Klassikkohaaste - Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata

Naisen vaarallinen viha

Marraskuun lopussa minun olisi pitänyt olla Lilla Teaternin katsomossa katsomassa Män kan inte våldtas -esitystä. Se tietenkin peruuntui. Minä olisin halunnut olla ensi viikon lauantaina katsomassa samaista esitystä, mutta sekin on peruuntunut. Niin,  tilanne on mikä on, mutta joka tapauksessa tämän esityksen vuoksi päätin vihdoin myös lukea Märta Tikkasen romaanin Miestä ei voi raiskata (1974, suom. Kyllikki Villa).

Aikaisempi kosketuspintani teokseen on vuodelta 2016, kun näin teoksesta sovitetun klovneriaversion Teatterikorkeakoulussa. (Ajatella, silloin rappukäytäväkatsomossa oli vain kymmenisen katsojaa, vierekkäin sai kylläkin istua. Mutta eihän minun tästä pitänyt kirjoittaa.) Juonellisesti muistin siitä lopulta vähän, tunteen tasolla paljon. Vihaa, aggressiota, avuttomuutta yhteiskunnan rajoittuneisuuden edessä.

Koska vihainen kirjan päähenkilö Tova Randers on. Hän täyttää neljäkymmentä, päättää juhlistaa sitä pihvillä, tuosta noin vain, lähtee ravintolasta Martti Westerin mukaan lasilliselle ja sitten Martti raiskaa hänet. Ja kamalaa, melkein jo kirjoitin "tuli raiskatuksi", vaikka siitähän ei ollut kysymys. Hänet raiskattiin. Ja kuinka vihaiseksi minä tulenkin tätä kirjoittaessani, sillä ei tuo näppäimistöstäni lähes karannut ilmaisu ole mitenkään poikkeava. Helpompaahan se toki on sanoa, että jotain vain tapahtui ihmiselle, vaikka kyseessä on se, että joku, toinen ihminen, teki kamalan asian toiselle ihmiselle ja se ei ole sen ihmisen vika, jolle tämä asia tehtiin.

Mutta tosiaan, Tova ei halua soittaa poliisille, koska hän kuvittelee jo mielessään keskustelun, jossa miespoliisit vähättelevät ja mitätöivät ja lopulta koko asia unohdetaan, kunhan se on ensin sälytetty hänen syykseen.  Joten Tova päättää kostaa, hän suunnittelee huolellisesti kuinka hän raiskaisi Martti Westerin ja ilmoittaisi itsensä poliisille, tekisi tapauksesta julkisen ja saisi asian keskustelun alle. Näin. Ja lopulta Tova saa kostonsa, tavallaan, mutta ei pääse tavoitteeseensa. Miestä ei voi raiskata, poliisi on lähinnä huvittunut, hupsu nainen, eipä tässä mitään, viedään sinut kotiin.

Loppu on siis monella tavoin epätyydyttävä. Toimintaan kannustanut aggressio on kulutettu, yhteiskunnan vaarattomaksi tekemä. Tai ei täysin, kapina on alkanut, mutta työtä on vielä, paljon.

Nykymaailmassa lainsäädäntö on onneksi muuttunut ja ymmärretään, ainakin teorian tasolla, että kuka tahansa voi joutua seksuaalirikoksen uhriksi. Muutoin teos tuntuu kuitenkin epämiellyttävän ajankohtaiselta ja paikkaansapitävältä. Vähättely, uhrin syyttely, häpeän tunne, liiankin tuttuja aiheita.

Kirjan sulkemisen jälkeen uuvuttaa ja turhauttaa. Ja suututtaa, tietenkin. Kääntyköön se myönteiseksi aggressioksi, sellaiseksi jonka avulla saa asioita aikaan.

Niin ja tosiaan, osallistun tällä myös Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen, joka järjestettiin nyt 12. kertaa!

Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata (Män kan inte våldtas, 1974)
Tammi, uusintapainos vuodelta 2019.
Suomentanut: Kyllikki Villa
Kansi: Anders Carpelan

Merete Mazzarella: Om livets mening

Jos elämän tarkoitusta on välttämättä pohdittava, on tässä hyvä maisema sille.

