J. Pekka Mäkelä: Hunan

Vaikuttava Hunan kuljettaa sodan runteleman Kiinan sydämeen

Viime vuoden lukusuosikeiksini nousi itselleni hieman yllättävästi J. Pekka Mäkelän uusin romaani Hunan. Historialliset romaanit ovat lukemistossani vähemmistössä ja Kiinaan vuosien 1935-1946 välille sijoittuva tarina ei lähtökohtaisesti ehkä olisi sellainen, johon tarttuisin. Kävi kuitenkin niin onnekkaasti, että sain lukea kirjan ennakkoon päästessäni haastattelemaan ystäväpiiriini kuuluvaa kirjailijaa kirjan julkaisutilaisuuteen ja ihastuin. Loppuvuodesta luin kirjan vielä uudelleen ja se lumosi minut jälleen.

Hunanin pohja on Mäkelän isotädin Helvi Södermanin päiväkirjoissa, joita hän kirjoitti ollessaan lähetyssaarnaajana Kiinassa edellämainittuina vuosina. Kirjassa olevat päiväkirjakatkelmat ovat autenttisia, joskin niitä on jouduttu lyhentämään ja joitakin nimiä on muutettu. Päiväkirjamerkintöjen rinnalle Mäkelä on luonut kymmenen muuta kertojaa, jotka valottavat elämää Kiinan ja Japanin välisen sodan aikana eri näkökulmista. Suomalaisten lähetyssaarnaajien lisäksi ääneen pääsevät muun muassa sveitsiläinen kirjailijaksi haikaileva Johann Caspar Wolff, kiinalainen eläköitynyt virkamies Lung Po-Shan ja pahasti Nankingin verilöylyssä vahingoittunut nuori nainen Liu Chin-Chih.

Kirjan kerronnassa on mielestäni jotain viehättävän vanhanaikaista. En tarkoita, että se olisi pölyinen, vaan pikemminkin konstailematon. Ehkä tämä johtuu siitä, että olen lukenut viime aikoina paljon moderneja romaaneja, joissa kerrontaan yhdistetään milloin minkäkinlaisia elementtejä, yhdistellään erilaisia tyylejä ja kokeillaan uusia ratkaisuja. En sano, että vanhassa vara parempi, vaan että molemmille tavoille on paikkansa. Hunanin moniääninen tarina nojaa klassiseen minäkertojamuotoiseen tyyliin ja on sellaisenaan toimiva. Olen valtavan iloinen siitä, että teos ylsi viime vuoden Finlandia-ehdokkaiden joukkoon.

Teemoja teoksesta löytyy useitakin, mutta itselleni merkityksellisimmäksi nousi ihmisten tapa etsiä itselleen jokin taho, johon laittaa uskonsa ja toivonsa hankalana hetkenä. Toiselle lohtua voi tuoda rukous, toisille esi-isien kanssa keskustelu. Joku muu uppoutuu tarinoiden maailmaan tai maalaa. Toisinaan tulee vastaan myös tilanne, jossa aiemmin lohtua tuonut taho tulee hylättyä syystä tai toisesta. Pidin teeman monitahoisuudesta, yhtäkään vaihtoehtoa ei nostettu toista paremmaksi ja käsittely tuntui kunnioittavalta.

Teos tarjoaa siis monenlaista pureskeltavaa. Itselleni se antoi uutta tietoa Kiinan historiasta, sai pohtimaan uskonnon ja uskomisen merkitystä ja luonnollisesti sain myös lukea hienon tarinan. Uskon lukevani Hunanin vielä kolmannenkin kerran, sillä tuntuu että sillä on minulle vielä annettavaa.

Jos kaipaatte lisäsuosituksia, käykää kurkkaamassa bloggaukset vaikkapa Kirsin kirjanurkasta ja Eniten minua kiinnostaa tie - ja Kulttuuri kukoistaa -blogeista.

Mainittakoon vielä loppuun, että Mäkelän aikaisempaa tuotantoa tuntevat voivat löytää Hunanista erään tutun hahmon ja taisi siellä toinenkin "pääsiäismuna" vielä odottaa löytämistään. Itse löysin tuon ensimmäisen ilokseni aivan itse, toinen on vielä bongaamatta.

J. Pekka Mäkelä: Hunan
Like, 2018. 549 s.

Turku paloi, Rasputin juonitteli

Näissä maisemissa matkailin Rasputinin seurassa ja yritin sammuttaa Turkua.

Ja tapahtuipa niinä päivinä eli viime kesänä, että luin samaan aikaan Mike Pohjolan teosta 1827 kun kuuntelin JP Koskisen Ystäväni Rasputinia. Se ei ollut mitenkään erityisen hyvä idea, sillä koska teokset sijoittuvat pääsääntöisesti 1800-luvulle ja molemmissa on jonkinlaista Venäjään liittyvää suhmurointia sekä mustaa magiaa, olin välillä iloisen sekaisin siitä mikä kuului minnekin. Molemmat kirjat olisivat nimittäin ansainneet tarkkaavaisemman lukijan, sillä olivat ne sen verran mainioita historiallisia, ainakin totuudesta ponnistavia romaaneja.

Pohjola vie lukijan vuoden 1827 Turkuun. Ylioppilas Elias Hellman on palaamassa kotiin runojenkeruumatkaltaan mukanaan aikamoinen yllätys, jonka Elias odottaa nostavan hänet arvoon arvaamattomaan. Samalla Turun seurapiireissä juonitellaan niin kaupungin polttamista kuin suunnitellaan mustan magian salaisia riittejä. Kirjan tarina kulkee myös nykyajassa, jossa kirjoittajan tiedot Turun palosta tuntuvat kiinnostavan joitakin normaalia enemmän.

Koskisen Ystäväni Rasputin puolestaan keskittyy mystikko Rasputiniin tämän orvoksi jääneen oppipojan Vasilin silmien kautta. Vasili kasvaa erikoisen miehen siipien suojassa ja saa todistaa mitä kummallisimpia asioita. Rasputinin kanssa tutustutaan niin alemman kansanluokan edustajiin kuin ihmetellään elämää tsaariperheen palatsissa. Jukka Pitkänen lukee äänikirjan vivahteikkaasti ja saa todella uppoutumaan tarinaan.

Totuuspohjaiset historialliset romaanit tuppaavat saamaan pääni pyörälle. Mietin kohtuuttoman paljon sitä, mitä todella on totta ja mikä ei. Ehkä sillä ei tosin ole väliäkään, hyvä tarina kantaa ja koukuttaa joka tapauksessa. Pohjolan ote historiaan on jollain tavalla riemukkaampi. Turku on hänen käsissään varsinainen synnin pesä ja huumehuurut, piiskaleikit ja saatananpalvontarituaalit alkavat paikoin jopa huvittaa. Koskinen puolestaan saa minut tuntemaan sympatiaa Rasputinia kohtaan, kiinnostumaan hänestä uudella tavalla. Toki oma mielikuvani Rasputinista on muodostunut lähinnä Anastasia-animaation kautta, joten toinen näkökulma lieni ihan paikallaan. On kuitenkin sanottava, että Pitkänen loi tunnelmaa paljon, en tiedä miltä tämä olisi tuntunut paperilla.

Täytyy siis vihdoin todeta nyt ihan virallisesti, etten voi enää nurista historiallisten romaanien olevan minulle niin vieraita ja haastavia kun eiväthän ne nyt olleet tälläkään kertaa. Ensi kerralla ei vain pidä ahmia liikaa tai ainakaan liikaa samanlaista kerralla.

Kaisa Reetta avaa Pohjolan romaania ja esittelee sen henkilöhahmoja bloggauksessaan enemmänkin, Kulttuuri kukoistaa -blogissa puolestaan olisi kaivattu Rasputinin tarinaan hitunen lisää mahtipontisuutta mutta pidettiin silti tarinasta.

Kuittaan 1827:lla Helmet-haasteen kohdan kertoo ajasta, jota en ole elänyt.

Mike Pohjola: 1827
Gummerus, 2016. 512 s.

JP Koskinen: Ystäväni Rasputin
WSOY äänikirja, 2017 (2013). 10 h 19 min.
Lukija: Jukka Pitkänen

Matti Kosonen & Heidi Ruotsalainen: Agenttikoulun naiset - Lottana vakoilijoiden ja kaksoisagenttien keskellä

Täytyy myöntää, että olen hieman pettynyt. Matti Kososen ja Heidi Ruotsalaisen Agenttikoulun naiset lupaa antaa naisnäkökulmaa suomalaiseen sotahistoriaan, mutta ei mielestäni lunasta tätä. Toki teoksessa käsitellään monipuolisesti ja paikoin turhankin yksityiskohtaisesti tiedustelusodankäynnin tapahtumia, mutta otsikon naiset jäävät harmillisesti miesten edesottamusten alle.

Kirjan kuvaa tapahtumia jatkosodan aikana keskittyen Suomen armeijan tiedusteluyksiköiden Osasto Kuismasen ja Osasto Raskin toimintaan. Tiedustelupartioita lähetettiin suuntaan jos toiseen, agentteja värvättiin ja radiosanomia kuunneltiin. Vastavakoilun uhka oli jatkuvasti läsnä, mutta riskejä oli otettava. Naiset olivat osastoilla kirjan mukaan töissä lähinnä sanomien puhtaaksikirjoittajina, tai tällainen kuva ainakin minulle jäi. Vasta kirjan lopussa tutustutaan lyhyesti natsi-Saksaan varsinaiseen vakoilukoulutukseen lähteneiden naisten tarinoihin.

