Mats Strandberg: Risteily

Nautin tästäkin lähin Itämereni mieluummin rantakallioilta kuin risteilyalukselta käsin.

Minulla on monimutkainen suhde risteilyihin. Lapsena reissut olivat kivoja: tax freestä sai karkkia, laivalla oli jännää ja Tukholmassa oli kiva käydä. Aikuisiällä laivamatkustaminen on alkanut tympiä, sillä ihmismassat ahdistavat ja käytävillä ei jaksa liikkua. Viimeisin muisto on Tukholman reissulta: menomatkalla istuimme hytissä turvassa kaikelta hälinältä ja käytävältä kaikuu kovaääninen huuto "Uusitalo tulee!" johon jupisten vastataan "Ja Jani vaan nukkuu.". Se siitä. Tästä huolimatta tai ehkä siksi Mats Strandbergin Risteily oli tavallaan aika viihdyttävää luettavaa, muuttuuhan siinä risteilylaiva Baltic Charisma jonkinlaiseksi helvetin esikartanoksi.

Loistonpäivänsä jo vuosia sitten nähnyt risteilyalus on taas kerran lähdössä Tukholmasta kohti Turkua vatsassaan sekalainen seurakunta risteilymatkustajia. Lapsiperheitä on vähemmistö, vanhalle laivalle tullaan lähinnä halvan viinan ja satunnaisen seuran toivossa. Harva on lähtenyt matkalle ilosta ja riemusta, suurinta osaa kirjan kertojahenkilöitä vaivaa jonkinlainen henkilökohtaisen elämän kriisi johon etsitään edes väliaikaista helpotusta. Melko alussa selviää myös se, että kaikki matkustajat eivät ole tulleet bilettämään vaan joukosta löytyy myös heitä joilla verenhimo on suuri ja kiinnostus muiden elämänjatkumiseen hyvin pieni.

Vampyyrejä siis, risteilyaluksella. Täytyy myöntää, että tämä ulottuvuus teoksessa oli se täky jolla minä tähän tartuin, muutoin olisi suljetun tilan verilöyly jäänyt lukematta. Nytkin tosin arkailin, kauhu ei ole minun lajini ja ensimmäisenä iltana tätä lukiessa jouduin lopettamaan ensimmäisen hyökkäyksen jälkeen ja lukemaan hetken lastenkirjaa uskaltaakseni nukahtaa.

Jatkoin kirjaa seuraavana aamuna kirkkaassa auringonpaisteessa ja loppujen lopuksi kahlasin noin 500-sivuisen teoksen loppuun samaisena päivänä, vaikka kello taisikin jo virallisesti siirtyä seuraavan vuorokauden puolelle. Verilöylyn muuttuessa yhä kaaoottisemmaksi pelko väheni, sitä vain huomasi toteavansa tuonkin tutun hahmon kuolevan (tai "kuolevan") ja käänsi sivua. Kenties huolestuttavaa, mutta joka tapauksessa kirjan lukeminen sujui siis sutjakasti.

Stella Vuoman käännös on mainio ja teksti rullaa kovaa vauhtia eteenpäin. Muutamalle suomalaisuutta korostaville käännöksille, kuten Pohjanmaan kautta skoolaaville ruotsalaisille kohottelin tosin hieman kulmiani, mutta muutoin lähinnä vain kääntelin sivuja tiuhaan tahtiin eteenpäin. Useamman kertojan voimin kuljetettu tarina jaksaa pitää otteessaan ja yllätyksekseni kirja ei myöskään tuntunut liian pitkältä vaikka välillä jäljellä olevien sivujen määrä epäilyttikin. Suurta kiintymystä en osannut kuitenkaan hahmoihin kehittää vaikka muutaman selviämisestä iloinen olinkin ja ehkä hyvä niin, veri kun lensi niin tiuhaan ja lihaa revittiin sen verran monesta tyypistä.

Positiivinen yllätys siis sinänsä, mutten silti aio eksyä entistä useammin kauhuhyllylle. Odotan nimittäin vielä jännityksellä tulevatko alitajuntaan siirtyneet mielikuvat uniin viiveellä. Todettakoon joka tapauksessa että nössölukijakin selvisi tästä hengissä ja huomasi viihtyvänsä.

