Vaihtoehtohistoriaa, eläviä kuolleita ja enkeitä eli monipuolinen lukumatka Atorox-esiraatilaisena

Osa omasta Atorox-pinostani.

Suomessa julkaistaan todella paljon hyvää spefiä. Sain huomata tämän jälleen kerran ollessani tänä vuonna ensimmäistä kertaa osana Atorox-esiraatia ja sen jälkeen vielä mukana finaalivaiheen äänestäjänä. Esiraatilaisena sai lukea aikamoisen määrän novelleja ja aikataulujen kanssa sai hieman kiriä, mutta kokonaisuutena kokemus oli ehdottomasti positiivinen.

Esiraatiin päädyin yksinkertaisesti Twitterin kautta. Turun Science Fiction Seura haki lisää raatilaisia viime marraskuussa, joten lähetin heille sähköpostia ja pääsin mukaan. Hommaa aloiteltiin jo viime vuoden puolella, mutta suurimman osan novelleista luin helmi-maaliskuun aikana.

Esiraatilaisena olin välillä vahvasti oman lukumukavuusalueeni ulkopuolella. En esimerkiksi lue yleensä lainkaan kauhua, mutta nyt se oli käytännössä pakollista. Myöskään sotaisista aiheista ponnistava vaihtoehtohistoria ei aiheuta minussa pääsääntöisesti intohimoa, nyt pääsin lukemaan myös sellaisia tekstejä. Esiraadilta oletettiin joka tapauksessa sitä, että novellit on arvioitava objektiivisesti ja siihen pyrin parhaani mukaan, vaikka novellit eivät aina henkilökohtaisesti miellyttäneetkään.

Onneksi novellien jatkoonpääsy ei kuitenkaan ole yhden ihmisen harteilla. Meitä esiraatilaisia oli tänä vuonna viisi ja lisäksi sekä Atorox-vastaava Anna Mattila että TSFS:n sihteeri Katja Juusela lukivat muutamia novelleja. Novellit jaettiin esiraadin kesken luettaviksi siten, että jokainen luki noin kolmasosan novelleista ja jokaisen novellin luki kaksi esiraatilaista. Esiraatilaiset antoivat novelleille 1 tai 0 pistettä sen mukaan, kokivatko he novellin olevan riittävän hyvä jatkoon päästäkseen. Itse pidin ohjenuorana sitä, että novelli oli hyvin kirjoitettu ja mietitty kokonaisuus, jossa mahdollisesti oli vielä jotain yllättävää tai kiinnostavaa aiheensa käsittelyn suhteen. Novellihan voi olla hyvä, vaikka se käsittelisi myös ns. loppuunkaluttua aihetta perinteisin juonenkääntein, mutta se ei mielestäni riitä silloin, kun valitaan nimenomaan sen vuoden parasta spefinovellia.

Itse luin ehdokastekstejä 104 kappaletta, joista osa oli raapaleita. Olin hieman yllättynyt, että en ollut ehtinyt lukea teksteistä ainuttakaan ennen esiraatilaisuuttani, vaikka ainakin kuvittelen lukevani varsin paljon spefiä. Esiraatilaisuus antoi myös hyvän syyn viimein tutustua kotimaisten spefilehtien ihmeelliseen maailmaan ja totean, että syytä olisikin seurata niitä aktiivisemmin. Kiinnostavan novellitarjonnan lisäksi niissä nimittäin arvioidaan kiitettävästi vuoden aikana ilmestyneitä spefiteoksia ja lisäsin siinä samassa lukulistalleni useampia teoksia.

Luku-urakan jälkeen olikin kiitollista päästä osallistumaan myös varsinaiseen finaaliin eli äänestysvaiheeseen. Äänestys on tosiaan avoin kaikille, sillä siihen on vain ilmoittauduttava ja sitouduttava lukemaan kaikki ehdokasnovellit, joita oli tänä vuonna 21 kappaletta. Lopulliselle ehdokaslistalle pääsi useampi sellainen novelli, jota en ollut esiraativaiheessa lukenut, mutta äänestystä varten luin jokaisen novellin joka tapauksessa kertaalleen läpi. Äänestysaikataulu toimi hyvänä lukumotivaattorina ja tiukkamielisemmän esiraativaiheen jälkeen oli jopa rentouttavaa päästä arvottamaan tekstejä täysin omien mieltymysteni mukaan.

Nyt odotan kiinnostuksella, mikä novelleista sai finaalivaiheessa parhaat pisteet ja valitaan vuoden parhaaksi. Finaalivaiheen äänestäjiä ilmottautui tänä vuonna mukaan 101 kappaletta, joten hajontaa todennäköisesti on. Omalla listallani pääsi korkealla useampi novelli, jotka olivat kerronnaltaan lämminhenkisiä, jopa humoristisia, ja joissa ei ollut sijaa turhille, (nais)kehoa esineellistäville kohtauksille.

Lopuksi lähetän vielä kerran kiitokset Atorox-vastaava Anna Mattilalle. Anna hoiti viestinnän tavalla, että ensikertalainenkin pääsi kelkkaan mukaan, piti jämptisti huolta aikatauluista ja on selvästi spefikirjallisuuden puolella.

Voisin hyvin kuvitella lähteväni esiraatihommiin uudestaankin ja vähintäänkin aion ilmoittautua äänestäjäksi. On ilo huomata, että Suomessa julkaistaan niin paljon hyvää ja monipuolista spefiä.

Atorox-voittaja julkistetaan tänä vuonna Virtuaali-Finnconissa (10-12.7.). Atorox-voittaja julkistetaan samassa tilaisuudessa Nova-kirjoituskilpailun voittajan kanssa lauantaina 11.7. klo 13.15 alkaen.

Jos tämän vuoden ehdokasnovellit kiinnostavat, on koko lista nähtävissä täällä ja lisäksi Nörttityttöjen raati on arvioinut postaussarjassaan kaikki tämän vuoden ehdokkaat. Sarjan ensimmäiseen postaukseen pääset tästä.

Kimmo Ohtonen: Soturin tie (Ikimaa #1)

Perinteikäs fantasiaseikkailu pohjoisissa maisemissa

Kuusilaaksossa Oliver ja hänen äitinsä ovat outolintuja eivätkä he juuri ole kyläläisten kanssa tekemisissä. Kun äiti katoaa, ei kukaan halua auttaa, kunnes Oliverin uniin ilmestyy valtava, todelliseksi osoittautuva karhu. Alkaa vaarallinen matka Ikimaahan, jonne Oliveria saati tämän äitiä ei todellakaan tahdota takaisin. Samaan aikaan Kalla, harvenevan Hukkaklaanin nuorin, yrittää epätoivoisesti saavuttaa menestystä soturikoulussa päästäkseen metsänvartijaksi suojelemaan susilaumaansa.

Soturin tie aloittaa Kimmo Ohtosen nuorille suunnatun Ikimaa-fantasiatrilogian. Ikimaassa valta on vaihtunut ja julma kuningas yrittää saada vanhat kuiskaajasuvut ja niiden voimaeläimet kukistettua saadakseen itselleen lisää valtaa. Muutenkin valtakunnan tilanne on epävakaa, sillä kuninkaan valtaannousu ei ole sujunut ongelmitta. Tässä uudessa maassa Oliver joutuu opettelemaan selviytymistä uudenlaisissa ympyröissä ja avuksi tähän tehtävään saadaan luonnollisesti Kalla, joka tuntee metsän ja soturin taidot kuin omat taskunsa.

Kuusilaakson dystooppisen ja karun maiseman jälkeen siirtymä Ikimaan reheviin havumetsiin tuntuu helpottavalta. Ohtosen luontokuvaus on asiantuntevaa ja siihen on selvästi panostettu. Oliverille tuntemattomien metsäneläinten pikkutarkka kuvailu tuntuu paikoin jopa hieman huvittavalta. Pohjoisesta luonnosta ja voimaeläimistä ponnistava tarina on sympaattinen ja Ohtonen onnistuu myös pujottamaan tarinaansa kiinnostavia koukkuja tulevasta.

Harmillisesti teos tuntuu hieman viimeistelemättömältä. Lauserakenteet ovat paikoin toisteisia ja tuntuu, että kirja olisi voinut käydä läpi vielä yhden editointikierroksen. Lisäksi tarina nojaa mielestäni liikaakin lajityyppinsä klassisiin elementteihin. Nuori poika matkaa uuteen maailmaan ja saa tietää salaisuuksia menneisyydestään, toinen kertoja on maailmassa kuin kotonaan ja taitava kuin mikä, pahat tyypit ovat todella pahoja ja niin edespäin. Toisaalta kirjassa on myös sen verran hyviä ajatuksia, että sen jaksoi kuitenkin lukea ongelmitta loppuun.

Soturin tie ei siis noussut suureksi suosiksi omassa lukemistossani, mutta toisaalta toivotan lämpimästi tervetulleeksi suhteellisen helppolukuisen ja maltillisenpituisen kotimaisen fantasiakirjan. Löytäköön se kohderyhmästään paljon innostuneita lukijoita.

Kirsin kirjanurkassa pidettiin erityisesti päähenkilöiden tasavertaisuudesta, Suketus jäi kaipaamaan kirjalle pikaista jatkoa.

Helmet-haasteesta kuittaan kohdan kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan ja pisteen Jatkumo-haasteeseen.

Kimmo Ohtonen: Soturin tie (Ikimaa #1)
Otava, 2018. 335 s.

Jessica Townsend: Nevermoor: The Trials of Morrigan Crow

Nevermoor-sarjan aloitus on fantastinen lukusukkula

Jessica Townsendin Nevermoor-sarjan aloitusosaa mainostettiin Suomessa isosti, mikä ilahdutti minua suuresti. Itse luin teoksen alkukielellään ja The Trials of Morrigan Crow kului käsissä varsin nopeaan tahtiin. Käännöksen on kynäillyt Jaana Kapari-Jatta, joten uskallan lukematta todeta että tämä on varmasti vetävä suomeksikin.

