Silvia Hosseini: Pölyn ylistys

Aika moni näistäkin ihmisistä haaveilee varmasti museokahvilasta.

Väkivaltaviihdettä, korkeakirjallisuutta ja makoilua Dubain auringossa

Silvia Hosseinin esikoisteos, esseekokoelma Pölyn ylistys on kerännyt moniaalla kiitosta yltäen muun muassa Helsingin Sanomien esikoiskirjamittelöihin ja saaden vastikään Kalevi Jäntin palkinnon. Hosseini sekoittaa yhdeksässä esseessään ilahduttavasti omakohtaisia kokemuksia ja tarkkaa analyysia erilaisista nykymaailman ilmiöistä, mutta jätti minut kuitenkin lopulta hieman kylmäksi.

Takakannessa luvataan, että kirjassa käsitellään huonoutta ja huonoja tekstejä, teoksia ja ilmiöitä ja odotin aiheelta aika paljon. Ehkä siksi petyin, sillä koin että huonous jäi kuitenkin jonkinlaiseksi ohueksi sivujuonteeksi. Totta kyllä, että Hosseini pui yksityiskohtaisesti Leonard Cohenin Death of a Ladies' Man -albumia ja useita Al Pacinon ei-niin-laadukkaita elokuvia, mutta odotin jotain muuta. Odotin ehkä jonkinlaista iloista rypemistä huonoina pidettyjen kulttuurituotteiden parissa, enkä niinkään syväluotausta Dubain kimaltelevaan ongelmallisuuteen tai sivullisuuden käsitteen analysointia Albert Camus'n Sivullisen parissa.

Hosseini osaa kyllä kirjoittaa hyvin, sivut kääntyvät tiuhaan. Ehkä vieraantuneisuuteni johtui myös siitä, että käsitellyt asiat eivät olleet minulle niin tuttuja: Sons of Anarchysta olen nähnyt vain promokuvia ja Dubaihin en edes halua matkustaa. Lisäksi minulle jäi kokoelman ensimmäisestä Lifestyle-torakat -esseestä halju olo, eikö lifestylebloggaajia ole parjattu jo ihan riittävästi? Toisaalta ymmärrän kyllä esseestä Hosseinin pointit kuluttamisen ihannoinnin ongelmallisuudesta, mutta bloggaajien närppiminen harmitti.

Kokoelman päättävästä Pölyn ylistys -nimiesseestä (jonka voi lukea myös Nuoren Voiman sivuilta) kuitenkin pidin paljon. Tunnistan Hosseinin kuvaaman museofatiikin ja kakkupalan kaipuun ja toisaalta myös Stendhalin syndrooman, josta pääsee nauttimaan koettuaan yliannostuksen kaunista kuvataidetta. Huvitun siitä, kuinka kansallisgallerioissa ravaamista tulee tehtyä kerta toisensa jälkeen, nykyään tosin ehkä vähemmän kun ne samat kipot, kupit ja kruununjalokivet on jo nähty. Onneksi tämä essee oli kokoelman viimeinen, jäi parempi mieli.

Ehkä odotukseni olivat siis kerrassaan väärät. Olen myös esseelukijana vielä melko harjaantumaton. Kaipaan vähemmän viitteitä ja akateemisuutta, enemmän omaa kelaa ja jotain. Mutta olen valmis jatkamaan harjoituksiani, hyviä ihmisläheisiä ja ei-liian-akateemisia esseekokoelmia saa suositella!

Lukekaa ihmeessä myös esimerkiksi Tekstiluolan Tuomaksen oivallinen arvio tästä kokoelmasta.

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys. Esseitä.
Savukeidas, 2018. 240 s.

Kiinnostavia, mutta turhan helposti unohtuvia esseitä

Kevätkesällä podin jonkinlaista esseekautta ja ahmin lävitse useammankin esseiksi luokiteltavan teoksen. Siri Hustvedtin kokoelma Elää, ajatella, katsoa oli ollut lukulistalla jo pitkään, Rebecca Solnitin Men Explain Things to Me hyppäsi luettavaksi puolestaan Sivumennen-podcastin suuresta feministijaksosta. Molemmat kirjat olivat hyvin kirjoitettuja ja älykkäitä, mutta näin useita kuukausia myöhemmin on myönnettävä, että aika vähän niistä jäi mieleen.

Hustvedtia luin hitaasti yli kuukauden, sillä iso osa teksteistä oli kovin intellektuelleja ja keskittymistä vaativia. Ensimmäinen kirjan osio Elää unohtui jo lukiessa melko kokonaisvaltaisesti siinä vaiheessa kun pääsin neurologiaa ja aivojen toimintaa käsittelevän Ajatella-osion ohi.

