Lavalta: Näytelmä joka menee pieleen (Tampereen teatteri)

Koko Polyteknisen Draamaseuran esiintyjäkaarti. Kuva: Harri Hinkka

Onni onnettomuuksista

Tampereen teatterin Näytelmä joka menee pieleen on esitys, jossa on kaikki ainekset todelliseen pieleenmenemiseen. Tarkkaan ajoitettu komedia on taitolaji, etenkin kun se taipuu farssin puolelle, ja esitys on myös teknisesti vaativa. Tampereella onneksi osataan, sillä esitys on äärimmäisen herkullinen ja koettelee tosissaan naurulihaksia.

Polytekninen Draamaseura on päässyt esittämään huolella valmisteltua mysteerinäytelmää Murha Havershamissa. Puitteet ovat komeat ja kaikki on periaatteessa valmista, mutta kommelluksilta ei säästytä. Joku unohtaa vuorosanansa, tarpeisto on kateissa, lavasteet romuttuvat, teknikko unohtuu selaamaan matkapuhelinta ja milloin mitäkin. Jos jokin voi esityksessä mennä pieleen, niin tässä esityksessä se tapahtuu.

Iso osa näytelmän viehätyksestä on sen yllätyksellisyydessä. Koskaan ei tiedä mikä moka tapahtuu seuraavaksi ja kuka on siihen syyllinen. Esityksen olisi myös voinut viettää pelkästään katsellen ääni- ja valoteknikon, intohimoisen Duran Duran -fanin Teuvo Hiltusen (Tomi Alatalo) tempauksia. Tätä ei kuitenkaan käytännössä voi tehdä, sillä varsinaiset näyttelijät ovat karikatyyrimäisyydessään herkullista katsottavaa.

Etenkin Risto Korhonen (Lari Halme) esityksen ohjaajana, kaiken muun suunnittelijana ja tarkastaja Carterin roolissa teki vaikutuksen. Miten voikin ihminen hiljaksiin hajota lavalla epätoivossaan atomeiksi? Henry Leudon (Risto Korhonen) hovimestariparka herätti sympatiaa, näyttämömestari Anne Moilanen (Mari Turunen) puolestaan ilahdutti kekseliäisyydellään. Roolitus on onnistunut, tai ainakin Tampereen teatterin puolesta näin, Polyteknisen Draamaseuran näyttelijät taitavat kaivata vielä hieman harjoitusta ja napakampaa ohjausta. (Jos nämä tuplanimet tässä ihmetyttävät, niin hankkikaa esityksen käsiohjelma. Suosittelen.)

En ole esityksen nähtyäni lainkaan yllättynyt, että se on kerännyt maailmalla jos jonkinlaisia palkintoja ja kehuja. En silti myöskään usko, että kotimainen versio jää alkuperäisen jalkoihin. Tampereella tehdään tarkkaa ja koomisesti hulvatonta työtä ja jopa farssin vierastaja nauroi itsensä tärviölle.

Tämä esitys tuli minulle ehdottomasti tarpeeseen loppuvuoden kiireruljanssin keskellä. Esitystä pääsee onneksi katsomaan vielä ensi vuodenkin puolella.

Lämpimät kiitokset kutsuvieraslipuista Tampereen teatterille.

Lavalta: Hylje (OMS-teatteri)

Kuva: Jussi Rekiaro

Aito tunne on helpompi myydä muille kuin kokea itse

Viime vuonna perustettu OMS-teatteri aloittaa toimintansa isolla musikaaliproduktiolla VR:n vanhassa junatehtaassa. Mustaksi musikaalikomediaksi tituleerattu Hylje kuljettaa ihmettelemään tämän päivän keskiluokkaa, joka kipuilee oman olemisensa kanssa ja yrittää olla onnellinen onnistumatta siinä kovin hyvin. Onneksi OMS-teatteri sen sijaan onnistuu, sillä massiivisesti tuotettu produktio on koskettava, visuaalisesti ja musiikillisesti tyylikäs ja muutenkin viimeisen päälle tehty.

