Anniina Tarasova: Kuoleman kulissit

Arvostelukappale

Sen seitsemää sorttia Pietarissa

Erityisesti tänä vuonna loppuvuoden matkustelut kannattaa suorittaa nojatuolista käsin. Varteenotettavaksi matkakumppaniksi tarjoan Anniina Tarasovan romaania Kuoleman kulissit (Gummerus, 2020), jossa matkataan hikisen Kyproksen kautta hyhmäiseen Pietariin viettämään erinäisiä talven juhlia. Loskassa kahlaamisen sijaan luvassa on vauhdikasta yrityskauppasuhmurointia, alkoholijuomien kilistelyä ja hyvää ruokaa.

Gaalaillallinen Kyproksella päättyy ikävästi, kun juuri palkittu työntekijä löydetään kuolleena suihkulähteestä. Sattumuksen seurauksena Reija Wren saa kuitenkin pestin sisäisen tarkastuksen tiimissä ja passitetaan Pietariin aloittamaan amerikkalaisyritys Woilingtonin toimintaa Venäjällä mahdollisten tehdaskauppojen selvityksen muodossa. Hohdokkaaksi povailtu toimisto on tosin remontin tarpeessa, paikalle lähetetyt alaiset taidoltaan kyseenalaisia ja kaiken lisäksi päällysmieheksi ilmestyy Konstantin, jota Reija ei ollut ajatellut edellisten tunnesotkujen jälkeen tapaavansa enää koskaan. Tylsää ei siis tule.

Tutustuin säpäkkään Reijaan jo Venäläiset tilikirjani -teoksessa ja varsin samalla meiningillä jatketaan. Edeltävän teoksen lukeminen ei tosin ole välttämätöntä heittäytyäkseen Kuoleman kulisseihin, mutta toki ihmissuhdekiemurat ja sen sellaiset käynevät enemmän järkeen kun taustatietoa on enemmän.

Tarasovan kerronta pursuaa yksityiskohtia venäläisestä (ekspatriaatti)kulttuurista. Koska oma tietämykseni asian suhteen on minimaalinen, nautin näistä detaljeista kovasti. Erityisesti ruokakuvaus on herkullista (olisipa edessäni georgialainen pitopöytä) ja kuvaukset niin pietarilaisesta joukkoliikenteestä kuin kommunalka-elämästäkin ovat kiinnostavia. Harmillisesti yksityiskohtainen kuvaus tuntuu tosin toisinaan kiilaavaan varsinaisen tarinan edistämisen edelle, eli pientä tiivistämisen varaa olisi ollut kiinnostavuudesta huolimatta. Lopussa tarinan vauhti kiihtyy kuitenkin sen verran rivakaksi, että teos pitää napakasti otteessaan.

Kuoleman kulissit oli kuin pienoista ähkyä aiheuttava pitopöytä, joka kuitenkin kutsuu santsaamaan. Päästyäni kirjan kanssa kunnolla alkuun, tuli sitä luettua melkomoisella tahdilla ja viihdyin hyvin. Jos siis matka talviseen Pietariin kiinnostaa eikä varsin yksityiskohtainen sisäisten tarkastusten prosessien kuvaus pelota, suosittelen hyppäämään samppanjat kainalossa Reijan matkaan. Kippis!

Kiitokset kirjailijalle ja kustantamolle arvostelukappaleesta.

Anniina Tarasova: Kuoleman kulissit
Gummerus, 2020. 384 s.
Kansi: Timo Numminen

Pauliina Susi: Seireeni

Seireenissä seilataan hieman isommalla paatilla.

Seireenin koukuttava kutsu

Voi Pauliina Susi, minkä sinä joka kerran teet. En tiedä mikä siinä on, mutta Suden tekstiä luen aina aivan hillittömällä tahdilla. Liekö sanarytmissä jotain, joka hypnotisoi? Oli miten oli, Välimeren loistoristeilijälle sijoittuva Seireeni (Tammi, 2017) koukutti minut pahemman kerran.

Leia Laine lähtee siskonsa Ripsan kanssa upealle all-inclusive-risteilylle. Tarkoitus on heittää korkkarit kattoon ja lomailla, mutta jo matkan alussa Leiasta tuntuu, että joku tarkkailee häntä. Takaraivossa nakuttavan ikävän tunteen lisäksi Ripsa käyttäytyy täysin holtittomasti, eikä Leia tiedä miten reissusta selviäisi täysjärkisenä saati sitten lopulta hengissä.

Seireeni on ikään kuin itsenäinen jatko-osa muutaman vuoden takaiselle Takaikkunalle. Kun siinä fokuksessa olivat moninaiset tietoturva-asiat, perehdytään Seireenin kyydissä globaaliin epätasa-arvoon pohtimalla pakolaisasioita erityisesti Välimeren yli matkaavien ihmisten kannalta. Ei siis mitään kevyttä settiä. Kirja onnistuu herättämään paljon ajatuksia ja toisaalta myös turhautumista maailman epäoikeudenmukaisuuteen.

Yhteiskunnallinen kritiikki on nivottu nopeatempoiseen trillerijuoneen, jossa saa jatkuvasti arvuutella kuka oikein haluaa sabotoida Leian elämää ja kuka puolestaan on tehtailemassa terrori-iskua risteilyalukselle. Juonen tahdin kiihtyessä käänteet tuntuvat riistäytyvän käsistä, mutta eipähän pääse tunnelma lässähtämään. Tiuhaan vaihtuva näkökulmakertoja pitää tahtia yllä ja useampana hetkenä huomasin lukevani aina vain "vielä yhden luvun". Oivallinen lukusukkula!

Helmet-haasteesta kuittaan kohdan kirjan kannessa on kulkuneuvo ja Prinsessoja ja astronautteja -haasteessa tämä on naisen kirjoittama dekkari, vaikka enemmän trillerin puolelle kallistuukin.

Rakkaudesta kirjoihin -blogissa teosta kuvataan päivänpolttavilla teemoilla nokkelasti purjehtivaksi, Luetut.net:issä puolestaan kaipailtiin napakkuutta kirjan alkuun mutta koukututtiin loppua kohden.

Pauliina Susi: Seireeni
Tammi, 2017. 521 s.

Koukussa jatkosarjoihin

Aktivoin vaihteen vuoksi taas Storytel-tilaukseni ja tähän ovat syynä nimenomaan Storytelin omat jatkoäänikirjat, joita ei luonnollisesti muualta kuunteluun saa. Pääasiassa kymmenosaiset tarinat tulee jostain syystä kuunneltua normaalia tehokkaammalla tahdilla, tässä vaiheessa voisi oikeastaan puhua jonkinlaisesta binge-kuuntelusta.

Raikkaan tuulahduksen kevyen kirjallisuuden maailmasta toi Elina Kilkun Vaimovallankumous Maruska Veronan lukemana. Anni seurustelee kaikin puolin upean Mikan kanssa, mutta täydellisen kosinnan edessä Anni ei kykene sanomaan kyllä vaan toteaa haluavansa erota. Ihan näin radikaaleihin toimenpiteisiin ei heti ryhdytä, mutta selkeyttääkseen ajatuksiaan Anni lähtee unelmiensa New Yorkiin ystävänsä Irenen luokse. Voiko romanttisten komedioiden parisuhdemalli olla kuitenkin väärässä vai löytyykö rakkaus sittenkin Empire State Buildingin huipulta?

Kilkun teksti pursuaa kliseitä, mutta hyödyntää niitä nerokkaasti ja kyseenalaistaa romanttisen komedian konventioita. Iskut osuvat ja uppoavat ja välillä tulee itsekin irvisteltyä, kun tulee taas muistaneeksi miten sekopäisiä ajatuksia romanttiset tarinat syöttävät meille täysin hyväksyttävinä.

Annin ja Irenen New York -sekoilu oli omaan makuuni hieman liian viinanhuuruista (itse olisin sammunut jo alkumetreillä ja tarina olisi jäänyt kokematta), mutta muutoin menevää. Oli mukava vierailla elokuvista tutuilla paikoilla kirjallisesti. Lisäksi Kilkku onnistuu kirjoittamaan tarinalle niin mahtavan lopun, että melkein itketti. Oli siinä sitä siirappiakin, mutta eri tavalla kuin voisi odottaa. Sydän tälle.

