Haja-ajatuksia kirjoittamisesta ja muutamasta kirjasta

Yksityiskohta Ann Victoria Janssensin teoksesta Untitled (White Glitter) Kiasmassa tammikuussa 2018.

Viimeistä kahta vuotta on omalla blogitontillani sävyttänyt hajanaisuus. Olen lukenut suurin piirtein yhtä paljon kuin aikaisemminkin, mutta pää on humissut siihen tapaan, että kirjoittaminen on sujunut vain satunnaisesti. Mitään erityistä ei ole tapahtunut ja ehkä juuri se on syynä tähän kirjoittamisen vaikeuteen. Minulla on ollut yksinkertaisesti liikaa aikaa ajatella kaikenlaista ja se on vienyt resursseja kirjoitustyöltä.

Useampikin ihminen kysyi minulta viime vuonna miksi en laita blogia hetkeksi tauolle. Se ei tuntunut vaihtoehdolta, vaikka olisi näin jälkikäteen ajateltuna voinut olla hyvä juttu. Lapun luukulle laittaminen edes hetkeksi olisi tuntunut luovuttamiselta ja pelkäsin, että en palaisi blogin pariin enää ollenkaan ja sitä en halua.

Viime päivien pohdinnan myötä olen kuitenkin todennut, että on ihan ok, jos en saa kirjoitettua kaikista viime vuonna luetuista kirjoista tänne mitään. Mielenrauhan sain sillä, että sain ne merkattua edes Goodreadsiin, lukutilastointi tuo minulle selvästi iloa.

Muutamista kirjoista haluan kuitenkin sanoa jotain, pidemmin tai lyhyemmin. Tässä postauksessa on joitain sellaisia teoksia, joista minulla on nimenomaan lyhyttä sanottavaa. 

Taylor Jenkins Reid: The Seven Husbands of Evelyn Hugo
Atria Books, 2017. 388 s.

Kirjastosta lainattu e-kirja.

Helmet-haasteessa kohtaan kirja kertoo elokuvan tekemisestä.







Rakastin Taylor Jenkins Reidin The Seven Husbands of Evelyn Hugoa. Bongasin kirjan alunperin Twitteristä, lainasin sen matalin odotuksin ja koukutuin täysin. Kirjassa ikääntynyt Hollywood-tähti Evelyn Hugo on viimein valmis avaamaan sanaisen arkkunsa ja kertomaan omasta elämästään ja seitsemästä aviomiehestään, mutta suostuu antamaan tehtävän ainoastaan varsin tuntemattomalle nuorelle toimittajalle, Moniquelle. Hugon kuvitteellinen elämä on tapahtumarikas tarina noususta tähteyteen ja rakkauden etsimisestä ja se nivoutuu lopulta yhteen myös Moniquen oman tarinan kanssa. En ole aivan varma mikä tässä oli niin mahtavaa, loppupeleissä kirja taitaa olla "vain" perushyvä romaani, mutta siinä hetkessä tämä kirja vei minulta jalat alta.

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto (Dept. of Speculation, 2014)
Gummerus, 2018. 237 s.
Suomennos: Marianna Kurtto

Luin lukuoikeussovelluksella.








Tämä heinäkuussa luettu kirja on ollut yksi tämän vuoden pienistä helmistä, jonka haluaisin lukea uudelleen. Olisin voinut aloittaa sen uudelleen vaikka heti lukemisen jälkeen, sillä teksti on häikäisevän kaunista ja lukiessa teki vain mieli pysähdellä ja nauttia.

Syvien pohdintojen jaosto on kirja naisesta, ihmissuhteista, äitiydestä, rakkaudesta, surusta, ilosta, elämästä. Marianna Kurton suomennos on upea ja kirja on kokonaisuudessaan kaunis, herkkä ja hauskakin. Puhelimeen olen tallentanut muun muassa kohdan Hiuskiehkura vauvan takaraivolla. Otimme siitä varmaan tuhat valokuvaa. Kirja kaikesta.

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa: Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret
Atena, 2016. 205 s.

Luin lukuoikeussovelluksella.

Luin kirjan vuoden 2018 Helmet-haasteeseen kohtaan palkittu tietokirja.






Vuoden 2016 tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnolla kruunattu Yhden lapsen kansa oli nopealukuinen, kiinnostava ja ahdistavakin kuvaus Kiinan yhden lapsen politiikasta. Mari Manninen käsittelee ilmiötä monipuolisesti ja haastatellen laajaa kirjoa sen koskettamia ihmisiä. On vaikeaa käsittää, kuinka valtio voi yksinkertaisesti asettaa tällaisia rajoitteita ja ajaa ihmiset niin ahtaalle, että lapsia piilotetaan (eikä heille sitä myöten saada henkilöllisyyspapereita) tai surmataan. Nyt kumotun politiikan jälkimainingit tulevat huuhtomaan Kiinan rantoja varmasti vielä pitkään.

Amy Schumer: The Girl With the Lower Back Tattoo
Simon Schuster Audio, 2016. 8 h.

Kuuntelin lukuoikeussovelluksella.









Tuntuu nololta sanoa, että en muista tästä kirjasta oikeastaan mitään. Ihan totta. Muistan vain sen, että kävelin tätä kuunnellessani usein Kruununhaassa matkalla luennolle ja nauroin, itkin ja fiilistelin. Schumer lukee tämän itse ja on siinä todella hyvä, onhan hän puhetyöläinen ammatiltaan. Varmaankin tässä on ollut kyse naiseudesta ja ihmisyydestä ja elämisestä ylipäätään. Suosittelen silti, vaikken mitään muistakaan.

Ina Westman: Henkien saari
Kosmos, 2018. 237 s.

Luin lukuoikeussovelluksella.









Ina Westmanin edellinen romaani Syliin oli minulle tärkeä, joten Henkien saaren lukeminen tuntui luonnolliselta jatkumolta vaikkei se samaa aihetta käsittelekään. Teoksessa ollaan perheen kesken viettämässä kesää karulla saarella. Äiti Emma ei oikein muista mitä ennen kesää on tapahtunut, isä Joel yrittää jotenkin luovia uudessa tilanteessa ja perheen lapsi Fanni toimii niin kuin lapset nyt toimivat. Parisuhteen kipupisteet, muistin syövereistä pintaan pulpahtavat muistot, pakolaisvirrat ja levälautat ajautuvat kaikki kohti kalliosaarta ja iskeytyvät sen rantaan. Kirja tuntuu samanaikaisesti ajankohtaiselta ja tärkeältä sekä viihdyttävältä, ei huono kombinaatio. Voisin lukea tämänkin uudelleen.

Tuija Takala: Lauralle oikea
Avain, 2018. 80 s.

Lainattu kirjastosta.









Tuija Takalan Lauralle oikea oli ensimmäinen lukemani selkokirja ja oikein positiviinen lukukokemus. Nuorille suunnattu tarina 25-vuotiaasta, elämässään paikkaa etsivästä Laurasta oli lämminhenkinen ja sydämeltään kultainen. Ilahduin rivien rytmityksestä ja nautin tekstin poljennosta. Kerronta oli toki suoraviivaista ja selkeää, kuten selkokirjassa kuuluukin, mutta sen ei tarvitse olla juonesta pois. Lauran elämään mahtui kommelluksia ja mutkia juuri sopivasti niin, että jaksoin kiinnostua tarinasta loppuun asti.

Kaisa Kariranta: Ihmeellinen matkakirja
Kirjapaja, 2018. 183 s.

Lainattu kirjastosta.









Pyhiinvaellusmatka kiinnostaa minua konseptina hirvittävän paljon, joten Kaisa Karirannan matkakirja sopi minulle kuin nenä päähän. Kariranta käy Etelä-Euroopan kuuluisissa pyhiinvaelluskohteissa, mutta matkailee myös lähempänä Suomessa ja Virossa. Pyhiinvaelluksella olo ja pyhyyteen keskittyminen ei aina suju matkalla kuten toivoisi, joka toisaalta oli sympaattista ja toisaalta välillä vähän rasittavaa. Sain kuitenkin kirjasta paljon ajattelemisen aihetta ja viihdyin sen seurassa erittäin hyvin.

Frank McCourt: Seitsemännen portaan enkeli (Angela's Ashes: A Memoir, 1996)
Seven, 2006. 398 s.
Suomennos: Juhani Lindholm

Luin kirjan vuoden 2018 Helmet-haasteessa kohtaan kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta.






Seitsemännen portaan enkeli on saapunut hyllyyni suklaan kylkiäisenä ja muuttanut kanssani kolme kertaa. Olen kuullut kirjasta aikanaan paljon kehuja ja mitä ilmeisemmin se on maailmalla suosittu ja pidetty. Lienee siis aikaa painaa päänsä ja todeta mutisten, että en erityisemmin pitänyt tästä kirjasta. Tuntuu pahalta sanoa niin, onhan tämä Frank McCourtin elämästä kertova teos eikä se elämä ollut helppo. Köyhän suurperheen vanhimpana olo on ollut melkoista selviytymistaistelua isän ryypätessä ruokarahat, patjojen kuhistessa syöpäläisiä ja pikkusisarusten kuollessa joukoittain. En tiedä johtuiko se lapsikertojasta, joka toteaa asiat siten kuin ne ovat ilman sen kummempia krumeluureja, vai mistä, mutta tämän kirjan lukeminen oli minulle aikamoista vääntöä. Sain sen luettua pakottamalla itseni sen kimppuun hampaidenpesun yhteydessä, olihan tämä yksi hyllynlämmittäjäkirjoistani. No, nyt se on luettu ja kirjaston kierrätyshyllyyn viety, josta joku muu jo adoptoi sen omakseen.