Suurin osa teoksesta keskittyy erilaisten vakoiluoperaatioiden kuvaukseen ja osastojen hierarkiaan. Naiset lempinimineen vaikuttavat taustalla kirjoittaen raportteja, rakastuen milloin kehenkin ja keksien milloin minkäkin laisia huvituksia asemapaikasta riippuen. Kirjan mainostama naisnäkökulma jää aivan liian pieneksi, olisin ollut kiinnostunut kuulemaan heidän tekemästään työstä tai taustoistaan enemmän. Sen sijaan pääsin lukemaan lukuisia henkilökuvia miespuolisista osastojen toimintaan olennaisesti liittyneistä hahmoista ja heidän operaatioistaan.

Luettavuudeltaan Agenttikoulun naiset ei myöskään ollut ihmeellinen, ainakaan jos sitä selasi puhelimen näytöltä. Vuosiluvut vilisivät silmissä ja välillä en ollut aivan varma asioiden tapahtumajärjestyksestä. Tekstin lomaan sijoitetut valokuvat olivat kuitenkin kiinnostavaa katseltavaa ja toivat kirjan lähemmäs todellisuutta.

Kiinnostava teos tämä kyllä oli, suomalaisesta tiedusteluorganisaatioista en olekaan aiemmin lukenut. Tarkemmin jäsenneltynä tämä olisi voinut olla oikein hyvä tietokirja, nyt se toimi minulle lähinnä kiinnostuksen herättäjänä muttei jättänyt selkeää kokonaiskuvaa ajan tapahtumista.

Helmet-haasteesta (vuosi 2016) kuittaan tällä kohdan historiasta kertova tietokirja.

Matti Kosonen ja Heidi Ruotsalainen: Agenttikoulun naiset - Lottana vakoilijoiden ja kaksoisagenttien keskellä
Tammi, 2015. 285 s.

Lapsia sodan jaloissa faktassa ja fiktiossa

Syksyllä käänsin katseeni sekä 1940-luvun Siperiaan että tämän päivän Pakistaniin. Ruta Sepetyksen Harmaata valoa -teoksessa matkataan hyytävän kylmään Siperiaan epätietoisuus sydämessä ja Malalan tarinassa matkataan hätäkuljetuksena Pakistanista Iso-Britanniaan Talibanin ammuttua sinua kasvoihin. Sekä Malalan että Sepetyksen teosta suositteli minulle viime keväänä eräs oppilaskaksikko, kiitos teille jos tätä luette.

Harmaata valoa repäisee henkilönsä rauhallisesta arkielosta kotoa Liettuasta ja sulloo heidät täpötäysiin junanvaunuihin matkalle kohti Siperian vankileirejä. Lahjakas piirtäjä Lina yrittää epätoivoisesti lähettää viestejä toisaalla viedylle isälleen kamppaillessaan samalla selviytymisestä äitinsä ja pikkuveljensä kanssa. Tarina Siperiaan kuljetetuista liettualaisista perustuu kirjailijan isosedän perheen tarinaan ja pohjaa siten tositapahtumiin 1940-luvun Neuvostoliiton vallan aikana.

Sepetyksen tekstin tunnelma on voimakas ja vaikuttava. Päällimmäisenä tunteena on järkytys ihmisen epäreiluudesta ja julmuudesta, onneksi perässä seuraa jonkinasteinen helpotus siitä että kaikille ei käy huonosti ja toivolle on maailmassa vielä sijaa. Hienoa teoksessa ovat sen hyvän ja pahan väliset harmaan sävyt: äärimmäisissä olosuhteissa on tehtävä ratkaisuja, jotka harvoin ovat parhaita mahdollisia.

Näiden ajatusten jälkeen Malalan kertomus on entistä kylmäävämpää luettavaa. Eikö ihminen tosiaan opi omasta historiastaan mitään? Malala Yousafsai nousi maailman tietoisuuteen kirjoittaessaan blogia BBC:n urdunkieliselle sivustolle elämästään Talibanin alaisuudessa ja esiintyessään sittemmin isänsä kanssa ja yksin erinäisissä haastatteluissa puhuen tyttöjen koulutuksen puolesta. Lokakuussa 2012 talibanit hyökkäsivät koulubussin kimppuun ja ampuivat Malalaa ja kahta muuta tyttöä. Malalaa ammuttiin päähän, mutta nopeiden ratkaisujen avulla hänet saatiin ensin pidettyä hengissä ja sitten siirrettiin Isoon-Britanniaan kuntoutumaan. Vuonna 2014 Malalalle myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto yhdessä Kailash Satyarthin kanssa.

Minä olen Malala: koulutyttö, jonka Taliban yritti vaientaa on tärkeä kirja. Malalan ja toimittaja Christina Lambin yhteisteoksessa käydään läpi Pakistanin epävakaata historia ja Talibanin valtaannousua ja kerrotaan millaista elämä ennen rauhallisessa Swatin laaksossa yhtäkkiä oli. Tapahtumista on kyllä lukenut uutisista, mutta Pakistan on fyysisesti niin kaukana että asiaa ei ole tullut ajateltua, no, ajatuksella. Malala antaa tapahtumille kasvot. Tyttö, jonka lempiväri on vaaleanpunainen, joka kaipaa takaisin Pakistaniin ja haluaa päihittää ystävänsä luokkansa parhaana opiskelijana on yhtäkkiä henkilö, jonka lähes koko maailma tuntee ja jonka tehtäväksi on nyt sälytetty olla tyttöjen oikeuksien puolestapuhuja.

Teos avaa kiinnostavasti sellaisen maailmankolkan historiaa josta itse tiedän vain vähän. Politiikan ja historian selostuksen ohella kerronta on kuitenkin myös hyvin henkilökohtaista ja sävyttyy Malalan perheen elämän kokemusten kautta. Malalasta annetaan kuva ahkerana tyttönä, joka silti on selkeästi vielä lapsi tai ainakin nuori, sellainen joka riitelee välillä ystäviensä ja veljiensä kanssa. Tarina on hämmästyttävä. Samalla se kertoo paljon myös ihmisluonteesta: Malalan sairasvuoteelle tulvi kortteja ja lahjoja ympäri maailman, sillä hän oli tunnettu kasvo. Pakistanissa hoidettavien sairasvuoteet tuskin tulvivat kukkalähetyksiä.

Molemmat teokset toimivat itselle hyvänä muistutuksena siitä, että vaikka se oma napa kieltämättä lähinnä onkin niin oikeasti kannattaa lukea niitä uutisia. Vaikka itkettää ja pännii ja ahdistaa. Ja jos joskus voisi vaikka tehdä jotakin, löytää sen jonkun lahjoituskohteen josta toivottavasti menevät rahat oikeasti oikeaan paikkaan. Ehkä joskus olisi maailma, jossa kaikki saisivat asua kotimaassaan niin halutessaan ja jossa kaikilla olisi oikeus opiskella, kaikilla oikeus olla lapsi.

Harmaalla valolla kuittaan HelMet-haasteen kohdan et ole ikinä ennen kuullut kirjasta ja Minä olen Malala -teoksella kohdan Nobel-voittajan kirjoittama kirja.

Ruta Sepetys: Harmaata valoa (Between Shades of Grey, 2011)
WSOY, 2011. 354 s.
Suomentanut: Marja Lyytinen

Malala Yousafsai ja Christina Lamb: Minä olen Malala: koulutyttö, jonka Taliban yritti vaientaa (I am Malala: The Girl Who Stood Up for Education and Was Shot by the Taliban, 2012)
Tammi, 2014 (uudistettu painos). 292 s.
Suomentanut: Jaana Iso-Markku
Kansi: Mario J. Pulice ja Ploy Sipirant

Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar (Ruusujen sota #1)

Lukuoikeuspalvelut selvästi madaltavat kynnystäni tarttua teoksiin, joiden lainaaminen fyysisinä opuksina tuntuu jotenkin vaikealta. Philippa Gregoryn Valkoinen kuningatar (Bazar, 2011) osui kohdalle BookBeatissa ja sitä kun oli teini-ikäinen serkkunikin suositellut niin nakuttelin teoksen omaan kirjastooni.

Gregory yhdistelee tarinassaan todellista historiaa ja sepitettä. 1400-luvun Englannissa käydään Ruusujen sotaa Yorkin ja Lancasterin sukujen välillä. Leskeksi jäänyt Elizabeth Woodville pelkää asemansa puolesta miehensä kuoleman jälkeen ja pyytää apua Englannin uudelta kuninkaalta Edwardilta, joka rakastuu kauniiseen naiseen päätäpahkaa ja nai tämän hovin vastustuksesta huolimatta. Kovapäinen tuore kuningatar luovii hovin juonittelujen kiemuroissa yrittäen saada omat lapsensa vallankahvaan kiinni käyttäen niin diplomatiaa kuin noitakeinojakin, mutta valtaistuimelle on muitakin ottajia.

Välillä kerrontaa on vaikea seurata, etenkin jos pitää eripituisia taukoja lukusessioidensa välillä. Edvardit, Edwardit, Rikhardit ja Henrikit menevät iloisesti päässäni sekaisin, sillä 1400-luvun loppupuolen englantilaiset aateliset eivät kuulu erikoisosaamiseni piiriin ja poikalapsille ei näemmä osattu antaa vaihtelevia nimiä. Kirjailija yrittää kyllä parhaansa lisäten nimien perään titteleitä ja tarkennuksia, se puolestaan välillä vähän rasittaa sillä kahdennenkymmenennen kerran kohdalla muistan kyllä jo keitä ne kuningattaren Grey-pojat ja keitä ne viralliset kruununperimysjärjestyksessä olevat olivat. Toisaalta kirja myös helpotti Shakespearen Henrik VI -näytelmän filmatisoinnin seuraamista joten puolensa tälläkin.

