Sara Shepard: Kaivattu (Valehtelevat viettelijät #1)

Guilty pleasures: kakut ja juoruilusarjat.

Kauniiden tyttöjen synkät salaisuudet

Sara Shepardin Valehtelevat viettelijät -sarjaan olen törmännyt lähinnä oppilaiden puheissa, mutta etsiskellessäni itselleni jotain viihdyttävää ja keveää nappasin sarjan ensimmäisen osan Kaivattu luettavakseni. Olin totta puhuen luullut sarjan tulleen ennen kirjoja, joten oli positiivinen yllätys että asia onkin toisinpäin.

Rosewoodin pikkukaupunkiin sijoittuva tarina on täynnä rakkautta, salaisuuksia ja paheita. Kolme vuotta ennen kirjan tapahtumia viisihenkisen tyttöjoukkion johtajahahmo Alison katoaa salaperäisesti ja tytöt erkaantuvat toisistaan. Nyt Spencer, Hanna, Aria ja Emily ovat jälleen samassa koulussa, tällä kertaa high schoolissa, ja jokainen alkaa yllättäen saada omituisia viestejä, joissa uhataan paljastaa heidän synkimmät salaisuutensa. Kaikista oudointa on, että kukaan muu ei näitä asioita tiennyt kuin Alison ja hänenhän pitäisi olla kuollut.

Tarinan tytöt ovat keskiluokkaisia ja kauniita. Toki huolitellun pinnan alta löytyy jos jonkinlaisia salaisuuksia, mutta ulkonäkö ja tyyli ovat tässä tarinassa isossa osassa ja se näkyy muun muassa vaatteiden ja laitteiden hieman huvittavana merkkidroppailuna. Jokainen tytöistä saa olla vuorollaan kertojana ja paljastaa koko ajan lisää palasia Alisonin katoamisesta ja sitä edeltäneistä tapahtuneista. Shepard vedättää lukijaa eikä suostu paljastamaan korttejaan, mikä jossain vaiheessa alkaa olla hieman ärsyttävää vaikka tavallaan ymmärränkin, onhan sarjassa ilmestynyt kuusitoista kirjaa ja kaikkea ei luonnollisesti kannata kertoa heti kättelyssä.

Lukukokemus oli oikein kelvollinen, mutta tunnen luissani että tarina toimii minulle paremmin tv-sarjana kuin kirjana. Tyyliltään tässä oli paljon samaa kuin aiemmin oivallisena päännollaussarjana toimineessa Gossip Girlissä (tuntematon viestittelijä, kauniita nuoria, vehkeilyä jos jonkinlaista), joten jatkanen tarinan parissa toisessa formaatissa.

Sara Shepard: Kaivattu (Valehtelevat viettelijät #1)
Pretty Little Liars, 2006.
Gummerus, 2012. 270 s.

Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua

Tarina lyhyt, pohdinta pitkä

Erkka Mykkäsen esikoisnovellikokoelma Kolme maailmanloppua koostuu kolmeen osioon jaetuista 25 kuvitelmasta. Pääosin sivun tai muutaman pituiset, synkät ja usein aikakäsityksiltään vähintäänkin joustavat tarinat kuljettavat sumuisille järville, syöksevät alas jyrkänteeltä ja saavat näkemään Krista Kososen milloin missäkin.

Novelleissa seikkailevat lähes poikkeuksetta nimettömäksi jäävät miehet ja naiset. Jotkut heistä saavat jääpuikkoja naamoihinsa, toiset höyryttävät parsakaalia. Moni heistä tuntuu olevan jollain tavalla eksyksissä elämänsä kanssa, muutosten tai päätösten edessä. Tulevaisuus tuntuu epävarmalta ja sitä se monelle onkin.

En ole ihan varma mitä mieltä näistä novelleista olisin. Jollain tavalla ne resonoivat juuri lukemani Maija Sirkjärven novellikokoelman kanssa, samanlaista outouden tunnetta oli molemmissa. Toisaalta välillä ärsytti, erityisesti vaatteitansa alituiseet riisuvat naiset, että mikä pointti siinä alastomuudessa nyt oli ja pitääkö niitä miehiä sitten vielä sujautella sisäänsä. Välillä toiset kuvitelmat tekivät pesän jonnekin aivon harmaaseen osaan ja pulpahtanevat sieltä pintaan sopivan hetken tullen. Ajattelen jiistään riistettyä trapetsitaiteiliarta, eteisessä kompastunutta aviomiestä, aggressiivista siiliä. Minuakin on muuten purrut siili, mutta se tapahtuma ei päättynyt lainkaan niin dramaattisesti kuin tarinassa Siili.

Jotenkin aika miellyttävä lukukokemus kuitenkin. Pitkänmallinen, ohut kokoelma sopii mukavasti käteen ja sen kansi, Markus Pyörälän käsialaa, on nätti kuin mikä sekä paperikannellaan että ilman. Päässä surisee. Koska kuvitelmat olivat niin lyhyitä, voisin kuvitella palaavani niihin vielä uudelleen. Tuntuu, että lyhyestä mitastaan huolimatta tai juuri siksi niissä on vielä paljon pureksittavaa jäljellä.

Viimeinen novellihaasteen peukutus lähtee novellille Hälytys ominaisuuden näkökulma kautta. Tämä on yksi kokoelman harvoja minäkertojan kautta kerrottuja tarinoita. Olen kuullut tämän pari vuotta kirjailijan itsensä ääneenlukemana ja se muistui luettuna todella vahvana mieleen. Alkaako sinullakin tinnittää?

Luetut, lukemattomat -blogin Liisa ilahtui Mykkäsen kyvystä yllättää kerta toisensa jälkeen, Kirjakaapin kummitus nostaa myös esiin novellien pitkän jälkimaun.

Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua
WSOY, 2015. 86 s.
Ulkoasu: Markus Pyörälä

Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja

Ihanan ällöttäviä novelleja

Minulla on kieroutunut suhde tarinoihin, joissa tapahtuu jotain yllättävää ja kamalaa. Tavallaan rakastan niitä, epäsovinnaisuutta ja yllätyksellisyyttä, toisaalta tulee vähän paha olo ja ehkä vähän hävettääkin. Ihmisten käsiä työnnetään blendereihin ja muita kauheuksia tapahtuu ja siitähän ei nyt saisi millään tasolla nauttia. Jotain tällaista tunsin lukiessani Maija Sirkjärven esikoisnovellikokoelmaa Barbara ja muita hurrikaaneja.

Jotain hyvin hurrikaanimaista tässä yhdentoista novellin kimarassa on. Se kaappaa mukaansa, pyörittää, näet välähdyksiä milloin mistäkin ja lopulta tömähdät maahan aivan eri paikassa kuin mistä aloitit. Ympärilläsi on sekalainen läjä kaikenlaista sälää ja siinäpä yrität itseäsi kokoilla sitten. Jollain tavalla kyyti oli ihmeellinen ja hieno ja sitten, niin, on vähän paha olo.

Sirkjärvi aloittaa aika leppoisasti Kolmella kuulustelulla, se on vain hieman erikoinen, mutta räjäyttää pankin heti seuraavassa Ullan ja Banskun tuhossa. Eihän tuollaista voi kirjoittaa! Eihän noin voi käydä! Mutta jotain kieroutuneen nerokasta ja ällöttävää siinä on. Samalla kaavalla jatketaan, välillä vähän maltillisemmin ja sitten taas karmeuksiin sukeltaen ja niissä piehtaroiden. Teräaseet, väkivalta ja omituisuudet tulevat tutuksi.