Morrigan Crow on kirottu lapsi, jota syytetään kaikista lähialueen onnettomuuksista. Toisaalta hän on kirouksen vuoksi myös kuoleva yhdentenätoista syntymäpäivänään. Onneksi Morriganin elämään saapuu erikoinen Jupiter North, joka nappaa jo kohtaloonsa valmistautuneen tytön mukaansa ja kuljettaa Nevermooriin, ihmeelliseen taikamaailmaan. Jupiter väittää Morriganilla olevan ihmeellisiä kykyjä ja ilmoittaa tämän siksi Wundrous Societyn koetuksiin. Morrigan viihtyy uudessa asuinpaikassaan erinomaisesti ja saa ystäviä, mutta kokee silti syvää epävarmuutta pelätessään olevansa kelvoton liittymään hämmästyttävään järjestöön.

En osaa jättää vertailua Harry Pottereihin tekemättä tälläkään kertaa. Townsend saa minulta heti pisteitä siitä, että tarinassa ei sinänsä ole koulua saati varsinaisia velhoja. Tapahtumat kuitenkin käynnistyvät yksitoistavuotissyntymäpäivänä, Jupiter Northissa on jotain hyvin, hyvin dumbledoremaista (ja Fenissä ehkä hitunen McGarmiwaa) ja pahis-Wundersmithiltä löytyy kieltämättä voldemortmaisia piirteitä (nimeä ei tahdota lausua, on ollut vuosikausia piileskelemässä ja näin pois päin). Toki nämä yhtäläisyydet nousevat varmasti voimakkaasti mieleen siksikin, että klikkailen tällä hetkellä menemään Harry Potter: Hogwarts Mystery -mobiilipeliä.

Jos vertailut jätetään sikseen tai vaikkei jätettäisikään, on kirjassa potentiaalia. Se käynnistyi hieman hitaasti, mutta Morriganin päästessä viimein Nevermooriin asti olin täysin koukussa. Kohdatut koetukset olivat jännittäviä, ihastuin hotelli Deucalioniin ja sen asukkaisiin ja Morrigan oli miellyttävä sekoitus Addams Familyn Fridayn mustanpuhuvaa meininkiä ja lämmintä empatiakykyä.

Kirjan brittikansi ei kutsunut puoleensa ollenkaan, mutta onneksi olin jo nähnyt suomalaisen version ja viehättynyt siitä. Oman painokseni kansi vaikutti lähinnä hupsulta lastenkirjalta, vaikka olihan tässä erityisesti lopussa synkkiäkin sävyjä. Todennäköisesti sarjan meininki tulee myös vakavoitumaan, sillä osia on suunniteltu yhdeksän ja hahmojen kasvaessa kasvavat toki lukijatkin.

Loppuun todettakoon, että palaan varmasti Morriganin seikkailuiden pariin, toinen osa onkin jo ilmestynyt englanniksi. Toiminnantäyteistä ja mukaansatempaavaa (nuorten)fantasiaa lukee aina ilokseen.

HelMet-haasteesta kuittaan kohdan kirjassa on lohikäärme, vaikkeivät ne tässä missään suuressa roolissa olleetkaan, lisäksi tällä saa yhden pojon Jatkumo-haasteeseen.

Yöpöydän kirjoissa kehutaan teoksen ahmittavuutta, Suketus toteaa että Morriganista voi odottaa päähenkilönä vielä paljon.

Jessica Townsend: Nevermoor: The Trials of Morrigan Crow
Orion Childrens Books, 2017. 374 s.

Fantastisia loppuja ja alkuja

Vähemmän fantastinen, mutta silti kelvollinen lukupaikka junan vaunuosastolla. Tässä luvussa Kuura.

Viime vuonna heitin haikeita jäähyväisiä muutamalle sarjalle ja tervehdin joitakin. Koska sarjojen jatko-osista on ollut hieman haastavaa kirjoittaa liikoja spoilailematta, käsittelen tässä luettuja teoksia yleisellä tasolla. Yhteistä tälle setille on joka tapauksessa se, että jokainen niistä edustaa spefi-kirjallisuuden jotakin alalajia ja että ne olivat kaikki vähintäänkin hyviä lukukokemuksia.

***

Haikeimmat hetket vietin viime vuonna J.S. Meresmaan Mifonki-sarjan kahden viimeisen osan, Mifongin kadottaman ja Mifongin lunastaman parissa. Olen seurannut sarjaa vuodesta 2012 ja nyt viisivuotisen yhteisen taipaleen päättyessä pala oli kurkussa, kun jouduin luopumaan tutuista ja rakkaaksi käyneistä hahmoista. En kommentoi viimeisten osien juonta sen kummemmin kuin että Meresmaa onnistuu viemään sarjan kiinnostavaan lopetukseen, ei tyydy ratkaisuissaan niihin ilmeisimpiin ja jättää lankoja sopivasti auki niin, että hahmot jäävät mieleen elämään omaa elämäänsä.

Yleisesti ottaen kommentoitavaa on sitten paljonkin. Mifonki-sarja on viehättänyt minua alusta asti vauhdikkaalla menollaan. Tyyli on sopivan viihdyttävä ja kepeä. Se ei tarkoita, että sisältö olisi höttöistä, mutta reipas meininki ja seikkailullinen ote on ollut otollista alustaa kirjaan uppoutumiselle ja arkihuolien unohtamiselle. Mifonkien parissa olen pystynyt rentoutumaan silloinkin, kun pää on ollut yhtä mössöä ja muihin kirjoihin keskittyminen vaikeaa.

Rakastin myös hahmoja. Tämä todella kirkastui oikeastaan vasta viimeisen osan kohdalla, kun tajusin että nyt minun on päästettävä nämä tyypit jatkamaan eloaan jonnekin kirjan sivujen ulottumattomiin. Näiden värikkäiden tyyppien pariin oli aina helppo palata ja vaikka edellisen osan lukemisesta olisi ollut aikaa, onnistuu Meresmaa pienien muistutusten avulla kertaamaan edeltäviä tapahtumia sen verran että omat ajatukset saa taas järjestykseen. Jään kaipaamaan tätä loistavaa sarjaa.

J.S. Meresmaa: Mifongin kadottama
Myllylahti, 2016. 460 s.

J.S. Meresmaa: Mifongin lunastama
Myllylahti, 2017. 475 s.

***

Viimeiset osansa sai viime vuonna myös Timo Parvelan ja Bjørn Sortlandin yhteinen Kepler62 -sarja. Virus ja Salaisuus johdattavat retkikunnan lapset viimein arvoitusten ratkaisujen luokse. Viimein selvisivät muun muassa ylimääräisen matkustajakapselin arvoitus ja kehen retkikunnassa voi todella luottaa. Sarja loppuu melkomoiseen ryminään ja on viimeisissä käänteissään entistä jännittävämpi ja pelottavampi. Käänteitä oli jopa niin paljon, että pohdin josko sarja olisi kaivannut vielä pidempää mittaa tai edes paksumpaa päätösosaa, jotta lopun hässäkkää olisi ehditty käsitellä rauhallisemmin.

Kokonaisuutena sarja on joka tapauksessa ollut erinomainen. Olen pitänyt piirun verran enemmän Parvelan kynäilemistä osista, joissa on Jonin ja Arin näkökulma, mutta toisaalta vuorottelevien kertojien ratkaisu oli toimiva ja liputan iloisesti suomalaisnorjalaisen yhteistyön puolesta. Pasi Pitkäsen kuvitus on ollut läpi sarjan timanttista.

Sarjan toisen kauden on lupailtu käynnistyvän syksyllä, odotan varovaisen kiinnostuneena. Bloggaukseni ensimmäisistä osista voit lukaista täältä.

Timo Parvela & Bjørn Sortland: Virus (Kepler62 #5)
WSOY, 2017. 189 s.

Timo Parvela & Bjørn Sortland: Salaisuus (Kepler62 #6)
WSOY, 2012. 200 s.

***

Mintie Dasin Storm Sisters -sarjan ensimmäinen osa Kuohuva maailma viehätti minua ja täten sarjan toinen osa Hyiset mainingit (Tammi, 2017) oli luonteva lisäys lukulistalle. Nyt on myönnettävä, että tätä kirjoitettaessa lukemisesta on kutakuinkin vuosi ja juonen detaljit ovat päässeet paljolti unohtumaan, mutta varsinaisen lukukokemuksen muisto on kyllä tallella.

Tarina jatkuu edellisen vanavaedessä. Tytöt saavat uutta tietoa vanhempiensa kohtalosta ja yllättäen näyttää siltä, että he saattaisivat sittenkin olla elossa. Matka käy kohti Pohjanmerta ja kuninkaallista hovia, jonka juonittelua pursuavaan seurapiirin on lisätietojen tarpeessa pakko yrittää soluttautua. Luvassa on siis vauhtia ja vaarallisia tilanteita hameenhelmat heiluen ja miekka viuhuen.

Edelleen pidän hahmoista valtavasti. Tytöt ovat erilaisine luonteineen viehättäviä ja raivostuttaviakin, koska sellaisia nuoret tytöt yleensä tuppaavat olemaan. Kerronnallisesti teos tuntui puolestaan hieman hiomattomalta. Pidän teoksen ideasta todella paljon ja siinä on paljon hyvää, mutta kaipaisin vähän tiivistystä ja vähän lisää terävyyttä, sitten tämä olisi todella hyvä. Pienen alkukankeuden jälkeen juoni kuitenkin vei mukanaan, eli peruspalikat ovat kyllä kunnossa. Varmasti tulen tarttumaan myös sarjan jatkoon, sillä haluan tietää mitä tapahtuu.