Tökkimisestä huolimatta Valkoinen kuningatar oli silti melkoisen koukuttava ja sen luki loppuun mielellään. Sen verran kiinnosti, että eiköhän myös samaan sarjaan kuuluvat Punainen kuningatar ja Sininen herttuatar tule tässä luettua. Suosittelen historiasta kiinnostuneille ja Britannian aatelistosta ja sen juonitteluista viehättyville.

HelMet-haasteeseen merkitsen tämän kohtaan kirjassa juhlitaan, sillä onhan tässä häitä, kruunajaisia ja voitonjuhlia.

Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar (The White Queen, 2009)

Bazar, 2011. 476 s.

Suomennos: Natasha Vilokkinen

Kate Atkinson: Elämä elämältä

Kate Atkinsonin Elämä elämältä (Schildts & Söderström, 2014) pokkasi pari vuotta sitten Blogistanian Globalia -palkinnon eikä suotta. Mittaa on yli 500 sivua, mutta suomennos on tasokas ja tarina omaa luokkaansa. Tunnelma on peribrittiläinen, hienostunut ja hieman kuivakka muttei missään nimessä tylsä vaan sellainen, joka kuin hiipien ottaa omakseen.

Tarina alkaa lumisena iltana vuonna 1910, kun Ursula syntyy. Ja syntyy uudelleen. Ja uudelleen. Ihmiselämä kertaantuu alkaen samalla tavalla, katketen välillä yllättäen ja toisella kerralla jatkuen ja löytäen uusia uomia kululleen. Valinnat muuttavat tulevaisuutta ja Ursula näkee maailman moneen otteeseen löytäen välillä ajatuksistaan kaikuja jo olleesta ja tulevista, joista kukaan muu ei tunnu tietävän saati ymmärtävän mitään. Kuinka paljon ihminen voi valita oman elämänsä suuntaa? Ja millaisia vaikutuksia sillä on muihin?

Tarinaa aloittaessani päässä hyrisi onnesta, kieli rullasi ja tarina vei mukanaan. Siksi harmittaa vietävästi, että toisten kirjastolainojen puskiessa päälle keskeytin tämän lukemisen pidemmäksi aikaa. Toistuvien elämien flow ja yhtenevyys ehti katketa ja punainen lanka jokseenkin hukkua, vaikka viehätys oli tallella. Kaikkia sivuhahmoja ja edellisiä elämiä ei enää muistanut ja takaisin ei jaksanut selata, kun ei tiennyt mihin asti pitäisi hypätä. Valintojen maailma.

Laadukas romaani tämä on joka tapauksessa ja monisäikeisyydessään hieno. Atkinson onnistuu upeasti pitämään käsissään elämien kudelmaa ja tuomaan hahmoja esiin milloin minkäkin nurkan takaa herättäen muistamaan muita mahdollisia kohtaloita ja ihmettelemään ihmiselämän haurautta.

Lue vielä vaikka Saran ihastunut arvio ja lainaa sitten kirja itsellesi.

HelMet-lukuhaasteessa olkoon tämä kirja, jossa on yli 500 sivua.

Kate Atkinson: Elämä elämältä (Life After Life)
Schildts & Söderströms. 595 s.
Suomentanut: Kaisa Kattelus

Mirkka Lappalainen: Pohjolan Leijona

Tietokirjoja lukiessani tartun mieluiten joko sellaisiin joiden aihe kiinnostaa tai sitten niihin, joita on minulle painokkaasti suositeltu. Mirkka Lappalaisen Tieto-Finlandiallakin palkittu Pohjolan Leijona: Kustaa II Adolf ja Suomi 1611-1632 (Siltala, 2014) on kerännyt palkintonsa lisäksi paljon kiitosta kirjabloggareilta, joten sota-aihetta vierastavanakin tartuin rohkeasti teokseen.

Pohjolan Leijona kertoo yhtäläisesti sekä Ruotsin kuninkaan Kustaa II Aadolfin elämästä, Ruotsin valtiokoneiston kehittymisestä että Suomen roolista siinä kaikessa. Kustaa II Aadolf määritellään teoksessa sotaisaksi kuninkaaksi, joka nousi valtaan teini-ikäisenä ja oli kansansa kovasti arvossa pitämä. Kuningas kuitenkin piti tärkeänä Itämeren herruuden saavuttamista ja valta-asemansa vahvistamista, joten sotatoimissa viihtyvän kuninkaan tueksi piti samalla kehittää valtionhallinto myös ilman kuninkaan jatkuvaa läsnäoloa toimivaksi systeemiksi. Kustaa II Aadolfin lisäksi suureen osaan nousevatkin muun muassa hänen kanslerinsa Axel Oxenstierna sukulaisineen ja suojatteineen sekä lukuisa aatelin jäsen. Kyseessä ei siis ole niinkään itse Kustaa II Aadolfin elämäkerta, vaikka sitäkin käsitellään, vaan enemmänkin historiikki yhden aikakauden tapahtumista ja kuningasmyytin inspiroimista tapahtumista.

Lappalainen kirjoittaa selkeästi läpi koko teoksen. Termit selitetään samoin tein ilman alaviitteitä ja kerronta rullaa jouhevasti. Helppolukuisuus onkin varmasti ollut yksi niistä tärkeimmistä seikoista, jotka ovat antaneet tälle teokselle kiitosta ja kunniaa. Lappalainen kykenee myös kertomaan aiheestaan kiinnostavasti, jopa sen verran että loppupuolen teoksesta luin suht kevyesti puolessa päivässä eräpäivän hönkiessä niskaan.

Itselleni suurin haastavuus kirjaa lukiessa olivat sen teemoihin jaetut luvut. Toki tällainen teemoittelu esimerkiksi tiettyihin sodan vaiheisiin ja valtakunnassa aloitettuihin uudistuksiin on selkeyttävää, mutta itse huomasin välillä hukkuvani vuosilukujen viidakkoon. Kronologia kun, luonnollisesti, alkaa jossain määrin alusta jokaisen aiheen kohdalla ja välillä tipuin kärryiltä että missä se Kustaa nyt mahtoi ollakaan vai oliko vielä edes kuninkaan hommissa.

Sota-aihetta vierastavallekin Pohjolan Leijona tarjosi kiinnostavan lukuelämyksen. En lupaa muistaa teoksesta detaljeja ja briljeerata tiedoillani, mutta nyt ainakin tiedän pääpiirteissään mitä Ruotsin valtakunnan alueella Kustaa II Adolfin valtakautena tapahtui ja kuka Axel Oxenstierna oikein on.

Tarukirjan Margitin teksti rohkaisi minua tarttumaan tähän teokseen, Suketus puolestaan kirjoittaa teoksesta ammattimaisin ja kiinnostavin ottein.

Kuitataanpa tällä vielä lisäksi HelMet-haasteen kohta muistelmateos tai elämäkerta.

Mirkka Lappalainen: Pohjolan Leijona: Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632
Siltala, 2014. 321 s.

Eeva-Kaarina Aronen: Edda

Aina joskus on vähän ikävä Töölön asuntoa ja ikkunasta avautunutta näkymää.

Blogistanian valitsemien parhaiden kirjojen kaiut ulottuvat vielä kesällekin, sillä luvussa oli nyt viimeinen kisan jälkimainingeissa kirjastosta varaamani teos. Eeva-Kaarina Arosen nimi oli minulle entuudestaan tuttu, mutta yhtään hänen kirjoistaa en ollut lukenut. Edda (Teos, 2014) ei varmastikaan ollut yhtään huono valinta aloittajaksi.

Kaikki oli etsittävä uudelleen, rakennettava, uudelleen rakennettava. Muuten hän ei löytäisi kartallaan perille. Muuten asioiden paino murskaisi hänet.

50-luvun lopulla Töölön kerrostalojen kivipihoilla leikkii Eetu-tyttö, joka saa voimaa saduista ja ystävyydestään mykän Aatu-tytön kanssa. Kotipihan lasten leikit saavat kuitenkin lopulta liian vakavan lopetuksen, kun kellarikäytävässä vastaan ei tulekaan pelkkää pimeyttä. Aatu muuttaa pois ja Eetu jää yksin kysymyksineen. Aikuisena Eddaksi muuntunut Eetu työskentelee kuolinkorinoissaan olevassa koulumuseossa, viettelee miehiä tanssilattialla ja on vakuuttunut siitä, että hänen täytyy selvittää mitä kotitalossa aikanaan tapahtui. Menneisyys ei kuitenkaan luovu salaisuuksistaan helpolla.

Aronen kuljettaa Eddan tarinaa samanaikaisesti lapsuudessa ja nykyisyydessä. Tapahtumat Töölössä sijoittuvat omissa mielikuvissani väärille kaduille oman asumishistoriani mukaisesti, mutta väliäkö tuolla. Aronen kuvaa Eddan kotitalon asukkaita ja etenkin niin lasten kuin aikuisten pukuja värikkäästi ja ilmeikkäästi ja tuo menneen eläväksi. Tarina on samanaikaisesti tavattoman kiehtova ja jollain tavalla luotaantyöntävä. Sekä menneessä että nykyisyydessä hyviäkin hetkiä tuntuu reunustavan jokin synkkä ja tumma pilvi. Tämän vuoksi tuntui myös vaikealta suoranaisesti pitää teoksesta, joka eittämättä on kuitenkin hieno romaani.