Ilmari Jäntti päättää laittaa elämänsä uusiksi ja lähtee risteilylaivalle kolmeksi kuukaudeksi maskottihommiin. Rantaan jäävät tyttöystävä ja nousukiitoinen työ mainostoimistossa. Maskotin puvun alta maailman näkee erilaisin silmin eikä pehmeänä Jaxuhalli-hylkeenä ole niin auvoista kuin luulisi. Vaikeaa on muillakin: Markuksen ja Rebekan parisuhde seilaa karikolta toiselle eikä asiaa auta se, ettei Cecilia-tytär halua puhua kummallekaan. Risteilyaluksen keinotekoisessa todellisuudessa toiveet ja pelot törmäävät eikä kurimuksesta nouse kukaan entisenlaisena.

Tarinassa käytetään huumorintuojina hienosti hyväksi kliseisiä käsityksiä niin hipsterihenkisistä mainostoimistotyöläisistä, tyhjästä risteilyelämästä kuin pastellinvärisistä ruotsalaisista. Pintaa raaputtamalla päähenkilöihin on kuitenkin löydetty syvyyttä ja tarkkanäköinen käsikirjoitus saa oikeasti ajattelemaan. Esityksen jälkeen keskustelimme pitkään siitä, mitä oikeasti lopulta tapahtui ja miksi, ja kuinka hankalissa tilanteissa henkilöt omissa elämissään todella olivat. On arvostettavaa, että tummia sävyjä oli uskallettu ottaa rohkeasti mukaan keveyden vastapainoksi.

Pitkänomainen hallitila on lavaksi haastava, mutta tilanne on muutettu mahdollisuuksiksi. Tanssikoreografiat ovat laajalle levittyviä ja näyttäviä ja tilaa käytetään monipuolisesti koko esityksen ajan. Trukit ja siirtyvät lavaelementit muuttavat tilaa ja tyhjään halliin mahtuu oivallisesti tekemään vaikka upean koreografian 17 pyörällä. Harmillisesti tila tuo myös esityksen ainoan miinuksen, joka on vaikeus saada selvää laulujen sanoista. Ongelma on onneksi vain ajoittainen esiintyessään lähinnä orkesterin soittaessa voimakkaimmin. Esitykseen tehdyt kappaleet ovat tarttuvia ja niihin palaisi mielellään esityksen jälkeenkin. Tarinaan on ripoteltu myös liuta eri hahmojen esittämiä improvisoituja kappaleita, jotka sujahtavat osaksi kerrontaa yllättävän mutkattomasti.

Härliga pastellinväriset taikaruotsalaiset. Kuva: Jussi Rekiaro

Esityksen suola ovat joka tapauksessa sen upeat 23 näyttelijää, jotka taipuvat Meiju Lampisen ohjauksessa vaikka mihin. On vaikea uskoa, että kyseessä ei ole täysammatilaisproduktio. Tekijät tulevat erilaisista taustoista yhdistävänä ominaisuutenaan palo teatterin tekemiseen. Upeat tanssikoreografiat jo mainitsinkin, mutta osaamista on myös nimenomaan siinä lavaolemisessa. Tekemisestä paistaa ilo tehdä kunnianhimoista teatteria.

Musta komedia ei ole helppo laji eikä ole musikaalikaan, mutta Hylje on yllättävän tasapainoinen kokonaisuus ja hoitaa homman kunnialla kotiin. OMS-teatteri on luonut lavalle autenttisen risteilyhelvetin, josta ihminen löytää itsensä jos osaa vain sanoa oikeat sanat ääneen. Hylje jättää kaipuun päästä ajamaan taikaruotsalaisten kanssa pyörillä ja saa miettimään, mitä kaikkea ihminen sulkeekaan sisäänsä kun luulee että kukaan ei huomaa.

Esityksiä on lokakuun loppupuolelle saakka, suosittelen erittäin lämpimästi.

ps. Tunnen muutaman esityksessä mukana olevan ihmisen, mutta muita kytköksiä minulla ei esitykseen ole ja liputkin ostin itse.

Liikkuvaa kuvaa: Bridget Jones's Baby (2016)

Minä rakastin Bridget Jones's Babya ja olin siitä kovin helpottunut. Ensimmäinen, jo kaksikymmentä vuotta sitten ilmestynyt elokuva samannimisen kirjan kanssa on ollut minulle useampaan otteeseen tärkeä kumppani. Tätä myöten elokuvateatteriin sai siis mennä melkomoisen jännityksen vallassa, mutta kuten jo todettiin ei pettyä tarvinnut.