Viimeistä osiota, jossa oli Hustvedtin kirjoittamia taidearvioita ja -katsauksia sen sijaan ahmin onnellisena. Suurin osa taiteilijoista ja heidän töistään oli minulle tuntemattomia, mutta nautin kuvauksista kovasti. Hustvedt vakuutti minut kyvyllään kirjoittaa taiteesta jo romaanissaan Kaikki mitä rakastin ja nytkin oli helppo nähdä teokset oman pään sisällä. Tavallaan olisi toki ollut kiinnostavaa, jos tekstien ohessa olisi ollut kuvia, mutta tulipahan keskityttyä kuvitteluun.

Solnit puolestaan käsittelee esseekokoelmassaan muun muassa feminismiä, tasa-arvoa, avioliittoa, kehojen kontrollointia ja Virginia Woolfia. Eniten huomiota teoksesta on saanut sen nimiessee, jonka myötä termi mansplaining ilmeisesti sai alkunsa. Solnitin kirjoitustyyli on kirkas ja älykäs. Kokonaisuutena tämä esseekokoelma on kuitenkin hieman epätasainen, sillä tekstit on kirjoitettu eri aikoina ja eri julkaisuihin. Tavallaan aiheiden moninaisuus on kiinnostavaa ja sillä vältetään liiallista toistoa, mutta toisaalta moniaalle kurkottaminen jätti myös hajanaisen olon.

Tätä kirjoittaessa pohdiskelin suhdettani esseisiin ja joudun toteamaan, että pidän niiden lukemisesta mutta unohdan ne aivan liian helposti. Yhteen aiheeseen keskittyvistä kokoelmista jää helpommin asioita mieleen, mutta tällaisista monen aiheen seteistä päähän jää lähinnä pienenpieniä siruja tai jokin yleinen peukutusfiilis.

Varovainen suositus siis molemmille teoksille. Ensi kerralla kirjoitan jotkut muistiinpanot näistä esseistä vähän aikaisemmin, niin ei tarvitse kirjoittaessa hävetä.

Siri Hustvedt: Elää, ajatella, katsoa (Living, Thinking, Looking, 2012)
Otava, 2016. 462 s.
Suomentanut: Kaisa Sivenius

Rebecca Solnit: Men Explain Things to Me and Other Essays
Granta Books, 2014. 130 s.

Musta keho, vapaata riistaa? - The Hate U Give ja Between the World and Me

Minun ei varsinaisesti ollut tarkoitus kirjoittaa näistä kirjoista yhteispostausta, mutta näin vain kävi. Luin Ta-Nehisi Coatesin omaelämäkerrallisen ja jossain määrin kirjemuotoisen teoksen pojalleen toukokuussa ja Angie Thomasin The Hate U Given (suomennettu juuri nimellä Viha jonka kylvät) kesäkuussa. Pohtiessani tätä postausta aloin lukea Coatesin teosta uudelleen ja se avautui minulle uudella tavalla, joten tuntui loogiselta laittaa nämä samaan.

Angie Thomasin The Hate U Give on upea nuorille suunnattu kirja ihmisarvosta ja kehon koskemattomuudesta. Teoksen keskiössä on kuusitoistavuotias Starr Carter, joka tasapainoilee kahden maailmansa välillä. Kotona köyhässä naapurustossa Starr tietää, miten eri jengit tunnistetaan ja miten on käyttäydyttävä, jos poliisi pysäyttää. Yläluokkaisessa koulussa on puolestaan huolehdittava siitä, että kukaan ei pidä tätä tietynlaisena kiintiömustana. Maailmat törmäävät, kun Starr viettää aikaa lapsuudenystävänsä Khalilin kanssa ja joutuu todistamaan ystävänsä kuoleman poliisin luodista. Kuolema nousee isoksi uutisaiheeksi ja Starrin on valittava puhuako ääneen illan tapahtumista vai vaientaako omantunnon ääni ja jatkaa vain elämäänsä.

Thomas kirjoittaa mielettömän vahvasti ja tarttuvasti. En oikeastaan osaa kuvailla tätä kokemusta kuin voimakkaaksi. Pitkästä aikaa ahmin kirjan. Järkytyin, koukutuin. Valkoihoisena suomalaisena voi olla, on, vaikea ymmärtää sitä kaikkea painolastia mitä musta keho voi tuoda. Thomas tuo kokemuksen lähelle, saa ymmärtämään enemmän. Loppuvaiheessa kirja tuntuu menevän jo aikamoiseksi mediasirkukseksi, mutta en uskalla väittää sen liioittelevan. Maa on eri, samoin tilanne. Black Lives Matter -uutiset lyönevät Suomeen vain haljuina aaltoina siitä, mitä ne lähtöpaikalla ovat. Joka tapauksessa tämä on aivan hemmetin hyvä kirja uskalluksesta, joukkoon kuulumisen tarpeesta, ylpeydestä omista juurista, lukekaa.