Kokonaisuutena Edda on vahva ja anteeksipyytelemätön teos, joka ei turhia selittele omia ratkaisujaan. Täten lukijakin saa tehdä paljon omia päätelmiään siitä, mitä todella tapahtui ja mitä Edda yrittää itselleen selvittää.

Lumiomenan Katjalle Edda oli liki täydellinen teos ja tekstin lopussa on linkkejä myös lukuisiin muihin bloggauksiin.

Eeva-Kaarina Aronen: Edda
Teos, 2014. 371 s.

Ann Rosman: Porto Francon vartija (Dekkariviikko)

Dekkariviikon kunniaksi onnistuin viimeistelemään vielä toisenkin ruotsalaisen eli Ann Rosmanin viimeisimmän suomennoksen Porto Francon vartija (Bazar, 2013) joka oli minulta aiemmin mennyt ohi. Kolmannes Karin Adler -sarjan osassa liikutaan jälleen kerran saaristossa ja seikkaillaan poliisitutkimusten lisäksi historiallisissa tapahtumissa.

Tällä kertaa tapahtumat pyörähtävät käyntiin, kun syrjäiseltä Klöverönin saaren suosta löytyy naisen ruumis. Varsinaiset tutkinnat alkavat kuitenkin varsin hitaasti, lähinnä Klöverönillä seurataan Bremsegårdin tilan kesäasukkaiden ja heidän tilanhoitajansa Astridin kiistelyä tilan kohtalosta. Samaan aikaan historiatasolla seurataan nuoren Agnesin elämää 1700-luvun loppupuolelta alkaen. Agnes pakenee pakkoavioliiton tieltä kotoaan ja sotkeutuu Marstrandin vapaakauppakaupungissa rantarosvouksen kiemuroihin. Edellisten osien tapaan historialliset tapahtumat toki ulottavat lonkeronsa myös nykypäivään.

Rankemman dekkarin jälkeen Porto Francon vartijaa voisi kutsua jopa leppoisaksi luettavaksi, sillä suurin osa kirjasta vietetään seuraten Agnesin elämää ja pohdiskellen josko Bremsegården pitää myydä vaiko ei. Varsinaista rikostutkintaa ja itse asiassa kirjan nimihenkilöä Karin Adleria teoksessa on melkoisen vähän ja siksi kirja itse asiassa muistuttikin enemmän historiallista romaania. Tämän seikan oli pannut merkille moni muukin bloggaaja ja onhan se toki hieman outoa, että vaikka historiallisten tapahtumien nivominen sarjaan on ollut aiemminkin tapana ei Karin tunnu kuin piipahtavan paikalla. Eipä sillä, en valita, sillä teoksen parissa oli leppoisa viettää yksi lauantaipäivä samalla takkuuntuvaa mohairlankaneuletyötä purkaen.

Suketus suosittelee tätä lähinnä vaatimattomien arvoitusten ystäville, Norkku puolestaan muun muassa harmittelee Karinin vähäistä osuutta mutta piti kirjasta kuitenkin.

HelMet-haasteesta pokkaan kohdan tositapahtumiin perustuva kirja, sillä Marstrandin alueen rantarosvous on täyttä totta vaikka kirjailija onkin hieman muokannut vuosilukuja ja toisiaan seuraavia tapahtumia paremmin tarinaa palveleviksi.

Ann Rosman: Porto Francon vartija (Karin Adler #3 // Porto Francos väktare, 2011)
Bazar, 2013. 387 s.
Suomentanut: Anu Koivunen
Kansi: Nic Oxby

Juha Flinkman & Petri Puromies: Vrouw Marian viimeinen matka

Törmäsin Vrouw Mariaan ensimmäistä kertaa jollain biologian opintojen luennolla. Satoja vuosia kadoksissa ollut Suomen rannikolle hukkunut hylky oli löytynyt vuonna 1999 lukuisten etsintöjen jälkeen. Luennoitsija kertoi sukellustyöstään hylyllä ja hylkeistä, joita saattoi pinnan alla tavata.

Talvella 2014 törmäsin alukseen uudelleen kirjakaupan myyntipöydällä. Komean kannen saanut Juha Flinkmanin ja Petri Puromiehen teos Vrouw Marian viimeinen matka (Paasilinna, 2014) näytti niin kiinnostavalta, että varasin kirjan. Kirjan lukeminen puolestaan sujui pitkään ja hartaasti, luin sitä yli kuukauden, mutta Vrouw Marian pariin palaaminen tuntui aina helpolta ja sulavalta.

Keskiviikko 9. lokakuuta valkenee hiukan seesteisempänä kuin edellisyö, ja taas lähdetään isolla porukalla laivalle jatkamaan pelastustoimia. Mutta ankkuripaikkaa lähestyttäessä alkavat pahat aavistukset voimistua. Vrouw Marian mastot eivät enää näy luotojen takaa, ja kun päästään lähemmäksi, laiva ei ole enää paikallaan. Alus on siis yön aikana joko uponnut tai sitten katkaissut ankkuritouvinsa ja ajelehtinut jonnekin. Nopea tähystely ympäröivien saarien suuntaan ei tuota tulosta, Vrouw Mariaa ei näy yhdenkään saaren rannassa, eikä missään törrötä mastoja vedestä. Näyttää siltä, että pahin on tapahtunut: alus on joko uponnut ankkuripaikalleen tai irronnut ankkureistaan ja uponnut jossakin muualla.

Vrouw Marian viimeinen matka käsittelee hollantilaisen kauppalaivan taivalta Amsterdamista Suomen rannikon syvyyksiin 1770-luvulla. Alus oli lastinsa kanssa matkalla Pietariin, mutta puuskaisten tuulien ja yllättävien karikoiden seurauksena laiva upposi. Suurin osa lastista jäi myös pelastamatta, sillä laivan uppoamispaikkaa ei saatu selville ja sääolosuhteet olivat muutenkin hankalat. Flinkman ja Puromies maalaavat laivan matkan läpi Tanskan salmien kohti vääjäämätöntä pysähdystä elävästi, mutta eivät liikoja tulkiten. Kerronta perustuu laivan lokikirjoihin ja muihin dokumentteihin, joita matkasta on ollut saatavilla.

Tarina ei myöskään lopu uppoamiseen, vaan teoksessa valotetaan kiinnostavasti myös hylyn löytymiseen johtanutta sitkeää tutkimusta sekä lopulta itse hylyn parissa tehtyä työtä. Itse nautin erityisesti tästä tutkimusosuudesta, sillä siinä tuntui selvimmin se into ja kiinnostus hylkyyn ja sen historiaan. Spekuloidaanpa kirjassa myös sitä, olisiko Vrouw Marian nostaminen takaisin veden pinnalle joskus mahdollista - toivottavasti, kunhan asia mietitään kunnolla ja rahoitus on kunnossa, toteavat kirjailijat.

Pelkkään tekstiin ei tarvitse teoksessa tyytyä, vaan se on koristeltu sekä viehättävin pienin kuvituskuvin että valokuvaliittein. Vedenalaiset kuvat Vrouw Mariasta vievät suoraan vedenalaiseen tunnelmaan ja jaksavat ihmetyttää. Miten jokin on voinut säilyä noin upeana monta sataa vuotta veden pohjassa? Ja olla samalla niin saavuttamaton, vaikka niin lähellä?

Purjehdusummikkona kirjaan olisin kyllä kaivannut vielä jonkinlaista sanastoa tai, vielä parempaa, kuvaa jossa laivan osat olisi esitelty. Tällä lukemisella puukspröötit, pylpyrät ja fokat solisivat näkökentässä kiinnostavina sanoina, mutta kirjan äärestä ei kuitenkaan malttanut lähteä googlailemaan. Kiinnostavaksi sanoiksi ne siis myös pääasiassa jäivät.

Kokonaisuutena Vrouw Marian viimeinen matka oli leppoisaa luettavaa. Se etenee verkkaisesti omaan tahtiinsa ilman lisämoottoreita ja pysähtyy toisinaan ihailemaan laivan kaarta tai meren olemusta. Toisaalta se ei myöskään äidy turhan runolliseksi, vaan sisältää myös paljon faktaa ja kiinnostavaa tietoa siitä, miten hylkytutkimusta todella tehdään. Oikein oiva paketti siis.

Syksyllä hylystä on puhuttu kirjan tekijöiden kanssa myös radiossa.

Juha Flinkman & Petri Puromies: Vrouw Marian viimeinen matka
Paasilinna, 2014. 260 s.

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5

Kurt Vonnegutin Teurastamo 5 (Tammi, 1970) on ollut lukulistalla suurinpiirtein siitä lähtien, kun tapasin siipan. Mies on kehunut kirjaa kovasti ja joululoman jälkeen sain vihdoin aikaiseksi napata kirjan hyllystä mukaan. Alkutaival oli hieman kivinen, sillä yritin lukea tätä samaan aikaan Gogolin Kuolleiden sielujen ja Tolstoin Anna Kareninan kanssa. Siitä ei tullut mitään, joten aloitin kirjan alusta ja pääsin vihdoin kyytiin.

Tämä on epäonnistunut, ja sen oli pakko olla, koska se on kirjoitettu suolapatsaalla. Se alkaa näin:
Kuukaapas:
Billy Pilgrim on joutunut ajassa irralleen.
Se loppuu näin: 
Pyy-tii-huiit?