Mats Strandberg: Risteily (Färjan, 2015)
Like, 2016. s.
Suomentanut: Stella Vuoma
Kansi: Kim Petersen

Lavalta: Hautajaiset (Teatteri Tuike)

Teatteri Tuike

Kauhua kaikille aisteille

Minä inhoan kauhua. En katso kauhuelokuvia enkä suostu menemään kummitusjunaan. Kuitenkin menin katsomaan Teatteri Tuikkeen Hautajaiset-aistikauhuesitystä. Näkö- ja kuuloaistin lisäksi esityksessä hyödynnetään myös haju- ja tuntoaistia, joten elämys on kokonaisvaltainen. Etenkin jos istuu eturivissä, mihin taitaa väistämättä joutua jos on viimeisenä saliin astelevien joukossa.

Muistotilaisuus päättyy ja mies jää istumaan yksin nojatuoliinsa. Suru on käsinkosketeltavaa. Jotain kuitenkin on vinossa ja pian tapahtumat alkavat lähteä synkkiin suuntiin. Todellisuuden raja häilyy eikä voi olla varma mikä on totta. Esityksen luonteen vuoksi enempää ei juonesta kannata paljastaa, sillä yllätyksellisyys on luonnollisesti osa jutun juonta.

Oma keho on esityksen aikana koetuksella. Joudun useampaan kertaan tietoisesti rentouttamaan hartioitani huomatakseni hetken päästä niiden olevan taas korvissa. Kasvolihakset saavat myös liikuntaa, tuntuu jotenkin turvallisemmalta kun silmät eivät ole kokonaan auki. Paikoin unohdan hengittää. Kirkumaan en sentään alkanut eikä kukaan muukaan katsomosta, mutta illan edellisessä näytöksessä meteliä oli kuulemma enemmän. Tämä ei kuitenkaan kerro eläytymisen puutteesta, tunnelma oli keskittynyt.

Arvostan sitä, että esityksessä ei ole turvauduttu halpoihin äkkisäikyttelyihin vaan lähdetty rakentamaan pelottavaa tunnelmaa hienovaraisemmin. Pitkät pimeän jaksot, vilkkuvat valot, painostava musiikki ja nenään hiipivät tuoksut saavat mielikuvituksen laukkaamaan. Puhetta esityksessä on vähän ja sitä olisi etenkin esityksen loppupuolella saanut olla mielestäni vähemmänkin, sillä juoni oli selkeä ja oman pään sisällähän ne kauheudet tuppaavat muodostumaan todellista pahemmiksi.

Noin tunnin pituinen esitys on taiten tehty. Kiitosta ansaitsee paljon muun muassa pääosaa esittävä Markku Ihamäki, hänen hahmonsa valumista hulluuteen on pelottavaa ja hienoa katsoa. Myös erikoisefektit on tehty huolella ja sopivan pienesti, ylilyönteihin sortumatta. Hautajaiset on kiinnostava jatkumo Tuikkeen aikaisemmalle aistikauhuesitykselle Viimeinen vuoro ja odotan kauhunsekaisin tuntein mitä seuraavaksi on luvassa.

Suosittelen sopivan kauhun etsijöille ja uusia elämyksiä kaipaaville ja mieluiten eturivistä käsin, jolloin muiden katsojien takaraivojen näkeminen ei haittaa eläytymistä. Syksyn esitykset ovat jo kutakuinkin täysiä, mutta keväällä on uusi esityskausi joten kannattaa laittaa Teatteri Tuikkeen fb-sivu seurantaan.

Kiitokset Tuikkeelle kutsuvieraslipuista.

Ruumiittomat - suomalaisia aavenovelleja

En erityisemmin välitä kauhukirjallisuudesta tai oikeastaan en lähtökohtaisesti pidä siitä, sillä pelkään helposti. Lukuhaastetta varten piti kuitenkin valita pelottava kirja, joten päätin turvautua edes osittain tuttuihin kirjailijoihin ja lainasin Osuuskumman kauhunovellikokoelman Ruumiittomat - suomalaisia aavenovelleja (2014). Valinta osui nappiin, sillä pelottavuusaste oli tällaiselle nyhverölle juuri sopiva. Neljäntoista novellin kokoelmassa seikkaillaan jos jonkinlaisissa maisemissa ja tunnelmissa, ilokseni pääsosin kuitenkin nykypäivässä tai tulevaisuudessa eikä pelkästään pölyisen viktoriaanisissa kartanoissa. Myös aaveet ovat jotain aivan muuta kuin kahleita kalistelevia lakanoita. Kirjoitin jokaisesta novellista muutaman sanan muistiin aina ne luettuani, tässä näitä mietteitä lyhyesti.