Koin helmikuussa vastustamatonta tarvetta ostaa kirja ja jostain syystä tämä himo kohdistui erityisesti Merete Mazzarellan uusimpaan teokseen Om livets mening. Niinpä koukkasin kadulta Niteeseen ja tein kaupat, noin vain, sillä päähän oli iskostunut ajatus että jollain tavalla juuri tämä teos toisi minulle mielenrauhaa.

En tiedä toteutuiko tämä tavoite varsinaisesti. Oikeastaan teos ei tuo mielenrauhaa, vaan hieman ahdistaa, sillä monet teemoista saavat vellomaan ihmismielen synkissä vesissä ja pohtimaan sitä kuinka paljon pahaa tähän maailmaan mahtuukaan. Sota, terrori-iskut ja myös ne pienemmät pahat, ikävät teot arjessa ja haastavat ihmissuhteet.

Tavallaan Mazzarella ei tarjoile teoksessaan mitään uutta. Teemat ovat yleismaailmallisia: pahuus, suru, anteeksianto, myötätunto. Toisen pohdintaa lukiessa kirkastuu toisaalta myös mieli, omia ajatuksiaan voi peilata tekstiin ja pohtia itsekseen. Minulla teksti oikeastaan aukesi kunnolla vasta, kun ryhdyin selaamaan eli toisin sanoen lukemaan kirjaa uudelleen tämän tekstin kirjoittamista aloittaessani. Osin syynä on varmaan myös ruotsin kieli, sen lukeminen vaatii edelleen enemmän prosessointia, mutta tämän kursorisen uudelleenluvun aikana totesin että en ole valmis kirjasta luopumaan vaikka olin sille jo uutta kotia kaavaillut.

Joka tapauksessa teoksen loppu kirkastuu, puhutaan hyvästä elämästä ja valinnoista. Lopulta Mazzarella pääsee ajatukseen, jossa toteaa että elämän tarkoitusta ei loppujen lopuksi ehkä kannatakaan miettiä niin tarkkaan. Ehkä riittää, jos ihmettelee aina välillä ja oppii rakastamaan kysymyksiä vaikkei niihin vastausta löytyisikään.

Teos oli minulla osa finlandssvenska läsutmaningenin suorittamista ollen helmikuun kirja (något som gör dig upphetsad ja innostunut tosiaan olin ostoksilla käydessäni ja miksen myös lukiessani).

Teos on myös suomennettu nimellä Elämän tarkoitus.

Merete Mazzarella: Om livets mening
Schildts & Söderströms, 2017. 225 s.

Annika Luther: Lärärrummet (suom. Opettajainhuone)

Annika Lutherin Lärärrummet (Schildts & Söderströms, 2013) pomppasi silmille keväällä julkaistuista katalogeista. Itsekin opettajana toimiva Luther oli halunnut kirjoittaa elämästä opettajainhuoneessa ja koulun käytävillä mielessään suosikkisarjansa Teho-osasto. Ja tottahan se on, myös koulumaailmassa kuhistaan milloin mistäkin.

Det var ju den här sommaren jag skulle förnya mina litteraturlistor och uppdatera författarpresentationerna. Äntligen läsa Sofi Oksanen. Och alla gulnande tidningsurklipp i plastkorgarna i skåpen sen, dem borde jag ha gått igenom redan i våras. Kurs tre fungerar inte som den är nu, det har jag vetat hur länge som helst, men om den någonsin bli bra borde jag göra om den från början och när orkar jag nu med det?

Taka-Töölön Linnankoskenkadulla sijaitsee Diktoniusskolan, yhdistetty yläkoulu ja lukio. Opettajakuntaan kuluvat muun muassa stressaantunut ja yksityiselämäänsä väsähtänyt kieltenopettaja Tove, äitiyttä opetteleva bi/ge-opettaja Jenny, suosittu yhteiskuntaopin opettaja Max, myrkyllinen ja eläkeikäänsä lähestyvä Mirri, insinöörin ammatista matematiikan opettajaksi siirtynyt Freddu ja monia muita. Koulun arkeen kuuluu oppitunteja, kokouksia, työryhmätapaamisia, opintoretkien järjestämisiä ja tietysti juoruja, juonitteluja, rakkautta ja huolta niin oppilaista kuin kollegoistakin.

