Rakkaudesta-työryhmä etsii uusia sanoja tulevaisuudelle

Kuva: Jenny Mansikkasalo

Olen miettinyt tulevaisuuden maailmaa lähiaikoina paljon. Viime vuonna tein sen suurimman ympäristörikoksen eli sain lapsen. Nyt pohdin, onko tätä maailmaa enää olemassa tai millaisena se näyttäytyy, kun lapseni on aikuinen. Ajatukset tuntuvat välillä musertavilta erilaisten kauhuskenaarioiden ristitulessa. Mitä tässä tilanteessa voi tehdä?

Rakkaudesta-työryhmä työstää tällä hetkellä Suvilahdessa esitystä Rakkaudesta - sanasto tuleville vuosikymmenille, jossa yritetään käsitellä asioita joille ei ole vielä nimiä. Esityksen yhtenä tavoitteena on löytää uusia sanoja, sanoja luopumiselle, surulle ja elämäntapojen muutokselle, jotta voimme jatkaa elämistä tällä maapallolla. Tämä ajatusmalli tuntuu lohdulliselta. Työryhmän kutsumana kävin seuraamassa heidän harjoituksiaan Cirkon Maneesissa.

Tällä hetkellä esityksen ensi-iltaan on vähän alle kaksi viikkoa. Kohtauksia työstetään ja harjoitellaan. Suunnittelu on kuitenkin aloitettu jo vuonna 2016, jolloin muun muassa haastateltiin tutkijoita aiheen tiimoilta. Alkuperäinen lähtökohta teokselle oli utopian käsite, mutta ajatus muokkautui pian uuden sanaston kehittämiseksi. Uusia sanoja kirjoittivat muun muassa tutkijat, kirjailijat ja työryhmä. Sanastoa löytyy jo verkosta Utopedia-sivustolta ja sinne voi käydä ehdottamassa myös omia sanoja.

Mitä pelkillä sanoilla sitten voi tehdä? Esiintyjä Minna Haapasalo toteaa, että tulevaisuutta emme voi tietää, mutta sanoilla ja niiden käytöllä rakennamme sitä. Jenny Mansikkasalo, myös esiintyjä, lisää, että on tärkeää pohtia miten voimme auttaa itseämme ja toisiamme muutoksessa. Yhdessä tuottaja Inari Pesosen kanssa he kertovat, että esityksen tavoitteena on ehdottaa, keskustella ja käsitellä erilaisia, paikoin ristiriitaisiakin tulevaisuudenkuvia.

Esityksestä on pyritty saamaan mahdollisimman moniääninen ja sitä on viimeisen vuoden aikana demotettu erilaisisa yhteyksissä, jotta siitä saataisiin toimiva kokonaisuus. Tyylilaji ja tunnelma ovat vähitellen hioutuneet kohti lopullista muotoaan. Tällä hetkellä viilataan lähinnä esiintyjien omia osioita ja laitetaan askelmerkkejä kuntoon.

Noin kolmituntiseksi kaavailtu esitys alkaa kävelyosuudella Suvilahdessa. Katsojilla tulee olemaan kuulokkeet, kuten melko useassa esityksessä on viime aikoina ollut, mutta työryhmä kertoo pyrkivänsä luomaan hetkestä yksityisemmän ja omaehtoisemman eikä mitään massavaellusta. Teatteritilassa eli Cirkon Maneesissa eistyn muuntuu kollektiiviseksi kokemukseksi. Katsomisen lisäksi esitykseen on haluttu lempeää osallistamista, jonka toivotaan olevan sopivan matalan kynnyksen toimintaa. Itse pääsin harjoituksia seuratessani tätäkin hieman kokeilemaan ja ainakin tällaisessa "yksityisesityksessä" osallistuminen tuntui hieman jännittävältä, mutta teemaan sopivalta ja perustellulta. Kiinnostavaa nähdä, miten homma toimii kun katsojia on enemmän.

Mansikkasalo kertoi myös lyhyesti, kuinka esityksen ilma-akrobatiaosuuksia oli suunniteltu. Improvisaatiolähtöinen liike kuulemma lähti muokkautumaan siitä tunnelmasta, minkä kustakin käsitteestä sai. Mansikkasalo myös toteaa, että on ollut haastavaa kun liikkeen on käytävä jonkinlaisen ajatusmankelin läpi, jotta ne saadaan liittymään aiheeseen. Lähtökohtana kun ei ole "vain näyttää liikettä ilmassa, vaan löytää jonkinlainen motiivi sille liikkeelle".