Sirpa Saarikoski: Kesä kasiysi
Karisto, 2018. 176 s.

Lainattu kirjastosta.

Luin kirjan vuoden 2018 Helmet-haasteessa kohtaan kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit.






Kesä kasiysi tuli napattua kirjastosta mukaan Helmet-haasteen syntymävuosikymmenkohtaa varten. Sirpa Saarikosken esikoisromaani oli keveä lukupala, joka tarjoili sympaattisen matkan yhteen kasarikesään ja kirjastoautonkuljettaja Katin rakkauselämään. Täytyy myöntää, että kirjan peruskäänteet olivat minulle melko nopeasti selvät ja Katin vatipäisyys sai minut lähes hakkaamaan päätä seinään, mutta oli minulla silti varsin hauskaa tämän kanssa. Voisin hyvin kuvitella paniikkipäissäni käyttäväni käpyjä papiljotteina. Tekstiin upotetut viittaukset kasarielämästä olivat runsaudessaan huvittavia, vähempikin olisi ehkä riittänyt. Nyt niitä oli niin paljon, että kirja tuntui välillä sketsiviihteeltä.

Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru (Girl with a Pearl Earring, 2000)
Otava, 2001. 319 s.
Suomennos: Arja Gothoni

Luin kirjan vuoden 2018 Helmet-haasteessa kohtaan kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta.







Tracy Chevalierin Tyttö ja helmikorvakoru on tullut hyllyyni aikanaan McCourtin tavoin suklaan kylkiäisenä. En suoraan sanottuna odottanut kirjalta paljoakaan, etenkään McCourtin jälkeen, joten yllätyin positiivisesti. Sisäänpäinkääntynyt ja vähäeleinen tarina taiteilija Vermeerin piiaksi saapuvasta Grietistä tuntui jollain tavalla todelliselta. En aina ollut sen hahmojen kanssa samaa mieltä ja harmittelinkin joitain valintoja, mutta joskus elämä ei ole sen ihmeellisempää kuin se on. Positiivinen yllätys vuoden loppuun.

Runohaasteen lopputulema

Vuosi lähenee uhkaavasti tai oikeastaan armollisesti loppuaan ja samalla päättyvät lukuisat lukuhaasteet. Reader, why did I marry him? -blogin Ompun luotsaama runohaaste oli miellyttävä haltuunotettava, sillä lukea sai mitä tahansa runoutta sen verran kuin mukavalta tuntui. Itse huomasin vasta nyt lukeneeni haasteeseen vain kotimaista runoutta, mutta mikäs lukiessa kun ovat niin taitava ja monipuolinen joukko.

***

Luin Tekla Inarin runo- ja valokuvakokoelman Siniset vuodet - Blue Years jo maaliskuussa. Muistan lukuhetken, istuin lähijunassa ja jotenkin ajattelen että on ollut kaunis päivä. Kauneuden illuusio voi toisaalta johtua myös teoksen kuvituksesta, tavallisista pienistä hetkistä otetuista valokuvista joissa on hätäisyyttä ja rakeisuutta, sellaista oikeanlaista. Kirja oli myös käsituntumalta miellyttävä, pehmeä ja kompakti.

Runot ovat puolestaan jatkumo, ne kuvaavat kahden ihmisen välistä rakkaustarinaa tässä tämän hetken maailmassa. Sanat resonoivat mielessä, Inari kirjoittaa selkeää ja tarkkanäköistä proosarunoa. Tuntuu hassulta sanoa, että tämä oli jotenkin helppo kokoelma, mutta se on nyt ensimmäinen mieleentuleva sana. Runot ja kuvat seurasivat toisiaan, minä pysyin perässä, nyökyttelin.

Tekla Inari: Siniset vuodet - Blue Years
Kosmos, 2017. 256 s.
Englanninkieliset käännökset: Kasper Salonen
Typografinen muotoilu: Jaakko Suomalainen

Lainattu kirjastosta.

***

Syksyllä suoritin Lyriikan perusteet -kurssia ja ensimmäisenä tehtävänä oli lukea jokin kotimainen uusi runokokoelma. Poimin omasta hyllystä Mia Röngän esikoiskokoelman Maanalaiset linnut. Rönkä on muun muassa ympäristöekologian dosentti ja ammattiosaaaminen nousee esiin myös runoissa. Takakannessa yhteiskunta- ja ekokriittisiksi kuvatut runot pursuavat luontosanastoa, metsoja, avaruussäätä, silokallioita ja suomaisemia rinnastettuna kaupunkimaisemiin, bussikatoksiin ja viemärikaivoihin.

Kokoelma on pääosin tummasävyinen, kalliot räjähtävät teiden tieltä, sanoissa on surua ja luopumista. Silti on myös lämpimiä kosketuksia, yhteisymmärryksen hetkiä ja jonain hetkenä pystyn häätämään maailmasta kaiken pahan. Palaan tähän kokoelmaan vielä varmasti, typografisiin leikkeihin ja vahvoihin kuviin.

Mia Rönkä: Maanalaiset linnut
Sammakko, 2016. 67 s.

Omasta hyllystä.

***

Alkuvuodesta ihastuin Veera Antsalon Pölyn historia -kokoelmaan ja täten syksyllä ilmestynyt uusi kokoelma Imago oli helppo valinta kirjastosta kotiin vietäväksi. Imagossa ollaan jatkuvassa muutoksen pyörteessä, katseen kohteena, on tyttö ja lasia ja heinää. Luin tätä junassa ja kirjaston sohvalla, en tiedä mitä sähläsin taas palautuksen kanssa, upposin ja toivoin ettei lapsi herää päiväunilta ihan vielä. Upposin ja jätin ajattelematta, koska se oli siinä hetkellä helppoa, vaikka tiesin, että tässä ollaan jonkin mielenkiintoisen äärellä ja että ehkä kannattaisi vähän nyt keskittyä vaikkei mukamas ehdi.

Jostain syystä mieleen ovat jääneet erityisesti Instagram-filttereiden nimet ja yliviivaukset, jonkinlainen epävarmuuden reunalla keikkuminen, onko tässä hyvä, onko? Voisin hyvin kuvitella palaavani tähän vielä, keskittyväni paremmin. Pidän siitä, että Antsalon runoja lukiessani koen olevani jonkinlaisen tajuamisen äärellä mutta en aivan, että on ajateltava ajatus vielä loppuun, pinnistettävä vähän, ja sitten löydän jotain tärkeää. Sopivan haastavaa ja kiehtovaa siis.

Veera Antsalo: Imago
Teos, 2018. 96 s.
Ulkoasu: Jenni Saari

***

Viimeisenä haasteeseen ennättävänä kokoelmana luin Tuomas Timosen Oodi rakkaudelle ja järkytyin ehkä vähän. En tiedä mitkä olivat ennakko-odotukseni, ehkä se johtui sanasta rakkaus, mutta jotenkin kokoelman maailmankuva tuntui ankealta, perusteetonta lyömistä, epävarmuutta. Runot sekoittuvat mielessäni parhaillaan kesken olevan Miki Liukkosen O:n kanssa, vaikeuteni johtuivat varmaan siitäkin.

Toisaalta pidin kovasti riemukkaan sekopäisestä runosta Satu 2: Daniil Harms ja Punahilkka, sen pistin siipallekin luettavaksi ja hän nauroi, Harmsin absurdi tapa kirjoittaa oli saavutettu riemukkaasti. Pidän myös itseäni vähän tylsänä, sillä runot Satunnaisia onnenhetkiä 1 ja 2 olivat suosikeitani tässä kokoelmassa. Tylsältä siksi, että ne olivat ehkä sellaisia klassisempia, vaikkapa onnittelukorttiin tai vastaavaan sopivia, ihan vain kauniita hetkiä hienoin kielikuvin kuvattuina. Että miksi minä en nyt voi pitää enemmän noista monimerkityksellisemmistä ja haastavammin tulkittavista? Mutta fakta on, että pidin enemmän onnenhetkistä ja saa nyt olla niin.

Tuomas Timonen: Oodi rakkaudelle
Teos, 2007. 84 s.
Kansi: Camilla Pentti

Lainattu kirjastosta.

Kuittaan tällä myös Helmet-haasteen kohdan kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi.

***

Luin haasteeseen yhteensä kahdeksan kokoelmaa. Tämän lisäksi minulla on kuitenkin vielä lainassa kirjastosta useampi ja olen hankkinut tänä vuonna omaan kotihyllyyn ainakin kahdeksan uutta runoteosta, joten tästä on hyvä jatkaa runojenluvun tiellä. Uusi haastekin taitaa olla tuloillaan!