Miina Supisen Lumottu elämä ryömii synkemmissä tunnelmissa. Tarinan keskiössä ovat Youtube-tähdet Sakura ja Margit ja psykologian väitöskirjaansa pakertava Ahti. Sakura kutsutaan osallistumaan mullistavaan tosi-tv-ohjelmaan, Salaisuuksien kartanoon, jossa kauhut kirjaimellisesti kaivetaan osallistujien alitajunnasta uuden teknologian avulla. Sattumoisin sarjaa kuvataan Pihjalavirran kartanossa, jossa vuosia sitten tapahtuneen tragedian salat Margit ja Ahti tahtovat selvittää saadakseen tietää totuuden vanhempiensa kohtalosta.

Lumottu elämä etenee koukuttavasti ja kuuntelin kaikki kymmenen osaa likimain vuorokaudessa. Vauhdikkaita käänteitä riittää ja arvoitus aukeaa vähitellen, Anni Kajos lukee hyvällä intensiteetillä. Harmillisesti tuntui että lopetus oli turhan kiireinen ja viimeinen jakso jätti ilmaan aikamoisen liudan kysymyksiä siitä, ymmärsinkö ollenkaan mitä lopussa tapahtui vai ajattelenko asiaa liian monimutkaisesti. Mukaansatempaava tarina, mutta jätti jälkeensä kuitenkin enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Valikoimasta löytyy myös muutamia lyhyempiä sarjoja kuten JP Koskisen neliosainen Helppoa rahaa. Alunperin tarina on ilmestynyt Me Naisten jatkokertomuksena, äänikirja on tehty 2016 ja näemmä Helppoa rahaa on tänä keväänä ilmestynyt myös romaanimuodossa Likeltä. Joka tapauksessa tarinassa hypätään kosmetiikkateollisuuden maailmaan, jossa kauniin ja kiiltävän pinnan alta voi löytyä jos jonkinlaisia salaisuuksia.

Entinen Miss Kesäheinä Jonna on kurjassa tilanteessa. Töitä ei ole ja mieskin on alkanut karsastaa sohvalla makoilevaa puolisoa. Pelastus saapuu uuden kosmetiikkayrityksen Lux Lunan muodossa Jonnan päästessä firmaan malliksi ja tuotetestaajaksi. Palkka on huikaiseva ja työ on helppoa, työyhteisökin tuntuu mukavalta ja hyväksyvältä. Vähitellen homma alkaa kuitenkin vaikuttaa kummalliselta: yrityksen toimintaan tuntuu liittyvän naurettava määrä salailua eikä oloa helpota kohtaaminen firman entisen mallin kanssa. Helppo raha ei yhtäkkiä tunnukaan ihan niin mukavalta asialta.

Elina Aallon lukema tarina on nopeasti kuunneltu, mikä ei ole oikeastaan yhtään hassumpi juttu. Kerronta pysyy napakkana ja tarina pitää otteessaan. Ihan suosikikseni se ei Koskisen tuotannosta pääse, mutta ei tosiaan lainkaan pöllömpi. Intensiivinen ja kiva välipala.

Kira Poutasen aurinkoa ja ihastusta pulppuava Ibiza ei puolestaan lähtökohtaisesti tuntunut osuvan omaan lukumakuuni lainkaan, mutta kun nyt tähän kuuntelumaratoonaamiseen tuli lähdettyä niin pitihän tätäkin kokeilla. Poutanen lukee kasarille sijoittuvan lomatarinansa itse.

Kertoja Jutta löytää valokuvan ystävästään Tarjasta vuodelta 1986 ja sukeltaa päätä pahkaa muistoihin samasta vuodesta. 19-vuotiaiden tyttöjen bilematka Ibizalle muuttuu jännittäväksi, kun he tutustuvat samassa hotellissa asuvaan trendikkääseen ruotsalaisseurueeseen ja etenkin komeaan Stefaniin. Lisämakua tuo mystinen, jumalista voimaa tihkuva Es Vedran saari, joka vaikuttaa etenkin Juttaan häkellyttävän voimakkaasti.

Lähtökohtaisesti Ibiza tuntuu olevan tarina lomaromansseista, mutta Poutanen onnistuu myös tekemään kiinnostavia havaintoja ihmisistä ja siitä, miten pinnan alla oleva persoona on yleensä paljon monipuolisempi kuin päältäkatsoen näyttää. Hahmot ovat monitahoisia ja herättävät kuunnellessa tunteita, esimerkiksi juuri Stefan on tavattoman iljettävä ja puistatuksia herättävä mutta tunnistettava kusipää.

Ihan niin koukkuun en tähän Poutasen tarinaan jäänyt, mutta tuli se ihan näppärästi kuunneltua loppuun ja viime metreillä saatiin tarinaan vielä vähän yllätyksiäkin. Leppoisa, mutta yllättävän synkkäsävyinen lomatarina siis.

Muutamia kotimaisista jatkosarjoja on vielä kuuntelematta, niiden kimppuun siis seuraavaksi. Oletko itse kuunnellut Storytelin jatkosarjoja? Mitä olet pitänyt?

Myös Kirsin kirjanurkassa on kuunneltu Storytelin jatkiksia ja pohdittu muutenkin äänikirjakuunteluaan, käy ihmeessä lukemassa.

ps. Tätä postausta ei ole tehty yhteistyössä Storytelin kanssa vaan olen pulittanut kuuntelujakson ihan itse, viime syksynä sain kyllä heiltä ilmaisen kuukauden kokeilujakson.

#luekoskinen2017

Minimesenaatin kanssa kirjoja haalimassa.

Kirjailija JP Koskinen heitti viime vuoden lopulla haasteen bloggaajille ja miksei kelle vain lukea kaikki hänen vuonna 2017 ilmestyneet kirjansa. Koska pidän kirjailijan teoksista ja koska harvoin sattuu kohdalle tilannetta, jossa samalta kirjailijalta voisi lukea saman vuoden aikana ilmestynyttä lastenkirjallisuutta, dekkaria ja satiiria, päätin tarttua haasteeseen. Ihan vuoden loppuun mennessä en sitä ehtinyt suorittaa, mutta onneksi kirjat eivät vanhene vuodenvaihteen myötä.

***

Benjamin Hawk - Myrsky nousee (Karisto)

Benjamin Hawk -sarja aloitti taipaleensa vuonna 2016 teoksella Merirosvon oppipoika ja päätin lukea sen ensin, sillä eihän lastenkirjan lukemisessa kauaa nokka tuhise. Sanoisin, että hyvä valinta. Vaikka toisen osan voinee lukea myös itsenäisenä teoksena, on hahmojen taustoja esitelty ensimmäisessä osassa enemmän ja sen seikkailuihin viitataan, joten näin koin ainakin itse olevani paremmin kartalla. Merirosvon oppipoika toi vahvasti mieleen Stevensonin Aarresaaren ja yhtäläisyydet tuskin ovat sattumaa. Benjamin jättää perheensä suutarinverstaan ja pestautuu isoisänsä avustuksella laivaan hyttipojaksi. Mukaansa hän saa salaperäisillä riimeillä varustetun aarrekartan. Sattumoisin laivan merirosvomiehistöllä on sama kartta ja Benjamin päättää ystävänsä, neuvokkaan Pisaman kanssa ehtiä aarteelle ennen ahneita rosvoja. Suunnitelmat eivät luonnollisesti mene niin sujuvasti kuin soisi, joten pyssyt ehtivät paukkua ja miekat heilua ennen kuin aarrejahti on saatu päätökseen.

Myrsky nousee alkaa hyvin samanlaisesta asetelmasta. Benjamin on jälleen kotona ja kaipaa merille setänsä valvovan silmän alta. Portsmouthiin saapuva merirosvojen metsästäjä saa vauhtia sekä Benjaminiin että isoisään ja uusi seikkailu uuden kapteeenin alaisuudessa voi alkaa. Etsinnässä on jälkeen kapteeni Morganin aarre, kunhan ensin löydettäisiin merille karannut kuvernöörin rahastonhoitajan tytär. Benjamin haaveilee josko onnistuisi jälleen eksyttämään ylimääräiset aarteenjakajat kannoiltaan ja apua saattaakin löytyä yllättävältä taholta.

Molemmat meriseikkailut olivat kovasti mieleeni, vaikka paikka paikoin olinkin hieman hukassa lukuisten miehistönjäsenien kanssa. Päähenkilöt kuitenkin jäivät mieleen, se lienee tärkeintä. Seikkailuissa on menoa ja meininkiä sekä myös hieman väkivaltaa, joten ihan pienimmille nämä kirjat eivät kyllä sovi. Kieli oli kuitenkin miellyttävää ja sopi myös ääneenluettavaksi, luin näistä lyhyitä pätkiä vauvalle.

