Lavalta: Kellari (Kauri Honkakoski Company)

Teos nähty kutsuvieraslipulla.

Kuva: Laura Vuoma

Perunoita mielen kellarissa

Kauri Honkakoski Companyn uusin sooloteos Kellari johdattaa katsojan alitajunnan syövereihin. Siellä radio pulputtaa sensuroimattomia ajatuksia, uni tulee jos tulee, ja se jokin oli ihan varmasti ihan just äsken taskussa. Yhdessä ja yksin uppoamme jonnekin mielen pohjalle, ja yhdessä ja yksin nousemme sieltä onneksi myös ylös.

Käsiohjelma kertoo Honkakosken valinneen teoksen keskiöön yhteisöstä irrallaan olevan yksilön. Ajattelin ensin, että tämäpä rajaa tulkintaa, sillä voihan sitä toimia osana yhteisöä ja silti upota ajatustensa kellariin. Ja sitten totesin, että eipä sitä kovin yhteisöllinen tai vuorovaikutuksessa ole, jos jää yksin ajatustensa kaikukammioon. Tässä ajatuksessa on itselleni pureskeltavaa.

Honkakoski on upea esiintyjä. Hänen olemisessaan on sellaista vetävyyttä, että tunnin kestävä esitys pitää tiivisti otteessaan. Avecina ollut ystäväni kehui samaa. Myös Honkakosken liikekieli viehättää silmääni: jotenkin sitä tuppaa odottamaan jotain Suurta ja sitten muistaa, että pieni ja harkittu voi olla paljon tehokkaampaa. Esimerkiksi toisteinen taskujen tutkiminen osui ja upposi, ja nautin suuresti myös vajoamisen tunteesta. Liikkeen ulottuvuudet tuntuivat todelliselta, vaikka ympäristö pysyikin paikallaan.

Kuva: Laura Vuoma

Ihastuin kulahtaneeseen, muttei hienostuneisuuttaan unohtaneeseen estetiikkaan ja pölyisyyttä huokuvaan maskiin, pysähtyneisyyteen ja tarpeeseen piiloutua. Sisu Nojosen valosuunnittelu ja lavastus on yksinkertaisuudessaan kaunis ja korostaa yksinäisen kellarin tunnelmaa. Erityisesti pidin ikkunasta, pölyisestä kurkistusaukosta. Viehätyin myös monikäyttöisestä ja esitykseen keveyttä tuovasta lavuaarista. Nerokasta.

Kellari tuntuu sitä ajankohtaisemmalta mitä enemmän sitä mietin. Haluaisin sulkea ovet ja ikkunat ja korvat, kun ulkopuolelta kuuluu vain myrskyjä sotaa kurjuutta kauheutta. Mutta ei se ole elämistä.

Olen varma, että minunkin alitajunnassani istuu joku hämärässä nurkassa ja popsii raakaa perunaa. Toivottavasti hän muistaa välillä avata ikkunan ja kuunnella lokkeja.

***

Kellari on nähtävissä Omapohjassa 29.11. asti, suosittelen. Ja lämmin suositys myös Kauri Honkakoski Companyn Hinterlandille, joka palaa Stoaan tammikuussa 2025.

Lavalta: Hinterland [joutomaa] (Kauri Honkakoski Company)

Kuva: Laura Vuoma

Ihmisyyden joutomailla

Viime syksynä ensi-iltansa Stoassa saanut Kauri Honkakoski Companyn Hinterland [joutomaa] on jäänyt tunnemuistiin vahvana kokemuksena. Liikekieleltään fyysisen rujo ja visuaalisuudeltaan kärjistetty, mustavalkoisuudessaan jopa räikeä teos käsitteli minulle ihmisyyttä ja sen synkkiä puolia, varjoja meissä kaikissa, jotka näkyvät tämän päivän yhteiskunnassa ympärillä turhankin terävästi.

Pelkistetty näyttämökuva ja kalpeakasvoiset, tahraisiin vaatteisiin puetut rujot hahmot ovat visuaalisesti kiinnostavia. Lavalla nähdään seitsemän esiintyjää (Oona Jama, Sonja Järvisalo, Ines Kakkonen, Liv Meijer Nordgren, Ruben Nagore Santandreu, Freia Stenbäck ja Valter Sui), joiden väliset valtasuhteet vaihtelevat ja jotka käyttävät toisiinsa valtaa julmilla tavoilla, toisten, tai ehkä oman inhimillisyytensä unohtaen. Kuka saa matkustaa vaunuissa, ketä saa ruoskia, kuka jätetään ulkopuolelle? Ja miten tämä perustellaan?