Kolmas osa on jo ilmestynyt englanniksi (Ocean of Secrets, 2017) ja kahdella seuraavallakin on jo nimet, mutta suomennoksista en löytänyt tietoa.

Mintie Das: Storm Sisters 2: Hyiset mainingit

Tammi, 2017. 326 s.

Suomentanut: Marja Helanen

***

Sarah J. Maasin Throne of Glass - Lasipalatsi -teosta minulle suositeltiin useammaltakin taholta. Nuori salamurhaajana kunnoustautunut Celaena saa uuden mahdollisuuden, kun tätä tullaan noutamaan kruununprinssin edustajaksi kilpailuun, jossa valitaan seuraavaa Kuninkaan Miekkaa. Suolakaivokset orjankahleineen jäävät taakse ja Celaena matkaa jäyhän kapteeni Westfallin kanssa Lasipalatsiin valmistautuakseen kilpailemaan niin kokeneita sotureita, varkaita kuin murhamiehiäkin vastaan.

Hahmoja Celaena on niin ihana, että vei sydämeni. Kirjoja ja kauniita vaatteita rakastava nuori nainen on samanaikaisesti taitava salamurhaaja ja ristiriitaisuksissaan viehättävä. Sarjan romanssikuviokin on varsin mielenkiintoinen, tässä kun ei salamarakastuta tai olla niiden tunteiden kanssa muutenkaan niin varmoja saati sitten että kiinnostuksenkohteita olisi vain yksi.

Juoni itsessään on lopputulemaltaan ennalta-arvattava, muutoin kirjalle ilmestyvä jatko tuntuisi oudolta, mutta kilpailun kuvaamisen lisäksi kerrotaan paljon myös linnan sisäisestä politiikasta ja keskitytään ratkomaan, kuka tai mikä tappaa järjestelmällisesti ja brutaalisti kilpailun osallistujia. Kirjassa oli omaan makuuni riittävästi viihdyttävyyttä ja jännittävyyttä ja lukusukkuloin sen läpi melko nopeasti. Sarjan toinen osa Keskiyön kruunu (Gummerus, 2018) on jo ilmestynyt ja aion sen varmasti myös lukea.

Sarah J. Maas: Throne of Glass - Lasipalatsi (Throne of Glass, 2012.
Gummerus, 2017. 438 s.
Suomentanut: Sarianna Silvonen

***

Elina Pitkäkankaan Kuura (Myllylahti, 2016) tuo kiintoisan lisän kotimaiseen urbaanin fantasian tarjontaan. Olin mielessäni luokitellut teoksen päässäni paranormaalien romanssien kategoriaan, mutta huomasin ilokseni olevani väärässä. Vaikka teoksessa on romantiikkaakin, ei sen pääpaino ollut suhderuodinnalla.

Kuurankerossa ei ole nähty ihmissusia enää vuosiin, vaikka kaupunkia ympäröikin edelleen muuri ja metsään poistuminen on ankarasti kiellettyä. Lukiolaistyttö Inka joutuu kuitenkin rikkomaan kieltoa veljen jouduttua vakavaan onnettomuuteen ja tulee avanneeksi jonkinlaisen Pandoran lippaan. Ihmissudet ovat lähempänä kuin Inka olisi koskaan osannut arvata. Suurta salaisuutta on vaikea pitää ja Inkan ystävä Aaron huomaa pian sotkeutuneensa asiaan liiankin tiiviisti. Ihmissusien olemassaolo on kirjan maailmassa luontevaa ja kiinnostavasti kuvattua.

Kirja oli todella koukuttava ja tarjosi sitä lukiessani kaivattua lepoa myllerretylle päälle. Pitkäkankaan kerronta on vauhdikasta ja miellyttävää. Tarinassa edetään vauhdilla ja etenkin sen loppu onnistui yllättämään, tällaista menoa ja meininkiä olisin mielessäni osannut odottaa vasta ehkä sarjan toiselta osalta. 

Trilogian toinen osa Kajo (Myllylahti, 2017) on jo ilmestynyt ja kolmas osa Ruska ilmestyy tänä vuonna, molemmat ehdottomasti lukulistalla.

Elina Pitkäkangas: Kuura

Myllylahti, 2016. 355 s.

Kansi: Karin Niemi

Åsa Larsson & Ingela Korsell: Nidstången (Pax #1)

Finlandssvensk läsutmaningen on edennyt minulla nyt miten sattuu ja aikataulut paukkuvat joka suuntaan, mutta olen edelleen sinnikkäästi mukana vaikka kuukausihaasteista jäljessä olenkin. Kesäkuun kirjana oli joka tapauksessa aikanaan en fantasybok som inte verkar innehålla några drakar joten painelin etsintähommiin Tikkurilan kirjaston lasten- ja nuortenosastolle. Useamman lohikäärmepitoiselta vaikuttavan teoksen seasta käteen tarttui Åsa Larssonin ja Ingela Korsellin yhdessä kynäilemä teos Nidstången, siitä näes muistelin Hublasta lukeneeni ja kirjailijoistakin toinen oli tuttu.

Nidstången aloittaa Mariefredin kaupunkiin sijoittuvan Pax-sarjan. Alrik ja Viggo ovat erinäisten käänteiden myötä päätyneet asumaan sijaisperheeseen Mariefredissä, mutta joutuvat heti ensimmäisinä koulupäivinä vaikeuksiin. Alrikin kolttosia päästään onneksi hyvittämään läheiseen puutarhaan, mutta puutarhanhoitajilla Magnarilla ja Estridillä on poikien varalla mietittynä muuta kuin kitkemistä. Ennustuskortit nimittäin ovat luvanneet vanhan kirjaston puolustajiksi avustajia ja näyttää uhkaavasti siltä, että nuoresta iästään huolimatta Alrik ja Viggo ovat nämä odotetut pelastajat. Teoriaa tukee kovasti se, että joku selvästi haluaa pojat pois Mariefredistä ja äkkiä.

Mytologia ja taikuus yhdistyvät kutkuttavasti ja minun lukumakuuni sopivan jännittävästi. Täytyy myöntää, että jätin kirjan lopun lukematta illalla kun pelkäsin että näen turhan levottomia unia. Kerronta on toimintapainotteista ja henkilöhahmoihin saadaan tässä osassa vasta pintapuolinen kosketus. Toisaalta osia sarjaan on ilmestynyt jo kahdeksan, joten oletettavasti taustoja syvennetään kirjojen kuluessa. Oikeastaan tässä tapauksessa pidän ratkaisusta, sillä tarina nappasi heti mukaansa ja hahmoista annettiin kuitenkin sen verran tietoja että heihin sai hieman tutustua ja uteliaisuus heräsi.

Kerrontaa syventävät Henrik Jonssonin sarjakuvamaiset kuvitukset. Tyyli sopii hyvin kirjan tunnelman ja pidin Jonssonin kynänjäljestä muutenkin. Työhistoriassa miehellä on muun muassa DC:n Batmanin piirtämistä enkä lainkaan ihmettele, jälki sopii varmasti hyvin myös supersankarihommiin.

Ruotsin suhteen kirja oli palkitseva ja samalla paikoin haastava luettava. Peruskieli rullasi siis mukavasti, mutta fantasiaulottuvuus toi sanastoon sellaisia termejä jotka eivät aivan niin helposti kääntyneet. Esimerkiksi nidstångenille en vieläkään keksinyt sopivaa suomennosta, vaikka merkityksen löysinkin lopulta googlailemalla ja wikipedian artikkelisivujen kieliä vaihtamalla. Nopealukuinen tämä joka tapauksessa oli, sillä tarinaa ei ole turhia pitkitetty. Pieni miinus lopun cliffhangerista, jonka toki ymmärrän, julkaistiinhan sarjan toinen osa samaan aikaan ja täytyy myöntää että itseäkin alkoi heti himottaa toisen osan käsiinsaaminen.

Hippasen ihmettelen, että sarjaa ei ilmeisesti ole suomennettu yhden yhtä osaa, menevän kauhupainoitteisen fantasian luulisi iskevän suomalaiseenkin lukijakuntaan. Suosittelen mahdollisesta kielimuurista huolimatta testaamaan, itsekin joutunen hankkimaan seuraavia osia kirjastosta.

Åsa Larsson & Ingela Korsell: Nidstången (Pax #1)
Bonnier Carlsen, 2014. 142 s.
Kansi ja kuvitus: Henrik Jonsson

Holly Black & Cassandra Clare: The Bronze Key (Magisterium #3)

Holly Blackin ja Cassandra Claren Magisterium-sarja on edennyt jo kolmanteen osaansa The Bronze Key. Tuttuun tapaansa kirja lähtee vauhdikkaasti käyntiin eikä juuri jarruttele ennen viimeistä sivua. Tapahtumat jatkuvat kutakuinkin edellisen kirjan rymistelystä, mitä nyt taas on välissä vietetty kesälomaa. Callin henki on siis edelleen uhattuna, vaikka maagiyhteisön suurin uhka onkin tavallaan eliminoitu. Sen kummemmin en kuitenkaan juonesta tässä avaudu, sillä koko kirjan ollessa aikamoista jatkuvaa tykitystä tuntuu hassulta yrittää tiivistää sitä muutamaan virkkeeseen spoilaamatta liikoja.

En nyt muista kenen kirjailijan tai kuuluisuuden suusta kannessa ollut blurb oli ongittu, mutta siinä joka tapauksessa todettiin Magisterium-sarjan solahtavan mukavasti Harry Pottereiden jättämään niin sanottuun tyhjiöön. Tavallaan ymmärrän ja allekirjoitan, sillä maagikoulumeiningissä on paljon samaa kuin Pottereissa, mutta kuitenkin niin, että kirjat eivät tunnu kopioilta. Toisaalta paljon jää myös puuttumaan.

