Jonas Jonasson: Hundraåringen som klev ut genom fönstret och försvann

Svenska Yle kantoi tänä vuonna kortensa lukuhaasteiden kekoon ja lanseerasi den finlandssvenska läsutmaningen 2017 -haasteen, jossa luetaan yksi (ruotsinkielinen) tiettyyn teemaan sopiva kirja kuukaudessa. Tammikuun teema oli en gul bok eli keltainen kirja ja selailin Book Beatin valikoimista itselleni jo kauan lukematta olleen Jonas Jonassonin Hundraåringen som klev ut genom fönstret och försvann (2009).

Sata vuotta täyttänyt Allan Karlsson on pitkästynyt elämäänsä vanhainkodissa ja päättää syntymäpäivänään karata. Tie vie bussiasemalle, josta Allan saa erinäisten sattumusten myötä mukaansa rahaa täynnä olevan laukun ja sitä myöten peräänsä kostonhimoisia jengiläisiä. Onneksi raha ja sattumat tuovat eteen myös ystäviä ja lopulta Allanilla on pakomatkakumppaneinaan liuta varsin erikoisia persoonia. Vauhdikkaat käänteet seuraavat tässä tarinassa toisiaan ja kun nykyhetkessä on suvanto siirrytään kirjassa kuulemaan Allanin vaihderikkaasta elämästä räjähde-eksperttinä maailmanhistorian pyörteissä.

Periaatteessa kirja oli varsin viihdyttävä ja Jonassonin tekstiä oli helppo lukea myös ruotsiksi. Täytyy kuitenkin sanoa, että lukiessa taisin tuskastua enemmän kuin nauttia, etenkin kun kirja tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan. Tiivistämistä olisi voinut harrastaa aika reippaasti. Allanin mystiset seikkailut myös muistuttivat turhan paljon Forrest Gumpin vastaavia (miten voikin yksi ihminen olla aina "oikeassa" paikassa "oikeaan" aikaan?) ja minua ärsytti Allanin piittaamattomuus matkan varrelle jääneisiin ruumiisiin niin menneessä kuin nykyisyydessäkin.

Onpahan kuitenkin nyt tämäkin moderni hittiromaani luettu ja koettu ja ruotsinkielinen lukuhaaste saatu hyvälle alulle.

Esimerkiksi Kirsin kirjanurkassa tämä on kuunneltu Kari Ketosen lukemana äänikirjana ja sielläkin manailtiin teoksen pituutta.

Jonas Jonasson: Hundraåringen som klev ut genom fönstret och försvann
2009 (e-kirja 2013). 371 s.

Heli Laaksonen: Sylvia, Tuija ja laulava patja

Kyl mää Heli Laaksosen tierän vaikken ole kai mitään runokokoelmistaan koskaan kokonaisuudessaan lukenut. Enkä kyllä osaa lounaismurrettakaan, joten jätettäköön se sikseen. Sen sijaan voinen sanoa, että nyt olen lukenut Laaksosen komediallisen kaunokirjan Sylvia, Tuija ja laulava patja kokonaisuudessaan ja pitänyt siitä kovin.

Tuija täyttää seitsemänkymmentä mutta ei halua juhlia, ainakaan perhesellaisia. Pakomatkalle lähdetään nuorisoseurantalon lavalle parhaan ystävän Sylvian kanssa, samalla suunnitellaan seuran satavuotisjuhliin runokavalkadia. Toivottu on esitettävän Heli Laaksosta, ketäs muutakaan. Siinä sitten suunnitellaan, runoja luetaan ja puhutaan kaikesta maailman ja taivaan väliltä, autoista, miehistä, kuolemasta ja Edam-juustosta.

Kirja on läpeensä lämminhenkinen. Sylvia ja Tuija ovat omanlaisiaan persoonia, toinen räväkämpi ja toinen systemaattisempi, mutta silti parhaita ystäviä. Lukiessa tulee olo kuin itsekin pääsisi vinkuvalle ilmapatjalle köllimään ja puhisemaan santpaulioille.

Teoksesta on tulossa myös kamarinäytelmä ja uskon että se sellaiseksi taipuu mainiosti, etenkin jos ja kun näyttelijöinä on sellaisia ihmisiä jotka saavat Sylvian ja Tuijan kukoistamaan. Vanheneminen kun ei näille naisihmisille ole mikään syy lopettaa elämistä, höpsis sentään, ihan hyvin voi hankkia vaikka uuden auton. Ja lopulta todeta että on se perhekin ihan kiva, silti.

Että jos hyvää mieltä kaipailee, niin tässä on sellainen kirja. Ei ole pituudella väsytetty, tahti on lupsakka ja raskaaksi ei ruvet, lounaismurrettakin ymmärtää vaikka ei mitään murretta kunnolla puhukaan. Syrän tähän.

Kiitokset arvostelukappaleesta kirjailijalle.

Heli Laaksonen: Sylvia, Tuija ja laulava patja
Kynälä, 2016. 95 s.

Ellen DeGeneres: Seriously... I'm Kidding

Ostin tämän pokkarin ihan vain siksi, että takakannen blurbissa kerrottiin

"That is a beautiful blouse you're wearing. It goes so nicely with this book." - Ellen DeGeneres

seuranaan muita mairittelevia kommentteja kirjan pitelijästä. Olen siis mainonnan uhri, mutta ilahtunut sellainen. Tuli nimittäin niin hyvä mieli, että eihän tätä kirjaa voinut sinne hyllyyn jättää.