J.S. Meresmaan Kielolinna-novellissa oltiin kesäisen painostavassa tunnelmassa ja olisin viihtynyt novellin parissa pitempäänkin. Kuin tyhjästä ilmestyvä talo avaa salaisuutensa vähitellen ja jää kutkuttamaan mieleen.

Anni Nupposen Maitoa mandariinilasissa tuntuu hieman ahdistavalta edelleen, siinä oli säikyttelyä ja jännä tunnelma. Kammottavuutta lisäsi se, että kuvittelin novellin isovanhempieni entiseen asuntoon. Novelli tuntui mukavan pituiselta, se ei tuntunut jäävän kesken.

Kari Välimäen Uudet perunat jäi mieleen kytemään suureellisilla visioillaan, jotka olivat mielikuvituksellisuudesta huolimatta hämmentävän uskottavia. Tämän jälkeen hautausmaalla liikkumisessa on ihan uusi elementti.

Taru Luojolan Herra Maximilian Dunkelhaus ja hänen tivolinsa toi mieleen Buffy, vampyyrintappaja -sarjan ja oli melkoisen kylmäävää kamaa. Tässä oli myös jotain mukavan perinteistä ja lukeminen oli miellyttävää.

Maria Carolen Ruusunnuppuni, kaikkeni kallistui eroottisempaan suuntaan, olen muistiinpanoihini kirjoittanut huhhui komiikka erotiikka kauhu. Lähtökohta oli vinkeän erilainen ja mustasukkaisuustriangelina tämä toimi mahtavasti.

Samuli Antilan Synnytettyä luin samaan aikaan Mary Shelleyn Frankensteinin kanssa ja tiettyjä yhtäläisyyksiä näistä löytyykin. Tästä novellista jäi mieleen ihmisen uteliaisuus ja tietty vastuuttomuus.

Heikki Nevalan Syyllisyyden varjot jäi tästä kokoelmasta yhdeksi etäisimmistä. Suomalaiseen historiaan sijoittuva puukottelutarina ei aivan natsannut omaan kummitusmakuuni. Olisin ehkä kaivannut enemmän yliluonnollisia elementtejä. Yllättävän hyvin tarina muistuu kuitenkin mieleeni, jos tulee vaivaispoikia vastaan niin pitää tiputtaa kolikko.

Tarja Sipiläisen Henkien polku oli myös jollain tavalla haastava. Tyylillisesti se oli hyvin erilainen muista novelleista, jotenkin irtonainen, mutta Meksiko oli miljöönä viehättävä. Tämä pitäisi ehkä lukea uudelleen, tuntuu etten ehkä jaksanut aivan keskittyä ensimmäisellä lukukerralla ja siksi en päässyt tarinaan mukaan.

Anne Leinosen Tyttö niityllä sisälsi monta kivaa twistiä ja se nykii mielessä jotain muistolankoja toisesta novellista. Pidin novellin oveluudesta ja yllättävyydestä ja tämä taisi olla lopulta yksi suosikeitani tässä kokoelmassa.

Minna Roinisen Vielä yhdet jäähyväiset oli yksi kokoelman pisimmistä ja pidin sen lukemisesta kovin, tyylillisesti se oli hyvin samantapainen kuin Roinisen mainio romaani Unohdetut ovet. Pidin vaihtoehtoisista selitystavoista, tietystä realismista ja kerrontatyylistä.

Jussi Katajalan rikostarinaa mukaileva Odottaja oli kiinnostava Helsinkiin sijoittuva aavetarina. Tässä oli ehkä vähemmän sellaista pelottavuutta, mutta yllättävyyttä sitäkin enemmän. Mainio looginen palapeli.

Jani Kankaan Tyhjiö 29B sai iloiseksi siitä, etten enää työskentele toimistorakennuksen aulavartijana eikä minun siten tarvitse tehdä iltatarkistuskierroksia. Hyh. Hämmentävä ja kiinnostava novelli eräänlaisesta työpaikkahelvetistä.

Janos Honkosen Vespula oli jollain tavalla lohduton ja samalla melkoisen ovela. Melkoisen masentavan tulevaisuudenkuvan se kyllä maalaa, onhan näitä yksinäisiä ihmisiä nykyäänkin mutta Vespulan porukka on omaa luokkaansa.

Kokoelman päätti Shimo Suntilan Chudakovin aaveet, joka oli oikein kiinnostava kuuseikkailu. Tässä novellissa oli mielestäni miellyttävä sekoitus pelottavuutta, surua ja lohdullisuutta. Oikein hyvä ja jäänee myös suosikeiden joukkoon.