Kieroutuneen kerronnan lisäksi kirjassa on nerokkaita kuvailuja. Sirkjärvi tiivistää hienosti, esimerkkinä kuvaillen henkilöitä esimerkiksi sanoin Hän näyttää Suomen hiihtomaajoukkueen jäseneltä Lahden vuoden 2001 kisojen jälkeen tai Hän rakasti tuota keittiötä, niin kuin rakasti Aaronia. Kielenkäyttö on kuitenkin läpi kirjan yllättävän maltillista, se on toteavaa ja pelkistettyä vaikka tapahtumissa keulitaan kuin viimeistä päivää.

Osa tarinoista jää kuitenkin mielestäni hieman tyngiksi, ne alkavat lupaavasti ja tuntuvat loppuvan hieman kesken läsähtäen seinään kuin ylikypsä spagetti. Odotan jotain vielä hirveämpää, yllättävämpää, täydempää, sillä onnistuessaan Sirkjärven kynä on tappavan terävä. Ehkä yksitoista tykitystä peräjälkeen olisi voinut olla vähän too much, mutta niin sanotusti vaatimattomammat lopetukset saivat sormeni syyhyämään karmeuksien perään.

Kokonaisuutena omaan silmääni hieman epätasainen, mutta äärimmäisen lupaava novellikokoelma. Kieli on huoliteltua ja kiinnostavaa, tarinat tuntuvat epämiellyttävältä surinalta aivokuorella. Luen varmasti, jos kun Sirkjärvi kirjoittaa lisää.

Novelleista peukutan jo mainitsemaani Ullan ja Banskun tuhoa ominaisuuden konflikti osalta. Sisarusten ja lapsenvahdin uuden naapurin vakoiluoperaatio saa häkellyttävän käänteen, ei kannata mennä toisten pihoille nuuskimaan tai se saattaa päättyä, no, konfliktiin. Tämä novelli vei minulta jalat alta.

Kosminen K pohtii, mistä novellit todella pinnan alla kertoivat, Luettua elämää -blogissa pidettiin lukijalle annetusta tilasta ja Tekstiluolassa iloittiin vahvoista kauhuelementeistä.

Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja
Teos, 2018. 240 s.
Kansi: Marika Maijala

Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani

Maistuva matka yrityssuhmuroinnin kiemuroihin

Anniina Tarasovan esikoisromaani Venäläiset tilikirjani on asenteeltaan mainio teos. Bisnesmaailmaan sijoittuva viihderomaani rikostutkinnalla ja vaarallisilla tilanteilla höystettynä on lähtökohtana kiinnostava ja kun sankarinsa on vielä jokseenkin epäsovinnainen ja rempseä nuori nainen, ovat tämän ajan hömppäkertomuksen ainekset kasassa.

Tilintarkastaja Reija Wren matkaa junalla Pietariin suorittamaan yrityksen Venäjän konttorin sisäistä tutkintaa. Suomeen jäävät sulhasehdokas Veli-Pekka ja kotimaan konttorin hermoja rassaavat ihmissuhteet. Pietarissa Reija heittäytyy yrityspapereiden kimppuun, mutta ei osaa jättää tonkimatta myöskään firman entisen juristin salaperäistä katoamista. Nämä puuhat eivät luonnollisesti kaikkia miellytä ja kapuloita lentää rattaisiin suunnasta jos toisestakin. Vastapainona tutkimustyölleen Reija kumoaa oluita, pelaa pleikkaria ja vaaniipa kulman takana myös entinen ihastus Konsta, jolla saattaa olla Reijan tarvitsemia tietoja.

Tarasovan kielenkäyttö on värikästä ja täynnänsä kuvailevia, ei ehkä kielitoimiston hyväksymiä mutta silti ymmärrettäviä sanoja. Tekstiä on miellyttävä lukea, se rönsyilee ja kuplii iloisesti ja rullaa jouhevasti eteenpäin. Toisaalta runsaus on paikoin puuduttavaa. Tekstiä olisi voinut hieman karsia ja tiivistää, sillä yli nelisataasivuisena kirja tuntui himpun verran liian pitkältä.

Kirjan vahvuus on ehdottomasti eläväinen ekspatriaattielämän ja venäläisen kulttuurin kuvaus, josta Tarasovalla onkin ensikäden tietoa. Itselleni kirjan ympäristö tai kulttuuri eivät ole erityisen tuttuja, joten nautin kovasti matkasta kaalipiirakoiden ja venäläisen byrokratian pariin.

Lukiessa mieleen palasi muistikuvia Sujata Masseyn Rei Shimura -kirjoista ja Reijassa ja Reissä onkin paljon samaa. Myös Rei sotkeutuu rikoksiin kuin vahingossa, yrittää luovia vieraassa kulttuurissa itsenäisenä naisena ja muistaakseni Rein miessuhteetkin ovat usein varsin monimutkaisia. Täytyy tosin myöntää, että vaikka Reija herättikin sinänsä positiivisia mielleyhtymiä ei hänestä aina ollut helppo pitää. Toisaalta symppasin häntä, mutta tietty röyhkeys ja leväperäisyys ihmissuhteissa hieman pänni.

Mehevän ja viihteellisen lukemisen kaipuuseen kirja sopii joka tapauksessa oivallisesti. Venäläiset tilikirjani on aistimuksia täynnä oleva matka kiinnostavaan Pietariin ja sen monimutkaisiin bisneskuvioihin ja Reija on oivallinen opas, jos ajoittainen krapulahuuruisuus ja säätäminen ei ota liikaa kupoliin.

Kulttuuri kukoistaa -blogissa suositellaan tätä lällyviihdettä välttäville, Luetut lukemattomat -blogissa kirja puolestaan todettiin liian juonivetoiseksi mutta kehuttiin silti miljöön kuvausta.

Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani
Gummerus, 2018. 469 s.
Kansi: Sanna-Reetta Meilahti

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa

Ylianalyyttista, mutta muodoltaan keveää ihmissuhdepohdintaa

Eeva Turusen esikoisteos Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (Siltala, 2018) kiinnitti makukatkelmallaan huomioni katalogin sivuilta. Kansi on aika mitäänsanomaton, vaikka sinänsä kirjalle sopiva, eli sen perusteella tuskin olisi sitä mukaani poiminut, mutta polveileva nimi ja katkelma vakuuttivat että rytmiikaltaan tämä teos sopisi minulle kuin nenä päähän ja olinpas kerrankin oikeassa.

Täytyy tosin myöntää, että olin hieman pettynyt sillä olin jostain syystä kuvitellut tämän olevan romaani. Ei lyhytproosassa mitään vikaa ole, mutta nyt jotenkin näin kertojat saman hahmon jatkumoina ja kuka tietää, ehkä ne olivatkin. Aivan hyvin voi olla jossain elämänsä vaiheessa U ja sitten N tai B. Tajusin tämän erheeni toki kunnolla vasta kolmannen tarinan kohdalla, että siinäkin mielessä posotin sitten menemään päähenkilöä varioiden. Aika samanlaisia he kyllä olivat, yksityiskohtiin fiksoituneita ja parisuhteitaan tai -suhteettomuuttaan märehtiviä ja helposti lamaantuvan oloisia.

Turusen tekstirytmiin piti sukeltaa, alussa takkusi kun olin vielä ajatuksen tasolla selkeämmässä ja vähemmän myrskyävässä tyylissä kiinni. Pian kuitenkin menin aaltojen mukana ulapalle, katsoin lunneja kiikarilla ja kävelin sileäksi kuluneissa kivirappusissa, velloin neurooseissa ja epävarmuuksissa. Tavallaan todella epämukavaa ja ikävää, mutta kun neurooseista tunnisti itseään niin tekstin seassa oli oikeastaan aika turvallista ja miellyttävää.