Tosiaan, Billy Pilgrim on joutunut ajassa irralleen. Tai itse asiassa ei. Vaan tarina alkaa siitä, kun Kurt Vonnegut päättää kirjoittaa kirjan Dresdenin pommituksesta, sodasta, lasten ristiretkestä. Tarinan luvataan olevan ainakin osittain totta, vähintään ne kohdat jotka kertovat sodasta. Vonnegut oli itse Dresdenissä, kun sitä pommitettiin, ja on kertomansa tarinan ohella onnistunut ujuttamaan myös itsensä rivien väliin.

Mutta Billy Pilgrimistä sitten. Billy-parka oli myös armeijan mukana sodassa, mutta ei suinkaan sotilaana vaan pastorin apulaisena. Erinäisten vastoinkäymisten kautta Billy päätyy Dresdenin vankileirille, selviytyy pommituksesta, palaa Amerikkaan, elää elämäänsä. Mutta tämä ei ole tärkeää, vaan tärkeää on se että Billy on toisinaan ajassa irrallaan, matkustaa elämänsä hetkestä toiseen ja kokee ne uudelleen ja uudelleen.

Sillä aika ei ole lineaarista, vaan kaikki tapahtuu koko ajan. Historia, tämä hetki, tulevaisuus. Sen Billy on oppinut ollessaan avaruusolentojen kaappaamana heidän eläintarhassaan Trafalmadoressa. Ilmeisesti trafalmadorelaiset olivat kuitenkin varsin ystävällisiä, palauttivathan he kuitenkin Billyn takaisin maan pinnalle.

Teurastamo 5 on varsin hämmentävä opus. Se on sirpaleinen, sillä lukija saa matkustaa Billyn kanssa hetkestä toiseen. Toisaalta se on myös hurja ja synkkä, raadollinenkin kertomus sodasta ja ihmisistä siellä, kuolevista, välinpitämättömistä ja kostonhimoisista. Ja toisaalta se myös tarjoilee kiinnostavan näkökulman aikakäsitykseen ja sen kummallisuuteen. Olen huomannut palaavani tralfamadorelaisten ajatuksiin useasti viime päivinä.

Että olihan se hieman hämmentävä. Sodan kauheus ja tulimeri, toisaalta avaruusmatkailu ja ajassa irrallaan oleminen, ajoittainen onnellisuuskin. En voi sanoa lopultakaan päässeeni pinnan alle tässä kirjassa, mutta olihan se hyvänen aika hyvä. Vielä parempi näin jälkikäteen ajateltuna. Niin se käy.

Pojo Ihminen sodassa-haasteeseen (Maailmansodat), sotamiehen titteli saavutettu.

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5, eli Lasten Ristiretki (Slaughterhouse-Five, Or The Children's Crusade, 1969)
Tammi, 1970. 189 s.
Suomentanut: Juhani Jaskari
Kirjaparka on kansipaperiton, kannen tekijästä ei tietoa.

Kristiina Vuori: Näkijän tytär

Kristiina Vuoren Näkijän tytär (Tammi, 2012) pyöri viime vuonna ja tänä keväänäkin suhteellisen paljon blogeissa. Historialliset romaanit eivät ole ominta aluettani, luen ne yleensä enemmän fantasialla höystettynä, mutta päätin kuitenkin rohkeasti lähteä matkalle 1200-luvun Hämeeseen.

Korkealla Eiran pään yllä suhahti, ja hän säpsähti. Hän tarkensi katsettaan ja terästi kuuloaan. Vain veden solinaa ja sumun hämärtämiä muodottomia hahmoja siellä täällä. Uusi suhahdus, ja läheisen kuusen havut alkoivat heilua ylös alas. Eira siristeli silmiään ja kurotti ylöspäin. Kuusenoksalla istui märkiä sulkiaan sukiva kuukkeli. Sielunlintu.

Eira syntyy epäsuotuisiin olosuhteisiin, äpäränä Teinperin linnaan vaikka sitä ei virallisesti myönnetäkään. Tyttö herättää epäluuloisuutta punaisine hiuksineen, vielä enemmän kun hänen huomataan omaavan shamaanien vanhoja, jo melkein unohtuneita kykyjä. Eira näkee näkyjä, kuuntelee kuukkeleita, sielunlintuja, ja tuntee käsissään parantavan voiman. Ajatuksiin mahtuvat myös nuori kasvinveli Rikhard sekä uniin ilmestyvä kissansilmäinen poika. Eiran tarinaa seurataan lapsuudesta nuoreen aikuisuuteen.

Kasvutarinaan kietoutuvat konfliktit kirkon ja vanhan uskonnon välillä, nouseva sotatila ja levottomuus hämmentävät soppaa niin kansalaisten kuin valtaapitävien keskuudessa. Tekstin sekaan on ripoteltu paljon ilmeisesti täysin pätevää historiatietoa ja aikakauden sanastoa. Itseäni kiinnostivat kirkollisten konfliktien sijaan enemmän tiedot yrteillä lääkitsemisestä ja tilanhoidosta.

Ja siltikään en aivan lämmennyt. Toisinaan kirjan lukeminen tuntui umpihangessa tarpomiselta. Tämä ei kuitenkaan ole Vuoren tai kirjan vika. Eiran tarina on kiinnostava ja hyvin kirjoitettu. Historian siivet havisevat ja hahmoja on joka lähtöön. En voi edes väittää pettyneeni, sillä kirja kyllä toimittaa kaiken takakannessa lupaamansa: romantiikkaa ja petosta, taistelua ja taikaa! Jouduin vain taas kerran toteamaan, että historialliset romaanit eivät edelleenkään ole täysin minun juttuni.

Aion silti vielä kokeilla Vuoren Siipirikkoa, ihan vain varmuuden vuoksi. Ja kannattaa lukea vaikkapa Suketuksen teksti tästä Näkijän tyttärestä myös!

Kristiina Vuori: Näkijän tytär
Tammi, 2012. 569 s.
Kansi: Markko Taina

Hannele Klemettilä: Federigon haukka ja muita keskiajan eläimiä

Hannele Klemettilän Federigon haukka ja muita keskiajan eläimiä (Atena, 2013) suositeltiin minulle kun kyselin keväämmällä hyvien tietokirjojen perään. Kirjassaan Klemettilä esittelee ihmisen suhdetta eri eläimiin keskiajan Euroopassa. Mukaan nostetaan niin eläimiin liittyvää symboliikkaa, niiden käyttötarkoituksia kuin niistä tehtyä taidettakin.

Aamun ulkoilutuokion aikana paasit kampasivat koirien turkit ja hieroivat niitä olkitukoilla. Ulkoiluretken lopuksi koirat vietiin alueelle, jossa kasvoi niille mieluisia yrttejä tai kasveja - esimerkiksi nuorta vehnää -, jotta ne saivat etsiä itselleen luonnollisia lääkkeitä. Keskiajalla uskottiin, että koirat pystyivät parantumaan tietyistä sairauksista syömällä sopivia yrttejä ja oksentamalla ne pois sisuksistaan.

Kirjassa päästään tutustumaan niin kotoisiin koiriin, hevosiin kuin sikoihinkin, villeihin susiin, haukkoihin, karhuihin ja turkiseläimiin kuten kärppiin sekä eksoottiseen elefanttiin. Kaikkia näitä eläimiä käytettiin keskiajalla joko apureina, ravintona, riistana tai lämmön ja koristeiden lähteenä.

Vaikka kirja sisältää paljon faktatietoa, on se kirjoitettu pilke silmäkulmassa ja aidosta kiinnostuksesta aiheeseen. Klemettilä kertoo tiedon ohessa omasta suhtautumisestaan esiteltyihin eläimiin ja kertoo anekdootteja elämästään. Tietoa ei myöskään esitetä värittömästi, vaan Klemettilä pohtii myös esimerkiksi ihmisten suhtautumista eläimiin ja siihen liittyvää etiikkaa.

Haukan tukikohta oli haukastajan vasen käsivarsi. joten haukastaja tarvitsi vahvan nahkakäsineen suojaamaan rannettaan linnun kynsiltä. Metsästysretkillä hän kantoi mukanaan laukkua, joka sisälsi instrumetteja, lääkkeitä, varahuppuja, kulkusia ja mahdollisesti elävän kanan tai pari palkkioksi tai hätätilanteita varten.

Federigon haukka ja muita keskiajan eläimiä oli informatiivinen katsaus keskiajan ihmisen eläinkulttuuriin. Jokaista kirjassa esiteltyä eläinlajia käsitellään monipuolisesti ja tekstissä viitataan niin tieteelliseen tutkimukseen kuin keskiajalla ilmestyneisiin, eläimiä käsitteleviin opuksiinkin.

Kiinnostavaa oli myös Klemettilän esittämät pohdinnat eläinten hoidosta keskiajalla. Totta on, että esimerkiksi karhuja käytettiin erääseen aikaan julmasti kiertävinä esiintyjinä ja kritiikkiä voisi esittää vaikka haukkojen koulutuksessa käytetystä silmien umpeen ompelusta, mutta esimerkiksi koirista ja hevosista pidettiin erityisen hyvää huolta. Talouksissa oli usein nimenomaan eläimien hoitoon erikoistunutta palvelusväkeä ja eläimistä haluttiin pitää hyvää huolta. Klemettilä nostaa esiin myös sen, että esimerkiksi sikatalous keskiajalla on hyvin erilaista verrattuna nykypäivään. Siat saivat viettää paljon aikaa vapaana eivätkä suinkaan kahlittuina ahtaisiin tuotantolaitoksiin. Eläinten huonoon kohteluun myös suhtauduttiin nuivasti.

Suosittelen Klemettilän teosta lämpimästi kaikille keskiajasta ja eläimistä kiinnostuneille. Kirja on asiasisällöstään huolimatta kevyt luettava ja sen lukuisat taidekuvat tuovat väriä ja elävyyttä sen esittämiin asioihin.