Veera Antsalo: Pölyn historia
Tekla Inari: Siniset vuodet - Blue Years
Maria Matinmikko: Värit
Joni Pyysalo: Kuolema, rakkaus ja lisälaitteet
Paperi T: Post Alfa

Mia Rönkä: Maanalaiset linnut

Veera Antsalo: Imago

Tuomas Timonen: Oodi rakkaudelle

Haasteeseen kuului myös luettujen kirjojen nimiä käyttäen kirjoitettu runo, johon sai lisätä myös muita sanoja kunhan kokoelmien nimet ovat siinä esimerkiksi kursiivilla eroteltuina. Tässä omani:

Mitä on odotettavissa, kuolema, rakkaus ja lisälaitteet?

Edessä siintävät siniset vuodet, ehkä muutkin värit

Vaivalla luotu imago kuormittaa

eikä post alfa kiinnosta

jäljelle jää kuitenkin vain pölyn historia

oodi rakkaudelle on turha, raakkuvat maanalaiset linnut

Tärkeitä teemoja nuortenkirjoissa

Omassa somekuplassani on etenkin tänä vuonna hehkutettu nuortenkirjallisuutta suunnasta jos toisestakin eikä syyttä. Genre on usein hienosti ajassa kiinni ja käsittelee teemoja, jotka pyörivät varmasti monen "viralliseen" kohderyhmään kuuluvan päässä eikä niistä lukeminen tee hallaa aikuisellekaan, päinvastoin. Seuraavissa kahdessa teoksessa käsitellään kiinnostavasti niin fyysisiä kuin mielen sairauksia ja niiden ohella muun muassa ystävyyttä, seksuaalisuutta ja perhesuhteita.

Maija Haaviston Perhonen vatsassa tarttuu kiinnostavasti nuortenkirjoissa harvemmin käsiteltyyn sairauteen eli Crohnin tautiin. Kasiluokkalainen Tuulia saa tietää sairastavansa tätä tulehduksellista suolistosairautta ja haluaa piilottaa nolona pitämänsä sairauden ystäviltään. Ajatus uudesta koulusta tuo kaivatun pelastuksen, sillä siellä Tuulia voi keksiä itsensä uudelleen ja valkoiset valheetkin uppoavat paremmin tuoreisiin luokkatovereihin. Valheilla on kuitenkin tapana riistäytyä käsistä ja niin käy nytkin.

Parasta antia kirjassa oli mielestäni pohdinta siitä, mistä syistä sairauttaan saattaa alkaa salailla ja mitä haittaa tai hyötyä valheista voi olla. Kokonaisuutena kirjaan oli kuitenkin ympätty mielestäni hieman liikaa sisältöä Tuulian sairastumisen lisäksi ja kummeksuin hieman myös teoksen joustavaa asennetta reseptilääkkeisiin tai niiden ottamatta jättämiseen. Iso plussa kuitenkin kiinnostavan ja erilaisen aiheen käsittelystä sekä menevästä kerronnasta.

Kirsin kirjanurkassa kiitellään juuri mukaansatempaavaa kerrontaa, Yöpöydän kirjoissa puolestaan mainitan muun muassa nykyajan ilmiöiden (kuten podcastit ja tubetus) luonteva mukanaolo kirjassa.

Jennifer Nivenin Yksi täydellinen päivä -kirjasta kiinnostuin alunperin varmaankin Helsingin sanomien kritiikin ja Suketuksen bloggauksen myötä. Aiheeltaan se ei ole mitenkään kevyt, sillä sen keskushenkilöt Violet ja Finch kohtaavat koulun kellotornin huipulla harkitessaan molemmat itsemurhaa. Kohtaamisen myötä nuorilla on yhteinen salaisuus ja vähitellen heidän välilleen muodostuu myös aitoa välittämistä. Kirjassa käsitellään muun muassa hetkessä elämisen tärkeyttä, mielenterveysasioita ja rakkautta, tärkeitä teemoja kaikki.

Luin vahvatunnelmaista kirjaa luku tai kaksi kerrallaan, mikä sopi tälle teokselle hyvin. Nivenin tarina on niin täysi, että se kaipasi välillä ilmaa ympärilleen. Kirjasta on jäänyt mieleen tarkkoina muistikuvina niin valoisia ja toivoa täynnä olevia kohtauksia kuin pohjattoman synkkiäkin. Lopussa itketti monistakin syistä. Leena Ojalatvan suomennos oli sujuvaa luettavaa ja teki kirjan lukemisesta entistä mukavampaa.

Kuittaan Nivenin kirjalla Helmet-haasteesta kohdan surullinen kirja.

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa
Nordbooks, 2018. 244 s.

Jennifer Niven: Yksi täydellinen päivä (All the Bright Places, 2015)
Karisto, 2017. 405 s.
Suomentaja: Leena Ojalatva

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys

Aika moni näistäkin ihmisistä haaveilee varmasti museokahvilasta.

Väkivaltaviihdettä, korkeakirjallisuutta ja makoilua Dubain auringossa

Silvia Hosseinin esikoisteos, esseekokoelma Pölyn ylistys on kerännyt moniaalla kiitosta yltäen muun muassa Helsingin Sanomien esikoiskirjamittelöihin ja saaden vastikään Kalevi Jäntin palkinnon. Hosseini sekoittaa yhdeksässä esseessään ilahduttavasti omakohtaisia kokemuksia ja tarkkaa analyysia erilaisista nykymaailman ilmiöistä, mutta jätti minut kuitenkin lopulta hieman kylmäksi.

Takakannessa luvataan, että kirjassa käsitellään huonoutta ja huonoja tekstejä, teoksia ja ilmiöitä ja odotin aiheelta aika paljon. Ehkä siksi petyin, sillä koin että huonous jäi kuitenkin jonkinlaiseksi ohueksi sivujuonteeksi. Totta kyllä, että Hosseini pui yksityiskohtaisesti Leonard Cohenin Death of a Ladies' Man -albumia ja useita Al Pacinon ei-niin-laadukkaita elokuvia, mutta odotin jotain muuta. Odotin ehkä jonkinlaista iloista rypemistä huonoina pidettyjen kulttuurituotteiden parissa, enkä niinkään syväluotausta Dubain kimaltelevaan ongelmallisuuteen tai sivullisuuden käsitteen analysointia Albert Camus'n Sivullisen parissa.

Hosseini osaa kyllä kirjoittaa hyvin, sivut kääntyvät tiuhaan. Ehkä vieraantuneisuuteni johtui myös siitä, että käsitellyt asiat eivät olleet minulle niin tuttuja: Sons of Anarchysta olen nähnyt vain promokuvia ja Dubaihin en edes halua matkustaa. Lisäksi minulle jäi kokoelman ensimmäisestä Lifestyle-torakat -esseestä halju olo, eikö lifestylebloggaajia ole parjattu jo ihan riittävästi? Toisaalta ymmärrän kyllä esseestä Hosseinin pointit kuluttamisen ihannoinnin ongelmallisuudesta, mutta bloggaajien närppiminen harmitti.

Kokoelman päättävästä Pölyn ylistys -nimiesseestä (jonka voi lukea myös Nuoren Voiman sivuilta) kuitenkin pidin paljon. Tunnistan Hosseinin kuvaaman museofatiikin ja kakkupalan kaipuun ja toisaalta myös Stendhalin syndrooman, josta pääsee nauttimaan koettuaan yliannostuksen kaunista kuvataidetta. Huvitun siitä, kuinka kansallisgallerioissa ravaamista tulee tehtyä kerta toisensa jälkeen, nykyään tosin ehkä vähemmän kun ne samat kipot, kupit ja kruununjalokivet on jo nähty. Onneksi tämä essee oli kokoelman viimeinen, jäi parempi mieli.

Ehkä odotukseni olivat siis kerrassaan väärät. Olen myös esseelukijana vielä melko harjaantumaton. Kaipaan vähemmän viitteitä ja akateemisuutta, enemmän omaa kelaa ja jotain. Mutta olen valmis jatkamaan harjoituksiani, hyviä ihmisläheisiä ja ei-liian-akateemisia esseekokoelmia saa suositella!

Lukekaa ihmeessä myös esimerkiksi Tekstiluolan Tuomaksen oivallinen arvio tästä kokoelmasta.

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys. Esseitä.
Savukeidas, 2018. 240 s.

Liv Strömquist kertoo vimmaisesti rakkaudesta ja sukuelimistä

Huolella tehty sarjakuva toimii joskus paljon paremmin kuin tietokirja. Ruotsalaisen Liv Strömquistin sarjakuvia on suositellut minulle moni ja nyt onnistuin viimein saapumaan kirjaston hyllylle samaan aikaan teosten kanssa. Lukuun pääsivät Prinssi Charlesin tunne ja Kielletty hedelmä.

Prinssi Charlesin tunne läväyttää naamalle valtavan määrän informaatiota romanttisesta (hetero)rakkaudesta, sen historiasta ja ongelmallisuudesta. Paljon pureudutaan miesten ja naisten eroihin, siihen miten sukupuolet johdatetaan omille teilleen jo lapsuudessa ja pidetään niillä monelta taholta tuutatuilla mielikuvilla. Erityisesti hämmensi se, miten näitä oletuksia vahvistetaan erityisesti elokuvilla ja tv-sarjoilla. Kyllähän minä sen tiesin, mutta jotenkin se tuntui näin ilmaistuna erityisen pahalta, että nämä ovat ne jaetut roolit ja niissä pysytään.