Vaikka eihän se sinänsä ole miellyttävää nähdä itseään tekstissä niin epätäydellisenä ja vähän jotenkin viallisen oloisena, että pitääkö nyt joka asiasta tehdä aina niin kovin vaikeaa ja vatvoa a) vuosien takaisia b) juuri tapahtuvia c) ehkä mahdollisesti tapahtuvia asioita vimmaisella intensiteetillä niin, että aika valuu käsistä, ei saa mitään suunnittelemaansa tehtyä ja ahdistuu siitä sitten lisää.

Nautin kuitenkin Turusen kerronnan polveilevuudesta, häpeilemättömyydestä, epäloogisistakin hypyistä ja siitä, että ei tarvitse välttämättä olla alkua tai loppua vaan on se yksi siipale elämää tai päivää tai tapahtumajaksoa. Sanat ja rytmiikka ovat runsaita ja polveilevia, paikoin aivan liian tietoisia itsestään. Kiviä, jotka tuntuvat kädessä hyvältä mutta ovat kuitenkin vähän liian täydellisiä taskuun laitettaviksi.

Pidin aivan hirvittävästi. Tällä hetkellä tarvitsen tekstiltä todellista imuvoimaa että jaksan ja maltan keskittyä, tähän ei virittäytymisen jälkeen tarvinnut käyttää energiaa vaan sitä pikemminkin sai sanoista ja tarinoista vaikka ne eivät onnellisia olleetkaan, oikeastaan vähän ahdistavia, mutta silti lempeitä. Että saahan sitä olla neuroottinen vatuloija, vaikka ehkä moni hahmoista ja minä itsekin kaipaisi välillä napakan lempeää muistutusta siitä että välillä voisi tehdä ja mennä punnitsematta kaikkia vaihtoehtoja kuoliaaksi.

Lumiomenan Katja on kirjoittanut tästä kirjan tyylille pokaten ja innosti minua entisestään tämän lukemiseen, Omppu toteaa Turusen kuvaavan herkullisen havainnoivasti ihmissuhteiden monimutkaisuutta ja Suketus toteaa, että oli ihastuttavan raivostuttavaa tulla haastetuksi lukijana vaikka lukukokemus ei ihan nappi ollutkaan.

Laitettakoon tämä Helmet-haasteessa kohtaan vuonna 2018 julkaistu kirja.

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa
Siltala, 2018. 210 s.
Kansi: Jussi Karjalainen

Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti

Äiti auta, auta äiti

Mikäs tää tilanne niinku on.
Mä oon tällases tilassa ruumin kanssa ja on paljastunu, et ruumis on äiti.

Marjo Niemen Kaikkien menetysten äiti (Teos, 2017) ei päästä helpolla. Jo alkutilanne on hätkähdyttävä. Mona päätyy yllättäen, kesken työpäivän, kirkkaasti valaistulle näyttämölle, jolla on ruumisvaunut ja sen päällä äidin ruumis. Tilasta ei tunnu olevan ulospääsyä. Aina välillä sinne tuntuu avautuvan ikkunoita ja ovia, joista kulkee sisään puolisoita ja perunoita ja pomoja, mutta äidin ruumiista ei pääse eroon eikä oikein päätä pyörryttävästä tunteestakaan. Lukukokemuksena kirja on pökerryttävä.

Lukeminen on uuvuttavaa ja keskittymistä vaativaa. Välillä tekee mieli heittää kännykkä, jonka ruudulta tätä luen, seinään tai ainakin haudata se sohvatyynyn alle. Tulee huono olo. Tätä ei myöskään oikein voi lukea lyhyissä pätkissä, sillä tajunnanvirran heiteltäväksi on antauduttava ja sitä ei kykene hetkessä tekemään. Niemen teksti rönsyää, tikkaa eteenpäin, toistaa itseään. Monan päänsisäinen maailma on niin kovassa turbulenssissa, että omakin pää tahtoo mennä sekaisin.

En minä oikein osaa vieläkään sanoa tästä tarinasta kauheasti mitään enkä oikeastaan haluakaan, sillä minulle tämä oli ensisijaisesti matka pimeään tunneliin ja siitä tunnelista ulos tullessa oli vain tosi helpottunut olo siitä että selvisin tästä henkisestä höykytyksestä ja tunnevyörystä. Olen myös tosi tyytyväinen, etten oikein tiennyt mihin heittäydyin, vaikka olinkin tästä julkaisun tienoilla jotain lukenut.

Tarinan paljastaessa sisimpänsä vähitellen huomaan nimittäin ihastuneeni siihen. Tai oikeastaan tarina pelottaa ja ahdistaa minua edelleen aivan helvetisti, mutta huomaan tuntevani sitä kohtaan myös lempeyttä. Sipulimaisesti esiin kuoriutuva ydin on myös niin kiehtova, että en osannut odottaa sellaiseen keskiöön pääseväni vaikka matka on näin jälkikäteen ajatellen ihan looginen ja selvä.

Ihan sairaan hieno ja raskas ja vaikea ja helppo ja itkettävä ja itkunaurattava ja silitystä kaipaava. Kirja on Runeberg-palkintonsa ansainnut.

Muistaakseni Päivi Koiviston hieno kritiikki Kiiltomadossa sai minut alunperin uskaltautumaan tämän kirjan pariin ja Tekstiluolan Tuomas on kirjoittanut tästä hienon, omaani analyyttisemman arvion.

Helmet-haasteesta kuittaan tällä kohdan sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä.

Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti
Teos, 2017. 203 s.
Kansi: Jussi Karjalainen

Nicola Yoon: Everything, Everything (suom. Kaikki kaikessa)

Suloisessa nuortenkirjassa käsitellään kiinnostavasti myös äidin ja tyttären suhdetta

Nicola Yoonin Everything, Everything -kirjasta julkaistiin viime vuonna elokuva ja sitä myötä päädyin kirjan pariin. Yoonin nuorille aikuisille suunnattu esikoisteos on suloinen tarina kahdesta nuoresta, joiden välille muodostuva ystävyys ja lopulta rakkaus kannustaa heidät rohkeisiin tekoihin. Kirja on oivallinen välipalaluettava, vaikka siinä on myös synkempiä teemoja.

Teos kertoo Madelinesta, kahdeksantoista vuotta täyttävästä tytöstä, joka sairastaa SCID-oireyhtymää eli vakavaa immuunipuutosta, eikä täten voi poistua kotoaan lainkaan. Tämä ei häntä juurikaan tunnu haittaavan, sillä elämä äidin ja hoitajan kanssa on oikeastaan ihan mukavaa ja Madeline uppoutuu mielellään koulutehtäviinsä ja kirjojen maailmaan. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun naapuriin muuttaa uusi perhe ja Madeline alkaa viestitellä kiehtovan Ollyn kanssa. Yhtäkkiä elämä lasiseinien sisällä ei enää riitäkään.

Kirja on nopea luettava. Luvut ovat pääosin lyhyitä ja mukana on myös esimerkiksi Madelinen ja Ollyn verkkokeskusteluja, piirroksia (jotka ovat kirjailijan puolison David Yoonin tekemiä) ja Madelinen lyhytarvioita tämän lukemista kirjoista. Paikoin tosin kuvitukset myös häiritsivät, ne saivat kirjan ja Madelinen tuntumaan jotenkin lapsellisilta. Tavallaan tämä on ymmärrettävää, onhan hän elänyt käytännössä koko elämänsä eristyksissä, mutta tuntui etten aivan saanut luotua Madelinesta järkevää kokonaiskuvaa mieleeni. Toisaalta hän oli neuvokas ja taitava, mutta ajatukset olivat paikoin kuin yläkouluikäisen (tai ehkä vain kuvittelen ja muistan lukiolaisten olevan henkevämpiä?).