Tässä teoksessa Ellen (saanen sinutella) kertoo, no, vähän kaikesta. Seriously... I'm Kidding on kokoelma lyhyitä humoristisia juttuja, joissa pohditaan muun muassa mallin ammattia, kerrotaan talk show'n pitämisestä, rehellisyydestä ja milloin mistäkin. Ei mikään yhtenäinen kokonaisuus siis, mutta tavattoman hauska. Tai itse ainakin hihittelin milloin millein jutulle lukiessani tätä ennen nukkumaanmenoa sopivasti väsyneenä.

Totta puhuen tätä kirjoittaessani kirjan lukemisesta on jo sen verran aikaa (kaksi kuukautta), että en oikeastaan osaa sanoa tästä mitään hirveän tarkkaa ja syvällistä. Sen kuitenkin muistan että

a) tätä lukiessa oli hauskaa
b) pieniksi hetkiksi vakavoituessaan Ellen DeGeneres sanoo ihan tavattoman fiksuja asioita
c) kirja on söpön pieni

Että kokeilkaahan ite!

Ellen DeGeneres: Seriously... I'm Kidding
Grand Central Publishing, 2012. 256 s.
Kansi: Elizabeth Connor/Michael Rozman

Lavalta: Juoksuhaudantie (Red Nose Company & Teatteri Quo Vadis)

Kuva: Jouko Siro

Lähtökohtaisesti klovneriaversio Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie-romaanista kuulostaa hieman kummalliselta. Voiko se muka toimia? 334 sivua Finlandia-palkittua tekstiä taipuu kuitenkin yllättävän notkeasti parituntiseksi esitykseksi, jossa kaksi klovnia, Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen), esittävät kaikki roolit.

Minä löin vaimoani.

Näin sanoo kimeä klovninääni. Katsomo on hämmentyneenä hiljaa, nauru kuplii jossain alla mutta vähän on sellainen tunne että ehkä ei pitäisi. Naurattaa sitten lopulta kuitenkin. Juoksuhaudantiehän ei ole sinänsä hauska kirja, siinä Matti Virtanen yrittää saada perheensä takaisin hankkimalla heille rintamamiestalon keinolla millä hyvänsä. On siinä silti huumoriakin, tahatonta tai tahallista.

Ja se huumori kyllä iskee omakotitalolähiön asujaan terävästi. Weber-grillit ja liuskelaatoilla läpsyvät sandaalit naurattavat ja samalla saa nauraa hieman itselleen. Se tekee hyvää. Siinä näkee sitä huvittavuutta, mitä siinä asumisessa on, asui sitten kerros- tai omakotitalossa tai ei.

Mike ja Zin ovat kaiken lisäksi mahtavia klovneja. Perusrunko esityksellä on joka kerralla sama, siis se Juoksuhaudantie, mutta mukaan mahtuu improvisaatiotakin ja sehän tämän esityksen varmasti tuoreena pitää. Henkinen malmilaisuus näkyi lavalla tällä kertaa vahvasti ja katsomossa istujiin otettiin myös hyvin kontaktia. Yleisökin alkoi esityksen edetessä suhtautua vuorovaikutukseen rennommin, vastasi kysymyksiin ja osasi nauraa itselleen.

Kirjan juonen ohella klovnit kommentoivat Kari Hotakaisen kirjoitustyyliä, kirjan fyysistä rakennetta ja esittivät tunnettuja klassisia rock-kappaleita. Huumori on terävää, mustaa ja paikoin räävitöntäkin. Toisaalta kirjasta ei ole tehty hupinäytelmää, vaan surulliset kohdatkin tuodaan lavalle jopa yllättävän synkkinä. Yllättävän hyvin koko tarina on myös saatu tähän formaattiin taipumaan ja oli seurattavissa myös jos ei kirjaa ollut lukenut. Tai näin ainakin miehen kommenteista ymmärsin. Hatunnosto siis myös ohjaaja Otso Kautolle.

Improvisoinnista huolimatta ja itse asiassa varmaan sen ansiostakin esitys tuntuu hallitulta kokonaisuudelta. Homma rullaa eteenpäin ja väliaikoineen kaksituntinen esitys tuntuu olevan ohi hetkessä. Mieleen jää päällimmäisenä hienoja oivalluksia esityksestä kuten kielikuvien liikkeellistäminen, Miken hienot lenkkarit, verhojen avaus- ja sulkuäänet sekä tavattoman hieno yhteispeli klovnien välillä.

Onneksi on tällaisia esityksiä ja vielä kaiken lisäksi sellaisia, jotka lähtevät kiertueelle. Ehtivät tällaiset mattimyöhäisetkin mukaan hupiin.

Tällä hetkellä kiertue-esityksiä on tiedossa vielä muutamia, esimerkiksi ensi torstaina Klubiteatterilla, ja myös muualla kuin Helsingissä. Kiinnostuneet voivat tutkia aikoja esityskalenterista.

Jyrki Liikka: Missä sateenvarjo on, kun sitä tarvitaan?

Prahan turisteilla sateenvarjot olivat mukana.