Käytin tämän lukemiseen yhdet minimesenaatin päiväunet ja sen jälkeen pää humisi. Oli oikeastaan vähän paha olla. Tavallaan ihan syystäkin, sillä tunnistin kirjasta paljon omia entisiä ja vähän nykyisiäkin käyttäytymismalleja, jotka eivät ole järkeviä. Lisäksi paha olo kumpusi myös kirjan huumorista tai sarkasmista tai miksi sitä haluaakin kutsua. Ymmärsin pointit, mutta en jaksanut huvittua siitä kun kieltämättä tyhmyyksiä tehneet tyypit laitetaan överisti naurunalaisiksi. Suosin itsen mieluummin sitä, että annetaan tyhmyyksien puhua puolestaan, uskoisin ymmärtäväni niiden idioottimaisuuden ilman niiden jatkuvaa korostamista.

Oli miten oli, historiaosuudet tässä olivat hirmuisen kiinnostavia, Strömquistin viiva on räväkkä ja peukutan sitä miten tässä sarjakuvassa mennään tutkimustiedon kautta eikä mutulla, hyvää painoarvoa siitä.

Kielletty hedelmä olikin sitten teoksena enemmän minun makuuni, vaikka sekin tuli käytännössä ahmittua päiväunien aikana ja itse asiassa samaisen Keravan kirjaston edustaa somistavan vesialtaan äärellä. Aiheena on "se, jota tavataan kutsua naisen sukuelimeksi" eli puhutaan niin sisäisistä kuin ulkoisistakin asioista, vaginasta ja vulvasta. Mahtavaa!

Strömquist sukeltaa päätä pahkaa naisen sukuelinten historiaan ja osoittaa, että tässä asiassa ennen on tosiaan ollut paremmin. Teos esimerkiksi alkaa listauksella miehistä, jotka ovat olleet naisen sukuelimistä aivan liian kiinnostuneita ja päättäneet reippaasti rajoittaa muun muassa naisen oikeutta omaan kehoonsa tai nautintoonsa. Hieno juttu, sedät.

Onneksi näistä asioista puhutaan ja saataisiin puhua enemmänkin. Huomaan esimerkiksi itsekin, että minun on hankala löytää kirjoittaessa luontevaa termiä "naisen sukuelimille" ja minä olen sentään biologian opettaja! Kauhistuin myös, kun kirjassa esiteltiin kuvia koulun biologian kirjoista. Ne ovat kauhean puutteellisia enkä minä ole tajunnut. Hävettää ja kiukuttaa.

Muistelin myös vuosien takaista retkeä Pariisissa silloin vielä pystyssä olleeseen erotiikkamuseoon, jossa muun muassa esiteltiin vanhoja kiinalaisia aviopareille jaettavia opastavia lautasia tai jotain vastaavia keramiikkatuotteita. Niissä esimerkiksi kerrottiin, miten vaimon voi pitää tyytyväisenä. Nuo edellä mainitut sedät olivat sitten toki sitä mieltä, että pois tuollaiset hupsutukset, lie back and think of England tai jotakin sellaista.

Kielletyssä hedelmässä Strömquist käyttää Prinssi Charlesin tunteen tavoin paljon lähdeviitteitä eikä tässä erinäisiin setiin ja muutamiin naisiinkin kohdistunut ryöpytys tuntunut pahalta. Huutomerkkien paljoutta välillä säikähdin, mutta ovat ne toisaalta ihan paikallaankin. Kirja päättyy "lukuun" kuukautisista, joka oli varsin raikasta luettavaa. Kielletyn hedelmän voisikin jossain määrin tiivistää siihen, että vapautetaan vulva ja vagina penis- ja penetraatiokeskeisestä keskustelusta ja puhutaan kuukautisista järkevästi eikä sinisiä nesteitä käyttäen ja verenvuotoa kammoksuen. Ihan tässä innostuin!

Suosittelen lämpimästi tutustumista molempiin ja rauhallista lukuaikaa, lienevät parhaimmillaan kun ei tarvitse kahlata täyttä kyytiä albumin läpi.

Näillä kaksi merkintään Sarjakuvahaasteeseen.

Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne (Prins Charles känsla, 2010)
Sammakko, 2017. 135 s.
Suomentaja: Helena Kulmala

Liv Strömquist: Kielletty hedelmä (Kunskapens frukt, 2014)
Sammakko, 2016. 143 s.
Suomentaja: Helena Kulmala

Eveliina Nieminen: Late Bloomers

Suorita, ihminen, suorita

Eveliina Niemisen Late Bloomers on sellainen kirja, että se pitäisi lukea hitaasti ja nautiskellen, ehkä vähän siinä olevien ihmisten vouhotukselle naureskellen. Itse tietenkin luin kirjan kiireessä (ai miten niin palautuspäivä on jo huomenna?) ja ahmien (no tässähän on hyvin ehkä vartti aikaa, kun lapsi nukkuu). Hyvä se oli silti ja tällä tavalla luettuna pointti meni ehkä paremmin perille, tavallaan.

Iltalukemiseksi en välttämättä näitä pieniä tarinoita suosittele, sillä ainakin itselläni pulssi lähti kohoamaan kaikesta dynaamisesta veuhkuamisesta. Ihmisille asetetut tulostavoitteet, oman itsen jatkuva päivitys kaikenmaailman poppakonsteilla ja guruluennoilla sekä kyynärpäätaktiikan käyttäminen ahdistivat. Hahmot kumisivat tyhjyyttä, jota yritettiin täyttää maallisella mammonalla.

Neljään osaan jaettu opus sisältää sekä toisistaan irrallisia tarinoita että tarinallisia jatkumoita. Terävimmillään Nieminen oli mielestäni juuri näissä lyhyimmissä, jotka löytyvät heti kirjan alusta osiosta Driven. Sen maalailemat kuvat ylisuorittavista ihmisistä olivat terävän hauskoja ja silti kauheita. Pidin paljon myös teoksen lopettavasta Mount Egosta, jossa ihmisten nousupyrkimykset asetetaan unenomaisessa tarinassa perspektiiviin.

Kirjassa olevat Cassandre Montoriolin kuvitukset ovat elegantteja ja hyvin teoksen tyyliin sopivia. Ne muistuttavat paljon lehtikuvituksia eikä mikään ihme, sillä Montoriol tekee niitä paljon. Pidin rohkeasta, leveästä viivasta ja eloisista väreistä. Esimerkiksi juuri Mount Egon herkkäkorvaisen kauriin voisin ottaa seinälleni.

Hektisyydestä huolimatta Late Bloomersin ääreen oli hyvä pysähtyä. Tarinoissa maalailtu maailma ei ole miellyttävä, mutta toisaalta se muistuttaa hidastamisen tärkeydestä ja siitä, että minä en halua seistä vuoren huipulla yksin. Ei sillä, tuskin ihan lähiaikoina lakkaan yllättymästä ihan puskista tulevista palautuspäivistä sun muista, mutta vähitellen.

Eveliina Nieminen: Late Bloomers: Short stories of people overachieving without achieving
Kosmos, 2018. 87 s.
Kuvitus: Cassandra Montoriol

Makoto Yukimura: Planetes

Ruutu albumista Planetes #3.

Maailma näyttää pieneltä ja kauniilta avaruudesta käsin

Kyselin elokuussa Twitterissä spefiin kallistuvia mangasuosituksia ja kolme ihmistä suositteli minulle Makoto Yukimuran neliosaista Planetes-sarjaa. 2070-luvulle sijoittuvassa sarjassa Kuussa on jo siirtokunta, Marsiin on lähetetty miehitetty lento ja suunnitteilla on retkikunnan lähettäminen Jupiteriin. Avaruus on kirjassa enemmän kuin paikka, sillä sen kautta pohditaan elämän suuria kysymyksiä ja omaa merkitystä maailmassa.

Sarjan keskiössä on joukko avaruuden roskakuskeja, jotka keräävät vaarallista avaruusromua Maan ja Kuun kiertoradoilta. Jurilla, Hachimakilla, Feellä ja myöhemmin Ailla on kaikilla omat syynsä kerätä romua, vaikka työ on vaarallista eikä kiitosta siitä tunnu juuri heruvan. Parhaimmillaan Yukimuran kerronta on, kun keskitytään henkilöiden elämäntarinoiden kipupisteisiin. Toki sarjasta löytyy myös huumoria ja tasapaino näiden piirteiden välillä säilyy hyvin.

Avaruusromutilanteen kriisiytyminen ja Jupiter-lentoon liittyvät välillä pöyristystä herättävät päätökset saivat ajattelemaan tällä hetkellä käynnissä olevaa ilmastonmuutoskeskustelua. Voiko pieni joukko ihmisiä vaikuttaa? Miksi ihmisellä on tarve valloittaa avaruus, eikä pitää huolta omasta planeetasta? Millainen on ihminen, joka kokee voivansa tehdä uhrauksia oman kunnianhimonsa nimissä?