Kuva: Jenny Mansikkasalo

Visuaalisesti esityksestä jäivät tässä rakennusvaiheessa mieleen kasvit, ilmapallot ja tikkaat. Valaistuksellisesti tavoitteena on käyttää ainakin jossain määrin myös luonnonvaloa, sillä esitysvalot syövät hurjia määriä energiaa ja työryhmä on myös laskeskellut tarkasti esityksen hiilijalanjälkeä ja energiankulutusta. Valosuunnittelija Jenni Pystynen kertoi muun muassa kuinka jossain vaiheessa palloteltiin ajatusta valoenergian tuottamisesta polkupyörillä ja siitä, kuinka idea hylättiin sillä tarvittavien pyörien määrä olisi ollut esityskontekstissa järjetön. Täysin omavaraiseksi esitystä ei siis saada, mutta minimikulutukseen on joka tapauksessa pyritty.

Hetken ehdin nähdä koko työryhmän työskentelemässä koreografian parissa. Aiemmin mainittujen lisäksi joukkoon olivat liittyneet esiintyjät Heikki Tolin ja Joona Lindberg, äänitiskin takana työtään teki Johannes Vartola ja tarkentavia ohjeita jakeli Emma Puikkonen. Kohtauksesta tuli hyvä mieli, odotan tämän näkemistä.

Esitys tuntuu virkistävältä synkkien tulevaisuuden kuvien maalailun lomassa. Rakkaudesta ei ehkä ratkaise kaikkia tämän maailman ongelmia, mutta ainakin näin harjoitusten perusteella se tuo minulle toivoa siitä, että jotain voi tehdä. Samanlaisena tämä maailma ei tule säilymään, mutta ehkä se, me voimme muuttua ja pelastaa siitä jotain olennaista.

Rakkaudesta - sanasto tuleville vuosikymmenille -esitystä esitetään Suvilahdessa 11.-16.9. Lisätietoa ja liput Cirkon sivuilta.

Matka näkymättömäksi tytöksi (eli miten tullaan tuotantojärjestäjäksi)

Kuva: Henriikka Koskenniemi

Olen jo pitkään seurannut Instagramissa Helsingin kaupunginteatterissa tuotantojärjestäjänä työskentelevää Henriikka Koskenniemeä ja iloinnut siitä, miten hän on tuonut yleensä yleisölle näkymätöntä teatterityötä esiin. Lokakuisena päivänä vihdoin rohkaistuin pyytämään Koskenniemeä haastateltavaksi ja niinpä tapasimme Kalliossa kahvila Berggassa kahvikupin äärellä. Keskustelun aikana minulle käy hyvin nopeasti selväksi, että en tosiaan ole tiennyt puoliakaan siitä mitä tuotantojärjestäjä oikeasti tekee.

Sattuman kautta unelmatöihin

Koskenniemi halusi jo pienestä pitäen töihin teatteriin ja ensimmäisenä haaveammattina olikin näyttelijä. Dramaturgina työskennelleen tätinsä vietyä tämän katsomaan Lasisen eläintarhan lukuharjoituksia Koskenniemi kuitenkin totesi, että ala ei ole häntä varten. Sen sijaan Joensuun Viulunsoittaja katolla, jossa Koskenniemi pääsi näkemään mitä näyttämön takana tapahtuu, sytytti innostuksen kulissien takaiseen työhön. Kuusitoistavuotiaana hän sitten jo haaveilikin, että pääsisi tuotantojärjestäjäksi Neil Hardwickin ohjaamaan esitykseen, jossa pääosaa esittäisi Santeri Kinnunen. Sattumoisin ensimmäinen produktio HKT:llä olikin sittemmin juuri Lainahöyhenissä.