Ja tästä päästään sitten Coatesin kirjaan, joka on oikeastaan kirje hänen teini-ikäiselle pojalleen. Kirjeessään hän käsittelee sitä, millaista on olla musta Yhdysvalloissa silloin kun hän oli nuori, millaista se on nyt. Ensimmäisellä lukukerralla luin kirjaa aikamoisessa laina-ajanpäättymispaineessa ja kirja tuntui kauhean etäiseltä ja vähän vaikealtakin. Thomasin kirjan lukemisen jälkeen homma kuitenkin aukesi ihan uudella tavalla, asiat tuntuivat helpommilta ymmärtää ja sisäistää. Samat historialliset henkilöt ja asiat toistuivat molemmissa teksteissä, nyt ne sai sijoitettua järkevästi jonnekin.

Oikeastaan tämä järjestys lukea nämä teokset oli lopulta parempi. The Hate U Given pystyi ensin edes jossain määrin ajattelemaan fiktiona, mutta Between the World and Me sijoitti sen todellisuuteen. Miksi ihmeessä pitäisi vaatia ihmistä olemaan tuplasti parempi vain ihonvärin perusteella, miten voi olla mahdollista, että autoa ajaessasi on todella paljon todennäköisempää tulla pysäytetyksi ja kaltoinkohdelluksi vain sen perusteella mitä näytät?

Molemmat teokset ovat siis ehdottomasti lukemisen arvoisia ja aiheuttavat sopivasti aivomyrskyä, suosittelen. Coatesin kirjaa ei valitettavasti saa suomeksi, mutta ainakin HelMetin valikoimista sitä saa englanninkielisenä sekä paperisena että e-versiona.

 Between the World and Me sijoittuu HelMet-haasteessa kohtaan kirjablogissa kehuttu kirja (kiitokset Ompulle, joka kirjoitti tästä teoksesta todella hienosti), The Hate U Give puolestaan täyttää kohdan kirjan nimessä on tunne.

Angie Thomas: The Hate U Give
Walker Books, 2017. 438 s.

Ta-Nehisi Coates: Between the World and me
The Text Publishing Company, 2015. 152 s.

Merete Mazzarella: Om livets mening

Jos elämän tarkoitusta on välttämättä pohdittava, on tässä hyvä maisema sille.

Koin helmikuussa vastustamatonta tarvetta ostaa kirja ja jostain syystä tämä himo kohdistui erityisesti Merete Mazzarellan uusimpaan teokseen Om livets mening. Niinpä koukkasin kadulta Niteeseen ja tein kaupat, noin vain, sillä päähän oli iskostunut ajatus että jollain tavalla juuri tämä teos toisi minulle mielenrauhaa.

En tiedä toteutuiko tämä tavoite varsinaisesti. Oikeastaan teos ei tuo mielenrauhaa, vaan hieman ahdistaa, sillä monet teemoista saavat vellomaan ihmismielen synkissä vesissä ja pohtimaan sitä kuinka paljon pahaa tähän maailmaan mahtuukaan. Sota, terrori-iskut ja myös ne pienemmät pahat, ikävät teot arjessa ja haastavat ihmissuhteet.

Tavallaan Mazzarella ei tarjoile teoksessaan mitään uutta. Teemat ovat yleismaailmallisia: pahuus, suru, anteeksianto, myötätunto. Toisen pohdintaa lukiessa kirkastuu toisaalta myös mieli, omia ajatuksiaan voi peilata tekstiin ja pohtia itsekseen. Minulla teksti oikeastaan aukesi kunnolla vasta, kun ryhdyin selaamaan eli toisin sanoen lukemaan kirjaa uudelleen tämän tekstin kirjoittamista aloittaessani. Osin syynä on varmaan myös ruotsin kieli, sen lukeminen vaatii edelleen enemmän prosessointia, mutta tämän kursorisen uudelleenluvun aikana totesin että en ole valmis kirjasta luopumaan vaikka olin sille jo uutta kotia kaavaillut.

Joka tapauksessa teoksen loppu kirkastuu, puhutaan hyvästä elämästä ja valinnoista. Lopulta Mazzarella pääsee ajatukseen, jossa toteaa että elämän tarkoitusta ei loppujen lopuksi ehkä kannatakaan miettiä niin tarkkaan. Ehkä riittää, jos ihmettelee aina välillä ja oppii rakastamaan kysymyksiä vaikkei niihin vastausta löytyisikään.

Teos oli minulla osa finlandssvenska läsutmaningenin suorittamista ollen helmikuun kirja (något som gör dig upphetsad ja innostunut tosiaan olin ostoksilla käydessäni ja miksen myös lukiessani).

Teos on myös suomennettu nimellä Elämän tarkoitus.

Merete Mazzarella: Om livets mening
Schildts & Söderströms, 2017. 225 s.

Feminismiä, feminismiä! Ja Ruskeita Tyttöjä!