Sinänsä on arvostettavaa, että Black ja Clare ovat pyrkineet pitämään sarjan kirjat suhteellisen napakoina paketteina, sillä kaikkien kirjojen ei tarvitse olla monisataasivuisia järkäleitä. Silti näissä olen jäänyt kaipaamaan nimenomaan lisää lihaa luiden ympärille. Olen kolmen kirjan lukemisen jälkeen edelleen hieman pihalla siitä, miten maagikoulu toimii, keitä siellä opiskelee tai opettaa, miten siellä opiskellaan ja ylipäätänsä miten Blackin ja Claren luoma maailma toimii. Myös henkilöhahmot ovat jääneet etäisiksi, ja siten minua ei nyt hirveästi hetkauttanut eräskään traaginen tapahtuma tässä viimeisessä osassa. Potentiaalia kyllä olisi ja minulla kiinnostusta, joten harmittaa tällainen suurpiirteisyys.

Lukenen silti sarjan seuraavatkin osat (neljäs ilmestyy jo lokakuussa), sillä köykäisyydestään huolimatta teokset lukee nopeasti ja elättelen toivoa josko jotain kehitystä tapahtuisi.

Holly Black & Cassandra Clare: The Bronze Key (Magisterium #3)
Corgi Childrens, 2016. 256 s.

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia (Kaksosauringot #1)

Erika Vikin esikoisteos Hän sanoi nimekseen Aleia (Gummerus, 2017) pääsi yllättämään iloisesti, vaikka olinkin kuullut jo kehuvia huhuja taholta jos toiselta. Steampunk-henkinen fantasiatrilogian aloitusosa nappasi mukaansa heti alkumetreiltä ja piti napakasti otteessaan koko reilun 500-sivuisen mitan ajan. Kyllä kelpaa tällaista fantasiaa Suomessa painaa!

Corildon on seleesi, joka toimii Seuran kartografina Dwyrin mantereella. Myrskyisenä talvipäivänä hänen majakapaikkansa portille lyyhistyy tyttö, joka ei muista itsestään tai menneisyydestään muuta kuin nimen, Aleia. Corildon ottaa Aleian vastahakoisesti kattonsa alle, huolia kun on jo muitakin hänen havaitessaan poikkeamia seleesien aistimassa mahdissa. Vähitellen selviää, että Aleia ei kuitenkaan ole tavallinen ihmistyttö vaan pystyy myös aistimaan poikkeamat ja omaa muutenkin erikoisia kykyjä. Kaksikko lähtee vauhdilla kohti Seleesiaa selvittämään asioita, mutta taho jos toinenkin haluaa estää heidän etenemisensä.

Päähenkilöiden lisäksi myös useat tärkeisiin asemiin nousevat sivuhahmot ovat kiinnostavia persoonia. Kirjassa maltetaan syventää ja kertoa heistä riittävästi, mutta ovelasti jätetään koukku jos toinenkin seuraavia osia varten. Pidin kovasti itsepäisestä katujen kasvatti Mateosta, sympaattisesta Arata Errenistä ja räiskyvästä Esmestä, oikeastaan voisin luetella tähän lähes koko hahmokavalkadin. Kovasti odotan myös oppivani lisää fennekeistä ja amargundeista.

Vikin luoma maailma on runsas ja kiinnostava, omanlaisensa mutta silti tutun oloinen. Tiedättehän, sellainen että tuntuu kuin olisi käynyt siellä aiemminkin. Se on hyvä merkki (fantasia)kirjassa minulle se. Kerronta on muutenkin sujuvaa ja kieli hiottua, tätä luki ilokseen. Tekisi mieli hehkutella useampaankin kohtaa, mutta tuntuu että enempää puhuminen spoilaisi liikaa ja jotenkin tämän tyytyväisyyshyrinän haluaa myös pitää itsellään.

Kehumiseksihan tämä siis meni, mutta menköön. Onneksi sarjan toinen osa Seleesian näkijä tuli jo elokuussa, odotan lukemista innolla!

HelMet-haasteesta pokattakoon kohta fantasiakirja.

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia (Kaksosauringot #1)
Gummerus, 2017. 532 s.

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija (Väki #1)

Kallvikin rannoilla merta ja saaristoa katselee myös Kiuru ystävineen.

Flunssapäivätkin sujuvat kevyemmin hyvän kirjan parissa. Sain mahdollisuuden päästä lukemaan Elina Rouhiaisen uuden Väki-sarjan aloitusosaa Muistojenlukija ennakkoon ja kyllä kuulkaas kannatti. Kustantamon urbaaniksi fantasiaksi luokittelema teos vei mukanaan tuttuihin Helsingin maisemiin fantasian lainalaisuuksia hyödyntäen.

16-vuotias Kiuru on periaatteessa tavallinen tyttö, kirjojen parissa viihtyvä ja rauhallinen. Hänellä on kuitenkin erityinen taito, kyky nähdä toisten ihmisten muistot ilmassa lentävinä lintuina ja tarttua niihin. Ajattelemattoman teon seurauksena tämä kyky johdattaa Kiurun Kallvikin niemeen, jossa hän tutustuu romaniveljeksiin Daihin ja Neluun sekä räiskyväpersoonaiseen Bollywoodiin. Myös kolmikolla on erinäisiä taitoja ja kesästä alkaa tulla jännittävä, etenkin kun Kiurun ystävä ja vähän ihastuskin Samuel palaa reissuiltaan kotiin ja liittyy joukon jatkoksi. Erikoistaitoiset ihmiset kiinnostavat kuitenkin myös muita tahoja ja leppoisa rannalla hengailu muuttuu pian joksikin vakavammaksi.

En ollut tutustunut kirjan maailmaan tai taustoihin sen kummemmin lukemista aloittaessani, joten yllätyksiä tuli monta ja tarinaan pystyi keskittymään ihan eri tavalla. Rouhiainen on kehittynyt kirjoittajana hurjasti, teos imaisi heti mukaansa ja piti otteessaan. Myönnettäköön, että uppoutumisessa auttoivat myös kirjan kovin tutut maisemat. Pääpaikka Vuosaari ei itsessään ole minulle kovin tuttu, mutta mieli matkasi onnellisena Kallvikin rannoille ja piipahtamaan töölöläisessä lempiantikvariaatissani Arkadiassa.

Perusasetelmiltaan Muistojenlukija on aika perinteinen, onhan siinä joukko jollain tavalla yhteensopimattomia nuoria erikoisine kykyineen ja taho, joka näistä kyvyistä on kiinnostunut. Rouhiaisen näkökulma tähän on joka tapauksessa ainakin itselleni tuore ja odotan jatko-osien paljastavan enemmänkin näitä salaisuuksia. Tämän lisäksi kirjaan on nivottu hyviä ajatuksia vähemmistöryhmistä, pääsääntöisesti juuri romaneista joihin Kiurukin äidinpuoleltaan kuuluu, ja esimerkiksi sukupuolen moninaisuudesta.

Pidin myös Rouhiaisen aikaisemmin kirjoittamasta Susiraja-sarjasta, mutta täytyy myöntää että Väki kaahotti sen ohi jo alkumetreillä. Kiurun ja kumppaneiden tarina koukutti mukaansa ja koin samanlaista päänsisäistä kutinaa kuin aikanaan Annukka Salaman Faunoidit-sarjaa lukiessani; nyt on hyvä. Laitoin kirjan luettuani samoin tein muutamalle ystävälle viestin, että tämä kirja kannattaa lukea.

Lämmin kiitos kirjailijalle ja kustantamolle mahdollisuudesta päästä lukemaan ennakkokappaletta! Kirjan virallista julkaisua juhlistetaan ensi viikonloppuna Hel-YA! -festivaalien yhteydessä ja suosittelen teosta oikein lämpimästi laadukkaan (kotimaisen) nuortenkirjallisuuden ystäville!

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija (Väki #1)
Tammi, 2017. 320 s.
Kansi: Laura Lyytinen

Katri Alatalo: Älä riko pintaa

Kauhu on minulle verrattain vieras fantasian alalaji, mutta tutun kirjailijan kanssa uskaltaa lähteä kokeilemaan. Katri Alatalon Älä riko pintaa (Vaskikirjat, 2016) kuljettaa lukijan Talvilaakson ja Kesäsaarten maahan. Novelleissa hahmot lähtevät matkalle tai kohti kuolemaa, aikuistuvat ja joutuvat kohtaamaan mielen synkimpiä puolia. Tarinoita on kymmenen, osa niistä on julkaistu aiemmin esimerkiksi Portti- ja Usva-lehdissä. 

Talvilaakson ja Kesäsaarten ollessa tuttuja on tarinoihin helppo heittäytyä. Ne osaa sijoittaa jonkinlaiseen kontekstiin, ajatella tuntevansa maaperän. Tuntuu tosin myös siltä, että uppoutuminen onnistuisi myös ilman Mustien ruusujen maa -trilogian lukemista. Tarinat eivät ole jatko-osia eivätkä niissä täten esiinny samat henkilöt.

Kauhun sävyt kulkevat mukana novelleissa, toisissa lähempänä pintaa ja toisissa synkissä syvyyksissä. Kaltaiselleni kauhunvierastajalle tarinat olivat sopivan pelottavia, joten suurkuluttajille novellit eivät välttämättä tuo suurta jännitystä. Luin tarinoita hitaasti yhden illassa, pitemmät useammissa pätkissä. Nukkumaan uskalsi mennä, mutta välillä tarinat hiipivät uniin ja jäivät myös ajatuksiin pitemmäksi aikaa.

Alatalo kirjoittaa laadukkaasti ja monipuolisesti. Tarinat ovat erilaisia, puutumaan ei pääse. Pidin Alatalon luomista henkilöhahmoista ja tavasta antaa lukijalle aikaa pohtia itse. Omia suosikeitani olivat Talviyön tarina ja Tee minulle syksy, niistä ovat jääneet vahvimmat tunnemuistot. Erityisesti Talviyön tarina hiipi luihin ja ytimiin kylmyydellään ja näyttämällä ihmisluonnon itsekkyyden.

