesti konsertille ja vaikka tämä olisi ollut hieno nähdä myös Suurella näyttämöllä, on pienemmässä tilassa jotain chansoneihin sopivaa tunnelmaa.

Kappaleista mieleen jäivät erityisesti äidinkielenopettajia varmasti ihastuttava Ruusa (Rosa), tenhoava Kuolevainen (Le moribond), humoristiset Porvarit (Les bourgeois) ja Kuinka voisi tappaa vaimonsa rakastajan kun on saanut niin hyvän kasvatuksen kuin minä (Comment tuer l'amant de sa femme quand on a été élevé comme moi dans la tradition), miestä kovasti hymyilyttänyt Naiset vai koirat (Les filles et les chiens) ja vetoomuksena esitetty Rakastakaa (Quand on a que lámour). Kovasti soisin, että nämä kappaleet saisi joskus vielä levyttää, sillä niitä kuuntelisi mielellään toistekin. Onneksi paikan päältä sentään sai aikaisempaa julkaisua Timo Tuominen avec Jacques Brel.

Äitini kuvailisi tätä varmaankin termillä mieletön, joten lainaan nyt häntä. Sillä sitä konsertti oli. Elähdyttävä, ilahduttava, tunnepitoinen. Kiitos.

***

Sunnuntaina on siis vielä mahdollista nähdä Tuominen Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä Brel Spécial-konsertissa, johon ilmeisesti saa vielä lippuja.

Lavalta: Café de Abejasin Kammerkabarett (Savoy)

Kuva: Juha Reunanen / Reunanen Photography

Kevään konserttitapaus itselle oli ehdottomasti Café de Abejasin Kammerkabarett, joka nähtiin Savoyssa 21.5. Olimme, minä ja mies, odottaneet jo kovin. Liput parven ensimmäiseltä riviltä oli hankittu aikapäiviä sitten. Sadekaan ei pidätellyt, lähdimme junalla kohti keskustaa ja Kasarmikatua.

Café de Abejasiin törmäsin ensimmäisen kerran Soiva kortteli -tapahtumassa muutama vuosi sitten. Kaupunginmuseossa esiintynyt duo hurmasi ensikuulemalta ja samana vuonna ilmestynyt ensimmäinen levy on ollut meillä ahkerassa kuuntelussa. Olemme olleet kuulemassa duoa jo useamman kerran, mutta Kammerkabarettin luvattiin olevan jotain erikoista. Lavalla nousisi Laura Reunasen ja Jere Waltteri Rallin lisäksi sellisti Saara Viika, perkussionisti Ilari Launonen ja ihastuttava muusa Noora Palotie.

Väliajallisen konsertin tunnelma oli upea ja hieman nyrjähtänyt, hyvällä tavalla. Tuntui, kuin olisi ollut jossain hämyisessä kellaritilassa, ei suinkaan Savoyn salissa. Lavalle katsoessa huomaa tarkkailevansa vuoroin soittajia, vuoroin Palotien nykysirkusta. Koreografiat on suunniteltu taiten, kaikki käy yhteen.Viimeisen päälle ovat myös valot ja puvustus.

Konsertin aikana kuultiin lähes kaikki Mascot Moth -albumin kappaleet ja liuta uusia. Itse ilahduin pitämieni (I'd teach you how to) Fly- ja Mascot Moth -kappaleiden kuulemisesta. Uusista mieleen jäivät erityisesti insrumentaalinen Irma Vep Quickstep ja Waiting for the Roses. Odotettuna lopetuksena kuultiin surullinen mutta kaunis The Captain and the Widow (jonka musiikkivideon voitte katsoa täältä).

Noora Palotien performanssi oli myös upeaa katsottavaa ja sopi musiikkiin oivallisesti. Erityisesti toisen puoliajan aloittanut La Beauté ja Le Grand Feu olivat tyylikkäitä. Tai oikeastaan, kaikki oli tyylikästä, upeaa. Kehun nyt paljon, mutta en syyttä.

Kiitos Café de Abejas, kiitos Savoy. Toivon, että tällaisia iltamia järjestetään tulevaisuudessa vielä monta. Minä tulen paikalle.