Bridget täyttää 43 vuotta. Painotavoite on saavutettu, mutta sinkkustatus on edelleen tallella herra Darcyn mentyä tahollaan naimisiin. Tästä ei kuitenkaan masennuta, vaan lähdetään rempseän työkaverin kanssa festareille ja mätkähdetään siellä komean Patrick Dempseyn eteen rähmälleen seurauksena vipinää ja parempi mieli. Tokihan sittemmin kohdataan ristiäisissä myös vastaeronnut Darcy, sytytetään vanha liekki ja tätä myöten jonkin aikaa myöhemmin tehtävä positiivinen raskaustesti herättää kiusallisen kysymyksen lapsen isästä.

Juonikuvio ei itsessään ole kovin kummoinen. Todetaan ensimmäiseksi, että on onni ettei elokuvaan tosiaan otettu kolmannen Bridget-kirjan Mad About the Boy juonta. Moni fani olisi varmaan jättänyt elokuvan katsomatta, jos Darcy olisi jätetty pois. Toiseksi kliseisestä ja jokseenkin arvattavasta juonesta huolimatta elokuva toimii kokonaisuutena todella hyvin. Leffaseuralainenkin totesi, että vaikka vitsit ja toiminta olivat arvattavia sitä löysi itsensä jatkuvasti nauramasta. Itse en muista nauraneeni missään näin paljon ja kovaa pitkään aikaan.

Renée Zellweger on edelleen ihanin Bridget. Vaikka vuosia on tullut lisää, on tuttu rakas hahmo siellä edelleen. Lisäksi kehitystä on tapahtunut, sillä kohelluksesta parisuhderintamalla huolimatta Bridget on edennyt urallaan kunnioitettavaan asemaan ja, kuten edellä mainittiin, on saavuttanut sen maagisen painotavoitteensa. Ilahduttavasti yhteispeli maailman ihanimman herra Darcyn eli Colin Firthin kanssa toimii myös edelleen hyvin. Firth vain paranee vanhetessaan ja tämän kuivakka komiikka puree kerta toisensa jälkeen. Ei se Dempseykään huono tosin ollut ja toimii itse asiassa todella kiinnostavana vastaparina Darcylle. Mainittakoon vielä, että Emma Thompson tekee herkullisen sivuroolin silmiään pyörittelevänä peribrittiläisenä gynekologina.

Kaiken kaikkiaan olin tästä elokuvasta tavattoman ilahtunut. Nauroin ja nautin tuttujen hahmojen seurasta ja arvostin sitä, että elokuvaan kuvattiin kolme vaihtoehtoista loppua ja katsottiin mikä niistä resonoi yleisön kanssa parhaiten. Minä sain mitä halusin, toivottavasti moni muukin.

Fanityttö-88 kiittää, kuittaa ja odottaa että elokuva ilmestyy, jotta voi pitkästä aikaa hankkia leffahyllyyn jotain uutta.

Lavalta: Strippiklubi Fingerpori (Teatteri Kultsa)

Kuvat: Timo Seppälä

Sananmuunnoksia ja kaksimielisyyksiä molemmille jaloille

Pertti Jarlan Fingerpori-stripit ovat ilahduttaneet ja hämmentäneetkin lukijoita kohta kymmenisen vuotta. Teatteri Kultsa on puolestaan ehtinyt tehdä näistä sanansäilällä kalistelevista sarjakuvista jo kolmesti näytelmän ja viimeisin päivitetty versio sai juuri ensi-iltansa. Strippiklubi Fingerpori esittää 75 minuutissa 150 Fingerpori-strippiä ja onnistuu tässä tavoitteessa hämmentävän hyvin.

Esityksen luonteesta johtuen varsinaista juonta ei tarinassa ole. Lyhyisiin kohtauksiin on kirjoitettu peräkkäin useita samaan tilanteeseen sopivaa vitsiä ja jos joka punchlinen perään päräyttäisi pienet badumtsihhit, olisi rumpalilla pian käsi krampissa. Ohjaaja Jalmari Jalonen on tehnyt hyvää työtä dramatisoinnin kanssa, sillä rytmitys ja sitä myöten esitys pysyy hyvin kasassa ja etenee yllättävän loogisesti. Hereillä pitää kuitenkin olla koko ajan, sillä vitsit menevät niin nopeasti että kyydistä tippuu äkkiä.