Jyrki Liikan Missä sateenvarjo on, kun sitä tarvitaan? (Atena, 2014) kuulosti sen verran hupaisalta tapaukselta, että varasin opuksen kirjastosta. Alaotsikolla Ihminen, Suomi ja maailmankaikkeus pylpyröinä varustettu opus lupaa kertoa arjen pienistä kummallisuuksista ja julistaa tilastoinnin ilosanomaa. Ja niin se kertookin, nimenomaan niillä piirakkadiagrammeilla, graafeilla ja käyrillä.

Varsinaista lukemista kirjassa ei siis juurikaan ole, mutta värikkäitä kuvaajia sitäkin enemmän. Liikka vastaa tilastoinnin avulla muun muassa siihen, minne jauhettu purukumi yleensä laitetaan, mitä tapahtuu kun pitäisi kääntyä oikealle ja mitä penkkirivistöissä on meneillään elokuvan aikana. Asiat ovat siis varsin arkisia, osa hyvin suomalaisia (mitä sanoja muistat R.A.K.A.S.-kappaleesta) ja osa globaaleja (minne laitoin avaimet).

Huumorikirjaksi Missä sateenvarjo on, kun sitä tarvitaan? on varsin onnistunut, sillä jaksoin hihitellä osalle käppyröitä ja esittelin niitä aamiaspöydässä myös miehelle. Hyviä oivalluksia mahtuu siis mukaan. Toisaalta osa pylpyröistä sai vain kulmat kohoamaan, osa kääntämään sivua. Sen on kyllä ymmärtänyt myös humoristi Liikka, sillä toiseksi viimeisessä pylpyrässä Mitä olen ajatellut tutkiessani näitä graafeja? annetaan vaihtoehdoiksi Onpa hauska!, Totta!, Finlandia-palkinto, ehdottomasti! ja En ymmärrä. Vastauksen osuudet saatte tosin tarkistaa itse opuksesta.

Välipalaselailuna tämä opus oli oikein kiva ja viihdyttävä, kunhan ei otsa rypyssä odota että jokikinen kirjan graafi saa mehut tulemaan nenästä. Suosittelen opusta aamiaispöydän piristykseksi, illan virkistykseksi tai luppoajan kuluttamiseen.

Jyrki Liikka: Missä sateenvarjo on, kun sitä tarvitaan?
Atena, 2014. 112 s.
Kirjan kuvitus: Laura Niemi-Pynttäri

Patty O'Furniture: The Vacant Casualty

Parodiakirjat, kukapa niistä ei olisi kuullut. Oivallisen pseudonyymin Patty O'Furniture takana istuu huumorikirjailija Bruno Vincent, joka on kirjoittanut parodian J.K.Rowlingin The Casual Vacancysta (suom. Paikka vapaana).  Tosin The Vacant Casualtylla (Boxtree, 2012) on hyvin vähän tekemistä esikuvansa kanssa.

"...Er...Nonsense..." said Lord Selvington. "As I said. There is absolutely no world-famous author of a series of fantasy novels that have been turned into major motion pictures, trying to live her private life (to which she is perfectly entitled) anywhere near here. And I'd say that to anyone. Er, please," he said, mopping his brow nervously, "what's next on the agenda?"

Pienessä Mumfordin kylässä on varsin rauhallista. Yllättäen Terry Fairbrothet kuitenkin katoaa ja juuri etsiväksi ylennetty Bradley kutsutaan tutkimaan tapausta. Bradleyn mukana viipottaa nuori toimittaja Sam, joka haluaa tarkkailla poliisin toimia tulevaa rikosromaaniansa varten. Bradley ei kuitenkaan ole mikään kovaksikeitetty kyttä ja Sam joutuu olemaan hänen apunaan paljon. Tapauskaan ei alkuun vaikuta jännittävältä, mutta pieni ja hiljainen kylä pitää sisällään mitä yllättävämpiä salaisuuksia.

The Vacant Casualty nauraa jatkuvasti niin itselleen kuin monille populaarikulttuurin ilmiöille. Toisinaan se onnistuu naurattamaan myös lukijaa, toisinaan ei. Teoksen alussa jaksoin hihitellä kirjan jutuille paljon. Kylässä ei esimerkiksi saa mainita ääneen sanaa potter tai puhua taikuudesta, jotta kukaan ei saisi tietää siellä asuvasta kuuluisasta kirjailijattaresta. Jolla ei siis ole Mumfordin kanssa mitään tekemistä.

Loppua kohden opus kuitenkin kohoaa juonensa kanssa sellaisiin sfääreihin, että aloin hieman kyllästyä. Mummomafia nyt vielä menetteli, mutta avaruusalukset sun muut alkoivat olla jo vähän liikaa. Myös vitsit alkoivat käydä hieman vanhoiksi ja alkoholinhuuruiset ja huumepäiset häsläykset tuntuivat väsyttäviltä.

Välipalakirjana The Vacant Casualty toimii oikein mainiosti, mutta kirjallisuuden klassikoksi siitä ei ole. Eikä varmaan ollut tarkoitus tullakaan. Kielellinen leikittely on onnittuessaan oivallista, mutta myös mahalaskuja löytyy. Brittiläisen huumorin ystäville. Toivon, että tätä kirjaa ei kuitenkaan koskaan suomenneta, siitä ei tulisi yhtään mitään.