Kiitokset arvostelukappaleesta kirjailijalle. 

Katri Alatalo: Älä riko pintaa

Vaskikirjat, 2016. 302 s.

Kansi: Jarno Kantelinen

Sarianna Suorsa: Evanescent - katoavainen (Rising Moon #1)

Siippa avustaa isopäisempänä ystävällisesti kirjanaamakuvassa.

Kaipailin luettavaksi jotain kevyehköä nuorten fantasiaa, joten nappasin mukaani Sarianna Suorsan esikoisen Evanescent - katoavainen. Teos lupaa aloittaa (jälleen kerran) uuden, kolmannella kotimaisella nimetyn Rising Moon -trilogian. Ulkopuolelta simpsakan näköinen teos osoittautui sisäsivuiltaan tiiviisti painetuksi ja liiankin täydeksi spefiseikkailuksi.

Tarina sijoittuu neljään osaan jaetun maan Lunar-eclipse -nimiseen valtioon. Sodan uhkan alla valtaapitävät ovat yrittäneet istuttaa kansalaisiinsa erilaisia kykyjä saadakseen etulyöntiaseman tulevaan taistoon. Tämän lisäksi kaikkien on kahdeksantoistavuotiaina osallistuttava kolmivuotiseen sotilaskoulutukseen. Tegan ja tämän ystävät Alaric ja Alisha joutuvat vuorollaan tämän koetuksen eteen. Kovapintaisella ja tylyllä Teganilla ja lempeällä mutta vahvalla Alaricilla on omat kykynsä, herkkä Alisha puolestaan joutuu tyytymään pelkkään sisuun koulutuksen alkaessa. Koulussa nuoret pääsevät harjoittamaan kykyään ja voimiaan, mutta valtaapitävien suunnitelmat ovat moninaiset eikä Teganin kova kuori kestä sittenkään kaikkia siihen suunnattuja iskuja.

Suorsan teini-ikäisenä kirjoittama ja vanhempana viimeistelemä tarina ammentaa tutustua nuorten fantasia- ja spefi-kirjallisuuden kuvastosta, Nälkäpelit, Outolinnut ja Twilightit ovat selvästi tuttuja. Eikä siinä mitään, formaatti toimii ja omia ideoita on sijoiteltu joukkoon kiitettävästi.

Hyvä idea haipuu kuitenkin taustalle, sillä kirja olisi kaivannut minun silmääni vielä toimittamista. Toistoa on turhan paljon ja lauserakenteet kaipaavat viilaamista, näiden kautta kirja saisi myös ryhtiä ja tiiviyttä. Olisin myös kaivannut lisää tietoa kirjan maailmasta, nyt se tuntui kummalliselta sekoitukselta nykyajan asioita meikkeineen ja televisioineen ja fantasian peruspiirteitä mystisistä heimojaoista erityiskykyihin. Tunsin itseni epävarmaksi, kun en osannut luoda kirjan tapahtumien ympärille maailmaa.

En siis aivan vakuuttunut tästä Suorsan esikoisesta, vaikka sen suhteellisen kevyesti saikin luettua loppuun asti. Menevästä tarinasta olisi saanut hyvällä viimeistelyllä paremman.

HelMet-haasteesta kuittaan tällä kohdan kirja, jonka kannesta voi tehdä kirjanaaman.

Sarianna Suorsa: Evanescent - katoavainen (Rising Moon #1)
Bookcover, 2015. 292 s.

Rainbow Rowell: Carry On

Rainbow Rowellin Carry On (2015) on lajissaan kiinnostava opus. Se seuraa "valitun" velhopoika Simonin ja tämän ystävien ja vihollisten elämää Watfordin koulussa. Taikatyhjiöitä aiheuttava Humdrum vaivaa koko yhteisöä ja ratkaisu asiaan olisi saatava pian. Kuulostaako tutulta? Velhokouluperinteestä ponnistava tarina on kuitenkin erikoinen, sillä kirjoja on vain yksi ja se on sarjan viimeinen.

Tavallaan Carry Onin lukeminen oli hirveän hämmentävää. Hahmot olivat minulle kuitenkin tuttuja Rowellin Fangirl-teoksen kautta, siinä heistä kirjoitettiin fanifiktiota. Toki taustalla vaikuttaa myös genren tuntemus: päästä saa jatkuvasti hätistää pois mielikuvia Harry Pottereista, Magisterium-sarjasta ja The Unwritten-sarjakuvasta. Ilman omaa velhokoulutaustaa kirjan lukeminen voisi olla haastavaakin.

Samalla tarinan seuraaminen on aika ihanaa. Ollaan jo valmiiksi siellä loppumittelöissä ilman monen kirjan alustusta, minuun luotetaan että osaan yhdistellä asioita ja kuvitella loput tarinasta mielessäni. Hahmojen väliset suhteet ovat myös tavattoman herkullisia. Kirjassa yhdistellään kolmiodraamaa, platonisia ystävyyssuhteita ja yllättäviä liittolaisuuksia hyväksi cocktailiksi. Simon on myös kerrassaan viehättävän vatipäinen ja helposti turhautuva päähahmo (ja ymmärtäähän sen, jos kerran pitäisi olla valittu mutta taikominen ei meinaa ottaa onnistuakseen ja huonetoveri on vihamielinen vampyyri).

Rowell nivoo kerrontaansa tehokkaasti pieniä tapahtumia kuvitteellisista aikaisemmista osista, jolloin kuva hahmojen historiasta täydentyy. Selittämisen makua ei kuitenkaan ole. Samalla tosin alkaa kaivata niiden muiden osien perään, kyllä minä olisin Simonista ja kumppaneista voinut lukea enemmänkin, mutta ehkä hyvä kerrankin näin.

Carry Onin pohjalle suosittelen lämpimästi jo edellä mainitsemaani Fangirl-romaania, se oli ihana. Molemmat sopivat velhokoulukaipuun lieventämiseen ja piinaavaan teinifantasianälkään.

Rainbow Rowell: Carry On
St. Martin's Griffin, 2015. 522 s.

Okklumeus-lukuhaasteen finaali - hirnyrkeistä poliittisiin hahmoihin ja räyhähenkiin

 Kuoleman varjeluksia odotellessa.

Kuten minulle tavallisesti käy piti myös Okklumeus-haasteen kanssa ottaa hillitön loppukiri. Ei sillä, Pottereita lukee aina mielellään, mutta toki olisin mieluummin lukenut rauhassa kuin maanantai-iltana sohvannurkassa silmät kiiluen. Tässä sitä kuitenkin ollaan kahdeksan Potterverseen kuulunutta kirjaa lukeneena.

Toiseksi viimeinen haasteeseen luettu kirja oli sarjan kuudes osa Harry Potter ja puoliverinen prinssi (Tammi, 2006). Kuudentena opiskeluvuotena eloa Tylypahkassa varjostaa Voldemortin paluu, mutta toki pulmia löytyy sen lisäksi jos jonkinlaisia. Harryn taikajuomien oppikirjassa on kiinnostavia tuntemattoman tekijän tekemiä raapustuksia, Dumbledore katoilee koulusta vähän väliä ja Malfoy käyttäytyy entistä oudommin. Lisäksi kaikenmoinen pariutuminen ihmisten kesken aiheuttaa tavattomasti päänvaivaa.

Olen lukenut Prinssin muistaakseni vain kaksi tai kolme kertaa, se on viimeisen osan jälkeen vähiten kertoja käsissä kulunut Potterini. Nyt tosin mietin miksi näin, koska teos oli erinomainen. Juoni syvenee hetki hetkeltä ja nautin, kun voin bongailla pieniä yksityiskohtia joihin ei osaa kiinnittää huomiota ellei tiedä koko tarinaa loppuun saakka. Toki myös päädyin loppupuolella niiskuttelemaan sohvannurkassa siihen malliin, että mieskin ihmetteli mitä tapahtuu. Ajattelin että ei itkettäisi näin paljon, mutta itketti kuitenkin. Kyllä te tiedätte.

Tämän tunnevuoristoradan jälkeen olikin sitten vähän hassua lukea pikapikaa loppuun Pottermoressa julkaistuista tarinoista koottu Short Stories from Hogwarts of Power, Politics and Pesky Poltergeists. Vaikka titteli lupaa lyhyitä tarinoita, on kyseessä pikemminkin kokoelma hermionemaista lisätietoa sarjaan liittyvistä hahmoista, joilla on jotain tekemistä vallan tai politiikan kanssa. Lisäesittelyä saavat mm. Kuhnusarvio, Pimento ja Orave. Viimeinen luku on omistettu räyhähenki Riesulle, jotta ei tulisi niin paha mieli.

Kokoelma on selvästi tarkoitettu sellaisille, jotka on läpikotaisin uitettu Potter-maailman tyrskyissä. Tieto on kiinnostavaa, muttei mitenkään suunnattoman vetävään muotoon kirjoitettua. Teosta ei myöskään kannata lukea, ellei ole jo lukenut koko sarjaa. Pidin kuitenkin Rowlingin kirjoitustyylistä ja arvostan sitä miten tarkasti esimerkiksi taikaministerien valtakausien historia on kerrattu tai miten jokaisen (olennaisen) hahmon taustatarina on loppuun asti mietitty.

Tänään 31.10.2016 on kulunut 35 vuotta Lily ja James Potterin kuolemasta ja ehkä siksikin oli sopivaa että varsinaisista kirjoista viimeisin tässä haasteessa oli Puoliverinen prinssi. Haaste antoi hyvän sysäyksen kauan pohditulle uudelleenluku-urakalle ja innoitti avaamaan suomennokset pitkästä aikaa. Odotan kovasti Kuoleman varjelusten lukemista, en ole aivan varma olenko lukenut sitä suomeksi ollenkaan.