Erinäisten mutkin kautta sattui keväästä tulemaan sellainen jonka aikana luin useammankin feministisiä esseitä sisältävän teoksen. Roxane Gayn Bad Feminist saatiin juuri julki myös suomeksi, Koko Hubaran Ruskeista tytöistä on kehukohuttu puoli kevättä ja Chimamanda Ngozi Adichien Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä onnistui aiheuttamaan pienen uutismyrskyn, kun tämä pieni kirja jaettiin kaikille Suomen yhdeksäsluokkalaisille. Hyviä teoksia kaikki tyynni.

Roxane Gayn Bad Feminist oli yllättävänkin tunteita herättävä kirja. Gay kirjoittaa älykkäästi niin feminismistä, naistenvälisestä ystävyydestä kuin Scrabblestakin ja tarjoilee purevia analyysejä erinäisistä populaarikulttuurin tuoreehkoista teoksista. En esimerkiksi tiedä enää, kykenenkö sittenköön lukemaan Kathryn Stockettin The Help -romaania. Tai ehkä nimenomaan pitäisi ja samalla pitää ne analyysikakkulat nenällä, huomata ne ilmeisesti monelta huomaamatta jääneet ongelmat tarinan sisällä.

Tunneskaala lukiessa vaihteli äärimmäisen samanmielisestä nyökyttelystä tuskastumiseen oman kapeakatseisuuden kanssa. Gay ei kuitenkaan syyllistä tai parjaa, vaan nostaa asioita esiin asiallisesti ja perustellen. Lukiessa silti tuntui välillä siltä, että kasvoille lasahti pari omasta valkoisuudesta kipeästi muistuttavaa läpsäystä ja hyvä niin. On terveellistä katsoa asioita välillä toisen näkökulmasta, sellaisesta jota ei voi itse täysin ymmärtää tai kokea mutta jonka tiedostaminen on mielestäni jo hyvä alku. Minä luin tämän englanniksi, mutta kuulemani mukaan vastailmestynyt Koko Hubaran ja Anu Partasen suomennos on oikein mainio ja tuo toivottavasti kirjalle lisää lukijoita.

Adichien vain reilut 40 sivua pitkä kirjanen Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä on kirjoitettu hänen vuonna 2012 TEDxEustonissa pitämänsä puheen pohjalta. Tekstistä tämä puhemaisuus paistaa läpi, sillä koukeroisuuksia ei ole ja osa asioista tuntuu turhan yksinkertaistetuilta. Esimerkiksi kysymys sukupuolten moninaisuudesta on jätetty huomioimatta, kirjassa puhutaan yksiselitteisesti naisista ja miehistä, ja muutenkin kirja tuntuu liian lyhyeltä aiheen laajuuteen nähden.

Pituudessa on toisaalta se etu, että lukemisessa ei kauaakaan mene ja jos nyt ysiluokkalaiset tätä teosta koulussa lukevat niin sivumäärän ei pitäisi olla suuri kynnys. Keskustelunherättäjänä teos myös toiminee hyvin, sillä tartuttavia asioita on monta ja Adichien paikoin jopa hieman provosoiva tyyli kannustaa siihen. Minäkin pääsin keskustelemaan feminismistä ja kirjasta metrossa, kun vastapäätä istuva vanhempi rouvashenkilö kysyi onko tämä se kohuttu kirja ja mitäs se feminismi nyt taas olikaan.

Viimeisenä tästä alussa mainitusta triosta luin Koko Hubaran Ruskeat tytöt ja oli myös aivan oivallinen teos. Hubara kirjoittaa tunne-esseissään älykkäästi ja perustellen. Esseissä käsitellään hiphopia, valitettavan arkipäiväistä rasismia, seksuaalista väkivaltaa ja toisaalta myös onnellisuutta äitiydestä, perheestä. Kirja on kirjoitettu ruskealta tytöltä ruskeille tytöille ja siinä puhutellaan usein lukijaa sinuna, mutta tällä kertaa minä en voi olla se sinä. Se oli hyvä juttu se, pidin ratkaisusta, mutta se ei ollut myöskään poissulkeva seikka, teos antaa paljon ajattelemisen aihetta.

Teos myös muistutti minua siitä, että olen valkoisuuteni ja sen tiedostamisen kanssa edelleen epämukavuusalueella. En siis syyllistynyt Hubaran tekstistä, mutta muistinpa taas että minulla on vielä opittavaa. Toisaalta epämukavuusalueella olo on hyvä asia, sillä sieltä kun pääsee lopulta pois rämpimään lienee ainakin piirun verran viisaampi. En nyt ryhdy tässä omia kipukohtiani sen kummemmin avaamaan (nolottaa!), mutta eiköhän tässä olla parempaan suuntaan menossa. Sen tosin sanon, että on ollut tässä muutamana vuonna ollut ilo työskennellä kouluissa, joissa oppilasaines on moninaista ja monennäköistä. Tekee hyvää itselle ja veikkaan että niille oppilaillekin.