Patty O'Furniture: The Vacant Casualty: A Parody
Boxtree, 2012. 247 s.
Kansi: tekijän nimi kirjastotarran peitossa

Graeme Simsion: Vaimotesti

Vietin tässä muutaman päivän Graeme Simsionin Vaimotestin (Otava, 2013) parissa. Sen lukukumppaniksi kelpaisivat pop cornit ja sohvalla röhnöttäminen on erittäin suositeltavaa. Australialainen esikoisromaani nimittäin hyödyntää romanttisten komedioiden kuvastoa ja toimii hyvin kevyenä viihdyttäjänä.

Kyselylomake! Ratkaisu oli päivänselvä. Tarkoitusta varten laadittu, tieteellisesti pätevä väline, joka nykyhetken parhaiden käytäntöjen avulla suodattaisi pois ajanhaaskaajat, epäjärjestelmälliset, jäätelödiskriminoijat, visuaalisesta häirinnästä valittavat, kristallipalloihin tuijottajat, horoskoopinlukijat, muotihullut, uskonnolliset fanaatikot, vegaanit, urheilunseuraajat, luomisopinkannattajat, tupakoitsijat, tieteellisesti lukutaidottomat ja homeopaatikot. Jäljelle jäisi ideaalitapauksessa täydellinen kumppani, tai realistisemmin ajateltuna järkevän mittainen lista esikarsinnan läpäisseitä kandidaatteja.

Don Simmons on loistava genetiikan tutkija ja töissä arvostetussa yliopistossa, mutta hänen sosiaaliset taitonsa jättävät toivomisen varaa. Donilla onkin käsissään vaimo-ongelma: sopiva kumppani pitäisi löytää, mutta aikaisempien treffikatastrofiem jälkeen hän kaipaa tarkempaa menetelmää. Niinpä hän kehittelee täysin varman vaimotestin, joka toivottavasti suodattaisi joukosta sen täydellisen naisen. Homma ei tietenkään ole niin yksinkertainen, sillä kuvaan astuu Rosie, tietysti täysin epäsopiva kumppani, joka toiminnallaan alkaa hämmentää myös Donin rutinoitunutta elämää.

Opuksesta harmillisesti näkee, kuinka Vaimotesti on muuttunut näytelmäkäsikirjoituksesta romaaniksi, josta kaavaillaan elokuvaa. Elokuvana tämä olisi varmaan varsin pätevä tai jopa hyvä romanttinen komedia roolituksesta riippuen. Pystyn hyvin kuvittelemaan, kuinka tapahtumat toteutettaisiin ruudulla, mutta kirjalta olisin kaivannut jotain enemmän. Vähemmän ennalta-arvattavuutta ehkä.

Kirjassa ei kuitenkaan varsinaisesti ole mitään vikaa, vaan tehtävänsä se täyttää mainiosti. Se on kevyt, tapahtumarikas, paikoin hauska ja pääosin toiminnoissaan looginen (jos termiä voi romanttisen komedian kanssa käyttää). Minulle Vaimotesti oli siis varsin viihdyttävä lukukokemus. Ei se tajuntaa räjäyttänyt, mutta olipahan sopivan leppoisaa tähän häslingin keskelle. Jos elokuvaan saadaan kunnon näyttelijät, niin sen voisin kyllä katsoa.

Norkku viihtyi kirjaa kuunnellessaan, Minna nihkeili mutta suosittelee sitä silti kivana ja Arjan mielestä tämä oli hassunhöpsö.

Kiitokset arvostelukappaleesta kustantajalle.

Graeme Simsion: Vaimotesti (The Rosie Project, 2013)
Otava, 2013. 333 s.
Suomentanut: Inka Parpola
Kansi: Lee Motley

Erlend Loe: Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa

Erlend Loe on yksi suosikkejani kirjallisuuden huumorimiehistä. Täten hänen uusin suomennettu teoksensa, Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa (Johnny Kniga, 201; Stille dager i Mixing Part, 2009), oli tietysti haalittava ja luettava. Ennakko-odotukset eivät tosin olleet mitenkään korkealla lukemieni arvostelujen perusteella.

Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa kertoo Telemannien viisihenkisestä perheestä, jotka vuokraavat talon lomansa ajaksi Garmisch-Partenkirchenistä. Tai oikeastaan opus kertoo Bror Telemannista, perheen isästä, joka haluaa epätoivoisesti kirjoittaa näytelmän. Kaikki on teatteria, tai Telemann ainakin toivoisi kaiken olevan. Kirjoittaminen ei tosin oikein ota luonnistuakseen, sillä luomisen sijaan Telemann päätykin useimmiten haaveilemaan tv-kokki Nigella Lawsonista (ja hänen ohuesta sinisestä puserostaan).

Bror Telemann. 42 vuotta. Työskentelee dramaturgina kansallisteatterissa. Haaveilee omasta näytelmästä. Helvetin hienosta mestariteoksesta. Joka vastaa kaikkiin kysymyksiin. Näkö erinomainen. Ongelmia alkoholinkäytössä? Eeeei. Ei varsinaisesti.