Koulutukseltaan Koskenniemi on musiikkitieteilijä ja hän on opiskellut myös teatteritiedettä ja taidehallintoa. Opiskeluiden alussa haaveeksi oli muuttunut päästä töihin levy-yhtiöön, mutta teatterikiinnostus vei lopulta kuitenkin mukanaan. Jotta harjoittelupaikan saisi liitettyä opintoihin, piti tuotannon olla musikaali ja sattuman kautta Helsingin kaupunginteatterissa oli tällöin vapaana tuotantojärjestäjän paikka juurikin sellaiseen. Koskenniemi sai harjoittelupaikan lisäksi työpaikan ja siitä se ura kaupunginteatterissa sitten lähti Arena-näyttämön suojissa.

Ei työksi muuttunut harjoittelupaikka kuitenkaan ollut Koskenniemen ensimmäinen homma teatterissa. Vuonna 2008 hän oli omasta innostuksesta hakenut Mikkelin kesäteatteriin siellä silloin ohjanneen Jaakko Saariluoman assistentiksi. Opiskelujensa aikana Koskenniemi oli sittemmin töissä Aleksanterin teatterin narikassa, josta samainen Saariluoma tämän sitten bongasi ja pyysi siirtämään näyttämön puolelle töihin. Aleksanterin teatterissa Koskenniemi pääsi tekemään paljon erilaisia hommia muun muassa kuiskaajana ja tutustui samalla moniin teatterintekijöihin, mikä on myöhemmin auttanut kun moni on ollut jo valmiiksi tuttu.

Mitään täsmäneuvoja Koskenniemi ei siis osaa antaa siihen, miten tuotantojärjestäjäksi oikein pääsee. Eniten hän joka tapauksessa korostaa omaa innostusta ja halua tehdä, vaikka sitten aluksi ilmaiseksi että pääsee homman syrjään kiinni ja saa sekä kokemusta että kontakteja. Koskenniemi tosin toteaa, että hänellä on käynyt omalla urapolullaan aivan mieletön tuuri, mutta toimikoon se myös esimerkkinä siihen että joskus unelmat toteutuvat.

Työtä koko elämä

Mitään siistiä sisätyötä järjestäjän homma ei loppupeleissä ole, sillä tekemistä on paljon ja työpäivät ovat pitkiä. Harva suostuisi olemaan työpaikallaan kuutena päivänä viikossa aamusta iltaan ja Koskenniemi toteaakin, että työn ulkopuoliselle sosiaaliselle elämälle ei juurikaan ole aikaa. Tällöin työstään on pakko pitää ja ainakin Koskenniemen innostuksen perusteella tässä työ on tosiaan löytänyt tekijänsä.

Työpäivien sisällöt vaihtelevat järjestäjille jonkin verran. Aamupäivisin ohjelmassa voi olla esimerkiksi tuotantopalaveri, jossa järjestäjän homma on lähinnä havainnoida ja kuunnella. Siitä jatketaan harjoituksilla, joita varten on informoitava tekniikkaa tarvittavista vaihdoista ja ohjata näyttämömiehiä. Järjestäjän työpisteeltä löytyy käsikirjoitus ja useampi valvontaruutu, päässä ovat luonnollisesti mikrofonikuulokkeet oman työryhmän kanssa viestimistä varten.

Keskellä päivää on tauko ja loppupäivä kuluu joko iltaharjoituksissa tai esityksissä. Esityspäivinä järjestäjän tehtävänä on ensinnäkin varmistaa, että kaikki ovat tulleet paikalle ja tarkistaa tekniikan kanssa, että kaikki toimii niin kuin pitääkin. Jos kompastuskiviä on, on järjestäjän tehtävä arvio kuinka paljon voidaan venyä ja soveltaa ennen kuin esitys joudutaan keskeyttämään tai perumaan. Varsinaisessa esityksessä tarkkaillaan, että esitys etenee sovitulla tavalla ja vaihdot sujuvat turvallisesti. Rauhallisessa esityksessä ehtii ajatella omiaankin, mutta teknisesti haastavammissa produktioissa, joissa on paljon vaihtoja ja liikkuvia lavaelementtejä, on oltava tarkkana.