Benjamin Hawk - Myrsky nousee
Karisto, 2017. 192 s.
Kansi: Pete Revonkorpi










Gabriel Hullo ja merimatka Meksikoon (Haamukustannus)

Gabriel Hullo -sarja on riimimittaan kirjoitettu tarina Gabriel-nimisestä pojasta, jota ystävät ja aaveet kutsuvat Kaapoksi. Gabriel asuu äitinsä ja isoisien kummitusten kanssa isän seilatessa merillä. Sarjasta on julkaistu neljä osaa ja päätin lukea ne kaikki vain viime vuonna julkaistun sijaan.

Ensimmäinen osa Kauhea Gabriel Hullo (Karisto, 2011) esittelee sankarimme Kaapon. Tarinassa odotaan merillä seilaavaa isää kotiin ja pohditaan, miksi hän ei vielä tulekaan. Odottamisen lomassa kirjoitetaan näytelmä koulun joulujuhlaan. Keskiyön kesteissä (Haamukustannus, 2014) isoisäaave kapteeni Hullo on siipi maassa ja pyytää Kaapoa järjestämään tälle juhlat. Kutsut lähtevät matkaan, mutta yllättäen lapsenvahdiksi saapuu Kaapon hermoheikko täti, jolta juhlat pitäisi yrittää piilottaa. Kolmannessa osassa Hirveä Hekla (Haamukustannus, 2016) Kaapo puolestaan kiinnostuu jännittävästä kartanosta, jossa huhujen mukaan asuu hurja noita.

Merimatkassa Meksikoon koko perhe suuntaa isän laivalla kohti Meksikoa ja aikoo samalla auttaa pursimies Baldomeroa saamaan oikeutta. Hurja reissu Meksikoon isoisäaaveiden kera ja perillä vietetty Dias de los Muertos tarjoavat jo itsessään riittävästi ainesosia hyvään tarinaan, Baldomeron perintökiista puolestaan herätti minussa lähinnä kysymysmerkkejä.

Kirjojen riimimitta oli minulle helpoin ääneenluettuna, itsekseen lueskellessa en oikein saanut tarinasta otetta. Luinkin lopulta nämä kirjat vauvalle ääneen, hän vaikutti viihtyvän hyvin riimien parissa vaikkei sisällöstä oikein tainnut vielä ymmärtää. Tarinankuljetus on myös riimimitan myötä melkoisen haastavaa. Paikoin riimit soljuvat kuin itsestään ja tarina kulkee, paikoin rytmi hieman nikottelee ja olisi omaan silmääni ja lukurytmiikkaani suhteutettun kaivannut vielä hieman viilaamista. Pääosin kerronta on kuitenkin onnistunutta ja riimit hauskoja.

Kirjat on kuvittanut Miranda Mord (aik. Koskinen). Ensialkuun hieman vierastin omaperäisellä viivalla tehtyä kuvitusta, mutta vähitellen aloin pitää siitä. Kuvitus voisi tosin tukea kirjan tarinaa mielestäni hieman enemmän, vaikka siinä kehityttiin osien karttuessa.

Gabriel Hullo ja merimatka Meksikoon
Haamuskustannus, 2017. 38 s.
Kuvitus: Miranda Mord











Kannibaalien keittokirja (Like)

Mustaksi satiiriksi kuvailtu teos sukeltaa kieli poskessa (heh) kannibalismin maailmaan. Oskari Patamäki on taitava mainosmies ja arvostettu ravintolakriitikko, sillä hänellä on sekä terävä pää että ylimaallisen tarkka hajuaisti. Lisäksi mies syö ihmisiä, sillä liha on lihaa ja hyvää raaka-ainetta ei kannata heittää hukkaan.

Teos alkaa Oskarin kirjoittaman keittokirjan raakaversiolla, joka osoittautui minulle kirjan haastavimmaksi osioksi. Ihmisruhojen käsittely on kuvattu niin tarkasti, että heikompaa hirvittää ja tuli oikeastaan vähän paha olo. Tämän jälkeen alkaa varsinainen tarina, jossa Oskarin hiottua erakkomaista elämäntyyliä tulee häiritsemään niin uusi virkaintoinen esimies kuin viehättävä Kansallismuseon opaskin. Myös velipojalla on omat hämärähommansa, joihin Oskari sotkeutuu mukaan. Koskisen kirjoitustyyli vie mukanaan. Tarina on mustan huumorin värittämä ja satiirin läpi puskee hyviä kannanottoja muun muassa juuri lihansyöntiin.

Kannibaalien keittokirja
Like, 2017. 250 s.












Maaliskuun mustat varjot (Crime Time)

Maaliskuun mustat varjot on Murhan vuosi -sarjan kolmas osa. Tämän teoksen kanssa armahdin itseäni ja totesin, että luen edeltävät osat myöhemmin jos kirja viehättää. Sarjassa seikkaillaan Hämeenlinnassa kahden yksityisetsivän, entisen poliisin Arosuon ja tämän veljenpojan Juhon, kanssa. Paikallinen turkisyrittäjä palkkaa kaksikon tutkimaan kuka hiippailee hallien lähettyvillä ja samalla selvitellään mahdollisen pentutehtailijan toimintaa.

Aivan ensimmäiseksi kirjasta tuli mieleen Ruosteisen sankarin (ks. alla) Jupe ja tämän omat tutkimukset. Jotain samaa Jupessa ja Juhossa on, jos ei muuta niin letkeä meininki ja viehtymys muistivihkoihin. Maaliskuun mustat varjot tuntui suhteellisen perinteishenkiseltä rikosromaanilta, mutta päähenkilöt eivät onneksi olleet angstin syvimmissä syövereissä kroolaavia "kovaksikeitettyjä etsiviä" vaan oikeastaan aika kiinnostavia hahmoja. Kirja oli leppoisa luettava ja mitassaan oivallinen venyttelemättä hommaa turhuuksiin, joten voisin tosiaan kuvitella lukevani myös sarjan kaksi ensimmäistä osaa ja jatkavani uuden osan parissa kun sellainen ilmestyy.

Maaliskuun mustat varjot (Murhan vuosi #3)
Crime Time, 2017. 240 s.












Ruosteinen sankari (Storytel Originals -äänikirjasarja)

Storytelissa kymmenosaisena äänikirjasarjana julkaistu Ruosteinen sankari taitaa olla genrensä puolesta jonkinlaista jännityskirjallisuutta. Jupe herää koomasta vuonna 2011 ja edelliset muistot ovat kesältä 1978, jolloin kaverin kanssa tehty mökkimurtokeikka päättyi sananmukaisesti pöpelikköön. Tapahtumaa ei kuitenkaan tunnu olevan selvitetty kunnolla ja Jupe yrittää vanhojen kavereidensa enemmän tai vähemmän suosiollisella avustuksella setviä, mitä kohtalokkaana iltana todella tapahtui.

Menneisyyteen jämähtänyt Jupe on aika sympaattinen sankari leveälahkeisine housuineen ja kulahtaneine ruutuvihkoineen. Nykyajan vempeleitä selitettiin ehkä turhankin paljon, nykylukija kun tietää jo ihan hyvin miten matkapuhelin ja netti toimivat, vaikka kolmikymmenvuotisessa koomassa olleen henkilön ihmetyksen ymmärtääkin. Pidin epäluotettavan kertojan käyttämisestä, muisti kun ei ymmärrettävästi aina ihan Jupella pelaa, ja muutenkin seikkailu vei mukanaan. Raiko Häyrinen luki kirjan miellyttävän ilmeikkäästi ja jatkokertomustyyli sopi tälle tarinalle hyvin.

Teos on julkaistu aiemmin nimellä Eilispäivän sankarit (Arktinen banaani, 2011).

Ruosteinen sankari
Storytel Originals, 2017. 10-osainen äänikirjasarja.
Lukija: Raiko Häyrinen










Ruosteinen sankari, kausi 2 (Storytel Originals -äänikirjasarja)

Storyteliin oli joulun välipäivinä ilmestynyt toinen kausi Ruosteisesta sankarista. Laitoin setin kuunteluun hieman epäileväisenä, mutta aika pian sain todeta että Jupen ja tämän Maija-tädin seuraan oli oikeastaan leppoisaa palata. Erityisesti rautainen Maija sai minulta paljon sympatiapisteitä ja Jupen typerälle sanailuhuumorille oli kiva tuhahdella.

Tarina sijoittuu aikaan joitakin vuosia edellisen "kauden" jälkeen. Maija-täti on tylsistynyt ja houkuttelee Jupen kanssaan selvittelemään vuosia sitten kadonneen Johannan arvoitusta naisen aviomiehen laskuun. Tutkimustyö vie parivaljakon muun muassa uimahallin kassalle, bingohalliin ja lopulta ulkomaille asti. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei hommasta myöskään puutu, sillä tapaus tuntuu herättävän kiinnostusta hämäräperäisissä tyypeissä. Onneksi povarista löytyy tarvittaessa reukku.