Pääosa kirjan sisällöstä on dialogia Telemannin ja hänen vaimonsa Ninan välillä. Dialogimuotoinen teksti ei sinänsä häirinnyt, mutta se kyllä, että jouduin useamman kerran lukemaan keskustelunpätkiä uudelleen saadakseni pääteltyä kumpi puhuu. Teatteriteemaan olisi voinut sopia jopa se, että ns. repliikkien edessä olisi ollut puhujien nimi. Käsikirjoitusta tässä nimittäin tunsi yleensä lukevansa.

Loe on edustanut, ja edustaa edelleen minulle sellaista nokkelan mieskirjailijan lajityyppiä. Hiljaiset päivät sisältää potentiaalia olla hauska kirja, mutta minulle tuli enemmän ehkä vaivaantunut olo Telemannin ponnisteluja ja toisinaan hankalaa perhe-elämää seuratessani. (ehkä se oli tarkoituskin?) Huvittavinta antia opuksessa lienevät alussa olevat google translatorilla käännetyt sähköpostit talon omistavalta Baderin perheeltä ja Telemannin lähes täydellinen saksan osaamattomuus hänen käydessään kävelyllä herra Baderin kanssa.

Kaiken kaikkiaan Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa oli leppoisa välipalakirja. Naurahdin pari kertaa ja kirjan jaksoi lukea oikein hyvin, sillä se on todella väljästi taitettu vaikka sivuja onkin 203 kappaletta. Mutta ei tämä kyllä kivunnut minun Loe-suosikkieni joukkoon. Sellainen, sanoisinko keskinkertainen, ihan ok lukukokemus.

Mitä sinä sitten ajattelet?
En ole varma. Teatteria, ehkä.
Höpö höpö. Et sinä ajattele teatteria. 
Ok.
Haluatko puhua siitä mitä ajattelet oikeasti?
En.
Et milloinkaan, niinkö?
En.

En siis suosittelisi tätä ensimmäiseksi Loeksi; aloittaa kannattaisi pikemmin monien ihailemasta sympaattisesta Supernaiivista tai omasta suosikistani, L:stä, joka on erikoinen kertomus miesjoukon matkasta autiosaarelle.

Luomisen tuskasta Telemannin kanssa ovat kärsineet ainakin Jori, Karoliina ja Mari A.

ps. Lahopää täällä taas täydentään tekstiään. Uskaltaisin suositella vielä Loen Kurt-sarjan lastenkirjoja, ainakin Kala oli muistaakseni aika symppis.

Douglas Adams: The Hitchhiker's Guide to the Galaxy (äänikirja)

Aloitin äänikirjakokeiluni rempseästi Douglas Adamsin sci-fi-hupailuklassikolla The Hitchhiker's Guide  to the Galaxy (Pan Books, 1979; suom. Linnunradan käsikirja liftareille 19), lukijanaan ihana Stephen Fry. Koska The Hitchhiker's Guide to the Galaxy on alunperin esitetty radio-ohjelmana lienee ymmärrettävää, että teos sopii erittäin hyvin myös äänikirjaksi.

The Hitchhiker's Guide to the Galaxy aloittaa Douglas Adamsin viisiosaisen Linnunrata-trilogian. Opus alkaa Maan päältä, jossa Arthur Dentillä on huono päivä; hänen talonsa aiotaan purkaa ohitustien tieltä. Ja päivä vain pahenee, sillä muutamaa tuntia myöhemmin koko maapallo tuhotaan intergalaktisen pikatien tieltä. No, onneksi Arthur ei suinkaan tuhoutunut pallomme mukana, vaan sai tuttunsa Ford Prefectin kanssa kyydin avaruusalukselta liftaamalla.

Hitchhiker's alkaa siis vauhdikkaasti ja suurinpiirtein samanlaista tykitystä mennään koko kirjan mitalta. Mukaan mahtuu niin vihamielisiä vogoneita, ihmeellinen Babel Fish, iloisesti tervehtiviä ovia, huimia paljastuksia Maapallon todellisesta tarkoituksesta kuin masentunut robottikin.

Stephen Fry sopii Linnunradan lukijaksi täydellisesti. Rauhallista ja selkeää brittienglantia on helppo kuunnella, ja Fryn äänenmuuntelu hahmojen kohdalla ei häiritse lainkaan (mikä mielestäni on yksi tärkeimpiä ääneenlukijan piirteitä). Viilenevinä syysaamuina tarpoessani pää jumissa aamuluennoille Stephen piti minut huomattavan paljon paremmalla tuulella. Tai vastaavasti hereillä ajellessani Kissojen yöstä kotiin.

Seuraavaksi kuunteluun pääsevätkin sarjan neljä seuraavaa osaa. Tätä viisiosaista trilogiaa ei muuten kannata aloittaa keskeltä kirjasarjaa vaan lukea tai kuunnella opukset suosiolla järjestyksessä. Sillä tavalla voi välttää pihalla olemista ainakin vähän.

Ja toistettakoon tässä nyt vielä rakkaalle miehelleni, joka lukee tämän kuitenkin; ei, en vaihtaisi Stephen Fryta sinuun, edelleen on mukavinta että juuri sinä luet minulle ääneen.

Luettu, tai siis kuunneltu, osana Totally British: Children's Britain - haastetta.