Toisinaan hahmot liikkuvat synkronoidusti ja ensiajatuksenani oli, että yhdessä toistetuissa liikkeissä on jotain rauhoittavaa. Loppujen lopuksi ne osiot olivat ajatuksen tasolla kuitenkin kaikkein pelottavimpia: miten helppoa onkaan luiskahtaa ensialkuun itsestäkin vastenmielisiin ajatusmalleihin ja tapoihin, kun niitä näkee ympärillään riittävän paljon. Esitys ei kuitenkaan sinänsä tuntunut ahdistavalta, vaan toimi itselleni ennemminkin peilinä.

Hinterlandin kaltaiset fyysisen teatterin esitykset tuppaavat olemaan minulle "hit or miss". Usein niukasti valaistut teokset, joiden äänimaisema on matalataajuuksinen, unettavat minua tai sitten uppoan jonnekin analyysikaivoon, josta en oikein pääse ylös. Tämän teoksen kohdalla tuntui siltä, että palikat olivat kohdallaan: minun oli helppo uppoutua esityksen maailmaan ja energia ei mennyt siihen, että yritän ymmärtää mitä minulle yritetään viestiä. Sisu Nojosen valot yhdistettynä pelkistettyyn lavastukseen ja Tuuli Kyttälän äänisuunnittelu tukivat esiintyjien liikekieltä ja toimintaa hyvin.

Harmittaa, etten saanut kirjoitettua esityksestä syksyllä tuoreeltaan, mutta oli mieluista palata sen pariin vielä näin monta kuukautta myöhemmin. Hinterland oli minulle ehdottomasti vuoden 2023 esityshelmiä, kiitos koko työryhmälle.

***

Hinterland myi syksyllä Stoan esitykset täyteen, ja täynnä ovat tainneet olla tämän uusintaesityskaudenkin esitykset. Lämmin suositus, jos tämä jossain vielä näyttämölle pääsee näkemään tai jos tämän viikonlopun (20.-21.1.2024) esityksiin vielä lippuja saa.

Huhtikuussa Stoassa on mahdollista nähdä Kauri Honkakoski Companyn Pulpetti, sen yritän itse päästä myös katsomaan kun edellisellä kierroksella se jäi väliin.

Lavalta: Kätketyt kasvot (Wusheng Company)

Freia Stenbäck ja Nora Sandholm-Azémar esittävät sisaruksia. Kuva: Annika Saloranta

Pienieleinen Kätketyt kasvot on kaunis ja yllättävän pelottava esitys

Wusheng Companyn uusin teos, Antti Silvennoisen ohjaama Kätketyt kasvot on aasialaisesta teatteriperinteestä ja japanilaisista kummitustarinoista ammentava herkkä näyttämöteos. Kaksi siskosta on hylännyt kotinsa paremman elämän toivossa ja matkaa kohti parempaa, mutta nuorempi ei onnistu irtautumaan menneisyyden painolastista. Vaikka innoittajana ovatkin kummitustarina, on esitys pelottavan lisäksi myös hyvin herkkä ja surullinen.

Sisarusten (Nora Sandholm-Azémar ja Freia Stenbäck) keskinäinen dynamiikka on vaikuttava. Kun he tarttuvat toisiaan ensimmäistä kertaa kädestä, nousevat karvat pystyyn. Tunteiden välittäminen pelkin ilmein ja elein onnistuu upeasti ja myös muutamassa kohdassa kuultu laulu sopii tunnelmaan hyvin. Fyysisesti esitys on omaan silmääni haastava ja raskaskin, mutta esiintyjät selviytyvät kaikesta kovin helpon ja kevyen näköisesti.

Markus Rantasen säveltämä ja esittämä musiikki luo esitykseen hienon tunnelman. Yhdessä Anniina Veijalaisen valosuunnittelun kanssa se riittää oivallisesti esityksen puitteiksi. Musiikki ja valo tukevat esityksen tunnelmaa ja saavat esimerkiksi pelottavat kohdat tuntumaan oikeasti niin pelottavilta, että oikein yllätyin. Vaikka esityksen demoni olisi voinut olla lipovine kielineen ja toljottavine silmineen myös huvittava ilmestys, huomasin jännittäväni joka kerta sen saapuessa lavalle.