Lavalta: Jarkko Martikainen ja Luotetut Miehet (Sellosali)

Kannatti mennä ensimmäistä kertaa elämässään Sellosaliin kuuntelemaan Jarkko Martikaista ja Luotettuja Miehiä. Pidän tästä paikasta -konsertti oli nimittäin upeaa kuultavaa. Ja sitä kuultavaa saatii lähes kahden tunnin ajan.

Oma Martikais-historiani on oikeastaan vain muutaman vuoden ikäinen, tutustumisesta ja tykästymisestä artistiin voi syyttää miestä, mutta nopeasti kappaleista tuli tärkeitä ja useasti kuunneltuja. Siksi olikin hienoa, kun koko konsertti alkoi yhdellä suosikeistani eli Myrskyllä. Yhteensä konsertin aikana kuultiin huikeat 23 kappaletta Martikaisen uran varrelta.

Arvoimme keikkapäiviä katsoessamme että menisimmekö Looseen (10.4.) vai tänne. Onneksi valitsimme Sellosalin. Ensinnäkin musiikista saa nauttia rauhassa istuen, kukaan ei huutele baarimaisia kommentteja ja kaiken lisäksi kappaleet soivat suuressa salissa hienosti. Biisien ympärille tuli ilmaa ja jonkinlaista jylhyyttä, jota matalassa Loosen salissa tuskin saavutettaisiin.

Martikaisen lisäksi illan kokoonpanon muodostivat Ema Hurskainen, rummut ja basso, Luis Herrero, basso ja harmonikka, sekä Anssi Salminen, joka soitti sekä kitaraa, mandoliinia että viulua. Nelihenkinen yhtye soi komeasti ja kappaleet olivat saaneet ympärilleen uudenlaisia sovituksia.

Mainion kappalevalikoiman lisäksi arvostin keikalla Earth Hourin huomioimista. Sähköinen yhtye ei toki voinut laittaa sähköjä täysin nollille, mutta esimerkiksi valaistuksessa säästeltiin huolella ja osan lavavalaistusta tarjosivat kymmenet lavan reunalle asetetut kynttilät. Arvostan tätä kovasti.

Konsertista jäi mainio fiilis. Kappaleet olivat upeasti soitettuja ja lavalta loisti yleisölle soittamisen riemu ja ilo. Tällaisissa tilaisuuksissa kävisi mieluusti useamminkin.

Koska tuolla aiemmin sanoin, kuinka oma Martikais-historiani on varsin lyhyt, annan tähän loppuun miehelle vieraskynätilan, sillä miehen ja Martikaisen yhteinen taival on ollut huomattavasti pidempi.

***

Varoitus: seuraavaa tekstiä on aivan turha käsitellä mitenkään objektiivisena, tämä on fanipoikapuhetta. 

Oli vuosi 1999, kun YUP:n Normaalien maihinnousu kolahti teini-ikäiseen meikäläiseen huolella. Seuraavan 14 vuoden aikana olen oppinut, että idolitkin ovat ihmisiä eikä kaikkea musiikillisen sankarinsa tekosia tarvitse allekirjoittaa. Saattaa saapua myös aikoja, jolloin tuntee, että on jo päässyt ”yli” nuoruuden lempitekijöistään. 

Tänään Sellosalissa tunsin nuortuneeni ainakin kymmenisen vuotta. Vaikka Luotettujen miesten settilista käsittikin pääosin Martikaisen soolouran kappaleita (lukuunottamatta upeita versioita Väärinkäsityksiä merellä ja Homo Sapiens -biiseistä) soitossa oli silti YUP:n aikaista vapautuneisuutta, mietoa nyrjähtäneisyyttä ja aitoa iloa. Multi-instrumentalisteista koostuvan yhtyeen ilmaisu vaihteli suoranaisella virtuositeetin tasolla rivakasta Flogging Molly -henkisestä viulupunkista tummempiin sävymaalailuihin, suoraan sähkökitararokkiin ja stemmakuorrutettuihin popsävelmiin. 