Raiko Häyrinen jatkaa hyväksi todetulla lukutyylillä ja kuuntelin loppujen lopuksi koko sarjan noin viikossa, joka on minulle melkoisen hyvä äänikirjankuunteltutahti.

Ruosteinen sankari 2
Storytel Originals, 2017. 10-osainen äänikirjasarja.
Lukija: Raiko Häyrinen










Salaperäinen sirkus (Karisto)

Salaperäinen sirkus on Sami, Liisa ja Joni -sarjan neljäs osa ja päätin tässäkin tapauksessa lukea edeltävät osat alle. Vaikka teokset ovat kaikki omia seikkailujaan, on niissä viittauksia aiempaan ja tällä tavalla ehdin myös tutustua henkilöhahmoihin paremmin. En kuitenkaan pidä mahdottomana hypätä seikkailuun kesken tarinan.

Sarjan aloittavat osat Haavekaupunki ja Lumottu lelutehdas (Karisto, 2013 ja 2014) tuntuivat myöhempiin osiin verrattuna hieman raaoilta. Samin, Liisan ja Jonin dynamiikka ei ollut vielä kehittynyttä ja aikaa meni hahmojen esittelyyn. Seikkailut eivät myöskään olleet mielestäni niin mukaansatempaavia ja tahti oli hitaampaa. Kaikenlaiset kirjoissa esitellyt vempeleet olivat sen sijaan kyllä kiinnostavia.

Sen sijaan kolmas osa Kirottu kartano (Karisto, 2015) ja tämä uusin Salaperäinen sirkus olivat oikein mainioita. Pidän nopeatempoisesta ja täydestä kerronnasta ja vauhtia ja vaarallisia tilanteita näissä teoksissa tosiaan oli. Kun hahmot olivat jo tuttuja, oli toilailuja helppo seurata, ja yksityiskohtia ja outoja sivuhahmojan pursuilevat tarinat olivat kovasti mieleeni. Salaperäinen sirkus taitaa kuitenkin viedä tässä vaiheessa suosikin tittelin. Pidin kovasti sympaattisista sirkuslaisista, taianomaisesta tunnelmasta ja siitä, että kaikki ei ollut niin mustavalkoista kuin aluksi voisi kuvitella.

Salaperäinen sirkus (Sami, Liisa ja Joni #4)
Karisto, 2017. 129 s.
Kuvitus: Miranda Mord

***

Kaikki teokset olivat sellaisia, että niiden lukeminen tai kuuntelu oli mukavaa. Tätä toisaalta osasin vähän ounastellakin. Koskisen vahvuus on selvästi monipuolisuus, miten joku ehtiikään saati onnistuu kehittelemään päässään näin monenlaista. Kieli on myös miellyttävää lukea ja kaikissa kirjoissa yhdistyy sanojen rikas käyttö ja rakkaus niillä leikittelyyn. Riimimitassa kirjoittaminen kaipaisi mielestäni vielä hieman hiomista, vaikka pääosin mallikkaasti sekin sujui.

Omia suosikeitani olivat ehkä hieman yllättäen rikosromaanit eli Maaliskuun mustat varjot ja Ruosteiset sankarit. Olen viime vuosina lukenut genren kirjallisuutta aika vähän, mutta nämä maistuivat hyvin. Liekö sitten syynä juuri sympaattiset päähenkilöt ja se, että sankareiden yksityiselämässä ei ryvetä niin kammottavan syvissä vesissä vaikka joitain vaikeuksia onkin.

Kiitellä voisin myös Koskisen tapaa sijoitella päähenkilöiltään miesvoittoisiin tarinoihin myös säpäköitä naishahmoja, tällaisia taisi löytyä jokaisesta kirjasta tavalla tai toisella. Arvostan.

Jatkoa toivoisin Benjaminin meriseikkailuille ja Murhan vuosi -sarjaa aion tosiaan pitää silmällä, kuten jo aiemmin mainitsin. Mikään näistä kirjoista ei kuitenkaan päihittänyt vielä Koskis-suosikkiani Kuinka sydän pysäytetään, mutta odotan kiinnostuksella mitä kirjailijalta seuraavaksi ilmestyy. Nyt koen ansaitsevani Jupen suosikin aleksanterinleivoksen, pitänee leipoa joku päivä.

Myös Kirsin kirjanurkassa osallistuttiin Koskisen haasteeseen, kurkkaa vaikka tästä mitä mieltä Kirsi oli tässäkin esitellyistä lanu-kirjoista.

Jari Järvelä: Se ken tulee viimeiseksi

Jari Järvelän Se ken tulee viimeiseksi (Tammi, 2017) kuljettaa kymmenen päähenkilöään Korsikalle suorittamaan Euroopan haastavinta vaellusreittia, GR 20:ta. Kaikkia reitin kahdessa viikossa selvittäneitä odottaa maalissa massiivinen palkinto ja vaikka haasteeseen valituilla ei vaellustaitoja pääsääntöisesti ole, on raha hyvä houkutin. Matkan varrella päitä alkaa kuitenkin tippua, myös kirjaimellisesti, eivätkä kilpailijat enää tiedä kehen voivat luottaa.

Teos kumartaa Christien Eikä yksikään pelastunut -teoksen suuntaan samalla päähenkilöiden määrällä ja heidän kuljettamisellaan syrjäiseen paikkaan kuolemaan epäilyttävissä olosuhteissa. Usean hahmon samanaikainen seuraaminen tekee kirjan alusta hieman sekavan, mutta kun väki vähenee bileet paranevat tai ainakin tunnelma tiivistyy huomattavasti. Aikamoista pyöritystä Järvelä tässä tarjoilee ja itsekin meinasi hengästyä, kun vaellusporukan keskinäinen kilpailu kovenee ja ihmisluonto paljastaa synkimmät piirteensä.

Järvelä on itse vaeltanut GR 20:n enkä voi kuin nostaa hattua, sillä kirjansa ei juurikaan innosta retkelle lähtemään. Pakahduttava kuumuus, jalkoja repivät pensaat ja vähintäänkin hengenvaarallisen kuuloiset jyrkänneosiot eivät kuulosta miltään matkailuvalteilta. Tästä huolimatta reitin kuvaus oli itselleni teoksen kiinnostavinta antia, sillä Järvelä osaa miljöökuvauksen oivallisesti ja reitti on helppo kuvitella mielessään.

Bonuksena todettakoon, että kirjaa pystyi varsin kivuttomasti lukemaan myös todella väsyneenä ja keskellä yötä.

Helmet-haasteesta kuittaan kohdan kirjassa liikutaan luonnossa, vaikka tervehenkinen retkeily onkin tästä melko kaukana.

Jari Järvelä: Se ken tulee viimeiseksi
Tammi, 2017. 207 s.
Kansi: Markko Taina

Dan Brown: Inferno (kirjana ja elokuvana)

Dan Brown, mies itsessään on jo käsite. Vuonna 2003 julkaistu Da Vinci -koodi räjäytti pankin ja nimi oli yhtäkkiä kaikkien tiedossa. Nyt vuonna 2016 symboleja tutkivasta professori Robert Langdonista on kirjoitettu jo neljä kirjaa ja niistä viimeisimmästä, vuonna 2013 julkaistusta Infernosta, on nyt tehty elokuva. Vertailun vuoksi päätin tutustua molempiin tuotteisiin hieman ennakkoluuloisin ja matalin odotuksin.

Langdon herää tokkuraisena sairaalasta ja huomaa olevansa yllättäen Firenzessä. Äkillisten käänteiden myötä murjottu professori päätyy pakenemaan sairasvuoteelta äärimmäisen fiksun mutta jokseenkin salaperäisen Sienna Brooksin kanssa ja selvittämään Danten Jumalaisen näytelmän ympärille kiedottua arvoitusta. Pulmat on kaiken lisäksi ratkottava pian, sillä käsissä on koko maapallon ihmisten tulevaisuus kuten tavallista. Niinpä älykäs kaksikko reissaa pitkin museoita ja mukulakivikatua käyttäen salakäytäviä ja pieniä harmaita aivosolujaan ratkoakseen johtolangat ja jättääkseen taakseen useammankin heistä kiinnostuneen tahon jäljittäjät.