Lärärrummet kertoo koulun elämästä yhden lukuvuoden ajan. Suljettujen ovien takana yritetään keksiä, miten auttaa yksinäistä oppilasta, kuinka kuljettaa useampi sata oppilasta metsäreissulle ilman vuokrabusseja, kuka laitetaan minkäkin projektin vetovastuuseen ja miten rauhoitellaan hermostuneita vanhempia. Arkielon keskellä opettajien keskinäiset suhteet ovat koetuksella; toisista juorutaan, toiset rakastuvat, toiset lähes kaatuvat töidensa alla.

Luther on luonut aidonoloisen kouluilmapiirin, vaikka on laitettava merkille että hahmoista on tehty hyvin saippuasarjamaisia. Se sopii tyyliin ja karikatyyrien alta on joka tapauksessa tunnistettavissa tuttuja opettajatyyppejä, ainakin itselleni, kaikella rakkaudella. Toisinaan tapahtumat tosin lähtevät hieman käsistä ja sopisivat paremmin television ruudulle, mutta draama toki elää konfliktista ja jos kirjassa olisi pitäydytty vain koulun tavallisimmissa "ongelmissa" olisi opus varmaan ollut hieman tylsä. Tai ei välttämättä olisi, mutta lieneehän tämä raflaavampi näin.

Improvisation, det är naturligtvis den största bristen i skolundervisningen . Lärare är väl i allmänhet rätt konservativa och försiktiga av sig, vanedjur helt enkelt. Men det är förstås ytterst okollegialt att tala illa om sina arbetskamrater. Freddu drar andan för att avrunda sitt lilla tal på något diplomatiskt sätt, men Tomas hinner före.
- Jag tyckte bättre om Boris.

Opettajia kuvataan lempeästi ja mielestäni ihanasti ihmisinä. Työpaikalla paiskitaan töitä, kotona pyritään elämään omaa elämää vaikka työasiat mielessä keikkuvatkin. Myös oppilaista Luther puhuu monin tavoin, kauniistikin. Minusta oli mukavaa, että kaikkia teinejä ei kuvattu kauheina riiviöinä, vaan inhimillisinä siinä missä opettajiakin.

Jos viihteellinen katsaus opettajainhuoneen suljettujen ovien taakse kiinnostaa, suosittelen Lärärrummettia. Lutherin kirja on helppolukuinen, paikoin dramaattinen ja koko matkalta lämminhenkinen.

Annika Luther: Lärärrummet (suom. Opettajainhuone, Teos)
Schildts & Söderströms, 2013. 267 s.
Kansi: Otto Donner

Bo Carpelan: Kesän varjot

Olen ajatellut lukevani Bo Carpelania jo jonkin aikaa. Viime vuonna sain joululahjaksi Kesän varjot (Otava, 2005; Berg, 2005) ja kun tässä nyt yritän näitä oman hyllyn opuksia lukea niin mikäs tässä. Olihan opus myös yltänyt Helsingin Sanomien lukijoiden listalle sijalle 19, kun valittiin 2000-luvun parasta kotimaista kirjaa.

"Tule Bergiin, haluan puhua sinun kanssasi, aika rientää."

Mattias palaa viisikymmentäviisi vuotta myöhemmin Bergmarkien vanhaan sukutaloon kirjeen kutsumana. Bergissä vaeltavat vanhat aaveet ja kattopalkit valittavat muistojen alla. Mattias muistaa sotakesän 1944, kohtaa taas menneisyytensä ihmiset, hoitokodissa olevan veljensä ja talon asukkaat. Nurkissa kuiskailevat pimeät muistot ja kaikuvat kimeät huudot. Mieli nostaa esiin kuvia kesistä, polkupyöristä ja pelloista, isän ja äidin kireistä ilmeistä, uutuudenkarheista arkuista junan kyydissä.

Kesän varjot kulki vanhuuden viitta yllään. Aika kuluu soljuen, nykyhetkestä siirryttiin menneisyyteen kuin huomaamatta, muistot heräsivät henkiin vanhojen paikkojen tullessa näkyviin. Menneisyyden lisäksi taustalla väijyy rakkaus, kadotetut ja menetetyt, ehkä vielä tulevat. Paljaat lapaluut, leveät kesäiset hymyt ja pettymykset muodostavat oman verkkonsa, johon Mattias kietoutuu.