Luotetut Miehet on juuri se yhtye, jota Jarkko Martikainen on aina tarvinnutkin. Anssi Salmista voisi hyvin luonnehtia kansanmusiikin Marzi Nymaniksi, Ema Hurskainen yllättää monipuolisilla rumpu- ja bassokyvyillään (myönnän, Eläkeläisten rumpaliksi henkilöitynyt Hurskainen oli mielestäni tätä ennen aina pelkkä humpparumpali) ja Luis Herreron harmonikka toi hienoja sävyjä. On suoranainen vääryys, mikäli tämän yhtyekokoonpanon toilailuista ei synny live-cd:tä tai -dvd:tä. 

Vaikka Martikaisen keikat ovat olleet viime vuosina järjestään erinomaisia, on myönnettävä että vastaavanlaista riemukkuutta en ole häneltä vuosiin nähnyt. On ilo nähdä soiton riemua ja kuulla upeita sovituksia. Martikainen vaikuttaa yhtyeineen siltä, että lavalla on todella hauskaa. Tämä yhtye pitää kuulla ja nähdä. Suosittelen hankkiutumaan keikallensa mahdollisimman pian.

Lavalta: Sibelius-Akatemian Folk Big Bandin levynjulkistuskonsertti (Musiikkitalo)

Meininki oli niin riemukas, että yhtyeestä ei saanut tarkkaa kuvaa.

Jos minulta kysytään musiikkimakuani, en ensimmäisenä tule listanneeksi kansanmusiikkia. Oikeastaan vähän nolosti osaan nimetä vain kaksi kansanmusiikkiyhtyettä, ja toinen niistä on Sibelius-Akatemian Folk Big Band. Olen nähnyt tämän yhtyeen livenä aikaisemmin kaksi kertaa ja molemmilla kerroilla olen ollut aivan myyty. Niin olin nytkin.

Tosin unohdin tietysti ostaa liput tähän konserttiin ja ne ehtivät loppua lippukaupasta. Onneksi mies oli hereillä, kun tiistaina niitä vapautui muutama, ja kärppänä nappasi meille omat. Niinpä marssimme keskiviikkoiltana Musiikkitaloon (jossa vierailin ensimmäistä kertaa) ja sen loppuunmyytyyn Sonore-saliin.

Siba Folk Big Band veti, odotusteni mukaisesti, aivan huikean konsertin. Jo aloitus, kaunis ja kuvaelmallinen Metsän sävel sai karvat nousemaan pystyyn. Kuinka voikaan olla näin taitavia muusikoita ja esiintyjiä. Konsertin aikana kuultiin kokoelma levyn kappaleita ja tunnelmat vaihtelivat haikeista riemukkaisiin. Noin neljäkymmentä muusikkoa ja laulajaa pistivät parastaan ja yleisö eli tunnelmassa mukana. Laulun Suomesta spiikkaus sai aikaan ihastuneen huokauksen yleisön joukossa ja juhlava Promootiokantaatti sai hiljentymään.

Etenkin konsertin loppupuolella innostuttiin. Esiintyjät kuoriutuvat virallisista esiintymisasuistaan ja tilalle tulee glitteriä, saippuakuplia, hassuja hattuja ja laseja. Esimerkiksi Paimendiskon aikana tunnelma on katossa ja ainut puuttuva elementti oli tanssilattia. Onneksi esiintyjillä oli selvästi lavalla hyvä meininki, siitä sai virtaa itsellekin.

Erityismaininnat hilpeälle kitaraporukalle, asenteellisille harmonin soittajille ja upealle triangelisoitannalle. Ja kuka olisikaan arvannut, että kanteleet ja nokkahuilut voivat olla todellisia bilesoittimia? Oikeastaan koko yhtyeelle voisi antaa vielä erikseen aplodit, sillä esiintyminen selvästi oli kivaa ja tunnelma välittyi myös katsomoon mitä mainioimmin.

Huikea keikka päätettiin Musiikkitalon aulaan. Tunnelma oli riemukas. Ja riemukkaita, tai vähintään hämmentyneitä, olivat myös paikalle eksyneet turistit jotka pääsivät todistamaan konsertin viimeisiä sointuja.