Kokonaisuutena Ruumiittomat oli oikein mainio ja sopivan jännä. Novellit olivat vaihtelevia ja niitä luki mielellään muiden lukemisten ohella yhden tai kaksi kerrallaan. Oli mukavaa lukea tuttujen tekijöiden tekstejä ja pelätä riittävästi. Suosittelen tällaisille vähän nössöille lukijoille.

HelMet-haastessa tämä on siis kirja, joka pelottaa sinua.

Heikki Nevala, Anni Nupponen & Shimo Suntila (toim.): Ruumiittomat - suomalaisia aavenovelleja
Osuuskumma, 2014. 285 s.
Kannen kuva: Sandra Cunningham

Joe Hill & Gabriel Rodriguez: Locke and Key I:Welcome to Lovecraft

Kuva: Gabriel Rodriguez & Jay Fotos (Welcome to Lovecraft)

Ystävä suositteli luettavaksi Joe Hillin käsikirjoittamaa Locke and Key -sarjakuvaa. Suhtauduin hommaan hieman epäillen, opus kuulemma olisi pelottava, mutta varasin kuitenkin sarjan ensimmäisen osan Welcome to Lovecraft (IDW Publishing, 2008) kirjastosta.

Tylerin, Kinseyn ja Boden isä murhataan kammottavalla tavalla heidän kesämökillään ja niinpä he muuttavat äitinsä kanssa setänsä luo Lovecraftissa sijaitsevaan Keyhouseen. Lapsia vaivaavat muisto isästä sekä tieto siitä että toinen tappajista istuu nuorisovankilassa. Kaiken lisäksi Keyhouse itsessään on omituinen, etenkin sen pihalla sijaitseva kaivorakennus jonka asukilla ei tunnu olevan puhtaat jauhot pussissaan. Kun isän murhannut nuorukainen vielä onnistuu pakenemaan vankilasta erikoisissa olosuhteissa tiivistyy jännitys entisestään.

Ensimmäiseksi on sanottava, että Joe Hillin tarinankerrontataidot ovat erittäin mainiot. Jännitys pysyy yllä ja tiivistyy vielä silloinkin, kun uskoo kaiken olleen jo nähty. Gabriel Rodriguezin selkeä ja julma piirrosjälki sopii synkkään tarinaan erinomaisesti. Kuvat eivät ole sellaisia, joita haluaisi ripustaa seinälleen, mutta taitavia ne ovat.

Toiseksi totean, että tarina oli minulle aivan liian pelottava. En ole suuri kauhun ystävä, mutta siedän sitä pienissä annoksissa. Locke and Key oli kuitenkin niin kammottava, että luin sitä silmät suurina pystymättä laskemaan albumia käsistäni ja silti tavallaan halusin lopettaa. Sarjakuva on väkivaltainen, vaikka kuvat pysyvätkin siedettävällä tasolla, mutta pahinta on mielen sisään hiipivä kauhun ja paljaan pelon tunne.

Ensimmäinen osa jättää kutkuttavasti lankoja roikkumaan, mutta mietin kahdesti tartunko kakkososaan. Miehelle lupasin hankkia sen kirjastosta, hän toimikoon esilukijanani.

Joe Hill & Gabriel Rodriguez: Locke and Key 1: Welcome to Lovecraft
IDW Publishing, 2008. 152 s.

Stephen King: Liseyn tarina

Minähän en siis lue kauhukirjallisuutta. Ennakkoasenteisesti ajattelen, että minua kuitenkin pelottaa liikaa, näen painajaisia ja ahdistun. Että pitihän siinä sitten käydä niin, että Morre haastoi minut Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteessa lukemaan Stephen Kingiä. Kahdesta vaihtoehdosta luettavaksi valikoitui Liseyn tarina (Tammi, 2008; Lisey's Story 2006) koska sitä näin jonkun jossain kehuvan Kingin parhaaksi teokseksi.

RKAKSOA, babyluv.

Liseyn tarina kertoo nimensä mukaisesti Lisey Landonin, kauhukirjailija Scott Landonin lesken, tarinan. Lisey alkaa kaksi vuotta miehensä kuoleman jälkeen tutkia hänen työhuoneensa sisältöä, eikä homma ole aivan niin yksinkertainen. Pidetyn kirjailijan jäämistöstä haaveilee moni suhteellisen harmiton akateeminen henkilö, mutta joukosta löytyy myös niitä joilla eivät ole kaikki ruuvit aivan kireällä.