Teksti oli minulle vaikeaa, se vaati keskittymistä. Lauseet rönsyilevät, rivien välissä kerrotaan enemmän, kaiken yllä tuntuu lepäävän raskas pölykerros. En tiedä oliko ajoitus huono vaiko kenties tutustumiskohde liian haastava. Luin useita lukuja uudelleen, yritin päästä mukaan. Toisinaan onnistuin, sitten minut taas huitaistiin sivuun.

Pidin eniten Marinan hahmosta, valokuvaajasta joka haluaa tallentaa ihmiset, hetket. Jos hänen kuvistaan järjestettäisiin näyttely, haluaisin nähdä sen, upota Kuviin, sen hetken liikkumattomuuteen jolloin painan suljinta, siihen mikä herää elämään pimiössä tai mikä hylätään elottomana. Se vie kaikki voimat, koko elämän. Minulla ei ole ollut muuta, ei miestä, ei lapsia, vain tämä että kokoaa hiljaisuuden joka usein jää piiloon tapojen ja tottumusten alle.

Suosituksia Carpelanin muista teoksista otetaan vastaan.

Kesän varjot sopisi varmaankin luettavaksi rauhalliseen hetkeen, siihen kun mieli on tyyni eivätkä silmät painu kiinni, hetkeen jolloin voisi keskittyä ja kulkea kerronnan mukana. 

Bo Carpelan: Kesän varjot (Berg, 2005)

Otava, 2005. 206 s.

Suomentanut: Oili Simonen

Kansi: Timo Numminen

Ulla-Lena Lundberg: Is

Vielä hallitsevasta talvesta huolimatta kaipaan jo vapaita vesiä.

Ulla-Lena Lundbergin uusimmasta romaanista Is (Schildts & Söderströms, 2012; suomennettu Jää) kuuli viime vuonna paljon hyvää. Ensin se viehätti blogeissa, sitten se palkittiin Finlandialla ja lopuksi vielä sai toisen sijan Blogistanian Finlandia 2012 -äänestyksessä. Olihan se siis luettava ja koska olin sitkeästi lukenut ihanat Bargumitkin ruotsiksi päätin yrittää myös tämän kanssa.

Prästen har stått ute ete bra tag fast prästfrun här ryckt honom ett par gånger och sagt att han förkyler sig. Men han står kvar, och när han ser sin kyrka klättra upp på berget och signalera med sitt röda tak blir han högtidlig och samtidigt stort leende, och när vi kommer in i viken ser han så glad ut att alla tänker att set här kommer att gå bra. Han vinkar på långt håll och de vinkar och ropar välkommen. Han ropar tack och här är vi, och snälla människor, ni har stigit upp mitt i natten för att ta emot!

Nuori pastori Petter Kummel saapuu vaimoineen ja tyttärineen eristyneeseen saaristoon. Tänne hän haluaa jäädä, saada oman seurakunnan sitkeistä saaristolaisista, jakaa heille uskoa ja lohtua. Perhe alkaa tehdä pappilasta omaansa. Petter tutustuu seurakuntalaisiinsa ja viehättää heitä vilpittömyydellään ja innollaan. Mona puolestaan on rautainen työntekijä, joka haluaa välttämättä hoitaa omat lehmänsä, hoitaa heinäpeltonsa ja valmistaa siinä sivussa kasoittain voileipiä pappilan lukuisille vieraille.

Lundberg kuvaa elämää saaristossa kauniisti, mutta ei liikoja runoillen. Jäät tulevat, merituuli pyörii nurkissa, vuodenajat vaihtuvat. Pappilassa toivotaan paljon tulevaisuudelta, uskotaan siihen että kaikki sujuu. Pariskunnnan lapset kasvavat vanhempiensa erilaisten luonteiden, isän iloisuuden ja äidin napakan käytännöllisyyden, koulimina. Jokaisella persoonalla on paikkansa. Persoonia kirjasta löytyykin: itse olisin lukenut mielelläni enemmän postilaivaa ajavasta Antonista sekä lääkäri Gyllenistä.

Ruotsin kielen taitoni ei ole päätähuimaava, mutta koin sen riittävän kirjan lukemiseen. Sanakirjaa en jaksanut käyttää kertaakaan. Vaikka osa merenkulkuun ja kirkkoon liittyvistä sanoista oli vieraita, välittyi tarinan tunnelma silti ja joidenkin sanojen merkitys valkeni lukiessa.