Fingerporilaisten rooleissa nähdään seitsemän näyttelijää. Jussi Vehkasalo, Marja-Liisa Lius ja Suvi Lahdenmäki saavat pysyä koko esityksen Heimo Vesana, Rivo-Riittana ja Irma Kääriäisenä, muut näyttelijät sukkuloivat kovaa vauhtia useiden roolien välillä merkaten hahmojaan muutamalla valitulla vaatekappaleella tai rekviisitalla. Mieleen jäivät erityisesti Jukka Hurjasen useat satunnaishahmot ja Petri Peltoniemen vain nopeasti lavalla vilahtanut mutta tarpeellinen kotiiviiniharrastaja Jorma. Arvostan, kun pienen vitsin vuoksi on tehty huvittavan paljon työtä.

Kiitosta on annettava erityisesti puvustuksesta huolehtineelle Teija Kotka-Pulkkiselle. Kun kyseessä on niinkin vakiintunut ilmiö kuin Fingerpori, on olennaista että hahmot näyttävät siltä mihin on tottunut. Tässä on onnistuttu nasevasti ja toki näyttelijätkin ovat ottaneet roolihahmonsa oivallisesti omikseen. Lisärytmitystä esitykseen tuo Fingerporin kaupunginorkesterin ominaisuudessa Helsingin juhlaviikot -yhtye, joka pitää verhon takaa esityksen raiteillaan kuin veturi konsanaan.

Strippiklubi Fingerpori on hauska ja hengästyttävä kokemus. Tunnelma on rennon kotoisa niin kuin olla saakin, pääosassa ovat Jarlan vitsit. Juttujen ollessa tuttuja ei naurua kirvoittavia yllätyksiä ylen määrin tule, mutta viihtyminen onnistuu. On ilo huomata, miten hyvin vitsit taipuvat lavalle ja kuinka näyttelijöillä on koominen ajoitus hallussaan. Kiitos vielä karkeista vehnäjauhoista.

Esityksiä on 5.11. asti.

Kiitokset teatteri Kultsalle kutsuvieraslipuista esitykseen.

Lavalta: Lokki (Teatteri Jurkka)

Kuva: Henri Tuulasjärvi (TeaK)

Lokki meissä kaikissa

Anton Tšehovin Lokki on hieno näytelmä ja taipuu monenlaiseen tulkintaan. Teatteri Jurkan tiloissa esitettävä ja viime syksynä Teatterikorkeakoulussa ensiesityksensä saanut versio on roimasti lyhennetty ja se esitetään Henri Tuulasjärven ohjauksessa kahden näyttelijän voimin. Jokseenkin haastavista lähtökohdista huolimatta esitys onnistuu säilyttämään alkuperäisteoksen lumovoiman ja olemaan samanaikaisesti purevan hauska ja pakahduttavan koskettava.

Ella Mettänen ja Eero Ojala esittävät näytelmän kaikki seitsemän roolia ja miten he sen tekevätkään. Mustiin vaatteisiin puetut paljasjalkaiset kehot muuttuvat köyryselkäisestä enosta voimainsa tunnossa kulkevaksi kirjailijaksi, ylidramaattiseksi äidiksi ja hermostuneesti varpaitaan kipristeleväksi rakkaudenkaipuiseksi pojaksi. Karikatyyrimäiset hahmot sopivat komedialliseen näytelmään eikä paikoin ylitsevuotava tulkinta hukkaa persoonien ominaispiirteitä. Ilmaisu on kokonaisvaltaista ja mukaansatempaavaa.

Tavallisesti kolmituntiseksi venyvä ja istumalihaksia koetteleva näytelmä on saatu 80 minuutin mittaan. Rakenne ei tästä kuitenkaan kärsi, ainakaan kun teksti on tuttu ja tapahtumat soljuvat päässä pikakelauksella. Kiireen tuntua ei silti ole, ihastuttava pitkäveteisyys on läsnä lottokoneen rahinassa ja maaseutukartanon pysähtyneessä tunnelmassa.

Lavastuksen pelkistetty ilme sopii tekstille ja esitystavalle. Lavasteena on ainoastaan jäljennetty maalaus rapistuvasta järvimaisemasta, taivaalla leijuva flyygelipilvi ja kaksi valkoista pinnatuolia. Ne riittävät erinomaisesti, katse keskittyy esityksessä näyttelijöihin ja jokaiseen kulmakarvan nostoon, jalkaterän asentoon ja dramaattiseen silmäykseen. Jostain syystä mieleen jäävät erityisesti juuri ne jalat, erilaiset kävelytyylit ja tavat kantaa kehoa.