Paul Reiser: Parisuhteellisuus

Pohdiskelin, että mitäs lukisin tässä rankkojen kirjojen välimaastossa. Mies tyrkkäsi käteen Paul Reiserin Parisuhteellisuuden (1999, Like; Couplehood 1994). Nimensä mukaisesti opus siis käsittelee elämää silloin, kun olet parisuhteessa. Kirja ei kuitenkaan ole mikään self-help-opas parisuhteen parantamiseen, vaan vääjäämättä läväyttää kasvoillesi juuri ne omituisuudet, joita omassa parisuhteessaan hieman nolostuneena huomaa.

"Minua pitkästyttää. Tehdään jotakin."
"Kuten mitä?"
"Ihan sama. Mitä tahansa. Minusta on uskomatonta, että istumme vain yöpuvuissame. Voi ei - meistä on tullut sellainen pari, joka ei koskaan tee mitään. Milloin se tapahtui? Milloin meistä tuli näin tylsiä?"


Meidän taloudessamme käytiin jokin aika sitten samantyylinen keskustelu. Hups.

Reiser kirjoittaa oivaltavasti ja hauskasti. Tyyli on mielestäni hyvin miesmäinen; en ole varmaan koskaan lukenut tällaista tekstiä naisen kirjoittamana. Toteavaa, huvittunutta, ehkä vähän nolostunuttakin välillä.

Parisuhteellisuutta lukiessani nauroin välillä ääneen. Toisinaan ajattelin: Hei, onpa hassua. Hetkinen. Kuulostaa tutulta. Voi.. ei. Minähän teen itse juuri noin! Tai me. No, joskus itsetarkastelu lienee ihan hyvästä, ja Reiser onneksi antaa omituisille pariskunnille nämä kummallisuudet anteeksi. Asiat todetaan ymmärtävän lempeästi. Kiitos Reiserille siitä.

Välillä pääsi myös nauramaan omalle puoliskolleen, kun huomasi tämän toteuttavan kirjassa kuvailtuja miehisiä maneereja (en kuitenkaan nyt kerro missä kohdissa, keskityn nolaamaan pääosin vain itseäni tässä blogissa).

"Söin kulhollisen maissihiutaleita ja kaksi rasvatonta keksiä."
"Onko se hyvä vai paha?"
"En voi uskoa, että söin niin paljon."
"Mutta keksit olivat rasvattomia."
"Kyllä, mutta söin niitä kaksi."
"No, näytät kuitenkin upealta."
"Olen aivan täynnä."
"Ei sitten syödä mitään tänä iltana."
"Älä tule sanomaan, mitä minä voin syödä."


Parisuhteellisuus on kirja siitä, miten toisella on aina ravintolassa parempaa ruokaa, miten toinen vie aina suurimman osan peitosta (se olen meillä minä), miten toisen äännähdyksiä on toisinaan niin vaikea tulkita ja miten toisille pariskunnille pitää päästä aina välillä sanomaan Niin meillekin kävi ja jatkaa juttua omalla tarinallaan.

Hauskana juttuna muuten se, että Parisuhteellisuus alkaa sivulta 145. Siis niin että ensimmäisen sivun numero on 145. Reiser nimittäin toteaa, että silloin kun hän lukee, hän haluaa olla aivan keskellä kirjaa. Sivuja takanani, sivuja edessäni. Mikäs siinä.

Ja nyt me aloitamme tuon toisen puoliskoni kanssa rituaalin "kotoa lähteminen". Saa nähdä pääsemmeko lausumaan repliikkiä No, minä olen valmis. Olen ollut valmis jo ennen kuin sinä menit yläkertaan hankkiutumaan valmiiksi. Mikset sanonut että olet valmis?


Niin ja minä en kuulemma vielä saa lukea Reiserin toista kirjaa, Lapsekas parisuhde, koska minulle kuulemma tulisi vauvakuume. Jahas.

Eli suosittelen tätä lämpimästi, parisuhteessa oleville ja sitä harkitseville kunhan muistaa antaa itselleen sitten anteeksi kun huomaa ne kaikki omituisuudet joita välttämättä itsestään tunnistaa.

Antti Leikas: Melominen

Kiinnostuin Antti Leikkaan Melomisesta (Siltala, 2011) joskus kesällä blogitekstien perusteella eli siis varasin, ja odotin, ja nyt se on täällä.

Melominen kuvaa yhtä päivää perheenisä ja toimistotyöntekijä Jaakkolan elämässä. Toimiston arki jää taka-alalle kun oma mieli harhailee työpäivän aikana missä sattuu ja kotikin on melkoinen sirkus. Teksti etenee päiväkirjamaisesti, tosin päivämäärien sijaan meillä on kellonaikoja. Kirja on myös jaettu kahteen osaan, työpäivään ja kotona vietettyyn aikaan. Joskus arki on ihmeellisempää kuin voisi kuvitella.

Toimiston ilma tuntuu tihentyneen. Käytävän seinällä oleva kello naksuttaa kuuluvasti, kopiokoneen lajittelulaite ronksuttaa kuin haaskalinnun nokka. Puheääniä ei kuulu, vain sormien hyppelyä näppäimistöllä.

Toimistokuvaus itsessään ei tekisi tästä opuksesta kiinnostavaa, sillä meininki on juuri sellaista mitä tuollaisella työpaikalla voisi odottaakin. Pureutuessaan Jaakkolan syvimpiin mietteisiin Leikas kuitenkin pääsee vauhtiin ja tutustuttaa lukijan pohdintoihin niin laskevasta korpista, itsenäisyyspäivän juhlallisuuksista kuin lahnan arvosta ruokakalana. Aikamoista tykitystä siis.