Psykopaattisten ahdistelujen lisäksi perehdytään Scottin omituisuuksiin ja hänen lapsuuteensa. Lisey joutuu selviytyäkseen nostamaan esiin asioita purppuraverhon takaa, eivätkä nämä asiat ole niitä turvallisempia. Jännittävyyttä tarjoavat muun muassa veri-lummet ja se, jolla on pitkä papurikko kuve. Toisaalta kirjassa puhutaan myös paljon rakkaudesta, sisaruudesta, perhesiteiden tärkeydestä. Kaikki teemoja, jotka nivotaan hienosti kirjan omituiseen maailmaan.

Hän ajatteli: Minä menen sinne takaisin.
Ja se Scott, jota hän säilytti päässään (ainakin hän luuli sitä samaksi Scottiksi, mutta kuka saattoi olla varma?), sanoi: Mihin sinä menet Lisey? Mihin nyt, babyluv?
Lisey ajatteli: Takaisin preesensiin.
Ja Scott sanoi: Sen elokuvan nimi oli Paluu tulevaisuuteen. Me katsoimme sen yhdessä.
Lisey ajatteli: Tämä ei ollut elokuva. Tämä oli meidän elämämme.
Ja Scott sanoi: Baby, onko sinulla remmi kireällä?
Lisey ajatteli: Miksi minä rakastan sellaista

Hankala tästä on oikeastaan mitään kirjoittaa paljastamatta liikoja ja sitä en suinkaan halua tehdä. Lyhyesti sanottuna Liseyn tarina pureutuu ihmismielen omituisuuksiin hämmentämällä sekaan kauhun ja maagisrealismin piirteitä. King kirjoittaa hyvin, jotenkin kuivakkaan vetävästi. Jonkin verran jäin tosin miettimään käännöstä, kirjassa kun on niin paljon "keksittyjä" sanoja ja välillä ne kääntyivät suomeksi hieman kömpelösti. Toisaalta kirjassa on myös jännittävä rakenne, luvut loppuvat ikään kuin kesken jatkuakseen samoina mutta silti erilaisina.

Kuin tämän ratifioidakseen Scott sanoo: "Se on hyvin lähellä, muru. Minä en näe sitä, mutta minä..." Taas pitkä, ujeltava sisäänhengitys. "Minä kuulen kun se syö. Ja röhkii." Sen sanoessaan hän hymyilee veristä klovninhymyä.

Mieleni on ehkä hieman kieroutunut, kun olin ihan pikkiriikkisen pettynyt siitä etten nähnytkään painajaisia (tosin toisaalta myös helpottunut). Toki Liseyn tarina oli paikoin oikeasti jännittävä ja toisinaan ällöttävä, mutta mentiin vielä kuitenkin mukavuusrajojeni sisäpuolella. Sain samanlaisia pelottaa muttei liikaa -fiiliksiä kuin lukemalla selkäpiitä kutkuttavaa maagista realismia. Sen verran kuitenkin traumatisoiduin, että en koskaan hanki sähköistä purkinavaajaa. Ikinä.

(hys)

Ulkokirjallisista seikoista sen verran, että minulla oli lainassa kirjan pokkariversio ja lukeminen oli todella hidasta. Kun pokkarissa on sivuja 541 ja präntti pientä, ei etenemistä vaikuttanut tapahtuman ja meinasin turhautua alkumetreillä kun en vielä ollut päässyt tarinan imuun. Toisaalta opus oli kuitenkin sen kokoinen, että sen kehtasi ottaa mukaan työmatkoille luettavaksi.

Liseyn tarina oli melko kivuton hyppäys mukavuusalueen ulkopuolelle, kiitokset siis Morrelle siitä. En kuitenkaan lupaa ihan heti tarttua mihinkään pelottavampaan Kingiin (Hohdon olen sentään nähnyt elokuvana). Tajusinpa muuten, että kirja taitaa myös sopia aiheensa puolesta TwAKin Mieleni on rajaton -haasteen puitteissa luettavaksi. Ja saa tällä vähän pojoja So Americaniinkin!

Liseyn on lukenut myös Mikko (joka riemukseni vertaa tätä opusta Jonathan Carrollin kirjoihin, positiivisessa mielessä).

Stephen King: Liseyn tarina (Lisey's Story, 2006)
Tammi, 2008. (pokkaripainos 2010) 541 s.
Suomentaja: Ilkka Rekiaro
Kannen copyright: Simon & Schuster Inc.