Suurkiitokset Tiinalle haasteen järjestämisestä, kahdeksalla luetulla kirjalla lunastan haasteesta itselleni tittelin Taikaministeri (vaikka olisin voinut mielelläni olla myös kuuden kirjan arvonimen mukaisesti Albuksen kaartilainen). Kaikki haasteeseen liittyvät kirjat löytyvät haastesivulta.

J.K. Rowling: Harry Potter ja puoliverinen prinssi (Harry Potter and the Half Blood-Prince, 2005)
Tammi, 2006. 698 s.
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta
Kansi: Mika Launis

J.K. Rowling: Short stories from Hogwarts of Power, Politics and Pesky Poltergeists
Pottermore Limited, 2016. 71 s.

Liekehtivästä pikarista Feeniksin kiltaan

En voinut vastustaa.

Potterkesä jatkuu, tai no, sehän ei lopu koskaan, mutta Okklumeus-lukuhaaste sen sijaan loppuun ensi viikon maanantaina ja meikäläinen ottaa loppukiriä. Tokihan kuvittelin lukevani kaikki kirjat rauhassa ja uppoutuen tuntikausiksi (kuten teininä), mutta henkinen keski-ikä on ottanut voiton. Onneksi varsinaisen tarinan lumo ei ole hävinnyt mihinkään vaikka turnauskestävyys rykiikin.

Harry Potter ja liekehtivään pikariin (Tammi, 2001) tartuin pienoisella jännityksellä. Edellisestä lukukerrasta on jo aikaa ja Azkabanin vangin aiheuttaman nostalgiapettymyksen jälkeen mietin mitä tästä nyt tulee. Hyvä tuli, onneksi.

Harryn neljäntenä kouluvuonna Tylypahkan normiarki menee sekaisin, kun koulussa järjestetään monta vuotta kiellettynä olleet kolmivelhoturnajaiset ja paikalle saapuu oppilaita kahdesta muusta velhokoulusta. Periaatteessa kilpailuun huolitaan vain vanhempia oppilaita, mutta jotenkin Harryn nimi putkahtaa osallistujat valitsevasta pikarista ja siinä sitä sitten ollaan. Lisäksi kirjassa käydään huispauksen maailmanmestaruuskisoissa, saadaan jälleen kerran uusi pimeyden voimilta suojautumisen opettaja, tanssitaan vaivaannuttavat joulutanssiaiset ja pelätään Voldemortin paluuta.

Liekehtivä pikari on jostain syystä ollut minulle sellainen epämääräinen Potter-kirja, ei huono muttei mikään suuria tunteita herättävääkään. Tällä kertaa kuitenkin sytytti, nukkumaanmenot venyivät ja jännitin kolmivelhoturnajaisia tosissani. Paljon pikkuyksityiskohtia oli myös päässyt unohtumaan, joten jonkinmoisia yllätyksiäkin tuli vastaan. Lopussa myös liikutuin, vaikka tiesinkin mitä tulee tapahtumaan.

Tätä myöten Feeniksin kilta (Tammi, 2004) tuli aloitettua aika rivakkaan tahtiin Pikarin sulkemisen jälkeen, mutta muut kirjat kiilailivat ikävästi sen eteen. Syyslomalla kaipasin jotain tuttua ja turvallista, joten raahasin Kiltaa mukanani bussissa ja jopa lyhyellä Kööpenhaminan lomareissulla. Kannatti raahata, sillä vaikka Kilta on kirjaksi aikamoinen paksukainen oli siihen uppoutuminen joka kerralla helppoa.

Feeniksin killassa velhomaailman turbulenssi jatkuu. Ministeriö kieltäytyy uskomasta hänen-joka-jääköön-nimeämättä paluuta ja mustamaalaa sitä myöten sekä Harrya että Dumbledorea. Tylypahkaan lähetetään uudeksi pimeyden voimilta suojautumisen opettajaksi kammottava ministeriön virkamies Dolores Umbridge, joka yrittää kaikin keinoin samalla sorssia koulun normaalia järjestystä. Tällaista ei toki purematta niellä ja niinpä Voldemortin paluuseen uskovat herättävät vastatoimena henkiin Feeniksin killan. En nyt selosta sen tarkemmin, mutta kirja on täynnä ahdistusta ja lopulta myös surua.

Kilta oli hämmentävän tunteikas lukukokemus. Ensinnäkin ärsyynnyin Harryyn kaikesta teinikiukuttelusta (joo joo, 15-vuotiaana on vaikeaa mutta eläpä jaksa koko ajan huutaa ystävillesi), pelkäsin Umbridgea (höm, höm on karmivimpia tietämiäni kirjarepliikkejä) ja tunteilin kaikesta siitä mikä tapahtui ja minkä tiedän olevan edessä. Koko tarina tuntui entistä monisyisemmältä, ehkäpä juuri siksi että tietää ne taustalla olevat syyt ja tarinat eikä joudu ihmettelemään.

Erinomainen lukukokemus siis, vaikka eihän siitä varsinaisesti mitään epäilystä ollut. Jaana Kapari-Jatan suomennos on mannaa mielelle ja tarinan pariin on aina lohdullista sukeltaa. Esimerkiksi aamujunassa on mahdollista elää aivan omassa Harry-kuplassaan, se on parasta.

J.K.Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari (Harry Potter and the Goblet of Fire, 2000)
Tammi, 2001. 768 s.
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta

J.K.Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta (Harry Potter and the Order of Phoenix, 2003)
Tammi, 2004. 1050 s.
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta

J.K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki

Viimeiset ties kuinka monta vuotta olen todennut, että Harry Potter ja Azkabanin vanki (Tammi, 2000) on ehdottomasti lempi-Potterini. Tämän uudelleenlukukerran jälkeen en kuitenkaan ole siitä enää niin varma. Toki viihdyin Harryn ja kavereiden kanssa myös tällä lukukaudella, mutta jokin taikamaailmassa hieman puudutti.

Harryn kolmas kouluvuosi alkaa huolestuttavilla uutisilla. Vaarallinen vanki Sirius Musta on karannut Azkabanin velhovankilasta ja lisäksi Harry taikoo suutuspäissään kesälomalla ja karkaa Poimittaislinjalla Lontooseen. Rangaistusta ei kuitenkaan tule ja Harry lähtee takaisin Tylypahkaan Ronin, Hermionen ja kumppaneiden kanssa. Koulussa tunnelma on vankikarkurin vuoksi kireä, porteille on asetettu kammottavia ankeuttajia ja kirsikkana kakun päällä Musta kuuluu olevan Harryn perässä. Vaa'an positiivisella puolella ovat kuitenkin uutena oppiaineena alkava taikaeläinten hoito, huispausottelut ja vierailut velhojen kylä Tylyahossa.

Azkabanin vanki heittää kehään monia suosikkiasioitani Potter-sarjassa. Kirjassa esitellään yhdet suosikkihahmoistani eli Lupin ja Potter, näkymättömyysviittaa käytetään paljon, hevoskotkat ovat huikeita ja oppiaineita esitellään monipuolisesti. En sitten tiedä mikä iski, olenko kenties lukenut kirjan liian monta kertaa, mutta etenkin teoksen alkupuolella kahlasin kuin suossa. Onneksi viimeinen kolmannes nappasi taas mukaansa ja olin onnessani kaikesta jännityksestä ja suojeliuksista ja vaikka mistä.

Tästä natinasta huolimatta olen jo aloittanut Liekehtivän pikarin ja se onkin vienyt mukanaan aivan uudella tavalla. Potterkesä jatkukoon, ihan sama vaikka kuukaudet kääntyvätkin jo syksyn suuntaan.

J.K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki (Harry Potter and the Prisoner of Azkaban, 1999)
Tammi, 2000. 456 s.
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta
Kansi: Mika Launis

J.K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio

Oli juhannus ja mökkimatka ja minä, joka unohdin Harry Potter ja salaisuuksien kammion (Tammi, 2002) kotiin. Onneksi on myös mies, joka suostutteli piipahtamaan Myrskylän kirjastossa, hankkimaan kortin ja lainaamaan kirjan ja niinpä sain viettää taas laatuaikaa Tylypahkan käytävillä.

Sarjan toisessa osassa kotitonttu Dobby yrittää kuumeisesti estää Harrya palaamasta Tylypahkaan, sillä siellä tulee kuuleman mukaan tapahtumaan seuraavana lukuvuonna jotain kamalaa. Harry ei kuitenkaan suostu neuvoa noudattamaan saati eteen pölähtävistä esteistä välittämään, vaan kirjaimellisesti kaahaa koululle Ronin kanssa. Pian alkaakin tapahtua, sillä Harry kuulee murhanhimoisia ääniä koulun seinien sisältä ja lopulta sairaalasiipeen kiikutetaan niin oppilaita kuin kummituksiakin. Koulun väkeä kauhistuttaa, uusi pimeyden voimilta suojautumisen opettaja Gilderoy Lockhart ei tunnu säkenöivän hymynsä takana olevan aivan tehtäviensä tasalla ja koulu uhataan sulkea, jos syyllistä hyökkäyksiin ei löydetä.

Minulla on monta vuotta ollut päässäni sellainen ajatus, että Salaisuuksien kammio olisi jotenkin kehno ja hieman tylsä osa sarjassaan. Tämä uudelleenlukukerta kuitenkin pölytti tätä käsitystä, sillä tarinahan oli tavattoman mainio eikä lainkaan tylsä. Koulun käytävillä kuiskaileva uhka, käsittämättömän ärsyttävä ja ihastuttava Lockhart, Ginnyn saapuminen Tylypahkaan ja jännittävä loppunäytös tekevät tästä oikein oivan teoksen. Ehkä oli hyväkin, että edellisestä lukukerrasta on jo aikaa ja toisaalta se, että tietää jo mitä jatkossa tulee tapahtumaan?