Ääni on tässä hommassa tärkein työväline ja muutenkin jos on tarpeen puhella kanssaihmisilleen jotakin, toisaalta sopii tietenkin kysyä miksi yleensä puhutaan? Monet eläimet pärjäävät kohtalaisesti vaikka eivät ikinä suutaan aukaise... Toki jotkin lörpöttävät holtitta kaiken aikaa kuten punapersepaviaanit ja sininärhet, mutta niiden puheesta ei ihminen ota selvää kuin saduissa. Sellaisissa joissa jokin tonttu tai muu taikaotus antaa ihmiselle kyvyn ymmärtää eläinten kieltä ja siitä seuraa loputtomasti hankaluuksia, tyrskähdyksiä väärissä paikoissa ja selityksiä ja valheiden vyyhtejä; satujen opetus on että elukat puhuvat mitä puhuvat ja niiden ymmärtäminen ei kuulu kenellekään.

Tyylillisesti Leikas toi mieleeni kaksi minua viehättävää mieskirjailijaa Pohjolasta nimittäin maanmiehensä Petri Tammisen sekä norjalaisen Erlend Loen. Tajunnanvirtamainen kirjoittaminen, sanojen pohtiminen ja yleinen ote tekstiin tuntui tutulta ja mukavalta.

Täytyy kyllä myöntää, että Melominen eksyi lukulistalle hieman huonoon rakoon heti Stephen Fryn Mrs Fry's Diaryn jälkeen, sillä huumorikiintiö alkaa olla täynnä. Vaikka Melomisen huumori onkin ehkä, hm, paikoin älykkäämpää kuin Fryn, kaipasin hetkittäin vakavampaa luettavaa. Vika ei siis ollut Leikaksen, mutta en ehkä siltikään pitänyt tästä kirjasta niin paljon kuin olisin halunnut. Tyrkkään tämän joka tapauksessa myös miehelle luettavaksi.

Melomassa ovat käyneet ainakin Kirjainten virrassa/Hanna, Kaiken voi lukea!/Jori, Kirsin kirjanurkka sekä Sallan lukupäiväkirja.

Mrs Stephen Fry: Mrs Fry's Diary

Mrs Fry's Diary (Hoddon & Stoughton, 2010) eksyi lukupinooni luettuani siitä Katjan Stephen Fry in America-tekstin kommenteista. Zephyr mainitsi kirjan nimen ohimennen, ja olihan se heti tarkastettava mistä ihmeestä on kyse. Stephen Fry on ehdottomasti yksi suosikkimiesnäyttelijöistäni; hurmaava britti, jolla on vielä kaiken lisäksi valloittava ääni. Kuunnelkaa vaikka.

Personally, I think the key to a successful marriage is maintaining separate interests. I have my cooking, my pottery and my love of 19th-century literature and Stephen has his Razzle magazines.

Stephen Fry's secret wife speaks out at last.. Käsissäni oli siis huikea paljastuskirja, jossa tunnetun renessaince man Stephen Fryn synkkä kaksoiselämä paljastetaan. Fry on naimisissa, hänellä on muuntuva määrä lapsia, ja kaiken lisäksi hän viettää suurimman osan ajastaan joko pubissa tai työssään ikkunanpesijänä ja taksikuskina. Fryn vaimo, Edna, sen sijaan on hyacinthbucketmainen kotirouva, joka nostaa omanarvontuntoaan harrastamalla kulttuuria ja hemmottelemalla perhettään kulinaristisilla purkkilihasta (Spam) valmistetuilla aterioilla.

Niinpä niin. Tärkein osuus kirjan huumorissa on se, että lukija tietää kuka Stephen Fry todella on ja Edna ei. Tästä luonnollisesti seuraa monia kummallisia tilanteita.

Well, according to @Stephen Fry, he's gone to New York for the opening of the new Museum of Modern Aesthetics. --- Ridiculous, I don't know why I bothered looking. Goodness only knows where he really is; probably shacked up with her at number 38. What's the point of being on this Twitter thing if all you're going to do is make stuff up?


Kuten kirjan nimikin kertoo, on se päiväkirjamuodossa. Mrs Fry's Diary seuraa Fryn perheen elämää yhden vuoden ajan lähes joka päivä lyhyiden merkintöjen muodossa 343 sivun verran. Mainitsin jo aiemmin hyacinthbucketmaisuuden, mutta tämä on paljon enemmän; Fryn perheen maailma on jokseenkin sanoisinko, nyrjähtänyt, ja naurahdin monta kertaa ääneen, sillä asiat eivät ole aina niin kuin ensimmäisestä lauseesta odottaisi.

Stephen's off to watch the cage fighting tonight. Personally, I find it distasteful but he insists the hamster enjoy it.


Syvällistä Mrs Fry's Diarysta ei saa, mutta nopealukuisena huumorintäyteisenä välipalana tämä täytti tehtävänsä. Eniten kirjasta saa irti, jos tietää Stephen Frysta edes jotain. Esimerkiksi lapsien niminä on Stephen Junior ja Hugh Junior unohtamatta lääkäri Laurie Haussmannia ja niin edelleen. Mukana on myös monia viittauksia muihin kulttuurin osa-alueisiin kuten musiikkiin ja kirjallisuuteen.