Tuntuu, että en kauheasti osaa sanoa tästä kirjasta, siitä on kirjoitettu jo niin monta hyvää tekstiä. Hymyilin, ahdistuin ja ajattelin paljon tätä lukiessani. Hieno ja tärkeä kirja. Että jos näin niin kuin suomalaisena pitäisi yksi näistä kirjoista lukea, niin lukekaa Ruskeat Tytöt ja siirtykää siitä Gayn teokseen. Tarvittaessa lisämausteeksi vielä Adichien puhe.

Roxane Gay: Bad Feminist
Harper Perennial, 2014. 320 s.

Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä (We Should All Be Feminists, 2014)
Otava, 2017. 45 s.

Koko Hubara: Ruskeat Tytöt
Like, 2017. 260 s.

Satunnaisia kirjapolkuja syyskaudelta

Olen lukenut tänä vuonna loppujen lopuksi yllättävän paljon, ehkä siksikin että usein kesken on ollut noin seitsemän kirjaa kerrallaan. Tämän seurauksena pää on suhissut kuin Haminan kaupunki enkä ole saanut läheskään kaikista blogattua. Halusin kuitenkin laittaa teoksista sanasen tänne, olkoon vaikka kuinka myöhäistä, joten tervetuloa kanssani astelemaan jo hieman sammaloituneelle kirjapolulle.

Ursula Poznaskin Beatrice Kaspary -sarjan kolmannen osan Äänet luin joskus syys- ja lokakuun vaihteessa. Sairaalaan psykiatriselle osastolle sijoittuva murhien sarjasta kertova teos oli pääosin epämiellyttävää luettavaa. Teot olivat raakoja, tunnelma kalsea ja kaiken tämän päälle ahdistivat päähenkilön edellisen parisuhteen aaveet. Luin kirjan silti loppuun, sillä muistin pitäväni sarjan hahmoista tavattoman paljon ja sitä myötä annoin hieman anteeksi myös juonen överiä loppuhuipennusta. Lukenen seuraavankin osan, jos se sattuu sopivasti tassuihin.

Mike Dawsonin sarjakuvaromaani Freddie and Me: A Coming-Of-Age (Bohemian) Rhapsody puolestaan lainattiin kirjastosta alunperin siipalle, onhan hän kova Freddie-fani. Itse pidän Queenista myös kovasti, mutta en laske itseäni superfaniksi. Mike Dawsonille Queen on se yhtye, joka on kulkenut mukana elämän kuohuissa. Omaelämäkerralliseksi teokseksi tämä on kuitenkin ihanan tavallinen. Dawsonin elämä on kutakuinkin normaalia ajoittaisine takaiskuineen, perhe-elämän hetkineen ja onnellisine muistoineen, mutta kaikkiin liittyy hyvin vahvasti Queen. Jotenkin tämä normaalius teki teoksesta todella samaistuttavan ja koskettavan, pidin paljon.

HelMet-haasteessa kuittasin tällä teoksessa kohdan sarjakuvakirja.

Syksyn alussa latailin puhelimeeni myös kokeiluversion BookBeatista, jäin tilaajaksi ja olen sitä kautta lataillut luettavakseni milloin mitäkin. Yksi näistä teoksista oli John Greenin Teoria Katherinesta, jonka ajattelin ottaa kevyeksi välipalakirjaksi. Kokemus ei kuitenkaan ollut kevyt, vaan tuskien taival jota en saanut lopetettua kesken. Päähenkilön pakkomielle seurustella Katherine-nimisten tyttöjen kanssa ja tarve kehittää matemaattinen kaava suhteilleen ei kanna koko kirjaa ja sivuhenkilöt ovat köpöisiä. Kiinnostavin osio kirjasta taisi olla lopussa ollut matematiikkaliite, ei jatkoon.

Myös Keltaisen kirjaston kirjallisuutta ruotiva esseekokoelma Keltaiset esseet (toim. Sanna Nyqvist, Päivi Koivisto ja Heta Pyrhönen) tarttui luettavaksi tätä kautta. Lukemisesta on jo jonkin aikaa, tarkimmat mielikuvat ovat jo haipuneet. Muistan kuitenkin ajatelleeni, että Calvinon Kosmokomiikkaa oli kyllä oikeasti aika mainio kirja ja että minun pitäisi vihdoin ja viimein lukea Alice Munroa ja Jennifer Egania. Helene Bützowin haastattelu kääntämisestä sai sydämeni läpättämään. Muutoin muistelen teoksen myös olevan hieman epätasainen, esseet on nimittäin kirjoitettu luentojen pohjalta, mutta kiinnostava se silti oli.

Tällä kuittaan HelMet-haasteesta kohdan kokoelma esseitä tai kolumneja.