Tekniikkaa ei järjestäjän työssä tarvitse itse osata käyttää, mutta toimintaperiaatteiden tunteminen on olennaista ja Koskenniemi onkin työssään tutustunut laitteistoihin operaattoreiden johdolla. Tietynnäköiset ja -muotoiset elementit esimerkiksi liikkuvat eri nopeuksilla ja Koskenniemen tehtävänä on suunnitella vaihdot sujuviksi ja turvallisiksi yhdessä näyttämömestareiden ja operaattoreiden kanssa ja tietää, mikä milläkin systeemillä on ylipäätään mahdollista tehdä. Mielessäpidettävää työssä on siis ilmeisen paljon, sillä tällä hetkellä käynnissä olevien produktioiden lisäksi ajatuksiin on mahdutettava myös esimerkiksi ensi vuoden musikaali, joka on jo teknisesti hahmoteltu.

Näkymätön tyttö työssään. Kuva: Henriikka Koskenniemi

Fanitytön onnen hetkiä ja turhautumista kiireeseen

Hienoimpia hetkiä Koskenniemen uralla on ollut Billy Elliotin tuotantojärjestäjän homma vuonna 2015 Peacockissa. Alunperin Koskenniemen ei pitänyt olla produktiossa laisinkaan, mutta todettuaan työn olevan hänen unelmansa suostui alkuperäinen järjestäjä Pete vaihtamaan hommia tai oikeastaan vakuuttamaan esimiehet siitä, että nyt kannattaa. Yleensä järjestäjää ei missään nimessä vaihdeta kesken tuotantoa, mutta Koskenniemi vakuutti tuntevansa teoksen sillä hän on muun muassa nähnyt sen Lontoossa huikeat kymmenen kertaa. Lisäksi hän omien sanojensa mukaan itki sittemmin ilosta useammissa treeneissä, sillä tässä oltiin nyt sen unelman äärellä. Tämän siirron myötä Koskenniemi sai myös jatkaa Peacockin jälkeen töitä Suurella näyttämöllä ja on sitä myöten ensimmäinen siellä järjestäjänä työskentelevä nainen.

Koskenniemi toteaa, että tuotantojärjestäjän työ sopii hänen luonteelleen erinomaisesti. Ujo ihminen saa siinä olla osa jotain suurta, mutta ei itse tarvitse olla näkyvillä. Parasta työssä on olla kaiken keskellä ja tehdä työtä kaikkien teatterin osastojen kanssa, nähdä koko prosessi alusta loppuun. Lisäksi Koskenniemi kuvaa ammattiaan fanitytön siistiksi työksi, sillä onhan se nyt upeaa päästä näkemään kun näyttelijät työskentelevät ja oppia esimerkiksi laulun tai orkesterin ohjaamisesta lisää.

Toisaalta järjestäjänä ei aina ole kivaa, sillä kun tehtävänä on pitää tuotanto käynnissä sitä joutuu välillä patistamaan ihmisiä töihin tai vääntämään esimerkiksi ohjaajan kanssa mikä on lavateknisesti mahdollista ja mikä ei. Vastuun mukana tulee myös valtaa, sillä järjestäjä voi keskeyttää sekä harjoituksen että esityksen, jos lavalla on jotain pielessä. Koskenniemi toteaakin, että järjestäjä on jonkinlainen äitihahmo, joka pitää muista huolta ja joutuu myös ilmeisesti toisinaan hieman nalkuttamaan.

Keskustelun aikana kehuja satelee omalle työparille ja muutenkin hyvälle työympäristölle. Näyttämöryhmän tiivis yhteispeli on työviihtyvyyden lisäksi tärkeää toki myös esitysten onnistumiselle: jos kommunikaatio ei pelaa, voi näyttämöllä tapahtua isojakin vahinkoja. Koskenniemi toteaakin, että hyvä järjestäjä on sellainen, joka hoitaa työnsä niin hyvin ettei häntä juuri huomaa, mutta on tarvittaessa heti paikalla. Tätä myöten Koskenniemi onkin saanut töissä lisänimen näkymätön tyttö. Varsinaisen työn lisäksi Koskenniemeä on myös kannustettu esimiestasolta käyttämään omia kiinnostuksenkohteitaan hyödyksi ja sitä myöten hän on saanut muun muassa kokeilla valokuvausta ja somemeininkejä myös työkontekstissa.