Vertailua Tähtiin kirjoitettuun virheeseen ei oikein voi välttää. Vaikka tässä teoksessa sairaita nuoria on vain yksi, on kirjoissa paljon samaa. Molemmissa muun muassa haaveillaan unelmien täyttämisestä rakkauden kannustamana ja, no, kuta kuinkin salamarakastutaan. Eivät nämä mitenkään harvinaisia teemoja ya-kirjoissa ole muutenkaan mutta kuitenkin. Jos en olisi lukenut Greenin kirjaa, olisi tämäkin saattanut tuntua tuoreemmalta.

Aika paljon onnistuin kirjan kulusta lopulta arvaamaan, sillä juoni toteuttaa romanttisista tarinoista tuttuja kaavoja melko tarkkaan. Kirjan loppu onnistui kuitenkin tarjoilemaan muutaman hieman yllättävänkin käännöksen ja siitä iso plussa. Lisäksi teoksessa on kiinnostavaa vanhemmuuden kuvausta, etenkin Maddyn ja tämän äidin suhteen kuvaus oli loppupeleissä minulle tarinan kiinnostavinta antia. Oli tämä todella suloinen kirja, joten jos vastaavat teokset ovat aikaisemmin kolahtaneet niin ei kun kokeilemaan.

Todella vaiheessa -blogissa kehutaan kirjan helppolukuisuutta mutta annetaan myös moitteita, Yöpöydän kirjoissa puolestaan pidettiin Maddyn hahmosta paljon ja jännitettiin kovasti lukemisen aikana.

YA-haasteesta raksin kohdan kirjasta on tullut/tulossa elokuva.

Nicola Yoon: Everything, Everything
Corgi Books, 2015. 310 s.
Kuvitus: David Yoon

E.L.James: Femtio nyanser av honom (Fifty Shades of Grey)

Fifty Shades of Grey päästää sisäisen jumalattaren valloilleen – tai sitten ei

E.L. Jamesin Fifty Shades of Grey, Twilight-fanifiktiosta ponnistanut eroottinen romaani, julkaistiin alunperin vuonna 2011 ja se puhuttaa ihmisiä edelleen. Trilogiaksi muodostuneen kirjasarjan viimeisestä osasta tehty filmatisointi sai ensi-iltansa tänä vuonna, joten leffakansipokkaria näkee tällä hetkellä kirjakaupoissa. Itse totesin aika varhaisessa vaiheessa, että tulen kirjaa tuskin lukemaan, mutta viimevuotisen ruotsinkielisen lukuhaasteen innoittamana päätin lukea teoksen ruotsinnoksen Femtio nyanser av honom elokuun haastekohtaan en bok som du inte vill andra ska se dig läsa. Tämän tekstin ajankohdasta voinette jo päätellä, että lukeminen ei suinkaan tapahtunut elokuussa saati nopeasti, vaan luin kirjaa hitaasti syyskuusta tänne maaliskuulle asti.

Tarina on yksinkertainen. Kömpelö ja omasta mielestään tavallistakin tavallisempi, juuri collegesta valmistuva Anastasia Steele kirjaimellisesti kompuroi suoraan häikäisevän komean miljonäärin Christian Greyn syliin. Erinäisten tapahtumaketjujen kautta Ana pääsee Christianin kanssa treffeille, mutta järkyttyy ymmärtäessään että Christian ei suinkaan halua perinteistä parisuhdetta vaan solmia Anan kanssa sopimuksenalaisen dominanssiin ja alistuvuuteen perustuvan seksisuhteen. Neitsyenkaino Ana pohtii kuitenkin mielessään, että Christianin kovan kuoren alla täytyy olla myös rakastumiseen kykenevä mies ja niinpä Ana päättää suostua ehtoihin, tietyin varauksin.

Tämän myötä kirjassa harrastetaan paljon seksiä (anteeksi, pannaan, kuten Christian asian tuskastuttavan usein tahtoo ilmaista), tuskastellaan Christianin pidättyväisyyttä sekä pyöritellään silmiä ja purraan huulta (mikä johtaa lähes joka kerta piiskaukseen ja seksiin). Lisäksi Christianin luulisi olevan lähellä kaljuuntumista, sillä hän haroo hiuksiaan todella, todella usein. Luonnollisesti Anan ja Christianin suhde myös muuttuu monimutkaisemmaksi ja kirja päättyykin jonkinlaiseen cliffhangeriin, jonka lopputulos on kuitenkin helposti pääteltävissä. Totta puhuen juoni muistuttaa varsin paljon alkuperäisen Twilightin juonta, tosin siinä ensimmäisessä osassa ei muistaakseni harrastettu seksiä lainkaan.

Wikipedian mukaan tätä teosta on myyty maailmanlaajuisesti yli 70 miljoonaa kappaletta, mikä tuntuu aika hurjalta. Itsekin olen nyt osa tätä tilastoa, vaikka käyttämäni summa olikin vaatimattomat 3,61 euroa Stockmannin alennuslaarilla käynnin myötä. En suoraan sanottuna aivan ymmärrä kirjan suosiota: se ei ole mitenkään erityisen upeasti kirjoitettu ja ainakin ruotsinkielisenä yli 500 sivun mitta tuntuu todella ylimitoitetulta. Kirjassa jaksetaan kertoa hyvin, hyvin yksityiskohtaisesti jokainen kosketus ja hyväily, mutta toisaalta se häveliäästi viittaa asioita tapahtuvaksi där nere. Toki muistetaan myös kertoa jokaisesta kondomipakkauksen repäisystä ja siitä, miten Ana muistaa ottaa ehkäisypillerinsä joka aamu. Ei sillä, ehkäisy on tärkeää ja hieno juttu, mutta luottakaa nyt vähän lukijaankin. Minun mielestäni Christian oli lisäksi ärsyttävä kontrollifriikki ja Anassa ärsyttävintä taisi olla hänen jatkuva selostuksensa sisäisestä jumalattarestaan (inre gudinna!), joka tilanteesta riippuen tanssi salsaa, murjotti, valmistautui kilpajuoksuun tai heitti kärrynpyöriä.

Lähdin sitten googlaamaan ja löytyihän sieltä artikkeli poikineen siitä, miksi kirja on niin järkyttävän suosittu. Elite Dailyn jutussa on haastateltu psykologi ja parisuhdeneuvoja tohtori Dardashtia, joka listaa seitsemän tieteellistä (?) syytä siihen, miksi sarja on niin suosittu. Syiksi on listattu muun muassa Christianin ihmeellinen täydellisyys (rikas, vastaa nopeasti sähköposteihin, tahtoo hemmotella), Christianin ja Anan välinen seksuaalinen jännite ja se, että kirja mahdollistaa "lepohetken" naisille, joista tuntuu että heidän täytyy olla koko ajan kontrollissa. Tavallaan syyt ovat ihan loogisia mutta, kuten Colette Bennett CNN:n GeekOut-blogissa toteaa, minä en vaan tajua. Ei iske. Toisaalta jos tämä kirja saa jonkun lukemaan kirjoja enemmänkin tai jos kirja yksinkertaisesti viihdyttää ja tuo iloa elämään niin hei, siitä vaan.

Pakko vielä loppuun mainita siitä kohtauksesta eli internetissäkin lukuisista paikoista luettavissa olevasta tamponikohtauksesta, Kadeen Griffits tiivistää nettijutussaan aika hyvin sen hyvät ja huonot puolet. Ihan kiva sinänsä, että kuukautisten aikana harrastettavan seksin tabua rikotaan, mutta älä nyt hyvänen aika mene siitä vain kysymättä repimään toisen tamponinnarusta ja sitten vielä heitä sitä tamponia vessanpönttöön, senkin ympäristörikollinen.