Jollain tavalla Inferno tuntuu järkeenkäyvältä. Sen niin sanotun pääpahiksen huoli on todellinen, sillä maapallon liikakansoitus on oikea haaste, joka ihmiskunnan tulisi ratkaista mahdollisimman pian. Lisäksi johtolankojen ratkaisulle on relevantti syy ja Danten maailmaan tutustuminen oli kiinnostavaa.

Kirjallisessa ilmaisussa Brown ei valitettavasti ole vahvimmillaan. Ellipsiksen liiallinen käyttö, yksityiskohtainen juonen kuljetukseen liittymätön arkkitehtuurin ja taiteen kuvailu ja tuskastuttavaksi käyvä toisto turhauttivat. On toisaalta myönnettävä, että Brown onnistui muutamaan kertaan vetämään minua nenästä ja paikoin olin tarinan lumoissa, joten täysin kelvoton teos tämä ei ollut.

Uudenkarheaa elokuvaa pääsin katsomaan Bonnierin kutsuvierasesityksessä torstaina päivää ennen virallista ensi-iltaa. Kirjaa oli minulla tässä vaiheessa lukematta noin 100 sivua. Tavallaan se oli ihan hauskaa, sillä näin varsinainen loppuratkaisu oli vielä selvittämättä ja jotain yllätystä jäi elokuvaankin.

Ron Howardin ohjaaman elokuvan pääosaa näyttelee jälleen kerran viehättävä Tom Hanks ja Siennan rooliin on saatu oikein säpäkkä Felicity Jones. Muissa olennaisissa rooleissa nähdään muun muassa Sidse Babett Knudsen, Omar Sy ja Irrfan Khan. Näyttelijät tekevät tasaista työtä läpi elokuvan ja siinä mielessä moitittavaa ei ole. Erityisesti Khanin kuivakka Provost-hahmo oli kiinnostava ja kirjaversioonsa verrattuna kehitetty ja elävä.

Suurimmat kiitokset on silti annettava David Koeppille, joka on kynäillyt kasaan elokuvan käsikirjoituksen. Turhaan moniaalle venyvästä kirjasta on raakattu ulos monia hahmoja ja sivujuonteita ja keitelty kasaan varsin loogisesti ja nopeaan tahtiin etenevä toimintaelokuva. Tämä osoittautuu myös elokuvan ongelmaksi, sillä mutkia on vedetty suoriksi rankalla kädellä, loppu on käytännössä täysin erilainen kuin kirjassa ja ehkä kiinnostavin osio eli arvoitusten ratkominen sujuu lähes silmänräpäyksessä.

Viihdetuotteina sekä kirja että elokuva ovat mukiinmeneviä. Jos jompikumpi olisi valittava, valitsisin elokuvan Tom Hanksin vuoksi. Kirjassa oli hetkensä, mutta se olisi kaivannut reilusti editointia ollakseen todella se huikean jännittävä ja loputtoman kiinnostava teos, joka se voisi periaatteessa olla. Sääli sinänsä. Langdonin hahmo on todella sympaattinen ja miehen kanssa totesimmekin, että olisi ilo nähdä elokuva tai jopa pitkä tv-sarja hänestä, tosin jonkun muun kuin Dan Brownin kirjoittamana.

Dan Brown: Inferno (Robert Langdon #4)
Bantam Press, 2013. 522 s.
Kansi: Henry Steadman

Jari Järvelä: Tyttö ja seinä

Jari Järvelän Metro-trilogia on avannut silmäni katsomaan graffiteja entistä tarkemmin ja kestämään kirjallista jännitystä. Täten trilogian päätösosa Tyttö ja seinä (Tammi, 2016) oli luonnollinen lisäys kesän lukulistalle. Kotkan kaduilla ja lähiympäristössä spreijataan ainakin näillä näkymin viimeinen piste Metron värikkäille ja vaarallisille edesottamuksille.

Sarjan edellinen osa Tyttö ja rotta jätti Metron tukalaan tilanteeseen. Kannoilla on venäläinen oligarkki, Rustin murhaaja on edelleen hengissä ja kotona ei ole turvallista. Metro ei silti aio luovuttaa, hommat on hoidettava katkeraan loppuun asti. Turvallinen tukikohta löytyy persoonallisen Voltin, äidin entisen poikaystävän, syrjäisestä talosta ja sieltä käsin onnistuvat myös täsmäiskut Kotkaan. Vastapuoli on kuitenkin vähintään yhtä sinnikäs eikä ratkaisua tilanteeseen tulla saavuttamaan puhumalla.

Ilahduttavasti Metro on siirtynyt päätösosassa takaisin Kotkan kaduille. Vaikka kaupunki ei sinänsä ole minulle tuttu, tuntuu sinne palaaminen Metron kanssa mukavalta kaikesta mukana seuraavasta kauheudesta huolimatta. Kerronta on pakattu jälleen täyteen toimintaa ja väkivaltaisuuksiakin, mutta jollain tavalla mikään ei Metron seurassa tunnu liian överiltä vaikka tapahtumat välillä ovatkin kuin toimintaelokuvan käsikirjoituksesta.

Järvelän vinoutuneisiin hahmoihin kiintyy ja etiikan harmaalla alueella seikkailevasta Metrosta ei voi olla pitämättä. Jos toiset ovat perässä tappaakseen, ei itse voi käyttää silkkihansikkaita. Paikoin kerronta on raakaakin, mutta pahin mässäily skipataan vaikka luut välillä rusahtelevat ja veri virtaa milloin mistäkin suonesta.

Tyttö ja seinä päättää komeasti Metro-trilogian. Viimeinen osa vie tarinan sopivasti loppuun saakka ja syventää myös Metron hahmoa ja historiaa. Sähäkän kuoren alla sykkii lämmin ja suuri sydän.

Jari Järvelä: Tyttö ja rotta
Tammi, 2016. 262 s.

Christoffer Carlsson: Varjot (Dekkariviikko)

Tenttiin lukeminen meinasi sabotoida osallistumistani dekkariviikkoon, mutta ehdinpä lukemaan ainakin tämän yhden. Kiinnostuin Christoffer Carlssonin palkitusta Varjot-teoksesta (Johnny Kniga, 2014) Kansallisteatterin bloggaajaillassa ja tähän viikkoon teos sopi siis paremmin kuin hyvin.

Elämme aikaa, jona tunnemme olomme turvattomaksi vieraiden ihmisten keskellä. --- [A]jattelen kuollutta naista sängyssä numero seitsemän, pientä kiiltävää esinettä naisen kädessä, aiemmin päivällä näkemiäni sanoja tunnelin suulla. Jonkun mielestä Ruotsin on kuoltava ja ajattelen, että kuka kirjoittaja onkin, mies tai nainen, hän on oikeassa.

Poliisi Leo Junker herää yöllä ulkona välkkyviin valoihin ja saa tietää, että kolme kerrosta alempana on tapahtunut murha. Virkavapaalla olevan poliisin ei tulisi sotkeutua asiaan, mutta hommassa tuntuu olevan jotain pielessä ja Junker huomaa pian liittyvänsä tapahtumiin liiankin tiiviisti. Samaan aikaan mieleen palaavat 20 vuoden takaiset Tukholman Salemissa eikä Junker voi enää jättää menneisyyttään huomioimatta.

Varjot edustaa oman näkemykseni mukaan hyvin nykyaikaista (ruotsalaista) dekkarikirjallisuutta. Päähenkilö ei ole ehkä se kovaksikeitetyin kaveri, mutta rosoa kyllä löytyy synkeän menneisyyden ja lääkeriippuvuuden kautta. Ihmissuhteidenkin suhteen on niin ja näin. Tapahtumat ovat myös raakoja ja jossain määrin myös verisiä, vaikka julmuuksilla ei varsinaisesti mässäilläkään. Rikosselvittelyn rinnalla nousee tarina ystävyydestä, pettymyksistä ja koston kierteestä.

Vähän siinä lukiessa mietin, että nautinko oikeastaan teoksen lukemisesta ollenkaan. Tarina on silti ehdottomasti kiinnostava ja jännite pysyi läpi kirjan. Lisäksi taustalla piilevät teemat kiinnostavat, mutta samalla oli vähän huono olo. Pahan olon siirtyminen henkilöltä toiselle ja traagisten tapahtumien toistuminen eivät ole varsinaisesti sitä miellyttävintä luettavaa. Joutunen siis toteamaan, että en millään tavalla nauttinut kirjasta mutta olin siitä hyvin kiinnostunut (ja loppu oli toki myös saatava selville).