Mrs Fry's Diarysta huomaa, että Fry on ennen kaikkea koomikko. Minulle tämä oli lukukokemuksena viihdyttävä, ja hauskana välipalakirjana tämä opus oli paikallaan. Jos Stephen on lähellä sydäntäsi ja brittiläinen huumori puree ja kielellä leikittely on sinun juttusi, voin suositella tätä lämpimästi.

Hugh Laurie: The Gun Seller (suom. Järein asein)

Huh. Eilen palasin ihanasta huhtikuisesta Pariisista. Tämän päivän olen viettänyt siivoten asuntoa, kahvitellen appivanhempikokeilaiden kanssa ja lukenut kaikkia niitä blogitekstejä jotka poissaollessani missasin. Mutta asiaan.

Otin reissulukemiseksi Hugh Laurien kirjan The Gun Seller (1996, julkaistu suomeksi Tammen toimesta nimellä Järein asein). Luin The Gun Sellerin muutama vuosi sitten ja pidin siitä todella paljon.

Laurien tyyli ei pettänyt uudellakaan lukukerralla. Peruskaavaltaan kirja on melko perinteinen jännitysromaani ja voisi sillä perusteella olla vaikkapa John Grishamin kirjoittama. Kirjassa hieman rentuhkon oloinen armeijan leivissä (Scots Guard) ollut Thomas Lang sotkeutuu rikos- ja terroristibisneksiin ja siitähän saadaan kehiteltyä melkoinen toimintapläjäys oveline juonenkäänteineen, moottoripyörineen ja kauniine naisineen. Oma suosikkihahmoni on mukana pyörivä herra Solomon, Langin työtoveri, vähän kuin James Bondin Q muttei kuitenkaan, mies, joka kulkee pukeutuneena in a ghastly brown raincoat that he'd bought from the back pages of the Sunday Express.

The Gun Seller ei siis ole juoneltaan mitenkään maailmoja järisyttävän erikoinen, mutta loistavan kirjan siitä tekee herra Laurien kirjoitustyyli. En osaa sanoa kirjan suomennoksesta mitään (en varmaan edes osaisi lukea tätä suomeksi enää), mutta toivon että asialla on ollut rautainen ammattilainen; verbaalinen tulitus on aikamoista ja nauroin kirjaa lukiessani useamman kerran ääneen (jota en yleensä tee, korkeintaan hymähdän, mutta nyt nauroin). Kirja on täynnä pieniä oivaltavia hetkiä, punchlineja, jotka tekevät sen lukemisesta varsin riemukkaan elämyksen. Yritin löytää tähän kohtaa, jossa kulmakarvan kohotusta kuvattiin varsin hupaisasti, mutta se pysyi piilossa joten mennään seuraavalla katkelmalla.

I was definitely getting the hang of this skating thing. I'd started to copy a fancy cross-over turn from a German girl in front of me, and it was working pretty well. I was just about keeping up with her too, which was pleasing. She must have been about six.

Haluaisin ehdottomasti suositella tätä kirjaa, vaikka ei jännityskirjoja niin muuten lukisikaan. Varsinkin jos pitää brittiläisestä huumorista, sillä se tällä opuksella on hallussa. Toisaalta, mitään muuta en olisikaan odottanut herra Laurielta. Toivottavasti teoksen jatko-osaksi kaavailtu teos Paper Soldiers ilmestyisi joskus. Nyt Laurie pääsee hyllyyn paikalleen vastahankitun Stephen Fryn Making Historyn viereen. Muuten meillä on hyllykohtainen aakkosjärjestys mutta emme hennonneet erottaa näitä kahta herraa.

***

Vielä pari kuvaa sunnuntain summaamiseksi. En ole mikään shoppailuihminen, mutta jonkin verran ostoksia tuli Pariisissa tehtyä. Nimittäin kirjakaupassa. Kävimme kahdesti ihanassa Shakespeare & Companyssa (kuten kaimalleni Linnealle tuli luvattua), josta mukaan raahasimme seuraavan pinon kirjoja.

Lisäksi tänään testasimme ensimmäistä kertaa äidiltäni adoptoitua Kosmos-astiastoa kahvin ja sitruunamarenkipiirakan merkeissä (aivan loistava Hesarista löytynyt resepti, ollut pitkään suosikkileipomuksiani).

Huomisaamuna kahvit juon sen sijaan ihanasta uudesta Muumi-mukien sarjaan liittyneestä Sosuli-mukista. Olin juuri murehtinut, että eihän Hiihtokilpailu-mukista voi juoda kahvia keväisin kun luin Leenan blogia ja sieltähän se löytyi, ratkaisu ongelmaan, joka päätyi ostoskoriin kauppareissulla.

Nyt pääsen vihdoin aloittamaan odottamaani Carol Shieldsin Pikkuseikkoja. Ehdin jo lukea muutaman sivun ja olen melkoisen varma, että tulen ellen rakastumaan niin ainakin ihastumaan. Huomenna tosin pitäisi aloittaa toden teolla tentteihin lukeminen ja tehdä kirjoitustöitä mutta jos illalla sitten.