En siis voi sanoa nauttineeni orgastisesti tämän teoksen lukemisesta, mutta tulipahan kerrattua kehosanastoa ruotsiksi (oli muuten helppolukuista kieltä, siinä mielessä plussaa). Ja en aio lukea seuraavia osia, sillä minä olen jo Twilightini lukenut, kiitos vain. Sori vaan, oi sisäinen jumalattareni.

Suketuskaan ei löytänyt sisäistä jumalatartaan, Pihin naisen elämää -blogissa puolestaan kiitellään kirjaa viihdyttävyydestä.

E.L. James: Femtio nyanser av honom (Fifty Shades of Grey, 2011)
Norstedts, 2012. 553 s.
Kääntäjä: Jimmy Hofsö
Ulkoasu: Jennifer McGuire

Michaela von Kügelgen: Vad heter ångest på spanska?

Elämän kanssa kipuilua Ecuadorissa

Michaela von Kügelgenin esikoisteos Vad heter ångest på spanska? (Förlaget, 2017) osui tutkaani Instagramissa. Kirja oli voittanut Helsingin Kirjamessuilla palkinnon Snyggaste boken i Svenskfinland ja pistinkin sitten kirjan varaukseen hienon kannen ja kiinnostavan nimen perusteella.

Erikalla on kaikki hyvin. Hän on juuri allekirjoittanut työsopimuksen arvostetusta lakifirmasta ja on lähtenyt ennen sitä Ecuadoriin opiskelemaan espanjaa ja näkemään maata. Paitsi että mielessä kaihertaa ero miesystävästä ja tunne siitä, että elämä ei ole sittenkään menossa aivan oikeaan suuntaan. Kaikki olisi helppo turruttaa alkoholilla ja yhdenillanjutuilla, mutta matkallaan Erika tajuaa että hänen on päätettävä, mitä hän itse elämältä haluaa. Apuna tässä hänellä on Ecuadorissa tavattuja uusia ystäviä, kuten rempseä norjalainen Ingrid ja baaritiskin takaa löytyvä komea Jacques.

Ruotsin kielen lukuharjoituksena kirja on oivallinen. von Kügelgenin tyyli on yksinkertainen ja siten helppolukuinen, Erikan mielenmaisemia ei juuri kielikuvilla maalailla. Ei tarina niitä toisaalta tarvitsekaan. 

Tarina on nimittäin todella tavallinen. Lukiessa se jotenkin vähän ärsytti, että tähänkö minä nyt aikaani kulutan. Nuori nainen kipuilee elämänsä kanssa, ihastuu salskeisiin ulkomaalaisiin ja kipuilee vähän lisää. Lisäksi tunnistin Erikassa ja tämän epävarmuudessa paljon itseäni ja se tekee lukukokemuksesta minulle usein vaikean, mikä ei sinänsä ole huono asia. Tuleepahan kohdattua niitä omia kipukohtia, mietittyä että miksi itsekin huolehtii usein asioita etukäteen (ehdin esimerkiksi eräänä päivänä diagnosoida pahanhajuishengitykselliselle koiralle ientulehduksen ja elimellisen sairauden, ennen kuin tajusin sen syöneen haisevan sonninsudin).

Lukukokemuksena Vad heter ångest på spanska? ei siis ollut maailmaa mullistava, mutta jotenkin mukava se oli. Jos haaveilet reissaamisesta Ecuadoriin tai kaipailet vähän potkua takamuksille oman hookaamisen suhteen, lue tämä. Kummasti sitä nimittäin ärsyyntyy siitä omastakin edeltäkäsinhuolehtimisesta, kun on ensin ärsyyntynyt kirjan päähenkilölle.

Litterarumin Julia kirjoittaa viisaita tästä kirjasta ja nostaa esiin muun muassa seikan, että hän ei ainakaan osaa nimetä yhtään toista tällaista suomenruotsalaista romaania.

Helmet-haasteesta kuittaan tällä kohdan kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt. 

Michaela von Kügelgen: Vad heter ångest på spanska?
Förlaget, 2017. 250 s.

Kansi: Linn Henrichson

Tarinoita saaristosta ja veden ääreltä

Olen lukenut tänä vuonna usean kirjan, joissa asutaan, ollaan ja kaivataan veden äärellä. Ehkä avoin vesi, on se sitten järvi tai meri, tuo tunteita pintaan ja herättää pohtimaan eloa ja oloa. Tämä erilaisuutta pursuava nelikko jäi vahvasti mieleen tunnekirjoina.

Karoliina Timosen Kesäinen illuusioni kului käsissä kesäisellä Hanko-retkelläni, sivujen välissä lienee edelleen hiekkaa. Klarissa matkaa yksin Saimaan saareen pohtimaan avioliittoaan ja rauhoittumaan. Kesän paahteisen rauhan rikkoo tutustuminen naapurin kiinnostavaan herraan, joka haluaa tarjota muutakin kuin viileitä juomia. Tunnelma tiivistyy kuin ukkonen järvenselän yllä. Teos tuntui vahvasti elokuvalliselta, se oli helppo nähdä päässään taidokkaasti leikattuina kohtauksina. Outo tunnelma jäi pitkäksi aikaa mieleen kytemään.

Kirjasfääri-blogissa analysoidaan teosta ansiokkaasti.

Jarkko Volasen esikoisromaani Hiekankantajat lumosi minut luontokuvauksellaan, saaristokuvaus tuntui silittävän sielua. Aura ja Henri hankkivat itselleen kunnostusta kaipaavan kodin saaristosta ja rakentavat sinne pesää, vaikka talvi on tulossa ja Henri joutuu olemaan paljon mantereella. Tuekseen uusissa haasteissa Aura löytää Camillan, reipashenkisen pastorin, joka ei pelkää saariston kylmyyttä tai ihmisten nuivia katseita. Vaikka luonto oli tässä teoksessa ihana ja upea, olin tarinallisesti usein hukassa vaihtuvien aikatasojen kanssa enkä aina ottanut ihan selvää henkilöistäkään. Sulkeutuneen saaristoyhteisön kuvaus oli kuitenkin ahdistavuudessaan kiehtova ja sai kaikista vaikeuksista huolimatta haaveilemaan omasta piilopirtistä kalliosaarella, oli siellä hiekkapoukamaa tai ei. Elina Warstan taitelema kansi on yksinkertaisuudessaan upea ja siksi kuittaan tällä Helmet-haasteen kohdan kirjan kansi on mielestäsi kaunis.

Itse poimin tämän kirjan luettavaksi Aina joku kesken -blogista löytyvän tekstin perusteella, siellä elettiin ja hengitettiin tätä teosta vahvasti.

Philip Teirin Så här upphör världen (suom. Tällä tavalla maailma loppuu) oli minulle vahvasti suomenruotsalainen romaani asettuen jonnekin Monika Fagerholmin Ihanat naiset rannalla - ja Johan Bargumin Sensommar -teosten rinnalle. Erik ja Julia matkaavat kesäksi Pohjanmaan rannikolle mukanaan lapsensa, muistonsa ja kasa suupielestä livautettuja valheita. Erik yrittää peitellä työnsä menettämistä, Julia kipuilee kohdatessaan pitkästä aikaa naapurin Marikan ja sitä myötä lapsuutensa. Pariskunnan lapset seikkailevat yksin kallioilla aikuisia tarkastelle, jotenkin irtonaisina. Vettä sataa, kesä kuluu. Tunnelma on utuinen, vähän painostava, ihmiset etsivät itseään ja toisiaan. Teirin ruotsi on miellyttävää lukea, mutta eksyksissä olevien ihmisten maailmaan en oikein päässyt.