Kuva: Eero Alava

Aasialainen teatteriperinne on minulle varsin vierasta, oikeastaan kaikki kokemukseni siitä ovat Wusheng Companyn käsialaa. Esitystä katsoessa jäin miettimään, jääkö minulta paljonkin ymmärtämättä, sillä en tiedä merkitsevätkö esimerkiksi tietyt käsien asennot ja hypyt jotain erityistä, onko niillä symbolista merkitystä. Tarinan kerrontatapa eroaa myös sen verran paljon minulle tutummasta länsimaisesta ilmaisusta, että tarinan seuraaminen tuntui erilaiselta vaikkei teoksen perusajatuksen ymmärtäminen sinänsä vaikeaa ollutkaan. Ilmaisun tietynlainen hitaus myös haastoi minua katsojana, on maltettava odottaa ja kestettävä toistoa.

Esityksen kesto on vajaan tunnin, mutta jotenkin se tuntuu hyvällä tavalla pidemmältä, täydemmältä. Sisarusten keskinäinen välittäminen koskettaa. Kätketyt kasvot on kaunis ja surullinen kummitustarina. Sen pelottavuus näyttäytyi minulle pelkona ihmisen sisäisiä demoneita kohtaan ja on sitä kautta tarinana hyvin samaistuttava.

Esityksiä on vielä tämän viikon ajan WHS Teatteri Unionin tiloissa, viimeinen esitys on 11.3.

Kurkkaa myös kriitikko Jussi Tossavaisen arvio Helsingin Sanomista, siinä kommentoidaan osaavasti muun muassa juuri teoksen liikekieltä. Ylen Jussi Mankkisen jutussa puolestaan tekijät kertovat esityksen tekemisestä.

Kiitokset kutsuvieraslipusta esitykseen.

Lavalta: Vähän niin kuin Alaskassa (Malenkiteatteri)

Kuva: Sonja Järvisalo

Vähän niin kuin Alaskassa on esitys sisaruudesta ja elämän jähmettymisestä

Malenkiteatteri tuo syksyiseen Helsinkiin mahdollisuuden viettää hetken ajan ulkopuolella. Sonja Järvisalon ohjaama Vähän niin kuin Alaskassa on näytelmä unitautiin sairastuneesta Deborahista ja tämän heräämisestä 29 vuotta myöhemmin. Nuorena tyttönä sairastunut Deborah joutuu kamppailemaan ymmärtääkseen nykyhetkeä ja ajan tuomia muutoksia. Vastapainona Deborahin hapuilevalle otteelle todellisuudesta on sisar Pauline, joka on juurruttanut itsensä vahvasti hetkeen ja paikkaan jääden huolehtimaan sairaasta sisarestaan. Kiinnostavinta teoksessa onkin sisarten välinen dynamiikka ja heidän luonteidensa erilaisuus.

Työryhmän tulkinta on herkkä ja intensiivinen. Tanssi ja fyysinen teatteri ovat hyvä lisä tähän unen ja valveen, ja toisaalta toden ja valheen rajamailla keikkuvaan esitykseen. Pelkkänä tekstinä tämä todennäköisesti tuntuisi turhan raskaalta. Kiinnostavaa on myös lääkärin hahmon esiintyminen vain äänenä, se tuo esitykseen lisää unenomaisuutta ja tekee Deborahin hämmennyksen jollain tavalla ymmärrettävämmäksi. Vesa Purokurun rauhallinen ja matala ääni sopii kohtauksiin hyvin.

Tiia Rantala on palavasilmäinen Deborah, intohimolla elämään suhtautuva mutta uudessa tilanteessa silti kovin hauras. Vastaparina tälle on huoliteltu Nuppu Koivun Pauline, joka on joutunut tekemään elämässään epätyydyttäviä valintoja mutta tuntuu suhtautuvan niihin vailla suurempaa katkeruutta. Molempien esiintyjien tanssiharrastus ja kiinnostus fyysiseen ilmaisuun näkyy kauniisti, fyysistä teatteria olisi voinut tuoda esille jopa vahvemmin. Erityisesti esityksen lopussa nähty sisarusten yhteinen "tanssi" on viehättävää katsottavaa.

Visuaalisesti esitys on pelkistetty. Valkoisena kylpevä huone muutamine viherkasveineen kannustaa useisiin mielikuviin: toisaalta tilan mieltää kliiniseksi sairaalahuoneeksi, mutta toisaalta näkymä vie ajatukset myös jonnekin fyysisen maailman ulkopuolelle. Miltä näyttää sellaisen mielen sisällä, joka on ollut kuin poissa päältä viimeiset 29 vuotta?