Löytyipä samaisesta sovelluksesta myös vuoden graafikko vuosimallina 2013 tunnetun Kasper Strömmanin Kaspervisio 2020, jossa tekijä visioi miltä Suomen tulevaisuus tulee näyttämään vuonna 2020. Tulevaisuusvisiointi antaa melkoisen vapaat kädet kirjoittaa kaikenlaista broilereista Suomenlinnan luovuttamiseen Virolle ja joukkoliikenteen kehittymiseen. Paikoin hymistelin iloisesti mukana, välillä huumoriformaatin lukeminen kävi raskaaksi. Metromatkan viihdykkeenä teos oli oikein mainio, mutta myönnettäköön että en muista siitä näin viikon jälkeen oikein muuta kuin tuon Suomenlinnan luovuttamisen.

Päätän tämän kirjapolun kirjaston bestseller-hyllystä kaappaamaani Julian Fellowesin Belgraviaan. Katsoin tänä syksynä vihdoin ja viimein loppuun Fellowesin kiitetyn Downton Abbeyn (jos et ole vielä katsonut, katso) ja jäin monien muiden tavoin kaipaamaan sarjan maailmaan. Belgravia tarjoaa kansitekstilleen uskollisesti hieman lievitystä sarjakaipuuseen, vaikka tapahtumat sijoittuvatkin aikaisempaan ajanjaksoon. Alun mystisiä historiakertauspätkiä lukuunottamatta tarina on leppoisa sekasotku kahden kerroksen väen suhmurointia, kiellettyjä rakkauksia, vaiettuja salaisuuksia ja vaikka mitä muuta. Jokseenkin ennalta-arvattavaa, kyllä, mutta kovin viihdyttävää. Kriittisemmän, mutta kirjasta kokonaisvaltaisemmin kertovan bloggauksen voit lukea vaikka Lumiomena-kirjablogista.

Kylläpä helpotti saada nämä kirjat pois pään kovalevytilalta. Uusia seikkailuja kohti siis.

Ursula Poznanski: Äänet (Stimmen, 2015)
Atena, 2016. 406 s.
Suomentanut: Anne Mäkelä

Mike Dawson: Freddie and Me: A Coming-Of-Age (Bohemian) Rhapsody
Bloomsbury, 2008. 308 s.

John Green: Teoria Katherinesta (An Abundance of Katherines, 2006)
WSOY, 2016. 328 s.
Suomentanut: Helene Bützow

Sanna Nyqvist, Päivi Koivisto ja Heta Pyrhönen (toim.): Keltaiset esseet
Tammi, 2016. 264 s.

Kasper Strömman: Kaspervisio 2020
WSOY, 2016. 316 s.

Julian Fellowes: Belgravia (Belgravia, 2016)
Otava, 2016. 477 s.
Suomentanut: Markku Päkkilä

Esseitä teatterista ja kirjallisuudesta - Esitys-lehden ja Kritiikin Uutisten teemanumeroista

Luen lehteä pestessäni hampaita ja syödessäni aamupalaa. Luen sitä seisoessani ratikassa ja kun kohtaan joukon juopuneita henkilöitä, jotka haluavat esittää minulle imitaatiota. Luen hitaasti, alleviivaten ja miettien, en välttämättä kaikkea ymmärtäen.

***

Helmikuussa Todellisuuden tutkimuskeskuksen Esitys-lehti ja Suomen Arvostelijain liiton Kritiikin Uutiset julkaisivat yhtäaikaisesti essee-teemaiset numerot. Sain kutsun julkistustilaisuuteen, jonne harmikseni en päässyt paikalle, mutta lehdet sain kuitenkin (kiitokset siis julkaisijoille).

Kahlasin ensimmäisenä läpi Todellisuuden tutkimuskeskuksen version ja uppouduin teatteriesseiden maailmaan. Essee on minulle jossain määrin vieras laji, ainakin siten että en juurikaan (vapaa-ajalla) lue niitä. Lukeminen siis oli hidasta ja vaati ajattelua, samoin sulattelua kaipasivat myös lukuisat teatterintutkimuksen termit, jotka eivät arkisanastooni kuulu.

Lopulta tekstien alta löytyi myös paljon pohdittavaa ja samaistuttavaa. Luin älykkäistä esityksistä, katsojaruumiista ja valeaseista, esseemäisissä esityksissä näyttelemisestä. Kirjoittajat ovat näyttelijöitä, dosentteja, tutkijoita. Alleviivaan ja ajattelen hienoja lauseita ja kohtia, kuten Veikko Nuutisen esseessä Älykästä esitystä etsimässä:

Yleensä, kun näen jotakin hyvää teatterissa, toivon kyseisen esityksen tavoittavan mahdollisimman laajan yleisön. Mutta entä jos näin kävisi? Täsmälleen sama esitys siirtyisi isolle näyttämölle ja saisi paljon katsojia. Kadottaisiko esitys silloin jotain viattomuudestaan tai "hengestään" vain sen takia, että se olisi suosittu?