Kamalinta työssä puolestaan on ainainen kiire. Treenaamista ei ehdi tehdä rauhassa, sillä työtahti on teatterissa kova ja aikataulut tiukkoja. Lisäksi teatterialalla on, kuten moni varmaan arvaa, töissä paljon temperamenttisia ihmisiä, joten välillä tunteet leimahtelevat ja se on vain kestettävä. Tarvittaessa voi mennä vaikka komeroon rauhoittumaan ja sitten jatketaan töitä. Kaikista kamalinta kuitenkin olisi, jos esityksessä menisi jotain pieleen ja ei ehtisi reagoida siihen riittävän nopeasti. Näin ei ole onneksi tapahtunut. Positiivisia puolia tuntuisi kuitenkin olevan roimasti enemmän ja Koskenniemi toteaakin, että olisipa hienoa päästä sanomaan 15-vuotiaalle itselleen että sinä ihan oikeasti voit päästä niihin unelmahommiisi.

Tällä hetkellä Koskenniemi työskentelee ensimmäistä kertaa itsenäisesti järjestäjänä vanhemman kollegan tsemppaamana lokakuun lopussa ensi-iltaan tulevan Mannerheim ja saksalainen suudelma -esityksen parissa.

Iso kiitos Henriikalle, että suostuit haastatteluun!

Malenkiteatterin Vähän niin kuin Alaskassa luottaa tekstin voimaan

Kuva: Joonas Kauhanen

Teatteritarjontaa tutkiessa pienet tekijät jäävät usein isojen jalkoihin ja kaikkea kiinnostavaa ei välttämättä edes tajua etsiä. Itselleni blogi on avannut uudenlaisen ikkunan etenkin pääkaupunkiseudun tarjontaan ja olen tutustunut useampaankin uuteen tekijään. Tällä kertaa kävin tutustumassa Malenkiteatterin uusimman produktion harjoituksiin Kaapelitehtaalla ja juttelemassa työryhmän kanssa teatterin tekemisestä, tekstilähtöisyydestä ja Harold Pinteristä.

Lokakuun puolivälissä saa nimittäin ensi-iltansa Malenkiteatterin rakkaudella valmistettu Vähän niin kuin Alaskassa. Tätä Harold Pinterin tekstiä on tiettävästi esitetty Suomessa aiemmin kahdesti: vuonna 1991 Kajaanin kaupunginteatterissa ja 2010 Turussa Teaterforeningen Gillen toimesta. Malenkiteatterin produktio on joka tapauksessa omanlaisensa, sillä kolmen näyttelijän sijaan lavalla on heitä vain kaksi ja yksi rooli kuullaan ääninauhalta. Lavalla nähdään Sonja Järvisalon ohjauksessa Tiia Rantala ja Nuppu Koivu, äänenä kuullaan Vesa Purokurua. Järvisalo ja Rantala ovat molemmat koulutukseltaan teatteri-ilmaisun ohjaajia, Koivu puolestaan innostui näyttelemisestä uudestaan aikuisiällä ja on sittemmin käynyt muun muassa lukuisia Teatterikorkeakoulun avoimia kursseja ja etsinyt käsiinsä omien sanojensa mukaan kaikki mahdolliset tanssi- ja teatterialan opinnot.

Ajatus tämän esityksen työstämisestä oli alkanut keväällä 2016, kun Rantala lähti etsimään itselleen sopivaa monologitekstiä tekstityön harjoittelua varten. Tarpeeksi kiinnostavaa monologia ei löytynyt, mutta vastaan tuli Pinterin teksti. Vähitellen suunniteltu sooloprojekti kehittyi esitykseksi, jossa mukana on toinenkin näyttelijä ja hahmoton ääni. Rantalan oli myös alunperin tarkoitus ohjata työnsä itse, mutta kesällä 2017 Järvisalo päätyi ohjaajan pallille. Varsinaista esitystä on työstetty vähitellen tämän vuoden tammikuusta lähtien ja ensi-illan lähestyessä työryhmää tuntuu vähän jännittävän, sillä nyt pitäisi vetää kaikki työstetty yhteen ja saada lavalle priimaa. Välillä harjoituksissa väsyttää ja tuntuu että homma ei suju, mutta into tehdä on kova ja treenien jälkeen koko porukka kertoo produktiosta innoissaan. Fiilikset tuntuvat tutuilta omien teatterijuttujen kautta: ennen ensi-iltaa on kauhea paniikki ja ahdistus, mutta silti sitä tekemistä ei vaihtaisi mihinkään muuhun.