Totta on toisaalta sekin, että näytelmän ihmiset ovat tavattoman rasittavia tunnekuohuineen ja elämäntuskineen. Ehkä juuri siksi he kuitenkin ovat niin samaistuttavia ja rakastettavia, inhimillisiä puutteineen ja heikkouksineen. Lokki peilaa ihmismielen haaveita ja unelmia, joskus niin helposti särkyviä mutta silti elämiselle olennaisia.

***

Tämä teksti oli toinen Jurkan #Teatterikritiikin lyhyt oppimäärä -kurssille kirjoittamistani teksteistä. Tavattoman antoisa kurssi!

Lavalta: Nainen olkoon nimesi (Teatteri Tuikkeen ilmaisukoulu)

Juliste: Reeta Kantanen

Jos itsensä naissukupuoleen kuuluvaksi laskee, on varmasti jossain vaiheessa pohtinut naisena olemista ja naiseuteen liittyviä kysymyksiä. Millainen on naisellinen nainen? Onko oikeanlainen nainen, jos ei osaa silittää tai twerkata? Millainen on oikeanlainen äiti? Tai millaiset rinnat pitäisi olla? Näitä ja monia muita kysymyksiä pohtii Teatteri Tuikkeen ilmaisukoulun Hehku-ryhmä näytelmässään Nainen olkoon nimesi.

Devising-menetelmällä eli työryhmälähtöisesti toteutettu esitys heittäytyy naiseuden kimppuun monipuolisesti. Tekotavan perusteella voinee aloittaa, että käsitellyt kysymykset ovat sellaisia, jotka työryhmää ovat askarruttaneet ja se tekee esityksestä aidon ja vilpittömän. Kohtauksissa käsitellään muun muassa ulkonäköpaineita, naiseuden kliseitä, parisuhteita ja tavataanpa lavalla myös häiriintyneen hilpeä joukko kuolleita miehiään ja avioliittojaan muistelevia leskiä. 

Lyhyisiin ja pääsääntöisesti toisistaan erillisiin kohtauksiin jaettu esitysmuoto toimii hyvin. Huumori on paikoin hyvin absurdia ja jopa ronskia, selvästi vain mielikuvitus on ollut työstämisessä rajana. Muutama kohtaus venyi omaan makuuni hieman pitkäksi, mutta kokonaisuus on silti tasapainoinen ja monipuolinen. Olen nähnyt suurinta osaa esiintyjistä lavalla aikaisemminkin ja viimeistään nyt on selvää, että työryhmällä on kykyä hyvään koomiseen ajoitukseen ja rohkeutta heittäytyä esityksen vietäväksi. Toisaalta näyttelijöillä on myös taito heittäytyä tarvittaessa vakavaksi ja koskettaviksi. Oma suosikkikohtaukseni oli ehdottomasti monipuolinen opastus siitä, kuinka yksin liikkuva nainen voi välttää väkisinmiimikoiduksi tulemisen. Nerokasta, oikein nerokasta. 

Lavalla nähdään yksitoista taitavaa ja omanlaistaan naista, kahdentenatoista lenkkinä ketjussa toimii esityksen ohjaaja Nina Rinkinen. Parasta esityksessä oli fiilistellä työryhmän keskinäistä rentoutta ja luottamusta: hyvässä porukassa uskaltaa tehdä ja eläytyä. Työryhmä on suunnitellut yhdessä myös muun muassa puvustuksen ja lavastuksen, koreografiat ja musiikin. Nainen olkoon nimesi tarjosi reilun tunnin verran hyvää viihdettä ja ajattelemisen aihetta. Olkaamme naisina juuri sellaisia kuin haluamme olla ja määritelkäämme naiseutemme siten kuin tahdomme. 

Viimeiseen esitykseen saattaa saada vielä lippuja ja mahdollisia peruutuspaikkoja kannattaa kysyä teatterilta.

Kiitokset Teatteri Tuikkeelle kutsuvieraslipusta esitykseen.

Lavalta: Ohukainen ja Paksukainen (Kartanon kulttuurikollektiivi)

Kuva: Kartanon kulttuurikollektiivi

Viime lauantaina kömmimme vielä illalla lähiteatterimme eli Teatteri Tuikkeen lehtereille. Siellä oli kiertueella (ja on muuten vielä tämän viikon perjantaina ja lauantainakin) Kartanon kulttuurikollektiivin Ohukainen ja Paksukainen. Kupillisen kahvia ehti siinä vetää naamariin ennen katsomoon istumista ja siitäpä sitten sukellus Stan Laurelin ja Oliver Hardyn pariin.