Itse asiassa näytelmäkirjailija Nuutisen essee saattoi olla näistä oma henkilökohtainen suosikkini, maalikamerassa näkyy toisaalta myös esitystaiteilija ja -tutkija Pilvi Parkolan essee henkilökohtaisuudesta ja performanssista. Huomaan harmittelevani, että en ole nähnyt hänen esitystään No More Broken Hearts ja samalla jään pohtimaan henkilökohtaisten esitysten luonnetta. Kuten Parkola sanoo: Entä jos tunnelma ei olekaan herkkä, jos tästä tulee jälleen yksi esitys, jossa henkilökohtaisuus on paketoitu liian siististi? Millä keinoin voi jakaa jotain henkilökohtaista? Ilman kiusaantumista? Tai ilman paatosta?

Esitys-lehden esseet saivat kiinnostumaan esitysten tutkimisesta uudella tavalla ja toisaalta myös pohtimaan omaa suhdettani teatteriin ja siitä kirjoittamiseen.

***

Kritiikin Uutisten essee-numero on omalla tavallaan helposti lähestyttävämpi. Painatus on värillinen ja kuvia on joka jutun yhteydessä. Esseitä on myös vähemmän, Esitys-lehden yhdeksän esseen rinnalle nostetaan Kritiikin Uutisten muiden juttujen kera neljä esseetä.

Todettakoon ennen esseitä se, että luin myös ne muut jutut ja niissä oli myös paljon kiintoisaa. Jari Halosen haastattelu Älä usko mihinkään sai olemaan eri mieltä (mielestäni esittävä taide ei ole aivan niin huonoissa kantimissa kuin Halonen esittää) ja Jonimatti Joutsijärven Kokemuslähtöisestä kritiikistä -kolumnia lukiessani nyökyttelin. Myös minä lukisin mielelläni esseistisiä kritiikkejä ja sellaisen lehden, joka niitä julkaisisi, voisin myös tilata.

Niistä esseistä sitten. Ensinnäkin kirjailija Laura Gustafssonin ja kuvataiteilija ja teatterintekijä Terike Haapojan Kieli ja tila -esseetä lukiessani pohdin, että miten tämä Naudan historia -teos meni minulta ihan ohi. Muistan seuranneeni taiteilijoiden blogia kun projekti oli alkuvaiheissaan ja sitten unohdin. Harmillista, sillä toteutus näytti ja kuulosti tekstin perusteella kiinnostavalta. Haapoja myös kuvaa esseetä oivallisesti:

Tieteellinen kirjoittaminen on sidottu perinteeseen, lähteisiin ja muuhun diskurssiin eri tavalla. Essee voi olla laaja, eikä siinä tarvitse olla vahvaa asiantuntemusta kaikilta aloilta, se sallii assosiatiivisen liikkumisen. Tietenkin siellä on myös karikkoja -- essee on vaikea muoto, koska siinä on niin helppo lasketella liirumlaarumia.

Kirjallisuuskriitikko Maaria Pääjärvi pohtii omassa esseessään kirjallisuutta esitettynä, kerrottuna. Ja siitä, kuinka esseet ovat mielipiteen näyttämöitä. Kirjailija Maria Matinmikko puolestaan kirjoittaa muun muassa siitä, kuinka kirjallisuus voidaan muuntaa ja dramatisoida esitykseksi, tanssiksi, kuinka kirjallisuus ruumillistuu ja äänellistyy. Paperilla olleet sanat muuttuvat molempien esseissä eläviksi.

Eniten huomasin kuitenkin kiinnnostuvani Pietari Kylmälän Unipolkuja palvelutaloissa -esseestä, jossa kerrottiin Neuvostoliitto-projektista ja siitä syntyneestä kiertue-esityksestä sekä Kansallisteatterin lavalle syntyneestä näytelmästä. Palvelutalojen asukkaiden Neuvostoliitto-muistoja kerättiin ja niistä tehtiin esitykset, joita sitten esitettiin. Itse en Neuvostoliitto-näytelmää käynyt katsomassa, mutta nimen muistan ja siksi se ehkä nyt soitti kelloja. Joka tapauksessa Kylmälä kertoo kiinnostavasti siitä, miten kiertue-esityksessä rajat yleisön ja näyttelijöiden välillä hämärtyivät ja muodostui jotain uutta.

***

Molempien esseenumeroiden lukeminen oli minulle omanlaisensa haaste tekstilajin tietyn vierauden vuoksi. Huomasin kuitenkin viehättyväni esseistä, niiden omakohtaisuudesta ja toisaalta niiden heittämistä haasteista.

Esitys-lehden esseenumeron sivut löytyvät täältä, Kritiikin Uutisiin voi tutustua täällä.