Täytyy tosin myöntää, että olin todella yllättynyt siitä että a) kirjassa on niin vähän Hermionea ja b) teoksessa käsitellään koulunkäyntiä Tylypahkassa verrattain vähän. Voi olla, että nämä seikat johtuvat siitä että ne ovat seuraavissa osissa eri tavalla ja velhomaailmaa niin pitkään hengittäneenä tuntuu hassulta, että siitä tuntuu tietävän enemmän kuin mitä luvun alla olevassa kirjassa kerrotaan.

Nyt odotan innolla Azkabanin vangin kimppuun pääsemistä, tavataanhan siinä vihdoin muutamia suosikkihahmojani ja päästään kumartamaan Hiinokalle.

J.K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio (Harry Potter and the Chamber of Secrets, 1998)
Tammi, 1999. 365 s.
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta
Kansi: Mika Launis

Helena Waris: Uniin piirretty polku

Helena Waris ihastutti minua toissavuonna upealla Vuori-teoksellaan ja sitä myötä käsittelyyn lähti viimein Pohjankontu-trilogian aloitusosa Uniin piirretty polku (Otava, 2009). Teos on saanut Kuvastaja-palkinnon vuonna 2010 eikä syyttä, sillä teoksen maailma on huolella luotu ja se on hyvin kirjoitettu vaikka ei kaikissa käänteissä olekaan lajinsa omaperäisin edustaja.

Ihan ensimmäiseksi sanon, että monella sivustolla on teoksesta melkoisen spoilaavia juonikuvauksia, joten en niitä suosittele lukemaan. Itseäni vähän harmitti, kun ehdin sellaisen lukea vaikka asiat ihan pääteltävissä olivatkin. Joka tapauksessa on Aile, mustatukkainen ja noidaksi haukuttu, joka yrittää löytää paikkaansa kyläyhteisössä mutta löytääkin metsästä säihkyväsilmäisen Dain. Sitten on Neitha, neito toisaalla, ja jonka kylään saapuu yllättäen uiskollinen riuskoja ukkosmiehiä ja heistä olennaisimpana veljekset kuin yö ja päivä. Viimeisenä on vielä joku vähitellen heräävä jossain kaukana. Ja kaikki tämä liittyy jotenkin toisiinsa, vähitellen langat kohtaavat ja sotkeutuvat peruuttamattomasti yhteen.

Wariksen luoma maailma jumalineen ja erilaisine kansoineen on kiehtova ja monipuolinen. Moni asia tuntuu tutulta aikaisempien luettujen pohjalta, mutta ei ole puhkikulunutta. Jotkin ratkaisut tuntuivat myös ennustettavilta, toisaalta se oli myös helpotus tarinalinjojen poukkoillessa yhdestä toiseen ja pään työskennellessä nimien, joita on useampi per hahmo, yhdistämisessä oikeaan persoonaan. Parhaimmillaan Uniin piirretty polku on kuitenkin vetävää fantasiaa, pohjoismaisuudessaan ihanan tuttua ja raikasta vuoristojärvineen, kokkolintuineen ja suomaisemineen.

Keskittymättömässä mielentilassa en tätä kuitenkaan suosittele lukemaan. Aloitin kirjan lukien vain lyhyitä pätkiä ja samalla kahlasin läpi toista teosta, joten alku jäi irralliseksi ja tarinoihin tarttuminen kävi hankalaksi. Itsekseen luettuna tarina vei kuitenkin pian mennessään.

Pohjankontu-trilogia tulee varmasti luetuksi loppuun asti, kiinnostuksella odotan mihin seuraavat osat vievät kun jo tässä ensimmäisessä päästiin niin pitkälle (mikä toisaalta oli miellyttävää, koska nyt teos ei myöskään jäänyt ärsyttävään jännäroikutukseen*, siitä ehdoton plussa). Huonomuistisuudesta jatko-osien kohdilla kärsivälle tulee ilouutisena, että kaikki osat ovat jo ilmestyneet, nyt pitäisi vain saada aikaiseksi niiden lainaaminen ja lukeminen.

*jännäroikutus on hieno käännös cliffhangerille, siitä kiitos kanssabloggaajalle ja -twitteristille @katsojana

Helena Waris: Uniin piirretty polku (Pohjankontu #1)
Otava, 2009. 461 s.
Kansi: Tuuli Juusela

Joe Abercrombie: Vain puoliksi kuningas (Särkynyt meri #1)

Joe Abercrombiella tuntuu olevan varsin vakiintunut asema fantasiakirjallisuuden piirissä, itse olen herran teokset onnistunut systemaattisesti sivuuttamaan. Nyt postiluukusta kuitenkin kolisi uusimman sarjan eli Särkynyt meri -trilogian aloitusosa Vain puoliksi kuningas (Jalava, 2016) joten ei auttanut muu kuin ottaa Locus-palkinnollakin koristettu kirja käteen.

Tarina alkaa verisesti, kun sotaretki koituu prinssi Yarvin isän ja veljen kohtaloksi. Raajarikko ja papin uralle haikaillut prinssi saa äkillisen ylennyksen kuninkaaksi ja toki myös samalla velvollisuuden kostaa verityö. Kaikki eivät luonnollisesti uutta kuningasta noin vain hyväksy ja erinäisten juonenkäänteiden myötä Yarvi löytää itsensä orjalaivalta airon varresta. Koston eittämättömyys on iskostunut nuoreen mieheen ja Yarvi päättää kostaa vallananastajille. Siis kunhan vain ensin pääsee pois laivalta ja takaisin kotikaupunkiinsa ja tähän saattaa tarvita yllättäviltäkin suunnilta apua.

Sinänsä siis mennään aika perinteisellä kaavalla: on perimysjärjestysselkkauksia, kuningas on hukassa ja orja voi olla sankari, Loppuvaiheessa teos onnistui tosin tarjoamaan minulle yllätyksen jos toisenkin, mikä nostatti lukukokemuksen laatua. Pääsääntöisesti tarinan seikkailut ja vastoinkäymiset tuntuivat kuitenkin aika tutuilta ja turvallisilta yllättävine liittolaisineen ja kamppailuineen.

Valitettavasti tässä kuitenkin tökki suomennos. Kieli tuntui töksähtelevältä ja välillä lauserakenteisiin oli päätynyt mitä oudoimpia viittaussuhteita ja niiden viidakoita. En tosin tiedä, onko saamani ennakkokappale ollut vielä viimeistelemätön versio, toivon näin. Tarina itsessään on kuitenkin ihan vetävä ja oletan sarjan saavan Suomessakin mukavasti lukijoita.

Saapi siis nähdä muistanko seuraavia osia lukea. Sinänsä tilanne on positiivinen, sillä niitä ei tarvitse odottaa kauan; toinen osa tulee jo kesällä ja kolmas syksyllä. Että ehkä kuitenkin, jos joku riittävästi niitä kehuu.

Onpa tätä teosta luettua muuallakin, esimerkiksi Vinttikamarissa-blogissa tätä tituleerataan mieltälämmittäväksi fantasiaksi.

Kiitokset kustantamolle arvostelukappaleesta.

HelMet-lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan kirjassa kuolee joku, ruumiita nimittäin tulee ihan reippaasti.

Joe Abercrombie: Vain puoliksi kuningas (Half a King, 2014)
Jalava, 2016. 397 s.
Suomentanut: Mika Kivimäki

Fantastisen keskinkertaisia kakkososia

Aurinkoa voi ottaa myös tohvelit jalassa.

Kirjasarjojen kakkososista on usein hieman nihkeää kirjoittaa, kakkososia kun ovat, mutta jonkinlaisen muistijäljen niistä haluaisi kuitenkin tänne blogiin jättää. Sattuipa siis kivasti, että rästilistalta löytyi kaksi kriteerit täyttävää ja genrensäkin perusteella yhteensopivaa teosta. Marissa Meyerin Scarletin luin alkuvuodesta ja Holly Blackin ja Cassandra Claren The Copper Gauntletin hiintolomalla.

Scarlet jatkaa Lunar Chronicles -sarjan tapahtumia suurin piirtein siitä, mihin oikein menevä Cinder ne jätti. Nyt mukaan on otettu toiseksi näkökulmahenkilöksi Ranskan maaseudulla asuva Scarlet, jonka kehyskertomus noudattelee Punahilkan tarinaa. Maatilaa pyörittävä isoäiti on kidnapattu ja lähistöllä luimistelee inasen epäilyttävän oloinen tyyppi nimeltä Wolf, jonka apua lienee kuitenkin pakko pyytää. Cinder puolestaan on kirjan alkaessa vankilassa, mutta tilanteen huomioon ottaen siellä ei kannata kauhean kauaa viipyä ja erinäisten sattumusten kautta tarina pääsee vauhtiin silläkin suunnalla.

Kuten ykkösosankin kohdalla pidin kovasti satuviittauksista, ne ovat jotenkin lohdullisen tuttuja, ja avaruushommien ja kyborgien yhdistäminen niihin toimii minulle oikein mainiosti. Täytyy silti myöntää, että ei tämä Scarlet niin hyvin meikäläiseen iskenyt. Kakkososalla on raskas ja epäkiitollinen taakka kannettavanaan, etenkin jos ykkönen on ollut hyvä. Nopealukuinen tämä silti oli ja kiinnostuksella odottelen jo sarjan kolmososaa Cressiä kirjastosta.