Tom McGrathin näytelmässä valotetaan Laurelin (Karo Lauronen) ja Hardyn (Samu Loijas) eli tunnetummin Ohukaisen ja Paksukaisen elämää lapsuusvuosista kuolemaan. Episodimainen kerronta on pääosin kepeää, synkätkin aiheet kuten alkoholismi, lukuisat naissuhteet ja epäreilut työsopimukset otetaan kuitenkin reippaasti mukaan kaunistelematta ja kauhistelematta. Laurelin ja Hardyn lisäksi lavalla vierailee kavalkadi elämän naisia, pomoja ja muita tuttuja peruukkeja ja muita tykötarpeita vaihtelemalla.

Näytelmän suositusikärajana on 7 vuotta ja se tuntuisi olevan oikein toimiva ratkaisu. Lauantaina katsomossa oli myös lapsiyleisöä ja vaikuttivat viihtyvän hekin, tosin nauroivat ehkä paikoin eri asioille kuin aikuiset. Aikaisempaa tuntemusta Hardysta ja Laurelista ei vaadita. Parhaimmillaan huumori oli mustaakin mustempaa ja yllättävää, muun muassa hirttovitsit tiputtivat meikäläisen ja siipan täysin vaikka nauraminen vähän epäilyttävältä tuntuikin.

Lauronen ja Loijas ovat rooleissaan mainioita ja näytelmää on selvästi tehty yhdessä pitkään, alkuspiikin mukaan kolmisen vuotta sen kanssa on kierretty. Komiikka ja yhteispeli toimii ajoituksineen, puolitoistatuntinen esitys kestää mainiosti. Tätä en toisaalta epäillytkään, sillä kaikissa näkemissäni esityksissä kaksikko on tehnyt erinomaista työtä yhdessä ja erikseen. Komedia on vaikea laji, mutta näiltä herroilta se luonnistuu.

Lämpimät suositukset siis tälle näytelmälle ja toivottavasti yleisöä riittää jatkossakin!

Lavalta: Monty Python Live (mostly)

Kuva: Andy Gotts

Monty Pythonilla ja minulla on pitkähkö, mutta reikäinen historia. Ensimmäisen kosketukseni Monty Pythonin maailmaan oli The Quest for the Holy Grail, jonka ruotsinopettajamme näytti meille yläasteella. Olin myyty. Myöhemmin näin palan sieltä, toisen täältä ja kaiken huipennuksena lukiossa katsoimme toverien kanssa kaikki dvd:ltä löytyneet Pythonit yön läpi putkeen. Sen jälkeen olemmekin olleet Pythoneiden kanssa kosketuksissa vain vähän, mitä nyt joitain sketsejä on tullut katseltua silloin tällöin ja heiteltyä erinäisiä lainauksia miehen kanssa.

Joka tapauksessa livelähetyksenä näytettävä Monty Python Live (mostly), ryhmän viimeinen esitys (ainakin näillä näkymin), oli sellainen juttu, että katsomaan oli päästävä. Ei vähiten siksi, että mies totesi että eikös me mennä tuonne. Totta kai mennään. Joten liput hankittiin ja nenä kohti Kinopalatsia.

En ole varmaan koskaan nähnyt sellaista jonoa leffateatterissa, joka Kinopalatsin aulassa kiemurteli! Toisaalta oli myös ilahduttavaa nähdä, että paikalle tultiin ajoissa (ehkä myös siksi, koska paikat olivat numeroimattomat). Me kävimme kuitenkin rauhassa hankkimassa popcornit ja iloksemme salissa oli vielä hyviä paikkoja jäljellä siinäkin vaiheessa.

Varsinaisen esityksen alkua saatiin odotella puoli tuntia, ilmeisesti siinä varmisteltiin että satelliittiyhteys toimii. Kelloa ei kuitenkaan tarvinnut tuijotella, vaan ruudulla tarjoiltiin Monty Python -visaa, videokilpailun satoa ja sneak peakeja esitykseen.