Lumiomena-blogissa kuvataan kirjan tyyliä kipeäksi ja kepeäksi.

Helena Wariksen Linnunsitoja on spekulatiivisen fiktion edustajana tämän nelikon outolintu, mutta pääosin eristyneelle majakkasaarelle sijoittuva teos sulahtaa joukon jatkoksi silti yllättävän mutkattomasti. Zem pakenee koneiden hallitsemasta kuilusta ja muiden vallan alta saarelle vastarintaliikkeen pesäkkeeseen, josta kyyhkyt ovat ainoa luotettava viestintäkeino ulkomaailmaan. Pienen yhteisön sääntöihin ja rytmiin on haastavaa sopeutua, eikä Zem oikein löydä paikkaansa. Kuiluun jääneen veljen kohtalo askarruttaa ja matkaseuraksi tullut veljen ystävä Thom tuntuu etäiseltä. Lohtua saarella tuovat kujertavat kyyhkyt. Waris on kirjoittanut tiiviin ja kauniin romaanin. Maailmasta saa tehdä omat päätelmänsä, samoin lopusta, ja pidin ratkaisua kiinnostavana. En kaivannut selityksiä, kaikki tuntui riittävän tutulta ja pääteltävissä olevalta kun samantyyppisissä maailmoissa on tullut seikkailtua. Ihana pienoisromaanin mittoihin jäävä dystopia, pidin erityisesti avoimesta lopusta jonka voi tulkita haluamallaan tavalla.

Myös Kirjavinkkien Mikko piti teoksen avoimuudesta.

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni
WSOY, 2015. 165 s.

Jarkko Volanen: Hiekankantajat
Teos, 2017. 240 s.
Kansi: Elina Warsta'

Philip Teir: Så här upphör världen
Schildts & Söderströms, 2017. 250 s.
Kansi: Sanna Mander

Helena Waris: Linnunsitoja
Otava, 2017. 171 s.
Kansi: Sami Saramäki

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman

Aloitin taannoisen lukuhaasteeni pokkarihyllystäni kaivamalla Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman -romaanilla, joka oli julkaisuvuonnaan 2005 Finlandia-ehdokkaanakin. Ehdokkuus ei ole kirjan luettuani yllätys, sillä vaikka teksti on ihon alle hiipivän ahdistavaa, on kirjoitus taidokasta ja aihe tärkeä.

Annan äiti soittaa ja pyytää tätä käymään tapaamassa veljeään Joonaa mielisairaalassa. Vierailu ahdistaa niin paljon, että matkallaan Anna vitkuttelee ja käy samalla mielessään sekä veljen hoitoon päätymiseen johtanutta tapahtumaketjua että yhdysvaltalaisen miesystävänsä Ianin perhehistoriaa. Kummassakin suvussa kipukohdat ovat siirtyneet sukupolvelta toiselle eikä niiden prosessointi ole mitenkään helppoa. Ajatukset sodasta ja terrorismista kulkevat tiiviisti tarinan mukana, mutteivät korostu liikaa.

Romaani on mitaltaan vain 158 sivua, mutta ei sen pitempi tarvitse ollakaan. Hirvonen saa kirjoitettua sivuille kaiken sen olennaisen, surun ja epätietoisuuden, voimattomuuden. Päälinjat kirjasta tuntuvat haipuvan nopeasti mielestä, mutta tässä muutamaa viikkoa lukemisen jälkeen on helppo palauttaa mieleen väläyksiä kirjan kohtauksista. Sinne ne jäivät mieleen, vaikka pyyhkiä yrittäisi.

Vaikutuin hurjasti, mutta tämän jälkeen oli pakko lukea jotain kevyempää. Pää ei kestä kerrallaan kuin tietyn määrän tunnekuohuja.

HelMet-haasteesta kuittaan tällä kohdan esikoisteos.

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman
Avain, 2005. 158 s.

Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut

Kirsi Alanivan Villa Vietin linnut (Savukeidas, 2016) löytyi tammikuussa jonkun bloggaajakollegan Blogistanian Finlandia -ehdokaslistalta sen verran vakuuttavin perusteluin että varasin kirjan kirjastosta. Hetki tässä taas meni, että kirjan pariin varsinaisesti ehdin mutta odotus kannatti. Alanivan esikoisteos on väkevällä kielellä kirjoitettu hurja, lihallinen, ruma ja kaunis sukutarina.

Ellie syntyy kartanoon tuuliselle saarelle. Hiljalleen rappeutuva kartano kätkee sisälleen monen sukupolven naisen tarinat tuskineen ja salaisuuksineen. Talon naiset ovat olleet vahvatahtoisia ja omiin maailmoihinsa vaipuvia. Ellie kuuntelee vanhojen tarinoiden kuisketta ja setvii vähitellen sukuhistoriansa solmuja äidin vanhetessa vieressä.

Kirjan kielessä on tarttuva poljento, kerronta on hypnoottista ja vähän pelottavaakin. Kauniiksi kieltä on vaikea sanoa, se on niin lihallista ja oleminen välillä niin rumaa, mutta vaikuttavaa se on. Ja kauneutta kirjassa on paljon kuitenkin, rapistuvassa kartanossa kiinanruusuineen ja valaanluukorsetteineen.

Sukupolvien yli kurottuvaa tarinaa on hankala kuvailla sen monisäikeisyyden vuoksi enkä toisaalta halua kertoa siitä liikaa. Yhtä lankaa nykäisemällä paljastuu kuvioita ja yhteyksiä, valheita ja salaisuuksia. Hyvän mielen kirjaa tästä ei saa millään, mutta hieman vinksahtaneen ja laadukkaasti kirjoitetun proosan ystäville tämä on herkkua.

Laitan tämän HelMet-haasteeseen kohtaan sukutarina.

Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut
Savukeidas, 2016. 200 s.

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia (Kaksosauringot #1)

Erika Vikin esikoisteos Hän sanoi nimekseen Aleia (Gummerus, 2017) pääsi yllättämään iloisesti, vaikka olinkin kuullut jo kehuvia huhuja taholta jos toiselta. Steampunk-henkinen fantasiatrilogian aloitusosa nappasi mukaansa heti alkumetreiltä ja piti napakasti otteessaan koko reilun 500-sivuisen mitan ajan. Kyllä kelpaa tällaista fantasiaa Suomessa painaa!

Corildon on seleesi, joka toimii Seuran kartografina Dwyrin mantereella. Myrskyisenä talvipäivänä hänen majakapaikkansa portille lyyhistyy tyttö, joka ei muista itsestään tai menneisyydestään muuta kuin nimen, Aleia. Corildon ottaa Aleian vastahakoisesti kattonsa alle, huolia kun on jo muitakin hänen havaitessaan poikkeamia seleesien aistimassa mahdissa. Vähitellen selviää, että Aleia ei kuitenkaan ole tavallinen ihmistyttö vaan pystyy myös aistimaan poikkeamat ja omaa muutenkin erikoisia kykyjä. Kaksikko lähtee vauhdilla kohti Seleesiaa selvittämään asioita, mutta taho jos toinenkin haluaa estää heidän etenemisensä.

Päähenkilöiden lisäksi myös useat tärkeisiin asemiin nousevat sivuhahmot ovat kiinnostavia persoonia. Kirjassa maltetaan syventää ja kertoa heistä riittävästi, mutta ovelasti jätetään koukku jos toinenkin seuraavia osia varten. Pidin kovasti itsepäisestä katujen kasvatti Mateosta, sympaattisesta Arata Errenistä ja räiskyvästä Esmestä, oikeastaan voisin luetella tähän lähes koko hahmokavalkadin. Kovasti odotan myös oppivani lisää fennekeistä ja amargundeista.