Blackin ja Claren yhteisteos The Copper Gauntlet kuljettaa lukijan puolestaan Magisteriumin maagikouluun. Call on selvinnyt ensimmäisen oppivuotensa koettelemuksista, kesä on lähes kulunut ja pian koulun luolasto kutsuu jälleen. Callin isä ei puolestaan ole edelleenkään innoissaan poikansa halusta opiskella hylkäämässään koulussa ja niinpä kesäloma päättyy riitaisiin kääntein. Kouluun joka tapauksessa päästään ja siellä pitäisi jatkaa opintoja Tamaran ja Aaronin kanssa, mutta kauaa ei ehditä harjoituksia tehdä kun kolmikkomme päätyykiin aikamoiseen seikkailuun koulun ja sen hallinnon ulottumattomiin.

Näistä kahdesta teoksesta The Copper Gauntlet jää ehdottomasti toiseksi. Blackin ja Claren yhteistyö on kyllä oikein mainiota ja tarina rullaa, mutta kirjan lyhyydestä huolimatta lukeminen tökki. Olisin kaivannut vähän rauhallisempaa menoa ja jopa taustoitusta tapahtumille, koulussakin olisi voinut viettää hieman pitemmän aikaa, missä välissä nämä teinit muka ehtivät oppia kaikki jutut? En tiedä onko koulukuvauksen minimoinnilla yritetty välttää Potter-vertailua, ehkä näin, minusta tarina seisoo riittävästi omilla jaloillaan vaikka se vaikutteita Rowlingin luomuksesta lienee saanutkin. Lukenen kyllä tästäkin kolmannen osan kunhan se ilmestyy, ärsyttävää kun pitää jättää avoimia juttuja ja cliffhangereita näihin.

Tässä taas huomasin, että kyllä olisi parempi jos kaikki sarjat voisi lukea yhteen putkeen seuraavia osia odottelematta. Näissäkin osa junnaamisesta johtui varmaan siitä, että tarinan alku meni edellistä osaa muistellessa ja tunnelmaan palaillessa, putkitykityksessä ainakin muistaisi että mitäs kaikkea siellä nyt viimeksi tehtiinkään.

Marissa Meyer: Scarlet (Lunar Chronicles #2)
Puffin Books, 2013. 452 s.

Holly Black & Cassandra Clare: The Copper Gauntlet (Magisterium #2)
Corgi Childrens, 2015. 272 s.

Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä

Siiri Enorannan uusin teos Surunhauras, lasinterävä (WSOY, 2015) on kerännyt jos jonkinlaisia kehuja. Tammikuussa sille myönnettiin sekä Blogistanian Kuopus 2015 -palkinto että Topelius-palkinto, joten odotuksia teokselle toki oli. Sisällöstä olin kuitenkin onnistunut pysymään tietämättömänä ja yllätys oli suuri mutta mieluinen, kun tajusin että kyseessähän on nuorten fantasiakirja. Olin nimittäin jostain syystä lokeroinut tämän ns. tavalliseksi, siis nykyaikaan ja reaalimaailmaan sijoittuvaksi teokseksi.

Sarastuksen Lasinkirkas Sadeia hallitsee Länsimantereen kauneinta kaupunkia Sidrineiaa lujalla otteella lasittariensa kanssa. Nuorta hallitsijaa vaivaa kuitenkin pelko siitä, että mitä jos kaikki ei käykään hyvin. Kun hän kuulee kaukaisella saarella olevista tulevaisuutta ennustavista kauriista päättää hän saada itselleen sellaisen, maksoi mitä maksoi. Surukauriin saarella puolestaan eletään eristynyttä, mutta onnellisen oloista elämää. Kaikilla on pienessä yhteisössä oma paikkansa ja tehtävänsä ja surukauriit ennustavat jokaiselle kuinka paljon surua he elämänsä aikana joutuvat kantamaan. Surukauriin saarella seurataan erityisesti päättäväisen mutta hiljaisen Uli-pojan ja hänen sisarensa elämää perhettä kohdanneen surullisen tapahtuman jälkimainingeissa.

Ihan hävettää myöntääkin, mutta palautin tämän kirjastoon kaksi päivää myöhässä (anteeksi sinä seuraavana varausjonossa oleva). Alkuvuoden lukuaikataulut kun menivät aivan solmuun ja sitten kun aloitin tämän en vain voinut jättää kesken. Lisäksi kuvittelin että runsaasta sivumäärästään huolimatta tämä olisi nopealukuinen, mutta eipä ollutkaan. Teksti kyllä soljuu kuin vesi Viidakkometsän putouksissa, mutta koko maailma ja tarina on niin runsas että siihen jää kiinni eikä ahmiminen onnistu.

En ole aikaisemmin lukenut Enorannalta mitään, mutta jos muut teokset ovat lainkaan tällaisia haluan lukea ne kaikki. Enorannan luoma maailma on kaunis ja monipuolinen ja hahmot kiinnostavia. Pidin myös kovasti vaihtuvista kertojista ja siitä, miten tapahtumat liikkuivat koko ajan eteenpäin eikä samoja tapahtumia jääty jaanaamaan eri henkilöiden kautta. Näin myös omalle ajatukselle jäi tilaa lukiessa.

Surunhauras, lasinterävä oli minulle erinomainen lukukokemus. Se osui juuri sopivaan tarinankaipuun saumaan ja tutustutti samalla hienoon kertojaan. Suosittelen.

Myös esimerkiksi Kirjakko ruispellossa uppoutui tarinaan ilolla moneksi päiväksi.

Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä
WSOY, 2015. 473 s.
Kansi:

J.S. Meresmaa: Keskilinnan ritarit -trilogia

Mies hankki taannoin minulle lahjaksi e-kirjalukija Nookin ja olin siitä tavattoman innoissani. Olen kuitenkin hidas käyttöliittymään siirtyjä ja laite kirjasisältöineen viettää yleensä aikaa olohuonepöytämme hyllyllä. Vähänkin pitemmille reissuille otan masiinan kuitenkin mielelläni mukaan ja niin Nook sisällään J.S. Meresmaan Keskilinnan ritarit -trilogia (Osuuskumma, 2013-2015) pääsi koiranäyttelymatkalle Jyväskylään. Verevästi kirjoitetun pienoisromaanien sarjan ehti hyvin lukea viikonlopun aikana.

Sarjatulituksena luettuna teosten juonet menevät päässä iloisesti sekaisin. Homma menee kuitenkin niin, että Konno on aseenkantajien killassa harjoittelijana ja työskennellyt ritari Jehrem Kovdasin alaisuudessa. Tuntiessaan omasta mielestään ritarille sopimattomia tunteita Konnoa kohtaan Jehrem antaa tälle potkut Konnon joutuessa palaamaan kuin häntä koipien välissä kotikylään. Erinäisten juonittelujen seurauksena Jehremiltä kuitenkin riisutaan ritarin arvo. Kolmen kirjan aikana selvitellään, kuka juonitteli Jehremiä vastaan, millaisia valtakuvioita hovista löytyy ja ennen kaikkea sitä, miten Konnon ja Jehremin suhde kehittyy. Tarinaa seurataan vuorotellen kummankin näkökulmasta.

Pidän Meresmaan kirjoitustyylistä kovasti ja olen viihtynyt oivallisesti hänen kirjoittamansa Mifonki-sarjan parissa jo neljän osan verran. Massiivisesta maailmankuvauksesta on kuitenkin tässä Keskilinnan ritarit -sarjassa siirrytty henkilökohtaisempaan muotoon. Keskiössä ovat Konno, Jehrem ja heidän tunteensa, suhteen ulkopuolelle sijoittuvia tapahtumia kuvataan vain vähän ja esimerkiksi ympäröivästä maailmasta saadaan vain vähän tietoa. Tämä oli oikeastaan aika virkistävää, sillä yleensä fantasiakirjoissa saa käyttää aikaa sisäistääkseen karttoja, kaupunkien välimatkoja ja kulttuurisia tietoja. Nyt riittää, että keskittyy päähenkilöiden suhteeseen ja se onkin aikamoinen suhde valtapeleineen, kuumine ja kiellettyine tunteineen ja epävarmuuksineen. Meresmaa kuvaa miesten välistä suhdetta suorasukaisesti niin että korvat saattavat hetkittäin punottaa, joten avoimesta (mutta luontevasta) seksuaalisuudesta pöyristyvät eivät ehkä tästä teoksesta innostu.

Myöhäisherännäisyydessä on puolensa, sillä kaikkien osien ilmestyttyä kirjat pystyi tosiaan lukemaan samantien putkeen. Mittaa oli yhteensä suurinpiirtein saman verran kuin "tavallisella" kirjalla, mutta jotenkin homma tuntui etenevän sutjakammin kuin yhtä teosta lukiessa. Ensimmäisen osan aloitin lauantaina menomatkalla ja viimeiset kuusi sivua kolmannesta teoksesta luin kotona sunnuntai-iltana. Minulle tämä tykityslukutapa sopi, koska pitemmillä tauoilla olisin kuitenkin unohtanut edellisen osan tapahtumat ja ollut kirjojen alut aivan pihalla.

Lyhyesti todettakoon että oikein mainio hahmolähtöinen trilogia pienoisromaanien muodossa. Tykkäsin. Tällä hetkellä teokset ovat saatavina pilkkahintaisina e-kirjoina esimerkiksi Elisa Kirjasta (itse olen ostanut näistä kaksi ja yhden saanut arvostelukappaleena), mutta pakettimuotoa halajavat voivat myös odottaa keväällä ilmestyvää painettua yhteisnidettä.

HelMet-haasteesta kuittaan näillä teoksilla kohdan kirjatrilogia.

J.S. Meresmaa: Aseenkantajan kunnia (Keskilinnan ritarit #1)
Osuuskumma, 2013. 85 s.
Kansi: J.S. Meresmaa

J.S. Meresmaa: Ritarin ansio (Keskilinnan ritarit #2)
Osuuskumma, 2014. 93 s.
Kansi: J.S. Meresmaa

J.S. Meresmaa: Kuninkaan tahto (Keskilinnan ritarit #3)
Osuuskumma, 2015. 82 s.
Kansi: J.S. Meresmaa