Vähän niin kuin Alaskassa on saanut innoituksensa Oliver Sacksin teoksesta Awakenings, joka kertoo unitautiin sairastuneista. Pinterin näytelmässä nainen, Deborah (Rantala), sairastuu unitautiin ja vajoaa unen ja valveen rajamaille, kunnes lääke viimein löydetään. Koivu esittää näytelmässä Deborahin siskoa Paulinea ja Purokurua kuullaan lääkärinä. Järvisalo puhui paljon siitä, kuinka näytelmään muodostui prosessiin aikana todella henkilökohtainen side. Teksti herätti ajatuksia muun muassa siitä, miten ympäristö pyrkii jossain määrin määrittämään esimerkiksi vanhusten käytöstä ja millainen ristiriita siitä syntyy, jos ihminen ei itse tunne itseään vanhaksi tai muista olevansa vanha ja käyttäytyy sen mukaisesti.

Kuva: Sonja Järvisalo

Näyttelijät ja ohjaaja mainitsevat usein tekstin näyttelijälähtöisyyden. Käännös on tehty suomeksi alunperin radioteatterin kuunnelmaksi, joten teksti ei tarjoa juurikaan suuntamerkkejä lavatyöskentelyyn. Malenkiteatterin versiosta tuli luonnollisesti melko riisuttu; valoilla (Joonas Kauhanen) tai äänillä ei kikkailla turhia, vaikka ne ovat olennainen osa esitystä, ja myös lavastus (työryhmä ja Tui Berg) on pelkistetty. Lihaa tekstin luiden ympärille on haettu sen sijaan fyysisen teatterin keinoin. Pinterin tekstissä on jo luonnostaan metaforallisia tasoja, joten työryhmä koki liikkeellisen ilmaisun luontevaksi puheen tukijaksi.

Työryhmäläisenä on ollut mukana myös Ragni Grönblom-Jolly näyttelijäntyön mentorin roolissa. Näyttelijänä ja näyttelijäntyön sekä ohjauksen opetuksen parissa työskennellyt Grönblom-Jolly on ollut Rantalan ohjaustyön pedagogina aiemmin ja oli lähtenyt mielellään mukaan "ohjauksen kolmanneksi silmäksi" tähän produktioon. Grönblom-Jolly kertoo olevansa mukana tarkkailemassa näyttelijäntyötä ja sanallistamassa sitä, mitä hän lavalla näkee. Järvisalokin kiitteli sitä, että mukana on joku tukena ja tutkailemassa näkyykö näyttelijöiden työskentelyssä tosiaan sitä mitä on ajateltu. Myös Koivu oli iloinen tästä mukanaolosta, sillä Grönblom-Jolly on ollut hänelle tärkeä vaikuttaja ja eteenpäinpuskija näyttelijäntyötä harjoitellessa.

Ehdin nähdä varsinaisia harjoituksia noin puolen tunnin ajan ja tuntuu siltä, että lavalle on saatu juuri sitä mistä kahvilassa treenien jälkeen keskustelimme. Toki harjoitussali on vielä pelkistetympi kuin varsinainen esitystila ja valot sun muut puuttuvat, mutta tuntuu että porukalla on selkeä visio, jota kohti ollaan pyrkimässä. Odotan kiinnostuksella miltä lopullinen esitys tulee näyttämään ja millaisena jo tässä vaiheessa unenomainen ja hauras tunnelma näyttäytyy.

Puhuimme työryhmän kanssa myös siitä, mitä tällä hetkellä teatterikentällä tehdään ja kuka teatteria ylipäätään saa tehdä. Yhtä mieltä olimme kaikki siitä, että teatterin tekemistä oppii oikeasti vasta tekemällä sitä jossain muualla kuin koulujen seinien suojissa ja että on tärkeää uskaltaa, antaa itselleen lupa tehdä jos haluaa. Onneksi näitä uskaltajia on paljon pienten teattereiden ja ryhmien muodossa tuomassa moniäänisyyttä teatterin tekemiseen.