Ute mot det öppna havet ligger stråk av svart och grönt och violett som dras ihop och expanderar medan istäcket går i vågor och knakar och jämrar sig, brister och ryter. Längre ut hörs dånet av stora havet sor frigör sig. Vid synraden ligger det ett guldstråk efter dagens solsken, men den djupnande skymningen låter landen svartna. Silvrig och vit törnar isen mot svärtan. Fader Leonard har tårar i ögonen. Petter står andäktig.

Jää on kirjassa monessa osassa. Saaristossa se yhdistää ihmisiä tehden kulun saarien välillä helpommaksi, mutta toisaalta jäähän ei myöskään tule suhtautua leikiten. Kirkas jää voi milloin tahansa pettää varomattoman kulkijan alla ja vaatia omansa.

Keskustelin Lundbergin teoksesta eilen kollegan kanssa. Hän puhui siitä, kuinka tarina on sellainen että ei ole aivan varma pitääkö siitä vai ei. Olen samaa mieltä. En vieläkään ole varma, olenko enemmän viehättynyt vai suhtaudunko teokseen neutraalimmin.

Toisaalta tarinan lukeminen tuntui hieman kuin kävelisi meren jäällä. Se on nautittavaa, mutta samalla täytyy kuitenkin olla varovainen ja hereillä, kuunnella päästääkö jää ääniä askelten alla. Täytyy pitää itsensä valppaana, vaikka nauttiikin hetkestä.

Haasteet: Kolmas uusi kotimainen kirjailija koettu.

Ulla-Lena Lundberg : Is
Schildts & Söderströms, 2012.
Kansi : Helena Kajander

Johan Bargum: Sensommar (suom. Syyskesä)

Johan Bargumin Seglats i september -teoksesta (suom. Syyspurjehdus) innostuneena päätin tarttua myös herran varhaisempaan tuotantoon. Lukuun pääsi ensimmäisenä tuttavien kehuma Sensommar (Gummerus, 1993; suom. Syyskesä). Päätin myös samalla petrata ruotsiani, joten luin kirjan toisella kotimaisella.

Det var Carls idé, inte min, försökte jag.
Skyll inte på din lillebror, sa hon.
Hur många gånger har jag hört henne säga just de orden?

Sensommar liikkuu kolmessa aikatasossa päähenkilö Olofin elämän ympärillä. Jo nuoruudessa isoveli jäi vahvemman ja osaavamman pikkuveljen jalkoihin, eikä tilanne ole muuttunut aikuisuuden aikana. Kun veljesten vakavasti sairas äiti tahtoo viettää viimeiset päivänsä Vidarnäsin huvilassa ja saada molemmat poikansa paikalle, joutuvat Olof ja Carl jälleen kohtaamaan.

Kyse ei ole kuitenkaan vain veljellisestä kinastelusta, vaan menneisyydestä löytyy myös vaiettuja salaisuuksia joita Bargum hienostuneesti lukijalleen avaa. Veljesten välistä jännitettä pyrkivät tasapainottamaan niin Carlin vaimo ja lapset, äidin miesystävä Tom-setä sekä sisar Heidi, poikia hoitamaan pyydetty maijapoppasmainen diakonissa.

Jag kommer att minnas det. Jag kommer inte att sakna det. Jag har redan lämnat de bakom mig, som man lämnar barndomen bakom sig, en smula förvånad över dess oskuld, men utan sorg, eftersom man vet att ingen återvändo finns.

Bargum kirjoittaa kaunista, mutta silti selkeää kieltä. Täytyy myöntää, että aivan (tai läheskään) kaikkia sanoja en ymmärtänyt, mutta menossa pysyi mukana myös hieman ruosteisella ruotsilla. Sama tunne oli lukiessa Seglatsia, mutta kirjan syksynkirpeäään tunnelmaan pääsi vaikkei jokaista sanaa tarkistanutkaan.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan Sensommar oli haikea, mutta silti aurinkoinen pieni kirja. Sen sisällä oli paljon surua ja hiljaisuutta, mutta myös viimeisten lämpimien päivien riehakasta naurua ja iloa. Sensommarin kanssa tarjoiltavaksi suosittelen ukkossherryä ja musiikiksi mitä tahansa lukijan korvaa miellyttävää savikiekolta soitettuna.