Vaikka olen lukenut mangaa viimeksi joskus lukiossa ilahduin, kuinka luontevasti oikealta vasemmalle lukeminen kuitenkin sujui. Oikeastaan eniten sai nikotella suomen kielen kanssa, sillä erityisesti erilaiset äänitehosteet kuten läps ja ärrh näyttävät mangassa silmääni kovin vääriltä. Käännöksessä itsessään ei kuitenkaan ollut mitään vikaa, vaan Antti Kokkosen suomennos on sujuvaa luettavaa.

Yukimuran piirrostyylin kehityskaari sarjan aikana on hienoa seurattavaa. Muistan ensimmäisen osan kohdalla hieman nyrpistelleeni jotenkin huolimattoman oloisesti piirretyille hahmoille, mutta neljänteen osaan päästessä piirrosjälki oli jo aivan erilaatuista. Kauneimpia olivat mielestäni avaruuteen sijoittuvat, yksityiskohtiin keskittyvät piirrokset.

Planetes oli paljon ajatuksia herättävä lukukokemus, jossa avaruus on kaunis ja laaja ja ihminen lopulta hyvällä tavalla pieni. Avaruustaistelun himoon tämä ei toimi, mutta ihmisyyteen liittyvissä kysymyksissä on hyvä istuskella kuun pinnalla ja tuijottaa mustaan tyhjyyteen.

Tästä sarjasta kuittaan neljä pistettä Sarjakuvahaasteeseen ja Spefi-haasteesta kohdan spefimanga.

Makoto Yukimura: Planetes #1-4 (Puratenesu #1-4, 2001-2004)
Punainen jättiläinen, 2011-2012.
Suomennos: Antti Kokkonen

Mae Korvensivu: Clownfish Twister #1

Poikien välisestä ystävyydestä

Olen ottanut itselleni haasteeksi tutustua tarkemmin mangasarjakuvaan. Somekuplastani sain paljon hyviä vinkkejä, mutta niiden jatkoksi pulpahti esiin uusi kotimainen manga. Mae Korvensivun Clownfish Twister lupaa leikittelyä sukupuolirooleilla, teinihuumoria ja romantiikkaa. Se on tehty alunperin nettisarjakuvaksi ja sekä tämän ensimmäisen osan osuus että jatkoa sille löytyvät tekijän Webtoon-sivustolta.

Maru ja Ren ovat hyvät ystävät, jotka kohtaavat toisensa kahden vuoden tauon jälkeen. Ren odottaa saapuvaksi machoa lihaskimppua, mutta yllättäen Marusta onkin tullut tyttö eikä hän itsekään oikein tiedä miksi. Ystävyys ei kuitenkaan ole kadonnut mihinkään ja Ren alkaa auttaa Marua muutoksen syiden selvittelyssä huomaten samalla hänellä olevan mitä erikoisempia tunteita Marua kohtaan. Juoni ei edisty tämän ensimmäisen osan puitteissa kovinkaan paljon, vaan keskittyy lähinnä Renin vaihtelevan tunneskaalan kuvaamiseen. Kauniistikin kuvatun poikien välisen ystävyyden ja välittämisen ohella sarjakuvassa on jos jonkinlaista sekoilua ja erikoisia hahmoja.

Korvensivun piirrostyyli on sanalla sanoen vänkä. Hahmot ovat kasvoiltaan nöpönenäisiä ja söpöjä, mutta vartaloiltaan todella lihaksikkaita ja paikoin jopa fotorealistisia. Kontrastiin tottuminen kesti jonkin aikaa, mutta kirjan loppupuolella silmät olivat jo skaalautuneet tähän ilmaisuun. Seikka, johon puolestaan en niinkään totu, on mangaan yhdistämäni satunnaisesti tapahtuva ylitsepursuava vouhotus, joka yleensä näyttäytyy ylenmääräisenä väkivaltana. Lisäksi milloin miltäkin sivulta silmille hyppivät huomiotaherättävästi tissit ja pyllyt, jotka saattavat aiheuttaa hämmennystä satunnaisissa vierustovereissa esimerkiksi bussissa.

Oma mangatietämykseni on parhaimmillaankin rajoittunutta, joten en osaa sen kummemmin sijoittaa teosta genren kentälle. Olen kuitenkin vuosia sitten lukenut joitakin osia Rumiko Takahashin Ranma ½ -mangasta, jolle Clownfish Twister on tiedotteen mukaan tribuutti. Ranma ½:ssa sen keskushenkilö Ranma on pudonnut taikalähteeseen ja sen seurauksena muuttuu aina kylmään veden vaikutuksesta tytöksi. Marun muutoksesta ei saada tämän ensimmäisen osan myötä kovinkaan paljon tietoa, mutta klovnikalaviittausten perusteella asiaan saattaisi hyvinkin myös liittyä vesi.

Suhtaudun tähän albumiin varauksellisen positiivisesti. Minusta on hienoa, että kotimainen mangataiteilija on saanut kustantamon taakseen. Tyyli on persoonallinen ja tarina lähtökohtaisesti kiinnostava. Minua jäi kuitenkin harmittamaan, että sarjan käännös tuntui hieman hutiloiden tehdyltä ja siten jätti koko teoksesta hieman ristiriitaisen tunnelman. Marun muutoksen tausta jäi kuitenkin kiinnostamaan, sillä siitä vilautettiin vihjettä jo sivulla 16 mutta aiheeseen ei tämän albumin puitteissa palattu.

Tällä albumilla myös yksi piste Sarjakuva-lukuhaasteeseen.

Mae Korvensivu: Clownfish Twister #1
Arktinen Banaani, 2018. 192 s.

Juha-Pekka Koskinen: Matilda pelastaa maailman

Matilda herättelee vanhempia maailmanpelastustalkoisiin

Viime viikkojen aikana minä ja varmasti moni muukin on ajatellut paljon ilmastoa ja ilmastonmuutosta. Poikkeuksellisen leudon lokakuun luettavaksi sopiikin sitä myöten Juha-Pekka Koskisen uusin lastenkirja Matilda pelastaa maailman. Siinäkin tuskastellaan ilmastoahdistuksen parissa, mutta pohditaan myös keinoja sen vähentämiseksi.

Juhani ja Hanna Virtasen elämä heittää kuperkeikkaa, kun perheeseen syntyy Matilda. Lapsen ensimmäinen sana on napakka "miksi" eikä kyselyille näy loppua, vaan neuvokas tyttö alkaa etsiä tietoa myös itsenäisesti. Päiväkodissa ollaan helisemässä tiedostavan Matildan vaatiessa tehokkaampia kierrätystoimia eikä uudistuksilta säästytä kotonakaan. Leppoisaan eloon tottuneet vanhemmat saavat huomata, että arkipäivän toimissa on parantamisen varaa itse kullakin.

Oikeastaan kivointa on, että kirjassa näytetään lapsen voivan vaikuttaa asioihin ja että vanhemmat joutuvat ottamaan opiksi ja ottavatkin niin hyvin, että alkavat ajatella asioita itsekin. Pienien ympäristötekojen hyötyä on vähätelty, mutta itse tahdon ajatella että kun riittävän moni tekee ja tahtoo, syntyy myös muutosta.

Paula Melan kuvitus tuo kirjaan eloa ja näyttävyyttä. Matilda on ulkonäöltään jonkinlainen nykyajan Peppi Pitkätossu, mutta ei jää esikuvansa jalkoihin vaan niin sanotusti jallittaa aikuisia omalla tyylillään. Kuvitus on paikoin myös aika hurjaa, sillä ilmastoahdistuksesta kumpuavat ajatukset piirtyvät hurjina esiin sekä tekstistä että kuvista.

Toivoisin siis, että kirjaa luettaisiin yhdessä aikuisen kanssa. Vaikka tarina ei sinänsä ole pelottava, saattavat Matildan ajatuksissa vellovat mustat tulevaisuudenkuvat tuhkassa kahlaavista ihmisistä ja synkissä vesissä ajelehtivista valaiden luurangoista aiheuttaa ahdistusta. Saavat ne toisaalta aiheuttaakin, sillä tilanne on vakava, mutta voin hyvin kuvitella pienen itseni vaipumassa ahdistuspyörteeseen ilman keskustelukumppania. Eikä tämän lukeminen varmasti ole haitaksi aikuisellekaan, sillä keneltäpä lapsi voi niitä parempia tapoja muuten oppia?

Lue meille äitikulta -blogissa pohditaan, onko kyseessä kuitenkin kierrätysopas vanhemmille ja myös Lastenkirjahyllyssä ajatellaan kirjan fokuksen olevan enemmän aikuisissa.

Juha-Pekka Koskinen: Matilda pelastaa maailman
Karisto, 2018. 43 s.
Kuvitus: Paula Mela

Sara Shepard: Kaivattu (Valehtelevat viettelijät #1)

Guilty pleasures: kakut ja juoruilusarjat.

Kauniiden tyttöjen synkät salaisuudet

Sara Shepardin Valehtelevat viettelijät -sarjaan olen törmännyt lähinnä oppilaiden puheissa, mutta etsiskellessäni itselleni jotain viihdyttävää ja keveää nappasin sarjan ensimmäisen osan Kaivattu luettavakseni. Olin totta puhuen luullut sarjan tulleen ennen kirjoja, joten oli positiivinen yllätys että asia onkin toisinpäin.