Hannele Klemettilä: Federigon haukka ja muita keskiajan eläimiä
Atena, 2013. 193 s.
Taitto ja kansi: Ville Lähteenmäki

Umberto Eco: Ruusun nimi

Viime vuoden Kirjan ja ruusun -päivän Fables-teemaiset ruusut.

Äitini suositteli minulle Umberto Econ klassikkoteosta, Ruusun nimeä (WSOY, 1997), jo monta vuotta sitten. Muistaakseni kuusitoistavuotiaana yritin lukea kirjaa eikä siitä tullut mitään: en päässyt esipuhetta pidemmälle koska opus ei vain jaksanut kiinnostaa. Kun se sitten otettiin Lukeminen on pääasia -sivuston helmikuun yhteislukuprojektiksi otin härkää sarvista ja päätin lukea teoksen vaikka väkisin.

Silloin en vielä tiennyt mitä Fra William etsi enkä totta puhuen tiedä sitä vieläkään. Oletan ettei hänkään sitä tiennyt, häntä kun ajoi pelkästään totuuden kaipuu ja epäilys (jota näin hänen alituisesti ruokkivan) että totuus ei olisikaan semmoinen kuin miltä se sillä hetkellä näytti. 

Ruusun nimen tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1327 (kiitos Morre kun korjasit, omassa painoksessani on kirjan takakanteen jostain syystä painettu vuosi 1927 (!).. Munkki William Baskerville on kutsuttu erääseen italialaiseen luostariin järjestämään sovintoneuvottelua paavin lähettiläiden ja munkkiveljeskunnan välille. Tämä kuitenkin jää sivujuoneksi, sillä luostarissa on tapahtunut ikävä kuolemantapaus jonka apotti toivoo Williamin selvittävän ennen neuvottelijoiden saapumista. Alkaa siis ajojahti, sillä kuolemantapaus ei jää yksittäiseksi ja luostarin toiminnasta paljastuu jatkuvasti mitä epäilyttävimpiä piirteitä.

Veli Williamin kirjurina ja apulaisena toimii nuori benediktiläisnoviisi Adson, joka toimii myös tarinan kertojana kirjoittaen sitä vanhoilla päivillään muiden luettavaksi. Käytännössä Adson on Williamille se, mitä Watson on Sherlockille Arthur Conan Doylen tarinoissa: Adson kirjaa tapahtumat ylös ja toisinaan, vahingossa tai toisinaan onnistuen, saa Williamin deduktiiviset päättelyketjut loppuun.

- Kuinka kaunis onkaan maailma ja kuinka kauhistavia labyrintit, sanoin huojentuneena.
- Kuinka kaunis olisikaan maailma, jos olisi olemassa sääntö, jonka mukaan kierrellä labyrintissä, vastasi mestarini.

Jos Ruusun nimi olisi ollut pelkästään tällainen mielenkiintoinen murhamysteeri, olisi sen lukeminen ollut huomattavan paljon nopeampaa ja kivuttomampaa. Suurena Sherlock-fanina nimittäin nautin kovasti Williamin pähkäilyistä ja viittauksista hahmojen esikuviin. Omalta kannaltani valitettavasti Eco kuitenkin paneutuu myös hyvin, hyvin pitkällisesti kirkon sisäisiin toimintoihin, pohdintoihin paavin vallasta ja kerettiläisyydestä ja mistä vielä. Ei aiheissa sinänsä mitään vikaa, mutta jos lauseet ovat pitkiä kuin synti (no pun intended) ja välissä on pitkiä pätkiä latinaa (joista osa on käännetty kirjan takana olevassa liitteessä) ei lukeminen suju kovinkaan sutjakasti.

Ruusun nimi oli toinen lukemani Econ kirja ja molemmista jäi minulle jokseenkin samanlainen fiilis. Tarinan pohjalla oleva mysteeri oli molemmissa kiinnostava, mutta kaikki se muu kirjassa ei jaksanut pitää mielenkiintoani yllä. En siis voi myöntää aivan täysin ymmärtäväni teoksen klassikkoasemaa, vaikka kaipa se on jonkinlainen Dan Brownin kirjojen esiaste kuten Morrekin omassa tekstissään mainitsee.

Periaatteessa Ruusun nimi oli siis ihan pätevä teos, mutta sen lukeminen oli raskasta ja kirkkoon liittyvät pohdinnat lähinnä nukuttivat. Itse mysteerin juoni oli kuitenkin mainio ja conandoylemainen, joten ihan sen vuoksi tämän jaksoi lukea.

Haasteet: Yksi askel ylemmäs oman hyllyn kirjavuoren valloitukseen, yksi opus pois TBR-listalta.

Umberto Eco: Ruusun nimi (Il nome della rosa, 1980)
WSOY, 1997. 624 s + liitteet.
Suomentanut: Aira Buffa

Richard Powers: Laulut joita lauloimme

Richard Powersin Laulut joita lauloimme (Gummerus, 2003; The Time of Our Singing 2003) katseli minua yöpöydältä marraskuun alusta saakka. Vasta joulun välipäivinä suhteemme kehittyi tiiviiksi, pääsimme samaan vireeseen, löysin tarinan joka lumosi ja piti otteessaan tunteiden kirjollaan.

"Vai ei ole kyse rodusta? Mistä sitten?"
Delia haluaisi sanoa, että rakkaudesta. Kahdesta ihmisestä, joista kumpikaan ei tätä halunnut. Kumpikaan ei tiedä mitä tehdä eikä liioin sitä, miten rakentaa tarpeeksi suuri koti myös pelolle, jonka vallassa heidän on pakko elää.

Vuonna 1939 Marian Anderson laulaa Kuvastinlammella, Washingtonissa. Paikalla ovat myös nuori Delia Daley, värillinen, ja Saksasta Yhdysvaltoihin paennut juutalainen fyysikko, David Strom. Vastoin kaikkea sitä, mitä pidetään silloin soveliaana, he rakastuvat.

1940-luvulla perheeseen tulee lapsia. Ensin Jonah, sitten Joseph, myöhemmin Ruth. Kaikki lapset ovat lahjakkaita musiikillisesti, liiankin, Joseph kirkkaimpana tähtenä. Perhe pitää itsensä koossa musiikilla, iltaisilla sitaattiseikkailuilla, joihin kaikki osallistuvat. Kodin idylliä ei kuitenkaan voi pitää yllä loputtomiin; Jonah pääsee opiskelemaa musiikkia, Joseph menee perässä. Tästä alkaa virallisesti perheen hajoaminen, vaikka kulisseissa on paikattu säröjä jo kauan. Yhteiskunta ei ole valmis hyväksymään mustan ja valkean liittoa.

Laulut joita lauloimme on mitoiltaan varsin massiivinen, lähemmäs tuhat sivua, eikä sitä tämän vuoksi juuri tullut kuljeteltua yöpöydältä mihinkään. Joululomalla oli vihdoin onneksi aikaa saatella tarina loppuun ja pääsinkin kirjan makuun tosissani vasta viimeisillä noin 400 sivulla kun lukeminen sujui systemaattisemmin.

Jonahin laulaessa suru valtasi János Reményin kasvot. Murhe täytti hänen mielensä kuin kaipuun täyttymyksenä. Jonahissa Reményi kuuli sen, mihin hänen nuorempi minänsä oli melkein yltänyt. Veljeni äänen sointi täytti salin mahdollisella ajatuksella, joka toi jokaisen kuuntelijan mieleen kaikki ne paikat, joihin hänen polkunsa ei häntä veisi.

Powers kertoo tarinan, joka kietoutuu itsensä ympärille ja hajoaa taas moneen eri suuntaan, kulkee tulevaisuuteen ja palaa menneisyyteen. Aivan kuin David Stromin ihmeelliset aikateoriat. Toisaalta se on myös tarina rakkaudesta musiikkiin, kertomus siitä kuinka mikä tahansa musiikki voi olla sinun. Kukaan ei voi omistaa nuotteja tai melodioita.

Ja kaiken välissä kulkee yhteiskunnallinen juonne, tarinat mellakoista ja mielenosoituksista, jotka ovat tosia. Kaupunkeja palaa ja ihmisiä, tarkemmin sanottuna värillisiä, laitetaan vankilaan tai tapetaan ilman syytä tai heppoisin perustein. Tällaisessa maailmassa ei ole helppoa olla värillinen, joka on kuitenkin liian valkoinen ollakseen musta.

Myös lukiessani Suopeutta hämmennyin välillä Powersin rakkaudesta termeihin. Suopeudessa uin genetiikan termistössä, Laulut tarjoavat hopealautasella fysiikkaa ja musiikin teoriaa. Ne eivät kuitenkaan ole pääosassa, vilahtelevat vain toisinaan sivuilla kiusoitellen lukijaa kuin korkealle nouseva sopraanon soololeikittely.

Lintu ja kala voivat rakastua. Mutta mihin ne tekevät pesänsä?

Vaikka Laulut joita lauloimme kysyykin lukijalta kärsivällisyyttä ja käsivoimia, on se ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Powers on älykäs ja taitava kirjailija, joka kykenee pitämään kaikki langat käsissään ja lopulta punomaan kaiken yhteen kauniiseen pakettiin. Powers tarjoilee rakkautta musiikkiin ja hyvään tarinaan.

Kiitos isälle kirjan hyvin pitkäaikaisesta lainasta.