Hannu-Pekka Björkman: Kadonneet askeleet

Minulla ei tietääkseni ole kokemusta essee-kirjojen lukemisesta, sellainen tämä kirja kuulemma on. Siis Hannu-Pekka Björkmanin Kadonneet askeleet. Matkoja aikaan ja taiteeseen. (Kirjapaja, 2011). Tästä oli syksyllä juttua useammassa blogissa ja jotenkin tuli sellainen olo, että tämä pitäisi lukea. Taidetta ja henkisyyttä ja valoa.

Sitten jokin rikkoutuu. Hän pysähtyy. On aivan hiljaista. Varisten käheä raakunta ja tuulen puhallukset heinikossa ovat tauonneet. Jo näkyvissä oleva joen vaski tummuu ja kadottaa hohteensa. Mies katsoo taivaalle. Silmät näkevät, suu vavahtelee, hokee. "Rakas apostoli Luukas, kaikkien maalareitten suojelija, auta."

Kirjan pisin osuus käsittelee Mathias Grünewaldin Isenheimin luostarin kirkkoon maalaamaa alttaritaulua, sen lukuisia viittauksia ja tulkintoja sekä samaan aikaan Euroopassa riehunutta tautia, Pyhän Antoniuksen tulta eli torajyvämyrkytystä. En olisi uskonut, että jaksaisin keskittyä alttaritaiteeseen näin pitkään. Jaksoin kuitenkin. Tästä osuudesta on myös edellä oleva lainaus, joka kertoo Grünewaldin kokemasta auringonpimennyksestä hänen matkallaan Isenheimin kylään.

Alttaritaiteen lisäksi paneudutaan maisemiin ja valon olemukseen. Siitä, miten muistot muuttavat maisemaa vai muovaavatko maisemat kenties muistoja, vievät meidät niihin takaisin. Miten valo vaikuttaa meihin. Miten valo näkyy taiteessa. Mitä on ihmisen oma valo, onko sitä.

Entä oma valoni? Onko sitä?- En osaa vastata? Tunnistan valon tiloja, jotka vaikuttavat elämässäni. Lapsuuteni kuulaan valon lakeuksilla. Joen pinnan heijastukset. Tunnistan näyttämön valot. Niiden lämmön ja vaatimukset. Tunnistan näyttämöltä myös toisenlaista valoa. Harvinaista, satunnaista. Usein tavoittamatonta. Joskus se on pudonnut minuun. Ja silloin en ole kyennyt kuin ihmetykseen.

Valo kiinnostaa minua, etenkin luonnonvalo. Kirkas valo talviaamuisin lumella. Kevään ensimmäinen pölyinen valo, silloin kun voi jo juoda kahvia pihalla. Kesäillan sininen valo ja aamun punainen.

En tiedä mitä jäin tässä kaipaamaan, vai jäinkö edes. Toisaalta olin lukiessani oikein tyytyväinen ja seestynyt, mutta ehkä jäin sitten kaipaamaan Venetsian valoja jotka loistavat kannessa. Oli tämä silti hyvä lukukokemus. Valoisa, hiljainen, rauhoittava. Sopivan pituinen. Rax Rinnekankaan valokuvat kuvittavat kirjaa juuri niin kuin pitää.

Björkman kirjoittaa rauhallisesti, syvästi, ajatuksella. Tätä on hyvä lukea. Ehkä minä jäin kaipaamaan lisää taidetta, torajyvien uhreja ja viittauksia. Koska ne olivat kiinnostavia.

Luin tämän pienen suuren teoksen yhden päivän aikana työ- ja kotimatkoilla julkisissa. Kotimatkalla kirja herätti kiinnostusta muissakin: vieressäni istuva nuori mieshenkilö kysyi, mitä luin kun oli niin hienot kuvat. Selitin että tällaista Hannu-Pekka Björkmanin kirjaa jossa puhutaan taiteesta mumimumi. Mies hymähti kohteliaasti ja palasi omiin papereihinsa (jotain englanninkielisiä artikkeleita Neuvostoliitosta). Niin se vaan on, että kiinnostaa mitä muut lukevat.

Täytyy nyt kuitenkin rehellisyyden nimissä myöntää, että minä myös nukahdin tuolla kyseisellä junamatkalla ainakin kahdesti. Tosin luin tätä kirjaa myös unessa ja sitten ihmettelin että missä minä menen. Ja syytän nukahtamisesta enemmänkin maanantaita kuin kirjaa. Mutta olipahan anekdootti.

En yritäkään väittää, että olisin ymmärtänyt tässä teoksessa kaiken. Silti tunnen olevani ihan vähän intellektuelli, ehkä se annetaan minulle anteeksi. Nautin tämän lukemisesta kovasti.

Alttaritaidetta katselleet myös Maria, Minna ja anni.M.

Hannu-Pekka Björkman: Kadonneet askeleet. Matkoja aikaan ja taiteeseen. 
Kirjapaja 2011. 176 sivua.