Uskaltaudun kahden esityksen kokemuksella luonnehtimaan Harold Pinterin tekstejä hieman omituisiksi ja haastaviksi. Deborahin unitautiin vaipuminen ja sen vaikutukset erityisesti tämän siskon Paulinen elämään avautuvat vähitellen, mutta kaikkea ei paljasteta ja iso osa tapahtumien kulusta uniajan ulkopuolella jää katsojan itse pääteltäväksi. Näytelmän henkilöiden, Deborahin, Paulinen ja lääkärin, väliset suhteet ovat jopa tapauksessa kiinnostavat ja saavat ajatukset kuhisemaan tulkinnoista.

Malenkiteatterin esityksestä näkee, että se on rakkaudella tehty. Lavalta paistaa keskittyminen ja tekemisen palo. Kunnioitettavaa on myös haastavaan tekstiin tarttuminen ja liikkeellisen ilmaisun siihen lisääminen. Vähän niin kuin Alaskassa ei päästä katsojaa helpolla, sillä se vaatii suurin piirtein yhtä intensiivistä läsnäoloa niin penkilläistujalta kuin esiintyjiltäkin. Heräävän ihmisen tajunnanvirtaan heittäytyminen ei ole helppoa, mutta kiinnostavaa se on.

Esityksiä on vielä 18.-22.10. Höyhentämön tiloissa Korkeavuorenkadulla, lisätiedot täältä.

Kiitokset Malenkiteatterille lipusta esitykseen. Kurkkaa myös syyskuussa tekemäni haastattelu tämän esityksen tekemisestä.

Lavalta: Body Notes (Mimoart Company/Stoa)

Kuva: Kai Kuusisto

Läsnäolon tuntu liikkeessä

Viime vuonna perustettu Mimoart Company on tuonut ensimmäisen kantaesityksensä Stoan Teatterisaliin. Body Notes on erilaisia liikeilmaisun tyylejä ja valo- ja äänisuunnittelua yhdistelevä kokonaisuus, vakavasta huvittavaan taipuva ylistys ihmiskeholle.

Saliin astellessa en tiedä vielä mitä ajatella, esiintyvät hipsivät jo lavalla ees taas huitoen ja ääniä päästellen. Mietin, että perjantaipäällä illasta tulee raskas, en ehkä pysty keskittymään. Alku oli kuitenkin vielä tulossa, valot sammuvat ja koordinoidumpi toiminta alkaa. Pimeydestä ilmestyvät ihmiskehot vääntyvät hypnoottisesti, jopa pelottavasti. Tästä lähdetään matkalle, jossa liike on välillä huvittavaa, toisaalla rumaa ja viimein taas hengästyttää, kun ei voi kuin ihailla ihmiskehon kauneutta. Kehollisuuden lisäksi lavalle tuodaan erilaisia elementtejä, joilla leikitellään. Kehoilla voi maalata, kehot voi kuorruttaa, keho voi näyttää pieneltä kun se sijoittuu jonkin suuremman äärelle.

Ohjaaja Mimosa Lindahlin esityskonseptin pohjalta syntynyt esitys on taiteellisesti kunnianhimoinen. Lavalla nähdään neljä, no, liikkujaa (Saska Pulkkinen, Miro Lopperi, Marko Pakarinen, Mikael Kuosmanen), sellisti Sergio Castrillón ja toisaalta myös lavastaja Arto-Oskar Reunanen, äänisuunnittelija Jaakko Autio ja valosuunnittelija Ilmari Karhu. Koko työryhmän näkyminen ja osallistuminen lavalla ei tunnu osoittelevalta tai siltä, että nyt tehdään tässä rakenteita kuulkaa näkyväksi. Yhteistyö yksinkertaisesti toimii, kokemus on kokonaisvaltainen.

Esityksen määrittely sanallisesti on vaikeaa, mutta ei toisaalta ehkä tarpeellista. Tarina on tai sitten ei, käsiohjelmassakin luvataan että jokainen tulkinta on oikea. Minulle Body Notes oli meditaatio, evoluutio, maalaus, sielun venytys. Nautin liikkeestä, kevyestä komiikasta, tarttuvasta naurusta, harkitusta visuaalisuudesta, sellon äänistä.

Poistuessa jotain viikon uupumuksesta on jäänyt pois harteilta, lapojen välissä on enemmän tilaa. Suosittelen lämpimästi, vielä ehditte.

Kiitokset Mimoart Companylle kutsuvieraslipusta.