Syyskesäisissä tunnelmissa on viihtynyt myös Liisa, jonka tekstin kautta pääsette myös moneen muuhun teosta käsittelevään arvioon. Liitän tämän myös toiseksi suorituksekseni hurmaavaa Underbara finlandssvenskor vid papper -haastetta.

Johan Bargum: Sensommar 
Söderström & Co, 1993.
Suomennettu: Syyskesä (Tammi, 1993)
Suomentanut: Rauno Ekholm
Kansi: Johan Petterson (kiitos tiedosta Pekalle!)

Johan Bargum: Seglats i september (suom. Syyspurjehdus)

Johan Bargumin Seglats i september (Schildts & Söderströms, 2011) tuli vastaan kirjastossa ja lähti ihan vahingossa matkaan. Minä en ole pitkään aikaan lukenut mitään ruotsiksi, saati puhunut sitä, mutta jokin sanoi että tämä Bargumin pieni suuri teos kyllä tulisi luettua. Eikä se tunne ollut väärässä.

Jag spanade ut mot havet. Inte en båt i sikte. Men fyren blinkade och blinkade. Fyrar är som änglar, brukade Elin säga, de finns alltid där när någon behöver dem, och de finns där också när ingen behöver dem.

Tarina kerrotaan kahdessa osassa, ensin Olofin kannalta poliiseille ja sitten Haraldin näkökulmasta hänen jättämässään kirjeessä. Kaksi vanhaa miestä, jotka eivät ole edes ystäviä mutta joita yhdistää nainen, Elin, purjehtivat syksyn viimeisinä päivinä itään ja jotain tapahtuu. Tarina kietoutuu niin rakkauden, kuoleman kuin merenkin ympärille, hiljaa natisten kuin köydet purjeissa.

Tarina kulkee niin meren aalloilla, rantakallioilla kuin Helsingin kaduillakin. Kirjan Töölö tuntuu ihanan tutulta ja saa minut kaipaamaan Museokatua, Hesperianpuistoa ja merenrantaa.

Voin ihan rehellisesti sanoa, etten ymmärtänyt kaikkia sanoja enkä jaksanut niitä tarkistaa. En minä englanninkielisessä tekstissäkään aina ymmärrä kaikkea, riittää että tunnelma välittyy. Ja se välittyi.

Seglats i september jättää lukijan kellumaan jonnekin avoimuuden aalloille, mutta turvallisesti. Meri kantaa kyllä venettä ja on itse päätettävä, minne haluaa suunnata.

Jag skrek en stund still. När jag såg upp var fågeln alldeles nära. Den titade på mig. Den höö sitt huvud egendomligt högt, näbben i vädret, som om den velat säga mig: upp med hakan.

Minä tahtoisin kannelle istumaan, tuulta kuuntelemaan. En osaa purjehtia, mutta vielä minä ehdin oppia.

Luen Seglats i septemberin varmasti vielä uudestaan, ehkä suomeksi jotta pysyisin paremmin selvillä purjehdustermeistä. Ja tahdon myös lukea muuta Bargumilta, minä viihdyn tämän suomenruotsalaisen herran kanssa aivan liian hyvin jättääkseni tämän tuttavuuden tähän.

Istuinkaukalossa ovat laineita kuunnelleet myös ainakin Joana (joka muun muassa pohti mitä ihminen pelkää ja mitä rakkaus on), Katja (jolle tämä oli kuulaan väkevä), Maria (jolle tässä oli jotain samaa rauhoittavuutta kuin myrskyävässä meressä), Karoliina (joka kuvaili kieltä monikerroksisuudessaan yksinkertaiseksi) ja Leena Lumi (jolle kieli oli tyylikästä, älykästä ja erittäin hienovireistä).

Luettu osana Underbara finlandssvenskor vid papper - haastetta (Finlanddsvenska herror) sekä Merten äärillä-haastetta.

Johan Bargum : Seglats i september.
Schildts & Söderströms, 2011. 122 s.
Kansi: Helena Kajander.
Suomennettu: Syyspurjehdus, Tammi 2012.
Suomentaja: Marja Kyrö.

Toinen kuva on otettu kihlajaispäivänä heinäkuussa, Matinkylän rannassa. Oli kaunis ilta ja noin 10 minuuttia kuvan ottamisen jälkeen satoi kaatamalla. Upeaa.