Saa nähdä, tuoko lukulistalla seuraavana oleva Ann Rosmanin uusin tähän tilaan mitään helpotusta. Pahoin pelkään että ei. Vähän myös luulen, että tästä epämukavuustilastani huolimatta saatan päätyä lukemaan myös Leo Junker -sarjan toisen osan Ääret.

Kuitattakoon tällä samalla HelMetin lukuhaasteesta vaikkapa teos, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomen ulkopuolelle.

Christoffer Carlsson: Varjot (Den osynlige mannen från Salem, 2013)
Johnny Kniga, 2014. 327 s.
Suomentanut: Tarja Lipponen
Päällys: Martti Ruokonen

Ansu Kivekäs: Perhosveitsi

Sairaspäivän sohvaosasto.

Mitäs muuta sitä tekisikään sairaspäivänä, kuin lukisi osittain koulumaailmaan sijoittuvaa teosta. Ansu Kivekkään Perhosveitsi (Crime Time, 2014) oli tarttunut mukaan kirjaston bestseller-hyllystä ja laina-ajan tässä samalla lähetessä loppuaan tuli kirja loppupeleissä luettua päivän aikana sohvalla maaten.

Rehellisesti sanottuna meinasin ensin lopettaa kirjan lukemisen heti ensimmäisille sivuille. Tahmainen baarikuvaus ei innostanut ja mietin, että tuleekohan tästä nyt mitään. Muistin kuitenkin siinä hetkessä Suketuksen tekstiä kirjasta ja jatkoin eteenpäin. Iloksi ei voi sanoa lukemisen muuttuneen, tematiikka on sen verran kieroutunutta ja ankeaa, mutta teksti kuitenkin lähti vetämään nasakasti eteenpäin.

Vantaalaisessa peruskoulussa Ellu on hoitanut epäpätevänä työtään erityisopettajana jo monta vuotta. Lonkeroa kuluu kotona, mutta oppilaiden kanssa hän kyllä pärjää hyvin. Uusi tulokas, entinen poliitikko ja ympäristöaktivisti Valo Mäki kuitenkin vie Ellun luokan patistaen tämän muihin tehtäviin ja alkaa hissuksiin kouluttaa uusia oppilaitaan Ilmastonmuutos Nyt -teemallaan. Luokan pojat ryhtyvätkin alkukankeuden jälkeen yhteistyöhaluisiksi, tai niin Valo ainakin aatteen palossaan uskoo. Pojilla kun on omat ympyränsä ja kipupisteensä.

Ellun, Valon ja poikien lisäksi kertojina kuullaan opettajakuntaan kuuluvaa Irmeliä ja poliisimies Tenhoa. Irmeli kaipaa rakkautta maanisesti ja kohde on jo selvillä, Tenho puolestaan painii virkatehtävien parissa ja haaveilee vuosia ratkaisemattomana olleen rikostutkinnan saattamisesta päätökseen. Kaikkiin hahmoihinsa Kivekäs on sijoittanut jos jonkinlaisia yhteiskunnan ongelmakohtia ja kipupisteitä kieputellen koko porukan melkoiseen vyyhtiin keskenään.

Erityisluokan oppilaiden ongelmat on kuvattu erityisopettajan koulutuksen saaneen Kivekkään kynästä napakasti. Niin sanottujen ongelmanuorten taustoja valotetaan seikkaperäisesti ja tuntuu pahalta ajatella, että tällaisia nuoria todella on paljon. Ei sillä, nuorten tekoja ei puolustella tai silotella, mutta heitä voi jollain tasolla ymmärtää. Ja toivoo siihen samaan syssyyn, että olisipa resursseja tai olisipa sitten tällaisten nuorten elämässä edes se yksi aikuinen joka välittäisi.

Kivekäs kirjoittaa säpäkkää ja terävää tekstiä. Huumori, silloin kun sitä esiintyy, on mustaa. Omaan makuuni kirjaan oli ehkä ympätty liikaakin kurjuutta ja väkivaltaa, mutta toisaalta setti pysyy kasassa ja vauhtia ainakin riittää. Jännityskirjaksi siis oikein mainio ja kyllä tästä ajatuksen jos toisenkin voi itselleen mietittäväksi ottaa. Koulumaailmasta, ympäristön tilasta, perheväkivallasta, vaietuista salaisuuksista.

Ansu Kivekäs: Perhosveitsi
Crime Time, 2014. 273 s.
Kansi: Jussi Kaakinen

Jari Järvelä: Tyttö ja pommi

Graffititaidetta Prahassa.

Kirsin kirjanurkan teksti innosti minut taannoin varaamaan Jari Järvelän Tyttö ja pommi-teoksen (Crime Time, 2014). Suosituksiin kannatti uskoa, sillä kirja oli varsin räväyttävä kokemus joka vei käytännössä heti mukanaan. Kotkan hämärille kaduille sijoittuva valtataistelu graffititaiteilijoiden ja vartijoiden välillä oli paikoin jopa hyytävää luettavaa.

Kiinni ei auttanut jäädä, silloin hakattaisiin ja kontolle lankeaisivat korvaukset kaikista viime vuosien aikana junanvaunuihin maalatuista graffiteista. Kaikista, ei vain omista.
Rotat kutsuivat töitämme töhryiksi. Ne eivät suostuneet puhumaan graffiteista. Tai tägeistä. Tai piisseistä. Tai sapluunoista. Tai stikkereistä. Tai muraaleista. Etenkään ne ei suostuneet puhumaan taiteesta. 

Metro ja Rust ovat yöllä maalaamassa graffiteja Kotkan sataman lähellä junavaunujen kylkiin. Maalauksia ei kuitenkaan saada valmiiksi, kun vartijoiden väijytysrengas sulkeutuu ja nuoret joutuvat pakenemaan kostonhimoista porukkaa henkensä edestä. Järvelä heittää kortit heti pöytään, kostoasetelma on taputeltu ja seuraavaksi lukija voi vain odottaa mitä seuraavaksi mahtaa tapahtua.

Järvelän käsissä henkilöhahmojen moraali murenee ja saa heidät tekemään tekoja, joita täysissä hengenvoimissa tuskin edes ajattelisi. Metron mieleen mahtuu vain yksi asia ja sen tielle ei voi asettua mikään. Turvallisuusalan ammattilainen Jere Raittila puolestaan tuntee paineita työssään, kipuilee perhe-elämänsä kanssa ja valtataistelu töhrijöiden kanssa koituu viimeiseksi tipaksi stressaantuneen miehen elämässä. Väkivaltaisiin tekoihin sorrutaan myös ja toisinaan huomaan vetäväni ilmaa hampaiden läpi, kun teksti tuntuu pahalta.

Sympatiapisteet kallistuvat teoksessa vahvasti graffitiporukan puoleen. Vartijat kuvataan pääsääntöisesti väkivaltaisina ja lisäpalkkiota tavoittelevina öykkäreinä, kun taas graffitistit ovat omaa luovuuttaan toteuttavia jonkinlaisia yhteiskunnan hylkiöitä. Tehtävät työt eivät myöskään ole mitään seiniin pikaisesti sutaistuja tekeleitä, vaan hartaasti suunniteltuja ja rakkaudella tehtyjä. Metron kostosuunnitelmat eivät myöskään ole yhtä äärimmäisiä, vaikka niitä ei hyväksyisikään. Kostoon liittyvä sokea viha on joka tapauksessa vahvasti läsnä ja saa ihmiset toimimaan alkukantaisten vaistojen varassa vaikka asioita ei sillä korjattua saisikaan.

Järvelä avaa kiinnostavasti graffititaiteilijoiden maailmaa ja kulttuuria. Tägit ja muraalit tulevat pian tutuiksi. Lisäksi valotetaan, kuinka graffitit eivät suinkaan aina ole vain omaa egoa pönkittäviä taiteiluja vaan töitä joilla pyritään myös vaikuttamaan jopa suuriin poliittisiin päätöksiin. Ja onhan se myönnettävä, että kaupungilla tuntuu näkevän epämääräisten töhryjen lisäksi myös hurjan upeita töitä. Graffitien laillisuuteen ei tässä varsinaisesti oteta kantaa, mutta itse soisin että graffiteja harrastaville voitaisiin tarjota tiloja joissa maalta. Hyvä esimerkki tästä on esimerkiksi Kalasataman graffitiseinä Helsingissä, joka on oikeasti aika makea ja alati muuttuva.

Oikein mainio lukukokemus siis, vaikka Kotkan sumuisilla kaduilla saikin välillä kokea pahoinvointia ja pelätä sumusta tulevia iskuja. Järvelältä luen mieluusti lisääkin.