Lavalta: Neuromaani (Valtteri Raekallio/Zodiak)

Kuva: Valtteri Raekallio

Aivoni ovat avoin ovi, mutta kynnyksellä on turvallisempaa

Raekallio Corp. ja Zodiak toivat Juhlaviikkojen ohjelmistoon Marian sairaalan hylätyille käytäville ja huoneiden sokkeloihin rakennetun elämyksen Neuromaani. Elokuiset esitykset myivät melko pian eioota, mutta syyskuiselle jatkokaudelle sai vielä näppäräsormisena lippuja. Hämärtyvänä torstai-iltana jonotamme hämmentyneinä sairaalan ovella ison Neuromaani-kyltin alla, saamme ovien auetessa käteemme lääkepikarissa pillerin ja lopulta kutsun nimellä tulla peremmälle. Päähäni saan kuulokkeet ja siirryn sairaalasänkyyn kuuntelemaan tarinan ensimmäistä palaa.

Valtteri Raekallion luoma maailma noudattelee käsittääkseni varsin hyvin Yli-Juonikkaan alkuperäisteoksen sirpaleisuutta ja toisteisuutta. Valinnat vaikuttavat omaan tarinankaareen ja toisaalta takaisin voi palata ja aloittaa uudelleen tai lähteä uusille poluille keskeltä tarinaa. Toiminta muistuttaa valintaperusteisia seikkailukirjoja, mutta aikaa ollessa rajallinen määrä jää kokemus jollain tavalla vaillinaiseksi. Kaikkia ovia ei ehdi avata tai kaikkea nähdä. Takaraivossa takoo pelko siitä, että katsonko tätä väärin tai jääkö jotain olennaista kokematta. En tiedä.

Sairaalakammoiselle ihmiselle kokemus on pelottava. Alun vastaanottotoimenpiteet tuudittavat tuttuun tunteeseen, hoitaja-asuiset tietävät kyllä mitä tekevät, mutta turvallisuuden illuusio romahtaa heti ensimmäisessä siirtymässäni kun holtittomasti käytävällä tärisevä punapukuinen nainen horjahtaa minua päin. Loppuajan pelkään, että joku tulee lähelle ja henkilökohtainen tilani vaarantuu. Ensimmäinen tarinakierrokseni päättyy kuitenkin yllättävän pian ja sisuuntuneena siitä että selvisin hengissä myös karmivasta vilkkuvalokäytävästä palaan takaisin kerroksiin.

Satunnaisotannalla liikkuessani alan rentoutua, vaikka edelleen tuntuu siltä että muille kerrotaan jotain mitä en tiedä. Harhailen ympäriinsä ja lopulta löydän myös tiloja ja hetkiä joihin haluan jäädä ja hengähtää. Kolmesti minua pyydetään siirtymään kanttiiniin, mutta jatkan sinnikkäästi eteenpäin. Pilkkopimeässä Camera obscura -huoneessa katson ensijärkytyksestä toivuttuani lumoutuneena kaupungin valoja, vihreällä muovinurmikolla päällystetyssä huoneessa katson joutsenpukuista balettitanssijaa ihastellen.

Kuulokkeista tulee tekstiä käytännössä koko elämyksen ajan. Välillä kuuntelen tarkkaan, suurimman osan ajasta huomaan kuitenkin että sanat puuroutuvat eivätkä jää mieleen. Päätän, että se ei ole tärkeää ja voihan olla että olennainen jää suggeroituna jonnekin harmaan aineen poimuihin. Välillä jätän kohtia kesken, hyppään levottomana eteenpäin. Yritän paikallistaa huoneita, joista olin sattumalta kuullut, turhaudun kun en löydä niitä ja harmistun omista ennakko-olettamuksistani. Erinäisten sattumusten seurauksena päädyn lopulta makaamaan neljännen kerroksen käytävälle hymyilevän hoitajan viereen ja totean, että tämä oli nyt tässä.

Pohjakerroksessa todellisuus lyö vastaan hieman liian kovaa, sillä kaiuttimista pauhaa jonkinlainen piinaava hälytysääni. Teoksen ahdistavan junnaava äänimaailma palaa mieleen ja lähden ravisteltuna kävelemään kohti rautatieasemaa. Sanomatalolla hätkähdän kulmassa seisovia lääketieteen opiskelijoita takkeineen: jatkuuko tämä vielä? Istun junaan tunnekuohuisena. Neuromaani oli ehdottomasti elämys, mutta en tiedä oliko lääkitykseni lopulta riittävä että olisin nauttinut siitä.