Loistava konsertti, mahtava yhtye. Suosittelen lämpimästi.

Lavalta: Martin Alvarado & Mikko Helenius (Mathildedal)

Ruukkialue löytyy Ruukinrannantieltä, tämä on uimarannan osoite.

Eilen matkasimme siipan kanssa Mathildedalin Ruukkialueelle Salon liepeille kuulemaan argentiinalaista tangoa Martin Alvaradon esittämänä Mikko Heleniuksen säestäessä. Konsertti järjestettiin Ruukin Kankirautavarastossa, eräänlaisessa kokoustilassa, jonne oli rennosti aseteltu pitkiä pöytiä joissa istuttiin luovassa sekajärjestyksessä.

Konserttiin kuului kaksi settiä, yhteispituus taukoineen oli hieman yli kaksi tuntia. Musiikki oli pääasiassa espanjaksi, mutta muutamia pätkiä kuultiin - kuulijoiden riemastukseksi - myös suomeksi. Laulujen sanoista en ymmärtänyt juuri mitään ja englanninkielisistä selostuksistakin vain vähän, mutta tunnelma oli joka tapauksessa kohdallaan. Tunnelma oli tangon ja muutamien muidenkin musiikkilajien pyörteissä pääosin surullinen tai intohimoinen, oikein sopivaa kyytipoikaa hämärään iltaan.

Alvarado itse oli varsin sympaattinen persoonallisine lauluäänineen ja hauskahkoine välispiikkeineen. Show'n tosin varasti Mikko Helenius lakonisella olemuksellaan ja upealla soitollaan. Enpä ole aiemmin nähnyt kenenkään soittavan yhtä aikaa koskettimia sekä bandoneonia. Oli melkoisen hienon kuuloista, kelpasi ihastella.

Lipun hintaan kuuluivat myös glögi sekä pöytiin tuodut pikkusuolaiset eli oliivit, foccacciat sekä hummus. Kyllä kelpasi nauttia musiikista ja ruoasta! Vapaamuotoinen tilaisuus oli myös siinä mielessä, että halutessaan paikalle sai tuoda omia viinipulloja ja nauttia pikkujoulutunnelmasta.

Samalla reissulla yövyimme Ruukkialueelle kesällä avatussa Ruukin majatalossa. Hotellina erittäin viehättävä, sänky pohjattoman mukava ja lähiruoasta koostuva aamiainen erinomainen. Suosittelen myös sitä lämpimästi.

(Kiitos äidille konserttilipuista ja hotellista!)

Lavalta: Arenan aarteet -musikaalikonsertti (HKT)

Kaikki jutun kuvat : Mirka Klemola / Jani Forsberg / Imagenary Oy

Perjantai-illan kruunasi eilen Helsingin Kaupunginteatterin Arenan aarteet -musikaalikonsertti. Minun oma rakkauteni musikaaleihin on nimittäin melko suurelta osin Kaupunginteatterin (ja äitini) syytä. 12-vuotislahjaksi pääsin katsomaan silloin HKT:ssa pyörivää Les Misérablesia ja olin myyty. Musikaalit olivat sydämessäni siitä asti.

Tässä musikaalikonsertissa joukko HKT:n musikaalinäyttelijöitä esittää sekä kappaleita teatterissa pyörineistä musikaaleista että omia suosikkejaan. Illan aloitti Pertti Koivula lämmitellen yleisön ja päästäen sitten illan tähdet ottamaan lavan haltuunsa. Tähdet sekä lauloivat että kertoivat anekdootteja uransa varrelta.

Jokainen näyttelijä pääsi esittämään lavalla kahdesta kolmeen kappaletta. Illassa kuultiin sekä mieleenjääneitä kappaleita HKT:n esityksistä että näyttelijöiden omia suosikkeja kuten Vuokko Hovatan Barbaran laulu Kerjäläisoopperasta tai Emilia Nymanin vahva And I Am Telling You I'm Not Going Dreamgirlsistä. Enpä myöskään olisi uskonut kuulevani kappaletta Monty Python-tähtien musikaalista Spamalot, mutta niinpä sain kuitenkin nauraa Antti Timosen ja Marika Westerlingin upealle ja hauskalle The Song That Goes Like This-kappaleella.