Rosewoodin pikkukaupunkiin sijoittuva tarina on täynnä rakkautta, salaisuuksia ja paheita. Kolme vuotta ennen kirjan tapahtumia viisihenkisen tyttöjoukkion johtajahahmo Alison katoaa salaperäisesti ja tytöt erkaantuvat toisistaan. Nyt Spencer, Hanna, Aria ja Emily ovat jälleen samassa koulussa, tällä kertaa high schoolissa, ja jokainen alkaa yllättäen saada omituisia viestejä, joissa uhataan paljastaa heidän synkimmät salaisuutensa. Kaikista oudointa on, että kukaan muu ei näitä asioita tiennyt kuin Alison ja hänenhän pitäisi olla kuollut.

Tarinan tytöt ovat keskiluokkaisia ja kauniita. Toki huolitellun pinnan alta löytyy jos jonkinlaisia salaisuuksia, mutta ulkonäkö ja tyyli ovat tässä tarinassa isossa osassa ja se näkyy muun muassa vaatteiden ja laitteiden hieman huvittavana merkkidroppailuna. Jokainen tytöistä saa olla vuorollaan kertojana ja paljastaa koko ajan lisää palasia Alisonin katoamisesta ja sitä edeltäneistä tapahtuneista. Shepard vedättää lukijaa eikä suostu paljastamaan korttejaan, mikä jossain vaiheessa alkaa olla hieman ärsyttävää vaikka tavallaan ymmärränkin, onhan sarjassa ilmestynyt kuusitoista kirjaa ja kaikkea ei luonnollisesti kannata kertoa heti kättelyssä.

Lukukokemus oli oikein kelvollinen, mutta tunnen luissani että tarina toimii minulle paremmin tv-sarjana kuin kirjana. Tyyliltään tässä oli paljon samaa kuin aiemmin oivallisena päännollaussarjana toimineessa Gossip Girlissä (tuntematon viestittelijä, kauniita nuoria, vehkeilyä jos jonkinlaista), joten jatkanen tarinan parissa toisessa formaatissa.

Sara Shepard: Kaivattu (Valehtelevat viettelijät #1)
Pretty Little Liars, 2006.
Gummerus, 2012. 270 s.

Kimmo Ohtonen: Soturin tie (Ikimaa #1)

Perinteikäs fantasiaseikkailu pohjoisissa maisemissa

Kuusilaaksossa Oliver ja hänen äitinsä ovat outolintuja eivätkä he juuri ole kyläläisten kanssa tekemisissä. Kun äiti katoaa, ei kukaan halua auttaa, kunnes Oliverin uniin ilmestyy valtava, todelliseksi osoittautuva karhu. Alkaa vaarallinen matka Ikimaahan, jonne Oliveria saati tämän äitiä ei todellakaan tahdota takaisin. Samaan aikaan Kalla, harvenevan Hukkaklaanin nuorin, yrittää epätoivoisesti saavuttaa menestystä soturikoulussa päästäkseen metsänvartijaksi suojelemaan susilaumaansa.

Soturin tie aloittaa Kimmo Ohtosen nuorille suunnatun Ikimaa-fantasiatrilogian. Ikimaassa valta on vaihtunut ja julma kuningas yrittää saada vanhat kuiskaajasuvut ja niiden voimaeläimet kukistettua saadakseen itselleen lisää valtaa. Muutenkin valtakunnan tilanne on epävakaa, sillä kuninkaan valtaannousu ei ole sujunut ongelmitta. Tässä uudessa maassa Oliver joutuu opettelemaan selviytymistä uudenlaisissa ympyröissä ja avuksi tähän tehtävään saadaan luonnollisesti Kalla, joka tuntee metsän ja soturin taidot kuin omat taskunsa.

Kuusilaakson dystooppisen ja karun maiseman jälkeen siirtymä Ikimaan reheviin havumetsiin tuntuu helpottavalta. Ohtosen luontokuvaus on asiantuntevaa ja siihen on selvästi panostettu. Oliverille tuntemattomien metsäneläinten pikkutarkka kuvailu tuntuu paikoin jopa hieman huvittavalta. Pohjoisesta luonnosta ja voimaeläimistä ponnistava tarina on sympaattinen ja Ohtonen onnistuu myös pujottamaan tarinaansa kiinnostavia koukkuja tulevasta.

Harmillisesti teos tuntuu hieman viimeistelemättömältä. Lauserakenteet ovat paikoin toisteisia ja tuntuu, että kirja olisi voinut käydä läpi vielä yhden editointikierroksen. Lisäksi tarina nojaa mielestäni liikaakin lajityyppinsä klassisiin elementteihin. Nuori poika matkaa uuteen maailmaan ja saa tietää salaisuuksia menneisyydestään, toinen kertoja on maailmassa kuin kotonaan ja taitava kuin mikä, pahat tyypit ovat todella pahoja ja niin edespäin. Toisaalta kirjassa on myös sen verran hyviä ajatuksia, että sen jaksoi kuitenkin lukea ongelmitta loppuun.

Soturin tie ei siis noussut suureksi suosiksi omassa lukemistossani, mutta toisaalta toivotan lämpimästi tervetulleeksi suhteellisen helppolukuisen ja maltillisenpituisen kotimaisen fantasiakirjan. Löytäköön se kohderyhmästään paljon innostuneita lukijoita.

Kirsin kirjanurkassa pidettiin erityisesti päähenkilöiden tasavertaisuudesta, Suketus jäi kaipaamaan kirjalle pikaista jatkoa.

Helmet-haasteesta kuittaan kohdan kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan ja pisteen Jatkumo-haasteeseen.

Kimmo Ohtonen: Soturin tie (Ikimaa #1)
Otava, 2018. 335 s.

Maja Säfström: Tärkeitä tietoja eläimistä

Kirjassa on jännittäviä ja hämmentäviä faktoja myös tutummista eläimistä, kuten hiiristä. Kuva: Maja Säfström

Omaa aikaa tarvitsevat pingviiniäidit ja mahalaukuttomat merihevoset

Tärkeitä tietoja eläimistä oli täydellinen valinta maanantaisen junamatkan seuraksi. Maja Säfströmin piirtämät eläimet ovat tavattoman sympaattisia ja faktatiedot yllättäviä ja hauskoja. Vaikka mielestäni osaan eläinkunnasta melkoisen paljon nippelitietoa, tarjosi teos paljon uutta repertuaariin lisättävää.

Tiesitkö esimerkiksi, että kengurut ja strutsit eivät osaa peruuttaa? Tai että laiskiainen poistuu puusta yleensä vain kerran viikossa mennäkseen tarpeilleen? Itseäni ilahdutti myös kovasti, että yksi hieman hupsu ärsytysaiheeni on otettu teokseen mukaan. Tiedoksi jälleen kaikille: kuorella se on kotilo, ilman kuorta etana. 

Tällä kertaa luin kirjan itsekseni lapsen vedellessä autuaasti sikeitä rattaissa, mutta voisin kuvitella että hauskat eläimet ja nippelitieto kiinnostaisivat myös eläininnokasta lasta. Niin tai näin, joskus on mahtavaa saada itselleen hyvää mieltä katselemalla kuvia söpöistä eläimistä ja lukea siitä, kuinka saukot nukkuvat käpälä käpälässä etteivät joutuisi toisistaan eroon.

Jos haluat hyvää mieltä ja liudan hauskoja ja kiinnostavia eläinfaktoja, lue tämä kirja. Yksin, kaksin, lapsen kanssa, aikuisporukassa. Uskaltaisin myös vähän kerettiläisesti väittää, että väritysintoilijalle saattaisi olla tässä puuhasteltavaa, vaikkei tämä värityskirja olekaan.

Kirjojen keskellä -blogissa ihasteltiin, kuinka paljon tietoa näin pieneen kirjaan mahtuukaan ja Lastenkirjahyllyssä kehutaan Säfströmin tapaa pitää tietomäärä minimissä mutta kuitenkin innostavan uuden oppimiseen.

Maja Säfström: Tärkeitä tietoja eläimistä (The Illustrated Compendium of Amazing Animal Facts, 2016))

Nemo, 2018. 120 s.

Suomennos: Nina Tarvainen

David Mitchell: Luukellot

Viimeiset osiot kirjasta luin Viljandin kauniissa kesäilloissa.

Uuvuttavuuteen asti upea

David Mitchell on ollut lukulistallani jo vuosia, mutta vasta nyt sain tartuttua hänen teoksiinsa. Aloitin uusimmasta suomennetusta, tämän vuoden Tähtifantasia-palkinnon saaneesta Luukelloista. Tarinassa maagisen realismin elementit yhdistyvät koukuttavaan kerrontaan. Teoksella on mittaa ja massaa eikä se päästänyt helpolla, mutta lukeminen oli silti nautinnollista.