Vikin luoma maailma on runsas ja kiinnostava, omanlaisensa mutta silti tutun oloinen. Tiedättehän, sellainen että tuntuu kuin olisi käynyt siellä aiemminkin. Se on hyvä merkki (fantasia)kirjassa minulle se. Kerronta on muutenkin sujuvaa ja kieli hiottua, tätä luki ilokseen. Tekisi mieli hehkutella useampaankin kohtaa, mutta tuntuu että enempää puhuminen spoilaisi liikaa ja jotenkin tämän tyytyväisyyshyrinän haluaa myös pitää itsellään.

Kehumiseksihan tämä siis meni, mutta menköön. Onneksi sarjan toinen osa Seleesian näkijä tuli jo elokuussa, odotan lukemista innolla!

HelMet-haasteesta pokattakoon kohta fantasiakirja.

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia (Kaksosauringot #1)
Gummerus, 2017. 532 s.

Kata Melander: Älä irrota

Kata Melanderin esikoisromaanissa Älä irrota kivun kanssa elävä Saara löytää yllättäen turvaa ja lohtua entisestä opettajastaan Petteristä. Petteri pakenee onnetonta avioliittoaan Saaraan, mutta empii ratkaisun kanssa. Voiko oman elämän laittaa uusiksi, oppiiko toisen kivun kanssa elämään? Valheessa ei ainakaan voi kauaa elää, se on molemmille pian selvää.

Rakkaustarinana, varatun miehen ja nuoremman naisen välisenä, romaani ei sinällään tarjoile mitään uutta. Toisen kosketusta kaivataan, valheet tulevat alussa liian helposti ja lopulta satuttavat kumpaakin osapuolta. Melanderin kerronnassa ei kuitenkaan juututa perinteiseen pattitilanteeseen ja pohdita vain moraalia vaan myös hengissä säilymistä ja omien tapojen totaalista muuttamista.

Saaran osuudet vievät kivun kierteeseen, johtavat ajattelemaan sitä miltä tuntuisi jos ei voisi tietää millainen mikin päivä tulee olemaan. Tuleeko kipukohtaus tänään ja jos tulee, kuinka paha se on? Vai pärjäisikö sitä päivän, toisenkin? Itsekin pystyy toki muistamaan sellaisia päiviä, jolloin ei ole päässyt sängystä ylös, mutta se on ollut ohimenevää. Saaralle kipu ja sen uhka on jokapäiväistä ja minulle vaikeasti käsitettävää, vähän pelottavaakin. On avartavaa lukea siitä, miltä tuntuu kun on niin paljon toisen varassa.

Erityisesti juuri kivun ja pyörätuolissa olemisen käsittely on tässä teoksessa kiinnostavaa, ne kun ovat minulle jossain määrin vieraita aiheita. Melander myös kirjoittaa selkeästi ja etenkin Saaran osuudet tulevat lähelle, Petteri jää hiljaisena kauemmas. Jollain tasolla ymmärrän molempia.

Toinen Melanderin tärkeänä esiin nostama teema on seksuaalisuus. Siihen on oikeus kaikilla, pyörätuolissa olevallakin. Pyörätuoli ja kipu ei estä tuntemasta rakkautta, kaipuuta ja halua. Julkisessa keskustelussa ehkä usein unohdetaan, että seksuaalisuus ei ole kiinni ihmisen kyvystä kävellä tai mistään muustakaan, jokaisella tulisi olla oikeus siihen.

Älä irrota on kiinnostava ja laadukas omakustanteena julkaistu romaani. Se tuo vahvana esiin pyörätuoliin sidotun mielenmaisemaa ja kohtaamia haasteita ja saa ajattelemaan kipua, rakkautta ja ihmissuhteiden, juuri niiden kaikkein läheisten, vaikeutta.

HelMet-haasteesta kuittaan tällä kohdan kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö.

Kata Melander: Älä irrota
Type&Tell, 2017. 229 s.
Kansi: Jussi Jääskeläinen

Johannes Ekholm: Rakkaus niinku

Johannes Ekholmin esikoisromaani Rakkaus niinku (Otava, 2016) nostettiin heti sukupolvensa ääneksi ja sitä kehuttiin milloin missäkin. Ekholmin sanotaan edustavan y-sukupolvea, siis käytännössä minun ikäluokkani, ja kertovan juuri niistä kokemuksista. Ja tavallaan kertookin. Näemmä on kuitenkin väliä sillä mihin kohtaan y:tä sijoittuu, sillä minulle sekä Rakkaus niinku että Ekholmin käsikirjoittama Kaspar Hauser -näytelmä jäivät etäisiksi kokemuksiksi vaikka ne runsaudessaan imaisivatkin mukaansa ja saivat nostamaan hattua tekijöille.

Kolmikymppinen Joona on menettänyt työnsä toimittajana ja muuttanut rahattomana Kirkkonummelle isän nurkkiin asumaan. Isän omaelämäkerrallinen kirjaprojekti ahdistaa poikaa ja niin ahdistaa maailmakin. Ihmiskontaktit löytyvät pääosin netistä, nimimerkin taakse piiloutuvan sadgirlin kanssa käytävät keskustelut muodostavat päivien olennaisimman hetken. Kustantamosta tarjotaan kuitenkin Joonalle sopimusta ja oman kirjan ajatus alkaa muodostua. Jos nauhottaisi kaikki keskustelunsa ja litteroisi ne, muodostuisiko niistä merkityksellistä sisältöä kirjaan tai edes elämään.

Tätä kirjoittaessa lukemisesta on aikaa jo puolitoista kuukautta, kirja uuvutti minut täysin. Joonan oman navan intensiivinen kaivelu ja reflektion tarve sai pään surisemaan ja puhekielisen tekstin lukeminen sai oman päänsisäisen ajatusmaailmankin taipumaan "musta tuntuu möyhön öyhön sivistyssana ja toinen" -tasolle. Ihan hirveää.

Osa vaikeudestani tämän teoksen kanssa oli puhtaasti visuaalinen. Kirjan pastellisävyinen kansi särki silmiä ja ysärihenkinen (?) taittotyyli sai pään räjähtämään aamujunassa. Ei kirjoja saa taittaa näin, huutaa mieli.

Tavallaan kyllä arvostan tätä kirjaa hirveästi ja samalla mietin että kuinka paljon tästä on faktaa ja kuinka paljon fiktiota ja miten tämän kirjoittaminen on varmaan ollut tosi vaikeaa koska ihan oikeasti netissä käydään päivittäin satoja sellaisia keskusteluja kuin tässä kirjassa. Että en tiedä nyt sitten. Arvostan, mutten nauttinut.

Luetut, lukemattomat -blogin Liisa kirjoittaa tästä hirvittävän fiksusti ja hienosti, jos ette vielä ole lukeneet tätä kirjaa niin lukekaa Liisan teksti ja päättäkää vasta sitten.

Helmet-haasteesta kuittaan kohdan kirjaston henkilökunnan suosittelema teos.

Johannes Ekholm: Rakkaus niinku
Otava, 2016. 414 s.
Kansi: GRMMXI

Sarianna Suorsa: Evanescent - katoavainen (Rising Moon #1)

Siippa avustaa isopäisempänä ystävällisesti kirjanaamakuvassa.

Kaipailin luettavaksi jotain kevyehköä nuorten fantasiaa, joten nappasin mukaani Sarianna Suorsan esikoisen Evanescent - katoavainen. Teos lupaa aloittaa (jälleen kerran) uuden, kolmannella kotimaisella nimetyn Rising Moon -trilogian. Ulkopuolelta simpsakan näköinen teos osoittautui sisäsivuiltaan tiiviisti painetuksi ja liiankin täydeksi spefiseikkailuksi.