Richard Powers: Laulut joita lauloimme (The Time of Our Singing, 2003)
Gummerus, 2003. 968 s.
Suomentanut: Markku Päkkilä
Kannen suunnittelu: Lynn Buckley

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Aki Ollikaisen Nälkävuosi (Siltala, 2012) on kerännyt puoleensa tänä vuonna jos jonkinlaista suitsutusta, viimeisenä lienee kärkikahinapaikka Finlandia-palkintoehdokkaana. Nälkävuosi sijoittuu nimensä mukaisesti Suomeen suuriin nälkävuosiin ajalle 1867-1868.

Sillan ylitettyään Teo kääntyy vielä katsomaan taakseen. Voi teitä, Katajanokan huorat ja hampparit. Noilla jyrsityillä kynsillänne te yritätte roikkua kiinni tässä maailmassa.

Toisaalla ovat hyväosaiset Renqvistin veljekset, toinen senaatin palveluksessa, toinen lääkäri. Vaikka ruokaa on vähän, sitä on kaupungissa vielä jonkin verran. Lars elää onnellisehkossa avioliitossa, mutta Teon tilanne ei ole rakkauden suhteen kummoinen. Toisaalla ovat Marja, Mataleena ja Juho. Perhe, jolla ei ole ruokaa eikä enää juuri voimiakaan. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ole, vaan oma kotitila on jätettävä ja aloitettava matka kauas kohti Pietaria.

Kuoleman väri on valkoinen. Hautajaisissa pukeudutaan mustaan, elävät pukeutuvat. Vainajakin on mustissaan, kun se on puettu parhaimpiinsa mitä eläessään on omistanut, mutta kasvot sillä on aina valkoiset. Kun sielu jättää ihmisen, vain valkoinen jää jäljelle.

Ollikaisen kieli on ilmavaa ja jäisen pistävää, kaunista ja julmaa kuin huuruava hengitys kirkkaassa talvipäivässä. Toisinaan kirja on peittelemättömän ja suoran realistista ja toisinaan liikutaan varsin hurjissa unikuvitelmissa. Pieneen kirjaan mahtuu monta tarinaa, eikä liene yllättävää että monellakaan niistä ei ole onnellista loppua.

Pohdin huumasivatko blogisavut minuun nyt väärällä tavalla. Odotin Ollikaiselta jotain ja sitten en ehkä saanutkaan sitä mitä odotin. Ehkä odotin väärin tai väärällä tavalla. Ei Nälkävuosi silti ollut missään nimessä huono lukukokemus eikä varsinaisesti pettymyskään. Ollikainen kirjoittaa ehdottoman hienoa kieltä ja osaa maalata lukijan silmien eteen niin lämmittäviä kuin suorastaan pelottaviakin mielikuvia.

Joka tapauksessa Nälkävuosi on kuulaan kaunis ja jäisen viiltävä esikoinen. Tarina jäänee mielen nurkkiin tuivertamaan, vaikkei kirja ehkä sydämeen asti tällä kertaa päässytkään.

Saralle Nälkävuosi oli pieni helmi, Kirsi kuvaa tätä kypsäksi esikoisromaaniksi.

Aki Ollikainen: Nälkävuosi
Siltala, 2012. 141 s.
Graafinen suunnittelu: Elina Warsta / Solmu

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa

Jos Karoliina Timosen esikoiskirja Aika mennyt palaa (Tammi, 2012) olisi elokuva, luokittelisin sen psykologiseksi draamaksi. Klarissa on muuttanut perheensä kanssa asumaan Bostoniin tarkoituksenaan viettää vuosi kotiäitinä ja kirjoittaen samalla kun mies on uudessa työpaikassa. Sopeutuminen ei kuitenkaan ole aivan helppoa ja lisäksi Klarissaa vaivaavat yhä enemmän lapsuudesta asti toistuneet omituiset unet ranskalaistaustaisesta Corinnesta. Kuka on Corinne, miksi Klarissa näkee hänestä jatkuvasti unia ja miksi unet tuntuvat voimistuvan juuri Bostonissa?

Yhtäkkiä minulle tuli aavemainen olo ja sydämeni löi kovemmin. Korvissani alkoi suhista niin kovaa, että se lopulta vaimensi taustalla soivan Chopinin ja lasten äänet. Laskin hämmästyneenä katseeni takaisin kadulla - enkä uskonut silmiäni, kun näin kadun puut vihreän sijaan syksyn väreissä ja kadulla modernien tila-autojen tilalla vanhanaikaisia Oldsmobileja. Suljin peloissani silmäni ja odotin suhinan vaimenemista. Vähitellen aloin taas kuulla pianon ja uskalsin avata silmäni. Maisema oli muuttunut ennalleen.

Teoksessa Klarissa ja Corinne vuorottelevat kertojina. Aika mennyt palaa on tarina kahdesta naisesta, äitiydestä ja valinnoista, joita elämän aikana joutuu väistämättä tekemään. Sekä Klarissa että Corinne ovat omaäänisiä henkilöhahmoja ja välttävät leimautumisen liian täydellisiksi naishahmoiksi.

Kirjan alussa minulla kului hetki ennen kuin pääsin tyylilajiin sisään - eikä ihme, olivathan edelliset lukemani kirjat poliittinen satiiri ja koukerokielinen pohjoismainen realististinen romaani. Pian tarina kuitenkin imaisi mukaansa ja nautin matkasta Klarissan ja Corinnen mukana, vaikka välillä naisten kohtalot hirvittivätkin.

Coco vetää henkeä ja palaa paikalleen jonoon siloitellen tuulen riepottelemia tummia kiharoitaan. Ollaan jo melkein laivassa. Coco nostaa katseensa aluksen kylkeen, johon on maalattu sen nimi: SS Mouzinho.

Timonen kirjoittaa tarkkaa ja jollain tavalla akateemista kieltä. Aika mennyt palaa ei ole mielestäni varsinaisesti viihderomaani, mutta jos sitä sellaiseksi tituleeraisi se olisi ehdottomasti älykäs sellainen. Välillä reaktiot olivat kovin dramaattisia, hiuksia revittiin ja tyynyihin huudettiin, mutta pääsääntöisesti kuvailu oli hyvinkin todentuntuista ja Klarissan arki nousi silmien eteen hyvin elävänä. Kirjan miljöö oli helppo kuvitella, sillä kirjassa mainitut Revolutionary Road -teos ja Kaukana taivaasta -elokuva ovat minulle tuttuja, molemmat tosin nimenomaan valkokankaalta.

Kirjan lukemisen aikana näin muutaman omituisen unen ja huomasin tarinasta irroittautumisen olevan vaikeaa. Jo kymmenen minuutin raitiovaunumatkan aikana kirjaan ehti uppoutua sen verran hyvin, että matkan jatkaminen houkutti useamman kerran oikean pysäkin tullessa kohdalle. Tähän vaikutti varmasti myös se, että kirjan luvut ovat melko lyhyitä ja tarina etenee hyvällä tempolla.

Aika mennyt palaa tarjosi minulle mainiota eskapismia ja jaksoi kiinnostaa vaikka kirjan loppua osasinkin jo ounastella hieman etukäteen. Seuraavaa kirjaa Timoselta odotellessa. Lisää arvioita kirjasta löytyy Kirjavaan kammarin kootusta listasta.

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa
Tammi, 2012. 320 s.
Päällys: Emmi Kyytsönen

Katja Kettu: Kätilö

Katja Ketun Kätilö (WSOY, 2011) voitti tammikuussa kirjabloggajien järjestämän Blogistanian Finlandia -kilpailun ja josta kirjoitettiin sekä viime että tänä vuonna paljon tekstejä blogeista. Tästä Lumiomenan Katjan tekstistä löytyy linkki moniin niistä arvioista.

Ja toivon, että näiden rivien kautta paljastuu itsellenikin, kuinka pahaisesta punikin pennusta ja kylähullun narttukoirasta tuli Kolmannen Valtakunnan Enkeli ja SS-Obersturmführerin pelätty patjanlämmittäjä ja kuinka päädyin Titovkan Zweiglager 322:een orinpalleja kuohitsemaan ja Kuoleman Enkelin töitä toimittamaan.

Kätilö sijoittuu toisen maailmansodan loppuajan tapahtumiin, Lapin sotaan, vuoteen 1944. Vikasilmä, kätilö Jumalan armosta kirjoittaa kirjeitä rakkaalleen, SS-upseeri Johann Angelhurstille Kuolleen miehen vuonolta. Myös Johannes, sotamuistojen riivaama mies, pääsee ääneen, samoin Kuollut Mies. Kolmen kertojan avulla lukijan kuljetetaan läpi leirien, mutaisten teiden, hyisten vuonojen ja repivän rakkauden. Kun muutakaan ei voi.

Minun on vaikea eritellä lukukokemustani tästä kirjasta. Huomasin noin 100. sivun kohdalla, että suhtauduin kirjaan tietyllä varauksella: en tiennyt halusinko pitää tästä kirjasta. Tunne ei ollut mitenkään looginen, se vain kumpusi jostain. Sen tiedostaminen tosin auttoi ja luin kirjan loppuun erilaisella, vapautuneemmalla otteella.

Katja Kettu kirjoittaa alkuvoimaista lapinmurretta, jonka rytmiin pääseminen vie oman aikansa. Murresanat ja ylimääräiset h:t, vanhakantainen ilmaisu ja poljento vievät vähitellen mukanaan myös tämän lukijan, vaikka kyseisen murrealueen kielen tuntemus rajoittuu muutamaan Lapista kotoisin olevaan tuttuun ja Napapiirin sankarit -elokuvaan.