Tarina alkaa 1980-luvun puolivälin tienoilla ja kulkee eri henkilöhahmojen kerronnan kautta aina lähitulevaisuuteen 2040-luvulle saakka. Tarinan keskiössä on Holly Sykes, sydämensä murjonut teini, josta aikuistuessa ja vanhetessa kasvaa tärkeä pelinappula enemmän tai vähemmän ihmiskunnan kohtaloa määrittävässä sodassa. Horologit ja ankoriitit, hyvät ja pahat kuolemattomat, kehoaan vaihtavat sielut kamppailevat nimittäin keskenään siitä, miten ihmisiä eli hauraita luukelloja on suotavaa tässä ajan virrassa kulkiessa hyödykseen käyttää.

Kerronta polveilee ja näkökulman vaihdokset pakottavat eräänlaiseen palapelin kokoamiseen koko lukemisen ajan. Pitkä aikaväli ja moniaalle haarautuva tarina aiheuttavat sen, että juonta on vaikea selittää eikä se myöskään tunnu tarkoituksenmukaiselta. Itse lukiessa mietin paljon aikaa, selviytymistä, koko ajan huonommin voivaa maapalloa ja sekopäiseksi muuttuvaa ihmiskuntaa. Toivon, että Mitchellin kuvaamaa tulevaisuutta ei tule, mutta pelkään sitä.

Mitchellin hahmot eivät ole pääsääntöisesti erityisen mukavia. He sekoilevat, tekevät huonoja ratkaisuja, ovat itsekkäitä tai paikoin jopa kusipäitä. Jotenkin heidän kanssaan jaksaa silti viettää aikaa ja syytän tästä ehkä hieman Jonathan Carrollia, jonka itseriittoisten (mies)kertojien seurassa tuppaan viihtymään. Toisaalta myös viehätyin hahmojen epätäydellisyydestä ja ehkä paikoin ymmärsinkin heitä.

Luukellot oli täysi, raskas ja palkitseva kokemus. On myönnettävä, että olin uupua sen kanssa moneen kertaan. Osiot olivat pitkiä eivätkä tuntuneet loppuvan koskaan. Luin kirjaa hyytymiseen asti ja aloitin sen kolmesti. Silti sitä ei halunnut jättää kesken ja loppuessa saapui haikeus: nytkö tämä jo loppuu?

Näin jokin aika lukemisen jälkeen kirja on mielessäni kuin iso möykky, josta muistan satunnaisia kohtauksia. Vaikka se ei siis juoneltaan jäänyt mieleen kirkkaana, onnistui se vakuuttamaan minut siitä että Mitchellin loputkin kirjat on luettava. Kuulemieni kommenttien perusteella paras on vielä edessä, odotan innolla.

Suketus on kirjoittanut kirjasta erinomaisen bloggauksen ja paljolti hänen innostamanaan kirjaan tartuin, lue!

David Mitchell: Luukellot (The Bone Clocks, 2014)
Sammakko, 2017. 644 s.
Suomentanut: Einari Aaltonen

Vertaistukea vanhemmuuteen etsimässä

Minimesenaatin syntymän jälkeen vauva-arjen syövereissä on kaivannut ajatuksilleen törmäytystä ja vertaistukea. Sitä myöten olen haalinut äitiydestä tavalla tai toisella kertovia kirjoja luettavaksi, vaikka usein huomaankin myös ärsyyntyväni näistä kirjoista hirvittävästi. Kaikin puolin hyvän äitiydestä tai vanhemmuudesta kertovan kirjan kirjoittaminen taitaa olla yhtä vaikeaa kuin kaikin puolin hyvä vanhemmuus.

Irene Naakan Hullu kuin äidiksi tullut - äitiyden pilvilinnat ja todellisuus (Minerva, 2017) kertoo Naakan omasta äidiksi tulemisesta ja sen herättämistä ajatuksista, mutta paneutuu myös yleisesti äitiyden ympärillä vellovaan keskusteluun. Naakan Mutsie-blogia en ole aiemmin lukenut, mutta se ei kirjan lukemiseksi ole tarpeellista. Kuuntelin kirjan Minttu Mustakallion ilmeikkäästi lukemana äänikirjana ja se toimi tässä formaatissa oikein hyvin. Jokaisen luvun jälkeen Naakka esittää lukijalle sen aiheisiin liittyvän kysymyksen ja painettuun kirjaan on jätetty tilaa omille muistiinpanoille. Äänikirjassa tämä ei ymmärrettävästi samalla tavalla toimi, mutta alkuärsytyksen jälkeen kysymykset alkoivat kuitenkin puoltaa paikkaansa.

Erityisesti kirjan loppupuoli oli kiinnostavaa kuunneltavaa. Naakka pohtii muun muassa äitiyden kiellettyjä tunteita ja kertoo synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja ahdistuksesta. Keskustelunaloitus näistä aiheista ei ole lainkaan pahitteeksi, sillä esimerkiksi niin sanotuista kielletyistä tunteista puhuminen on varmasti monelle (itsellenikin) vaikeaa ja masennukseen liittyy edelleen stigmaa. Kyllähän sitä nimittäin pitäisi Anni Saastamoisen sanoin pärjäillä menemään vaikka mikä olisi. Ei, mieluummin kissa pöydälle ja apua saataville kun sitä tarvitaan.

Sari Helinin Huono Äiti : tunnustuksia (Schildts & Söderströms, 2013) tarttui mukaan jollakin kirjastoreissulla. Tämän kirjan juuret löytyvät Helinin luotsaamasta Huono Äiti -yhteisöstä. Kirja koostuu lyhyistä teksteistä, joissa pohditaan äitiyttä ja perhe-elämää milloin mistäkin vinkkelistä. Huonot äidit muun muassa saattavat tarjota perheelleen helppovalmisteisia soppia, heittää epähuomiossa rakkaita rikkinäisiä leluja roskiin eivätkä jaksaisi pelata lautapelejä vaikka niitä väitettäisiin kuinka kehittäväksi. Toisaalta Helin myös armahtaa äitejä nykyvanhemmuuden paineessa: valmisruoka voi olla ihan ok juttu ja maalaisjärkeä voi käyttää.

Puolittain teos oli todella kivaa luettavaa, tuli hyvä mieli ja vähän naurattikin. Tätä tapahtui lähinnä silloin, kun huumoria vähän jarruteltiin ja maltettiin todeta omaan korvaani täyspäisiä asioita: aina ei tarvitse jaksaa kaikkea ja ihan hyvin se menee, äitiys, ilman joka suuntan kaahottamista. Puolittain sitten taas toisaalta ärsytti, sillä en jaksaisi stereotypisoitua tekstiä saamattomista puolisoista, jotka ruinaavat seksiä eivätkä kykene suoriutumaan mistään kotitöistä ilman huonon äidin patistusta ja apua enkä toisaalta myöskää kaipaa mukahauskoja neuvoja syrjähyppyihin tai perheseksiin. Plaaaaaaah.

Karoliina Sallinen-Pentikäisen romaanit Tee se itse -vauva  ja #vauvavuosi (Bazar, 2016 ja 2018) sukeltavat puolestaan äitiyteen tai oikeastaan vanhemmuuteen fiktion kautta. Myös Sallinen-Pentikäinen on näemmä perheblogiskenessä tunnettu kasvo Kolmistaan-bloginsa tiimoilta. Ensimmäisessä kirjassa Usva ja Juha yrittävät ja lopulta odottavat vauvaa ja synnytyksen jälkeen päädytään toisessa teoksessa elämään enemmän tai vähemmän auvoista vauvavuotta. Kuuntelin molemmat kirjat Toni Kamulan ja Sanna Majurin lukemina äänikirjoina.

Äänikirjoina molemmat teokset olivat leppoisaa kuunneltavaa, vaikka täytyy myöntää että täältä omasta vauvakuplasta kuunneltuna kirjat nostivat verenpainetta välillä liikaakin juuri stereotypioiden vuoksi. Tai oikeastaan ehkä siksi, että en ollut varma onko kirja tosissaan vai onko tässä nyt satiiria ja kuinka paljon. Miksi kantoliinailusta innostuneet äidit ovat "aina" kiiluvasilmäisiä superekohippejä ja lastenvaatteiden shoppailu parasta ikinä? Käsiteltiin kirjoissa ihan mukavasti toisaalta myös epävarmuuden tunteita ja vanhemmuuteen kasvamista, joten peukku sille ja kahden kertojan näkökulma oli virkistävä. Painetuissa kirjoissa on Sanni Kariniemen kuvitus, joka kansien perusteella vaikuttaa hauskalta.

Näistä kiinnostavin teos itselleni taisi olla Naakan teos, sitä lukiessa lienin vähiten kiukkuinen. Kiinnostavaa näissä kirjoissa oli mielestäni myös kaikkien teosten blogilähtöisyys, vaikka se sinänsä on vain järkevää kun kirjoilla on jo valmiiksi jonkinlainen lukijakunta. Taidan silti oman mielenrauhani vuoksi pysytellä silti edelleen kirjablogien parissa, perheblogiskene tuntuu pääsääntöisesti edelleen aika pelottavalta paikalta.

Tee se itse -vauvalla kuittaan Perkeet-haasteesta kohdan kirja, jonka Goodreads-arvosana on alle 3 (ja arvosteluja on vähintään 10) (tämä muuten kuulostaa pahemmalta kuin on, kolme tähteä tarkoittaa GR:ssa kuitenkin I liked it).