Homma pääsi vihdoin alkuun, yhteys toimi ja pääsimme nauttimaan Lontoon menosta. Harmaapäiset John Cleese, Eric Idle, Terry Gilliam, Terry Jones ja Michael Palin ottivat yleisönsä ja jaksoivat huvittaa. Lavalla nähtiin myös itseoikeutetusti Carol Cleveland, aimo liuta tanssijoita ja myös muutamia julkkisvieraita kuten Stephen Hawking ja Eddie Izzard.

Kahden näytöksen mittainen show esitteli sketsejä ja lauluja niin live-esityksinä kuin vanhoina tallenteina (silloin kun lavastuksia vaihdettiin). Esimerkiksi Ministry of Silly Walksista nähtiin huikea tanssiesitys ja täytynee tässä sanoa että esityksen tanssijat olivat muutenkin todella taitavia. (Ja niin oli muuten myös orkesteri, oikein hyvä!) Uusversioita nähtiin mm. Argument Clinic-, Dead Parrot- ja Cheese Shop -sketseistä. Finland, Finland -kappale innosti saliyleisön ilahtuneisiin aplodeihin. Hauskoja olivat jutut vieläkin, mutta täytyy myöntää että tekstitykset häiritsivät (!) keskittymistä hieman koska punch linet tuppasi näkemään etukäteen.

Lopputulemana voi sanoa, että kyllä kannatti mennä katsomaan. Koomikot olivat edelleen vedossa, mutta lavalla nähtiin myös toverillista kiusoittelua ja spontaania nauruunpurskahtelua, joka tähän esitykseen sopi oikein hyvin. Lavalla myös näytettiin peukaloa edesmenneelle Graham Chapmanille, pitäähän kuudennenkin Pythonin tällaisessa show'ssa olla esillä. Reilu parituntinen esitys oli lämminhenkinen, huumoriltaan edelleen omalaatuinen ja paikoin pahennusta herättävä ja ilahduttava. Monia hyviä vuosia vielä Python-herroille, onneksi meillä on kotona dvd-boksi josta näitä voi vielä katsella.

Finnkinon teattereissa, ainakin Helsingissä, nähdään show'n encore-esitys 30.7., joitain paikkoja taisi olla vielä jäljellä.

Lavalta: Fawlty Towers (Teatteri Tuike)

Kuva: Teatteri Tuike

Kuinka onkaan niin, että nyt tuntuvat kaikki katsomani komedialliset näytelmät olevan aivan huippuhyviä. Ei sillä, hyvä näin. Tänään siis sai lähteä hymy korvissa tuosta naapuriteatterista, Teatteri Tuikkeesta, jossa nuorten teatteriryhmä Säihkeen esitys Fawlty Towers jaksoi naurattaa.

Fawlty Towers perustuu samannimiseen BBC:n televisiosarjaan, jota Suomessa on esitetty nimellä Pitkän Jussin majatalo. Esityksen käsikirjoituksen on sarjan pohjalta työstänyt ohjaaja Nina Rinkinen. Itselleni kyseinen sarja oli tuttu vain nimeltä, mutta se ei menoa haitannut lainkaan.

Fawlty Towers on hieman erikoisen Basil Fawlty ja hänen rautaisen vaimonsa Sybilin pyörittämä hotelli, jossa majailee jos jonkinlaista väkeä. Basilin toive olisi saada paikalle hieman yläluokkaisempaa joukkoa, sillä kaikenkarvaiset vieraat aiheuttavat jos jonkinlaista päänvaivaa. Ei sillä, hankaluuksia aiheuttaa myös henkilökunta ja erityisesti huonosti kieltä puhuva espanjalainen Manuel. Noin tunnin mittaisessa esityksessä ehditään jahdata rottia, stressata terveystarkastajan käyntiä, aiheuttaa vaivaannuttavia tilanteita ja vaikka mitä muuta.

Ja sanottakoon se sitten vielä uudelleen: esitys on erinomainen. Komediallisuus on hallussa, esimerkiksi stereotyyppiset hahmot on tehty juuri sopivan tunnistettaviksi, ja ajoitukset ovat kohdallaan. Erityisesti pidin sirosti sipsuttavasta Manuelista sekä dramaattisesta rouva Chasesta Prinssi-koirineen. Esityksen jälkeen posket tuntuivat jähmeiltä jatkuvasta hymyilystä ja naurusta. Tällaista soisi komedian aina olevan!

Ainakin tiistaina ehtii vielä Tuikkeeseen esitystä katsomaan, suosittelen lämpimästi. Kiitokset työryhmälle sunnuntain piristyksestä!