Elinan mielestä tämä oli niin hyvä että puistattaa ja hänen blogissaan lisää linkkejä muihin blogeihin. Hendenvaara-blogissa puolellaan esitellään Kotkan graffiteja ja satama-aluetta sekä maalataan piissi Rustille.

Rikoksen jäljillä -haasteessa pääsen tasolle neljä eli 2. johtolanka: hampaanjälki leivänkannikassa.

Edit: Kirjailijan etunimi korjattu otsikosta ja lopusta, pahoittelen virhettä.

Jari Järvelä: Tyttö ja pommi
Crime Time, 2014. 261 s.
Kansi: Jussi Kaakinen

Anders de la Motte: Peli

Bongasin Anders de la Motten Pelin (Otava, 2013) kesällä Nenä kirjassa-blogista ja kirja jäi mieleen. Hakiessani kirjoja jouluksi kirjastosta lojui tämä opus kutsuvasti hyllyssä joten nappasin sen mukaani. Valinta osoittautui loppupeleissä oikein mainioksi, sillä kirja oli sopivan kevyt ja riittävän koukuttava vuoden ensimmäisten päivien luettavaksi.

Näyttö välähti taas, ja hänen sormensa tökkäsi melkein automaattisesti No-kuvaketta ennen kuin hän huomasi, että nyt viesti oli erilainen.

Wanna play a game, Henrik Petterson?

Yes

No

HP jäykistyi istuimellaan. What the f...?

Henrik, tuttavallisemmin HP, löytää krapulaisena päivänä lähijunasta uututtaan kiiltävän teräksisen puhelimen. Puhelin ei kuitenkaan suostu tavallisiin toimintoihin vaan tivaa HP:ltä jatkuvasti samaa kysymystä: Wanna play a game? Lopulta nuori sankarimme antaa kysymykselle periksi ja klikkaa YES luullen vain osallistuvansa kaverinsa järjestämään pilaan. Puhelin kuitenkin alkaa antaa HP:lle erilaisia tehtäviä, joiden suorittamisesta saa niin mainetta kuin myös rahaa. Täydellinen homma selkärangattomalle laiskurille.

Samaan aikaan nuori naispoliisi Rebecca paiskii töitä henkivartijana. Työ on raskasta, etenkin kun ala on miesvaltainen, mutta Rebecca alkaa saada jalansijaa urallaan. Kirkasta nousujohdannetta tosin varjostavat menneisyyden synkät tapahtumat ja kummallisesti hänen lokeroonsa ilmestyvät ilkeät viestit.

Jotta jännitys säilyisi, ei juonesta kannattane sen enempää kertoilla. Joka tapauksessa kyseessä on jännittävä soppa, joka muuttuu luku luvulta mutkikkaammaksi. Kahden kertojan taktiikkaa on käytetty hienosti hyväksi ja sillä onnistuttiin jopa jekuttamaan muutamia kertoja, joka on mielestäni ärsyttävää mutta hyvällä tavalla.

Hatunnosto myös suomentaja Maija Kauhaselle, sillä HP:n hahmon kääntäminen ei varmastikaan ole ollut mitenkään unelmahomma (tai mistäs minä tiedän). HP nimittäin viljelee puheessaan joukoittain englanninkielisiä fraaseja kuten hommahan oli ihan no-brainer tai hän oli secret agent, man on a mission. Vaikka tämä kauheus sai minut säännöllisesti tuhisemaan tuohtuneena, oli hahmo silti, ärsyttää myöntääkin, puhetapaansa myöten varsin onnistunut.

Anders de la Motte on cop turned writer, imitoidakseni HP:n käsittämättömän ärsyttävää puhetapaa. de la Motte on poliisin työnsä ohella toiminut myös turvallisuuspäällikkönä IT-yrityksessä, joten tietotaitoa löytyy ja niinpä uskomattomat tekniset jututkin on saatu kuulostamaan vetäviltä (ilman yhtä mittavaa teknistä jargonia kuin esimerkiksi Stieg Larssonin kirjoissa). Jännitys myös pysyy hyvin yllä läpi koko kirjan ja juoni onnistuu jopa hyvin

Peli oli oikein pätevä jännäri, joka toimisi varmasti myös elokuvana (tosin soisin sen olevan ruotsalaistuotantoa) ja jonka saattaisin jopa katsoa. Kirja on koukuttava, helppolukuinen ja kiinnostava, vaikka ei millekään supersuosikkilistalle kipuaisikaan.

Näemmä opus on myös saanut jo kaksi jatko-osaakin, nekin voisi lukea jossain välissä. Ja jos ette muuten ole nähneet loistavaa elokuvaa Epäillyt (The Usual Suspects), johon Pelissä useasti viitataan, niin suosittelen myös sitä. Nerokas, nerokas elokuva, jota ei sitten saa ikinä koskaan spoilata kellekään joka ei ole sitä nähnyt.

Anders de la Motte: Peli ([geim], 2010)
Otava, 2013. 400 s.
Suomentanut: Maija Kauhanen
Kansi: Niklas Lindblad

Pekka Hiltunen: Sysipimeä (Studio #2)

Pekka Hiltusen Sysipimeä (Gummerus, 2012) jatkaa siitä mihin Studio-sarjan edeltävä osa Vilpittömästi sinun jäi. Tapahtumapaikkana on edelleen Lontoo ja Lia jatkaa AD-hommiensa ohella Studion leivissä. Tällä kertaa vastassa ovat uudet haasteet ja samalla uusi teemoitus.

Joku kaappaa satunnaisia youtube-tilejä ja lataa niiden kautta pelkkää pimeyttä sisältäviä videoita. Myöhemmin videoihin saadaan mukaan kuva. Kammottavissa, taitentehdyissä videoissa potkitaan ihmisiä hengiltä. Poliisi tuntuu olevan neuvoton. Ainut vihje tuntuu olevan, että uhrit on kaapattu tunnettujen homoklubien lähettyviltä. Studiolaiset päättävät puuttua peliin ja päätyvät sekaantumaan juttuun traagisin seurauksin.

Yhtä olennaisia ovat ne aiemmat videot, mustat ja mykät. Joukko pimeyden kuvauksia, joiden tarkoitus on herättää pelkoa. Vaikka niissä ei näy mitään, ne raottavat ovea johonkin pelottavaan paikkaan.

Sivujuonteena videorikolliselle on suositun radiojuontajan maineen pelastus. Miestä syytetään alaikäisen nuoren kähminnästä. Itse pidin tätä radiojuonta hieman turhana kirjassa, mutta ehkä se vastaa rikossarjoissakin nähtyä settiä, jossa osa porukasta työskentelee päärikoksen parissa ja muut puuhailevat jonkin pienimuotoisemman casen parissa.

Hiltunen kirjoittaa vetävää tekstiä ja Studion väen mukana on mielenkiintoista seikkailla rikosten maailmassa. Sysipimeä on jännä kirja siinä mielessä, että toisaalta minun on vaikea ottaa sitä vakavasti sen toiminnallisen luonteen vuoksi ja toisaalta siinä käsiteltävät teemat ovat ajatuksia herättäviä. Minulle tämä yhdistelmä toimi, sillä en huomannut ahdistuvani suunnattomasti (kuten tapaan tehdä vakavien kirjojen äärellä) mutta en myöskään kokenut lukevani liian höttöistä kirjaa. Lisäksi huomasin kirjan lopussa ihan herkistyväni kun vyyhti alkoi vihdoin selvitä.

Jos jokin miinus on mainittava, niin huomasin hieman pitkästyväni tiettyjen asioiden toistoon. Moni asia oli tullut ilmi useampaan kertaan ykkösosassa, enkä olisi tarvinnut niin paljoa kertausta. Toisaalta siitä on hyvin lyhyt aika kun luin edellisen osan, joten tapahtumat olivat hyvinkin tuoreessa muistissa. Arvostettavaa puolestaan on se, että esimerkiksi Marin ja Ricon hahmoihin saatiin lisää taustoitusta. Plussaa myös Queenin kappaleista, jotka toimivat kirjalle hyvänä päänsisäisenä soundtrackina.

Sysipimeä oli mainio lisä kesälukemistoon. Studion väki alkoi käydä tutummaksi, Hiltunen on fiksusti vaihtanut pääteemaa ykkösosasta eikä jäänyt jumittamaan ja tekstiä on helppo lukea. Ja oli tämä pakko lukea loppuun yömyöhällä, vaikka seuraavana päivänä oli töitä.

Esimerkiksi Amma on lukenut tämän vastikään ja on kirjoittanut siitä mielenkiintoisesti.