Irene Naakka: Hullu kuin äidiksi tullut – Äitiyden pilvilinnat ja todellisuus
Minerva, 2018. 5 h 42 min.
Lukija: Minttu Mustakallio

Sari Helin: Huono Äiti : Tunnustuksia
Schildts & Söderströms, 2013. 128 s.

Karoliina Sallinen: Tee se itse -vauva
Bazar, 2016. 4 h 58 min.
Lukija: Toni Kamula ja Sanna Majuri

Karoliina Sallinen-Pentikäinen: #vauvavuosi
Bazar, 2018. 6 h 32 min.
Lukija: Toni Kamula ja Sanna Majuri

Veera Salmi: Saari

Saaren iltanuotiolla korjataan kolhittuja sieluja

Kiusatut, hylätyt, yksinäiset, tervetuloa Saarelle! Veera Salmen romaanissa elämän kolhimat nuoret lähtevät seuraamaan unelmaansa Tyynenmeren autiolle saarelle. Majojen rakentamisen ja iltanuotiolle kokoontumisen lisäksi tavoitteena on myös auttaa muita lapsia ja nuoria selviämään hankalista tilanteista. Unelmaelämä yhteiskunnan ulkopuolella ei lopulta taida kuitenkaan olla sitä, mitä kaikki sydämessään haluavat.

Kirjan pääasiallinen kertoja on Hansama, poika, joka lavasti kuolemansa päästääkseen pois yksinäisestä elämästään ja joka haaveilee mielikuvituksen tuotteesta todelliseksi määränpääksi muuttuneesta saaresta. Vähitellen joukon jatkoksi saadaan muitakin kolhittuja, Malala ja Morris näin aluksi, ja matka saarelle voi alkaa. Ystävysten yhteispeli toimii mainiosti ja kaikkien osaamista tarvitaan uuden elämän alkuun saattamiseksi. Täysin eristyksissä Saarella ei kuitenkaan olla, vaan kolmikko yrittää resurssiensa rajoissa auttaa muitakin lapsia.

Tarina ei ole suoraan sanottuna kovin realistinen ja suhtauduin jossain määrin kriittisesti kirjan maailmaan. Mitä kieltä eri puolilta maailmaa saapuneet nuoret keskenään puhuvat? Voiko rikkinäisiä tavaroita korjaamalla oikeasti ansaita niin paljon rahaa? Pystyykö passeja tosiaan väärentämään lentokentän vessassa tuosta noin vain? Voinee siis todeta, että immersio ei täysin kohdallani onnistunut sillä ajattelin näitä asioita lukiessani huvittavan usein. Toisaalta tarina kuitenkin vei mukanaan, halusin tietää mitä näille sympaattisille tyypeille lopulta tapahtuu. 

Epäuskottavuuksistaan huolimatta kirjan sanoma nimittäin lämmitti mieltä ja sydäntä ja realismikakkulat kannattaakin jättää tätä lukiessa kotiin. Voimiansa yhdistämällä nuoret saivat aikaan vaikka mitä ja heidän ystävyytensä oli ilahduttavaa. Pidin myös siitä, että tarina onnistui kuitenkin väistämään mielestäni siirappisimmat mahdollisuudet ja heittää kehiin sopivasti realismia, kun sitä tarvitaan. 

Salmi kirjoittaa mukaansatempaavasti ja kertojaratkaisut ovat vinkeitä. Hansama tuntuu rikkovan neljättä seinää ahkerasti puhellen välillä lukijan kanssa. Aluksi se tuntui hieman kummalliselta, mutta lopulta homma sopi oivallisesti kirjan tyyliin. Saari sai ajattelemaan, miten paljon yksinäisiä nuoria maailmassa on ja toisaalta sitä, miten pienin keinoin monia heistä voisi auttaa. Aina ei tarvitse lähteä Saarelle löytääkseen paremman huomisen. 

Kirjan innoittamana aion myös kokeilla inkiväärin kasvattamista omassa keittiössä, ehkä myös ananaksen, ja kokkailla ihastuttavan yksinkertaisen oloista porkkana-inkiväärikeittoa. 

Kirsin kirjanurkassa toivotaan kirjan pääsevän luettavaksi kouluissa, Kirjahurjake-blogissa lämmettiin vähitellen nuorten touhuille ja Luetaanko tämä? -blogissa toivotaan, että kirjaan tarttuisi moni sen ajoittain haastavasta tyylistä huolimatta.

Veera Salmi: Saari

Otava, 2018. 350 s.

Kirsi Pehkonen: Jylhäsalmella salamoi

Romantiikkaa maalaismaisemassa

Minun kesääni liittyy ajatus jonkin kevyen ja höpsön lukemisesta. Tähän tarpeeseen vastaa oivallisesti Kirsi Pehkosen Jylhäsalmella salamoi, sillä Jylhäsalmi-sarjan toinen edustaja tarjoilee romanssin lisäksi kylällisen sympaattisia hahmoja, hieman epäuskottavia tilanteita väärinkäsityksineen ja aimo annoksen viehättävää maalaistunnelmaa.

Anna on pakannut tarpeelliset tavarat mukaansa ja saapuu lossilla elokuiselle Jylhäsalmelle pää ja sydän täynnä unelmia. Viehättävä Haapa-ahon talo on vuokrattu loppuvuodeksi ja miesystävä Tomin olisi tarkoitus seurata perässä pikimmiten. Suunnitelmat eivät kuitenkaan mene aivan niin kuin oli ajateltu ja lisää pohdittavaa tarjoaa naapurissa asuva Vili, jonka puuhista ja aikeista Anna ei oikein ota selvää. Vähissä ovat kuitenkin lopulta ne ongelmat, joihin ei saa edes hetkellistä helpotusta uimareissuista, saunahetkistä ja marjojen poimimisesta.

Vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvat vahvasti nykyaikaan, on Pehkosen Jylhäsalmi täynnä vanhanaikaista maalaisromantiikkaa. Edellisen osan luin viime vuoden juhannuksena mökillä ja se oli sinne täydellinen seuralainen, mutta kyllä toisen osan hupsu romantiikka kelpasi kaupunkioloihinkin. Klassisuudesta seuraa tosin tietty ennalta-arvattavuus, mutta väliäkö hällä, homma toimii.

Jylhäsalmi-sarja on mahtavaa lukemista kesään. Pehkonen kirjoittaa vetävästi, kirjaa ei ole venytetty liian pitkäksi ja siitä tulee hyvä mieli. Toivottavasti Jylhäsalmen maisemiin pääsee vielä monena kesänä.

Helmet-haasteessa kuittaan tällä kohdan kirjassa muutetaan.

Tuulevin mukaan kirjaa sopii lukea myös kesää odotellessa.

Kirsi Pehkonen: Jylhäsalmella salamoi (Jylhäsalmi #2)
Karisto, 2018. 197 s.

Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja

Räpistely läpi kielellisesti runsaiden novellien

Kiukutteleva novellienlukija tässä moi. Harry Salmenniemen Uraanilamppu ja muita novelleja -kokoelmaa (Siltala, 2017) nousi julkaisunsa jälkeen usein esille kulttuurikuplani sisällä. Itse pääsin kokoelmaan pariin näin vuoden myöhässä ja todettakoon, että tekstit turhauttivat minua suunnattomasti. En ollut varma pidetäänkö minua pilkkana, viihdytetäänkö minua vai kenties isketäänkö silmää. Ehkä näitä kaikkia.

Novellit ovat kielellisesti ansiokkaita ja yllätyksellisiä ja jättivät olon puullapäähänlyödyksi. On riemukasta sekaisuutta, kuten Fantastinen salaatti, tai tavallisuuteen naamioitua kuumottavaa dystopiahenkisyyttä kuten Uraanilampussa. En voi silti sanoa, että olisin hurmaantunut, koukuttunut tai ihastunut ja se harmittaa minua kauheasti, sillä olisin kovasti halunnut innostua näistä teksteistä.

Toisaalta Salmenniemi kirjoittaa myös Lukeminen on terveellinen, mukava pikku pahe joka auttaa ihmistä ymmärtämään itseään paremmin ja siitä olen ihan samaa mieltä. Nyt en tosin kyllä enää muista että mistä novellista on ylipäätään kyse, mutta kai tämänkin kirjan lukeminen oli jonkinlaista paheellisuutta sillä en tiedä tekikö se minulle mitään hyvää mutta luin sen silti (ja osan novelleista moneen kertaan).

Peukutan tästä kokoelmasta novellia Kukaan ei ymmärrä minun tuskaani piirteen hahmo osalta, koska jostain (tai oikeastaan varmaan varsin tietystä) syystä tämä novelli, jossa kirjailija, niin, tuskastelee, tuntui jonkinlaiselta avaimelta koko kokoelmaan (vaikka en kyllä varmaan löytänyt sitä oikeaa lukkoa). Jostain syystä näin tämän tapahtuvan Lauttasaaren Mutterikahvilassa (jossa en tosin ole koskaan käynyt) ja se viehättää minua ajatuksena kovasti.

Lukekaapa tämän räpistelyni sijaan vaikkapa Ompun perinpohjaisempi kirjoitus tai Kiiltomadon Paavo Kässin analyyttinen pureutuminen teokseen.

Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja
Siltala, 2017. 177 s.