Kätilö jätti minuun kaksinaisen olon. Toisaalta pidin nimenomaan kirjan paikoin rumastakin kielestä ja kronologisessa järjestyksessään vaihtelevan tarinan hitaasta avautumisesta, kiinnostuin henkilöistä koko ajan enemmän. Ja toisaalta, niin, en kiinnostunut tarinasta niin paljon että sydämeni olisi palanut samalla tavalla kuin kätilöllä.

Kätilö on rujo ja peräksiantamaton kirja. Vaikka kirja ei järisyttänytkään minua henkilökohtaisesti, olen silti tyytyväinen sen luettuani.

Katja Kettu: Kätilö.
WSOY, 2011. 348 s.
Kansi: Marjaana Virta

Diana Gabaldon: Outlander (suom. Muukalainen)

Terveisiä Skotlannin ylämailta! Diana Gabaldonin bestseller-romaani Outlander (1991, suom. 2002) kuljettaa lukijan 1700-luvun Skotlantiin ja tutustuttaa lukijan niin klaanien monimutkaisiin väleihin kuin kränäyksiin englantilaisten kanssa. Eikä unohdeta sitä rakkaustarinaa.

Claire Randall on kolmeakymmentä lähenevä sairaanhoitaja, joka sodan jälkeen vuonna 1945 viettää aikaa miehensä kanssa Skotlannissa. Retki Craigh na Dunin-kukkulan kiviympyrälle heittää nuoren naisen elämän nurinniskoin, kun harha-askel kivien läpi kuljettaa Clairen vuoteen 1743 keskelle sotaisaa joukkoa skotteja ja englantilaisia.

I could say that my field of vision contracted to a single dark spot, then disappeared altogether, leaving not darkness, but a bright void. I could say that I felt as though I were spinning, or as though I were being pulled inside out. All these things are true, yet none of them conveys the sense I had of complete disruption, of being slammed very hard against something that wasn't there.

Claire joutuu aikamoiseen pyöritykseen, sillä englantilaisena häntä luullaan vakoojaksi eikä epäluuloisten skottien luottamuksen voittaminen ole aivan helppoa. Sopeutumista vaatii myös tottuminen uuden, tai siis vanhan, ajan käytäntöihin ja tapoihin. Ja onhan siellä sitten se mies, punatukkainen James Fraser, jota kohtaan Claire alkaa tuntea monimutkaisia tunteita ja sotkeutuupa mies Clairen elämän vielä tiiviimminkin kuin vain tunteiden tasolla.

Sain sarjan osat yksi, kolme ja neljä joskus vuosia sitten jonkin äidin kirpparilöydön vuoksi itselleni mutta lukemisen sain aloitettua vasta nyt. Tein päätöksen lukemisesta tosin viime huhtikuussa että kyllähän tämä vähän venyi mutta onneksi kirja osaa odottaa kärsivällisesti. Ja nimenomaan kärsivällisesti, koska kaiken lisäksi tässä lukemisessa vielä kesti yli kuukauden. Syytän tästä nyt kirjan muotoilua, se on nimittäin isompi kuin tavallinen kovakantinen romaani mutta todella pehmeillä kansilla joten tämän lukeminen ja mukanakuljettaminen oli välillä vähän hankalaa. Ergonomiaa kirjoihin kiitos!

"Sassenach," he said against my shoulder, a moment later.
"Mm?"
"Who in God's name is John Wayne?"
"You are," I said. "Go to sleep."

Gabaldon kirjoittaa rönsyillen ja tapahtumarikkaasti, rauhallisia hetkiä tarinassa on todella vähän vaikka asioiden kuvailuun käytetäänkin joskus paljon aikaa. Hauskinta tässä kirjassa ovat ehkä Clairen ongelmat 1700- ja 1900-lukujen yhdistämisessä; puheeseen tippuu toisinaan vanhemmalle ajalle tuntemattomia sanoja tai tapahtumia. Toisaalta tässä on myös oma traagisuutensa siitä, että Claire tietää tavallaan tulevaisuuden ja turhautumisen siitä, kuinka kaikkea sitä mitä 1900-luvulla on saatavilla ei ole vanhaan aikaan vielä keksittykään.

Reissailu 1700-luvun Skotlannissa ei kuitenkaan ole pelkkää taistelua ja pakoilua vaan välillä ehditään pyöriskellä lemmenleikeissä niin sammalikossa, ladoissa, kallioilla ja välillä sentään ihan sängyssäkin. Välillä ihan nauratti se intohimon määrä ja hehkutus; en ole lukenut yhtään Harlekiini-kirjaa mutta nämä kohtaukset ainakin vastasivat mielikuviani niistä. Ja muistuivatpa mieleen myös Jean M. Untinen-Auelin Luolakarhun klaani-kirjat joiden seksikohtaukset saivat yläasteikäisen lukijan melkoisen hämmennyksiin.

Mutta älkää nyt tuon edellisen kappaleen perusteella tai muutenkin hieman huvittuneen kirjoitussävyni vuoksi jättäkö tätä kirjaa lukematta, sillä Outlander on oikeasti todella mielenkiintoinen ja jännittävä kirja enkä varmasti osaa olla lukematta sarjan muita osia. Onneksi hyllyssä ovat jo kolme seuraavaa osaa odottelemassa (ja ne ovat järkevämmän muotoisia kuin tämä ensimmäinen) joten perästä kuuluu.

Skotlannissa on lisäkseni ratsastellut ainakin Sara (joka ihastui Jamieen ja Claireen suinpäin) ja Kirsi (joka valottaa itse asiassa koko tähän asti julkaistua sarjaa ja kertoo myös kiinnostavasti kirjan syntyhistoriasta).

Ja saapa tällä pisteen So American-haasteen Modern Women Writers-kategoriassa sekä osavaltiopisteen Arizonasta vaikkei Yhdysvaltojen maaperällä seikkaillakaan.

Diana Gabaldon: Outlander.
1991. 629 s.
Kansi: Marietta Anastassatos

Suomennos: Muukalainen.
Gummerus, 2002. 825 s.
Suomentanut: Anuirmeli Sallamo-Lavi.

ps. Valitettavasti yllä oleva maisemakuva ei ole Skotlannista vaan Etelä-Saksasta.

Colm Tóibín: Brooklyn

Alkuvuodesta Colm Tóibínin vastasuomennettu Brooklyn (Tammi, 2011) oli monessa blogissa esillä kehuvien arvioiden saattelemana. Minä kehtasin epäillä ja pohdin jo lukematta jättämistä, mutta kun teos sattui pistämään silmään alkukielisenä (Viking, 2009; Penguin 2010) kirjaston hyllystä niin olihan se mukaan otettava.

She had already packed one case and hoped, as she went over its contents in her mind, that she would not have to open it again. It struck her on one of those nights, as she lay awake, that the next time she would open that suitcase it would be in a different room in a different country, and then the thought came unbidden into her mind that she would be happier if it were opened by another person who could keep the clothes and shoes and wear them everyday.

Brooklyn kertoo nuoren irlantilaisen naisen, Eilisin, matkasta Amerikkaan etsimään parempaa elämää. Tarina sijoittuu 1950-luvulle, jolloin Irlannissa mahdollisuudet nuorille naisille ovat harvat ja kun sisaren järjestämä tilaisuus matkata New Yorkiin tarjoutuu, on Eilisin hypättävä laivaan matkassaan toiveita ja pelkoja.

Elämä Brooklynissa ei ole aivan karikotonta, mutta Eilis selviytyy hyvin; hän viihtyy työssään vaatekaupassa, opiskelee kirjanpitämistä, tulee toimeen miten kuten kanssa-asujiensa kanssa ja tapaa komean Tonyn. Tulevaisuus näyttää hyvältä, kunnes uutiset kotisaarelta pistävät suuret suunnitelmat uuteen uskoon ja pakottavat Eilisin tekemään suuria päätöksiä oman elämänsä suhteen.

Tóibín kirjoittaa koruttomasti ja se sopii tyyliin, onhan Eiliskin vaatimattomista oloista eikä hän ole luonteeltaansakaan räiskähtelevä. En tiedä mikä nimisekaannus minulla oli, mutta yllätyin todella kun tajusin Tóibinin olevan mies kääntäessäni eräänä lukupäivänä esiin takakannen kyömynenäisestä miehestä. Yllättyminen johtui ehkä siitä, että suurin osa romaanin henkilöistä on naisia ja jotenkin sitten ennakkoluuloisesti kirjailijankin olevan. Hmph.

Loppupeleissä Brooklynista ei tullut minulle mitenkään elämää suurempaa lukukokemusta, mutta en minä tätä harmittelekaan. Reilun kaksisataasivuisen kirjan luki ihan mielellään ja sai pohtimaan monia elämän valintoja ja niiden oikeellisuutta tai tekotapaa. Olisin kuitenkin kaivannut kirjaan jotain, en ehkä saanut aivan kiinni Eiliksen hahmosta tai luonteesta.

Keinuvalla laivalla Amerikkaan ovat matkustaneet myös ainakin Katja (jolle kirja oli pieni helmi ja jonka jutun lopusta löytyy linkki vielä moneen moneen arvioon tästä), Minna (jota jäi kaihertamaan jokin), Sara (joka rakastui tähän varauksetta) ja Liisa (joka lumoutui täysin).

Osallistun tällä Ikkunat auki Eurooppaan : Länsi-Eurooppa - haasteeseen (Irlanti) ja avaan TBR100-listani.

Colm Tóibín: Brooklyn.
Viking, 2009; Penguin 2010. 252 s.
Kansi: Werner Bischof / Magnum Photos.

Suomennettu: Brooklyn, Tammi 2011.
Kääntäjä: Kaijamari Sivill.