Pekka Hiltunen: Sysipimeä
Gummerus, 2012. 362 s.
Kansi: Marjaana Virta

Niccolò Ammaniti: Minä en pelkää

Niccolò Ammanitin Minä en pelkää (Otava, 2004) on pyörinyt hyllyssäni pitkään. Olen aikoinani ostanut sen pokkaritarjouksen yhteydessä kirjamessuilta ja opus on sen jälkeen matkannut mukanani kolmessa muutossa. Muiden kannustamana sain vihdoin kirjan luettua Lukudiplomi-haasteen yhteydessä.

Istuuduin, suljin silmäni, tuin otsaani kättä vasten, vedin henkeä. Tunsin houkutusta juosta karkuun, pinkoa muiden luo. Mutten voinut. Minun täytyisi sitä ennen katsoa kuoppaan vielä kerran.
Menin reunalle ja kurkotin kaulaani.
Se oli lapsen sääri. Ja kyynärpää törrötti riepujen seasta. 
Kuopan pohjalla makasi lapsi.

Italialaisessa vuoristokylässä on kuuma. Lapsilauma juoksentelee ympäriinsä ja keksii erilaisia kilpailuja karkoittaakseen tylsyyden. Hävittyään vedon Michele joutuu kapuamaan autioon taloon ja löytää samalla kuopan, jonka pohjalla makaa pieni poika. Onko poika kuollut? Miksi hän on kuopassa? Ja kuka hänet on sinne laittanut? Michele päättää pitää suuren löytönsä salaisuutena ystäviltään ja alkaa kuroa vyyhtiä auki.

Harmittoman oloinen seikkailu muuttuu kuitenkin pian todelliseksi jännitysnäytelmäksi, kun Michele ymmärtää löytönsä merkityksen. Minä en pelkää on paahteinen ja pölyinen jännityskertomus. Pienen pojan mietteet ja toiminta kuljettavat tarinaa eteenpäin. Toisinaan mielikuvitus otetaan avuksi, kun todellisuus tuntuu liian pahalta. Tällainen lapsinäkökulma alkaa olla jo kovin tuttu, viimeksi esimerkiksi Soucyn Tulitikkutytön yhteydessä.

Jännittävästä arvoituksesta huolimatta Minä en pelkää on enemmän pienen pojan kasvutarina kuin varsinainen jännityskertomus. Mitä tapahtuu, kun silmiään ei voi enää ummistaa todellisuudelta? Ja miten löytää se rohkeus jota välttämättä tarvitaan jotta voisi tehdä sen mikä on oikein?

En tiedä onko kirjan oikoluvussa tullut kiire, kahden tytön nimet menevät tekstissä jatkuvasti sekaisin ja hämmensivät. Muutoin kerronta oli lapsenomaista niin kuin kertojaratkaisun huomioon ottaen voisi olettaa. Perusajatukseltaan Ammanitin kirja on kiinnostava ja se on lisäksi nopealukuinen. 70-luvun lopun italialaiskylä tuntuu aidolta ja kuuman auringon ja pölyn voi tuntea ihollaan.

En kuitenkaan päässyt kunnolla tarinan sisään, jostain syystä kaikki pysyi hyvin etäisenä, ja siksi kirja jäi minulle lähinnä ihan hyväksi lukukokemukseksi. Näin jokin aika kirjan lukemisen jälkeen se tuntuu ehkä jopa ärsyttävältä, vaikka sainkin kirjan luettua loppuun melko kivuttomasti.

Kuutar ihastui huomattavasti enemmän ja katsoi myös elokuvan (sis. juonipaljastuksia), myös Naakku innostui ja kehuu kirjaa paremmaksi kuin elokuvaa.

Lukudiplomitehtävä (Jännitystä): Kirjoita uutinen kirjan rikoksesta.

Koska en halua paljastaa kirjasta aivan kaikkea, valitsen (toivottavasti en sääntöjenvastaisesti) kirjan alussa mainitun huhun (joka jossain määrin on kyllä lähtökohtana kirjan juonenkuljetukselle) ja teen siitä paikallislehteen oman pikku-uutisen.

Maanviljelijä Melichettin tilalla tapahtuu kummia 

Nimettömän vihjeen mukaan Melichettin kadonneeksi ilmoitettu mäyräkoira ei suinkaan ole kadonnut, vaan kohtalo on ollut huomattavan paljon karumpi. Tyttären pienen koiran ovat kuuleman mukaan syöneet maatilan siat.

Tiedonantajamme mukaan Melichetti olisi heittänyt koiran sioille hermostuttuaan epäonnistuneeseen sisäsiisteyskoulutukseen. Vaikka siat tunnetaan yleensä rauhallisina eläiminä, olivat ne syöneet koiran alta aikayksikön.

Herra Melichettiä ei olla vielä tavoitettu asian tiimoilta, mutta poliisilaitos on luvannut ottaa asian tutkintaan.

Niccolò Ammaniti: Minä en pelkää (Io non ho paura, 2001)
Otava, 2004 / Seven-pokkari, 2005. 272 s.
Kannen kuva Minä en pelkää -elokuvasta.

Eoin Colfer: Hiuskarvan varassa

Minä olen ollut nyt kirjastolakossa. Se ei ole mennyt kovin hyvin.

Yksi viimeisimpiä sortumisiani tapahtui, kun tutkin kirjaston uutuushyllyä. Hyllyllä nökötti Eoin Colferin uutuus, Hiuskarvan varassa (WSOY, 2011; Plugged 2011). En olisi varmaankaan lainannut kirjaa kannen perusteella, mutta sitten näin sen taglinen. Jos pidit Artemis Fowleista... kasva jo isoksi. Minä todella pidin Artemis Fowl - kirjoista siinä yläasteikäisenä. Joten olihan tämä luettava. Enkä muuten edes ottanut tätä siitä bestseller-hyllystä, vaan varasin koska se keltainen bestseller-tarra ei näytä kuvissa hyvältä.

Olen ollut huonommassakin kunnossa, mutta en viime aikoina. Jos oikein muistan, siedin aikoinaan tappeluja samalla tavalla kuin nuori mies sietää viinaa. Saatoin jatkaa koko yön ja pärjäsin silti töissä aamulla. Nyt ähkin joka askeleella ja kävelen kuin luuni olisi tehty lasista. Olen telminyt sekä Bonzon, tonnikalaleipätyypin että Faberin gorillojen kanssa, ja se on vaatinut veronsa. Ei olisi mikään ihme, jos elinaikani olisi huomattavasti lyhentynyt yksinomaan niiden rähinöiden takia.

Daniel McEvoy on neljääkymmentä lähestyvä, irlantilainen ja entinen sotilas, joka tekee portsarin hommia uhkapeliklubilla Cloistersin kaupungissa New Jerseyssä. Kun McEvoyn ihastus listitään klubin parkkipaikalle ja hänen vähintäänkin epäilyttävä lääkäriystävänsä Zeb katoaa, on soppa valmis. Sotketaan mukaan korruptoituneita poliisiseja, vinksahtanut lakimies, höyrähtänyt yläkerran rouva, irlantilainen mafiapomo ja hiuslisäkkeitä niin meillä on käsissämme Hiuskarvan varassa.

Tyylistä tulee eniten mieleen myös viime vuonna suomennettu Hugh Laurien Järein asein. Hupia revitään eniten McEvoyn ja hänen päässään kommentoivan Zebin, siis Aave-Zebin, välisistä keskusteluista. Tai pikemminkin kettuilevat toisilleen sen minkä ehtivät. Colferin kirjoitustyyli on sujuvaa, teksti menee eteenpäin kuin juna ja vauhdikkaat tapahtumat seuraavat toisiaan joten tylsä tätä lukiessa ei varsinaisesti tule vaikka kirja tuntuikin hämmentävän pitkältä pituuteensa nähden (266 sivua).

Colferin ensimmäinen vanhemmalle yleisölle suunnattu kirja ei siis ole lainkaan hassumpi. Siinä on kuivaa irkkuhuumoria, vauhdikasta menoa ja ihan pätevä juoni. Poskettoman mykistäväksi murhamysteeriksi (kuten takakannessa lukee) en tätä luokittelisi, mutta varsin meneväksi jännitysromaaniksi kyllä.

Suosittelen leppoisaksi lomalukemiseksi, pään tyhjennykseen, juminpoistoon.

Eoin Colfer : Hiuskarvan varassa (Plugged, 2011)
WSOY, 2011. 266 s.
Suomentanut: Jaakko Kankaanpää.
Kannen kuvan suunnittelu: Leander Baerenz.

Nappaan kirjalla pisteen So American - haasteen osavaltiot-alahaasteesta New Jerseyllä.