Vähän niin kuin Alaskassa esitykset lokakuussa Höyhentämössä 13.-22.10.

Haastattelussa: Lukukoira Börje

Kirjasto Omenassa oli tänään käymässä arvokas vieras, nimittäin Sellon kirjastossa työskentelevä lukuterapiakoira Börje. Börje ystävällisesti suostui haastateltavaksi ja hänen omistajansa Raisa tulkkasi, sillä oma koirani on hieman ruosteessa.

Börje on syntynyt 16.10.2010 Beverly Hillsissä eli hän on selvästikin syntynyt tähdeksi. Rodultaan Börje on maltankoira ja on selvästi rotunsa iloinen ja ylpeä edustaja.

Börje on Suomen ja itse asiassa koko Pohjoismaiden ensimmäinen rekisteröity lukuterapiakoira. Börje suoritti READ-tutkinnon (Reading Education Assistance Dog) yhdessä omistajansa kanssa 7 kuukaudessa. Työaikana Börje käyttää kaulassaan pätevän lukukoiran punaista huivia (ja tietysti rusettia, ettei turkki mene silmille).

Börjen mielestä etänä tehtävä koulutus oli todella hauska, erityisesti siksi että koulutuksen aikana palkinnoksi sai ihania maksanameja. Pitkän seulonnan jälkeen amerikkalainen järjestö hyväksyi koirakoulun Rakkaat haukut Börjelle avuksi.

Börjen lempikirjoja ovat kuulemma Muumi-kirjat, eikä myöskään kuulemma haittaa jos luetaan aina samaa kirjaa. Omenassa Börje malttoi kuunnella hetken erään hänen lukijaystävänsä lukuhetkeä Muumipeikko herää -kirjasta. Outo ympäristö ja hälinä tosin vähän häiritsivät Börjen keskittymistä. Koiran ja lukijan välisissä lukuhetkissä onkin tärkeää, että paikka on rauhallinen ja koira ja lukija saavat olla kahdestaan. Lukuhetken aikana koira keskittyy lukijaan ja on aktiivisesti tsempaten mukana lukemisessa.

Työskentelyaika on 2 tuntia viikossa. Jokaiselle lukijalle on varattu aikaa 10 minuuttia ja jokaisen lukijan väliin 5 minuutin lepohetki, että Börje jaksaa tsempata jokaista lukijaa. Lisäksi jokaiseen työpäivään kuuluu puolen tunnin fanihetki, jolloin Börjeä saa tulla rapsuttelemaan ja tervehtimään.

Tutkimusten mukaan jo viidellä lukuterapiaeläinkäynnillä on saatu hyviä tuloksia aikaan eivätkä sen useammat jatkuvat käynnit välttämättä enää vie asiaa eteenpäin. Börjen vastaanotolla on sama käytäntö: aikoja saa varata viidelle kerralle ja sen jälkeen lukija saa pienen palkinnon. Jos lukemisessa on vielä suuria vaikeuksia, saa noin puolen vuoden kuluttua varata uusia aikoja. Näin pidetään huolta mm. siitä, että mahdollisimman moni pääsisi Börjen vastaanotolle.

Bloggaaja pääsi fanikuvaan. Börje selvästi otti vakavan ja intellektuellin ilmeen tähän kuvaan.

Börje halusi vielä lähettää sellaisia terveisiä kirjabloggaajille, että viime aikoina on tullut paljon myös hyviä aikuisten kirjoja joissa on koira. Tosin Börje oli ollut kovin närkästynyt kun Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe -teoksessa maltankoiria oli kutsuttu maltanterriereiksi. Ei kuulemma yhtään kiva.

Kiitos haastattelusta Börje!

Börje vierailee Kirjasto Omenassa vielä keskiviikkona 29.2. klo 17-19.

Lukukoira Börjellä on oma blogi (josta löytyy info miten Börjelle voi varata lukuajan ja muita kuulumisia) ja facebooksivu. Lisäksi Börjeä on haastateltu mm. Yle Areenassa. Börjen työstä kertoo tarkemmin hänen lukuemäntänsä Raisa.

Lukukoiran hommissa toimii myös muita avustajakoiria mm. Etelä-Haagan kirjastossa.

Ja kiitos Tuomakselle kuvausavusta!