Toisaalta pääsin myös palaamaan näkemieni musikaalien maailmaan. Vuonna 2010 kantaesityksensä saaneesta Next to Normalista esitti Tuukka Leppänen kappaleen Eloon jäin. Kiitos siitä. Lisäksi Sara Welling sai hymyn huulilleni mainiolla versiollaan Wickedin Suosio-kappaleella.

Arena-teatteri oli kaunis tila konsertille ja valoilla saatiin paljon tunnelmaa aikaiseksi. Välillä tosin oli pakko vain sulkea silmät ja nauttia musiikista, kuunnella itselle rakkaita kappaleita tai yksinkertaisesti vain nauttia taitavien laulajien ja orkesterin yhteistyöstä.

Lisäksi esitys toi taas mieleen sen, että miksi ihmeessä minä en käynyt silloin katsomassa Kaunotarta ja Hirviötä tai Maija Poppasta tai Hairsprayta. Onneksi on tällainen konsertti, joka muuten pyörii vain maaliskuun puoliväliin.

ps. Vaikka näin yleisesti ottaen yritän olla teksteissäni asiallisen oloinen, sanon tämän nyt kuitenkin. Te ihanat Tuukka Leppänen, Vuokko Hovatta, Sara Welling, Antti Timonen, Emilia Nyman, Mikko Vihma ja Marika Westerling, kiitos kun laulatte ja teette ainakin tämän yhden kuuntelijan hyvin onnelliseksi.

Lämmin kiitos Kaupunginteatterille kutsusta esitykseen.

Lavalta: Leonard Cohen

It's important to sit in the rain and listen to music. Otherwise we might grow weak. We might grow decadent.

Onneksi ei kuitenkaan satanut ja yleisö sai nauttia Leonard Cohenin musiikista viileässä syysillassa Sonera Stadiumilla. Meillä oli varsin mainiot kenttäpaikat, josta näki lavalle mutta enemmän esitystä tuli kai katseltua sivuruuduilta. Lähes nelituntiseksi venähtänyt kaksinäytöksinen konsertti tarjosi tunnelmapaloja niin vanhemmista kappaleista kuin uudelta Old Ideas -albumilta.

Useammin käyneille konsertti tarjosi ilmeisesti myös paljon tuttua. Itse olin herra Cohenin keikalla ensimmäistä kertaa ja iloinen jo pelkästään paikallaolostani. Oli hienoa kuulla niin Suzanne, Hallelujah kuin First We Take Manhattankin. Herra Cohenin sympaattisen lavakarisman lisäksi myös koko soitinosasto oli hieno. Erityispisteet saa kitaristi Mitch Watkins, jolla oli parhaimmat ilmeet. Hienoa oli myös kuunnella upeaa viulunsoittoa ja Hammond B-3:sen rouheaa poljentoa.

Parhaimmillaan Cohen lienisi jossain intiimissä tilassa, kuten esimerkiksi Lavaklubilla tai miksei vaikkapa itse Kansallisteatterissa. Niin pienet puitteet eivät kuitenkaan taida olla realistisia ajatellessa maailmanluokan tähden esiintymistä. Harmi.

Kaiken kaikkiaan konsertti oli hieno elämys ja oli upeaa katsella, miten liki kahdeksankymppinen Cohen tulkitsee lavalla kumealla äänellään. Lauluvuoronsa saivat myös Cohenin taustalaulajat Sharon Robinson sekä Hattie ja Charley Webb.

Minulle konsertin paras hetki oli kuulla Take This Waltz ja saada tanssia siitä kolme säkeistöä ennen järjestysmiehen (kohteliasta) keskeytystä. Kerrankos sitä pääsi kolmitahtista itse herran laulamana. Mitä minä tästä osaan muuta sanoa kuin että tuli hyvä mieli.

Kiitos siis koko Old Ideas -kiertuetiimille siitä, että saavuitte Suomeen ja loitte tämän mainion illan.

Heartfelt thank you to the whole crew behind the Old Ideas -tour for coming to Finland and making this great night possible.