Tarina sijoittuu neljään osaan jaetun maan Lunar-eclipse -nimiseen valtioon. Sodan uhkan alla valtaapitävät ovat yrittäneet istuttaa kansalaisiinsa erilaisia kykyjä saadakseen etulyöntiaseman tulevaan taistoon. Tämän lisäksi kaikkien on kahdeksantoistavuotiaina osallistuttava kolmivuotiseen sotilaskoulutukseen. Tegan ja tämän ystävät Alaric ja Alisha joutuvat vuorollaan tämän koetuksen eteen. Kovapintaisella ja tylyllä Teganilla ja lempeällä mutta vahvalla Alaricilla on omat kykynsä, herkkä Alisha puolestaan joutuu tyytymään pelkkään sisuun koulutuksen alkaessa. Koulussa nuoret pääsevät harjoittamaan kykyään ja voimiaan, mutta valtaapitävien suunnitelmat ovat moninaiset eikä Teganin kova kuori kestä sittenkään kaikkia siihen suunnattuja iskuja.

Suorsan teini-ikäisenä kirjoittama ja vanhempana viimeistelemä tarina ammentaa tutustua nuorten fantasia- ja spefi-kirjallisuuden kuvastosta, Nälkäpelit, Outolinnut ja Twilightit ovat selvästi tuttuja. Eikä siinä mitään, formaatti toimii ja omia ideoita on sijoiteltu joukkoon kiitettävästi.

Hyvä idea haipuu kuitenkin taustalle, sillä kirja olisi kaivannut minun silmääni vielä toimittamista. Toistoa on turhan paljon ja lauserakenteet kaipaavat viilaamista, näiden kautta kirja saisi myös ryhtiä ja tiiviyttä. Olisin myös kaivannut lisää tietoa kirjan maailmasta, nyt se tuntui kummalliselta sekoitukselta nykyajan asioita meikkeineen ja televisioineen ja fantasian peruspiirteitä mystisistä heimojaoista erityiskykyihin. Tunsin itseni epävarmaksi, kun en osannut luoda kirjan tapahtumien ympärille maailmaa.

En siis aivan vakuuttunut tästä Suorsan esikoisesta, vaikka sen suhteellisen kevyesti saikin luettua loppuun asti. Menevästä tarinasta olisi saanut hyvällä viimeistelyllä paremman.

HelMet-haasteesta kuittaan tällä kohdan kirja, jonka kannesta voi tehdä kirjanaaman.

Sarianna Suorsa: Evanescent - katoavainen (Rising Moon #1)
Bookcover, 2015. 292 s.

Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita

Kuullessani ensimmäistä kertaa jotain Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita -teoksesta (Atena, 2016) ajattelin että tätä en varmaan lue. Sitten kuulin jotain muutakin ja lopulta asiat menivät siihen pisteeseen että kirja oli e-kirjamuodossa puhelimessani. Onneksi menivät, huomasin pian nauravani ääneen ja sydämen läpättävän siitä että juuri näinhän nämä asiat on.

Itse olen kylläkin ollut aika huono sinkku, moni asia kirjassa on tuttua vain tv-sarjoista ja muista kirjoista. Ei se kuitenkaan haittaa, pariutuminen ja sen yrittäminen on kyllä ihan peruskauraa ja samaistumisen kohteita löytyy. Rönkkösen kerronta etenee episodimaisesti aiheesta ja miehestä toiseen, nännikarvamiehestä steriiliin mieheen ja näin päin pois, välillä humalaisesta taksijonosta kahvikupin äärelle.

Kirjoitustyyli on suora, ronskiksikin todettu ja kerrankin kävi niin että en rypistellyt kulmiani tai vaivaantunut räväkkyydestä. Tähän se sopi, tässä sitä piti olla ja vaivaantumista ei tullut, mahtavaa. Teki vain mieli lukea eteenpäin että mitä nyt ja mikä mahtava havainto seuraavaksi tulee.

Ärsyttää, kun en osaa sanoa tästä teoksesta mitään järkevää. Se oli ihan tosi hyvä ja hauska ja vähän itkettävä ja olen tosi iloinen että luin sen. Lukekaa tekin, itkekää pari (mielikuvitus)kyyneltä ja muistakaa, että stalkkaus ei ole koskaan hyvä idea.

Tämä oli muuten samalla ensimmäinen kirja, jonka luin kokonaisuudessaan BookBeatin kautta. Piti ihan vaan kokeilla kyseistä sovellusta, mutta taisin jäädä koukkuun. Ei haittaa.

Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita
Atena, 2016. 200 s.
Kansi: Sanna Mander

Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta

En edes kynsilakkaa muistanut laittaa, mutta ei se mitään.

Omasta meikkipussistani ei löydy yhtä mittavaa arsenaalia kuin Tytti Karakoskelta. Kaisa Haatasen esikoisen Meikkipussin pohjalta (Johnny Kniga, 2015) kertoo muun muassa päähenkilönsä Tytin pussin sisällön ja materiaalin, mutta listaa aakkosmaisella kerronnallaan myös muita elämän tärkeitä tai askarruttavia asioita. Puhetta on muun muassa lempikirjalistoista, salaisista lempikirjalistoista, miehistä, perheestä, joulunvietosta ja naapureista.

Kustannuspäällikkö Tytti Karakoski kokee uupumusta ja kyllästymistä ja ottaa virkavapaata, päättää kirjoittaa kirjan. Kaikki elämän tärkeät asiat järjestyvät kirjainten alle, lopulta aakkosjärjestykseen. Tytti kipuilee elämänsä ja naiseuden kanssa, miettii millaista pitäisi olla ja millaista on, tuskastelee ja iloitsee. Vaikka minulla ja päähenkilöllä on ikäeroa, voin silti nyökytellä paljon, nauraa välillä ja toisinaan toivon että voisin vähän ravistella Tyttiä.

Pelkkänä kirjana arvioitaessa teos on ihan viihdyttävä, mutta todennäköisesti itse lukiessa olisin hieman nihkeillyt. Äänikirjana tämä puolestaan toimi kuin häkä ja siitä suurin kiitos kuuluu lukija Krista Putkonen-Örnille. Kunhan pääsin eroon tunteesta, että äänessä on Männistön Wenla rupesi kuuntelu rullaamaan vaivattomasti. Putkonen-Örnillä on hallussaan nyanssit, ääni liikkuu ärsytyksestä harmitteluun ja iloon, nautittavaa kuultavaa.

Suosittelen tätä siis erittäin lämpimästi laadukkaiden äänikirjojen ystäville ja kevyttä kesälukemista kaipaaville. Tytti Karakoskesta voi myös lukea lisää uudessa teoksessa Ylipainolisämaksu, siitäkin on Putkonen-Örnin lukema äänikirja.

Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta
Johnny Kniga, 2015. 3 h 47 min.
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kansi: Maria Mitrunen

Helena Waris: Uniin piirretty polku

Helena Waris ihastutti minua toissavuonna upealla Vuori-teoksellaan ja sitä myötä käsittelyyn lähti viimein Pohjankontu-trilogian aloitusosa Uniin piirretty polku (Otava, 2009). Teos on saanut Kuvastaja-palkinnon vuonna 2010 eikä syyttä, sillä teoksen maailma on huolella luotu ja se on hyvin kirjoitettu vaikka ei kaikissa käänteissä olekaan lajinsa omaperäisin edustaja.

Ihan ensimmäiseksi sanon, että monella sivustolla on teoksesta melkoisen spoilaavia juonikuvauksia, joten en niitä suosittele lukemaan. Itseäni vähän harmitti, kun ehdin sellaisen lukea vaikka asiat ihan pääteltävissä olivatkin. Joka tapauksessa on Aile, mustatukkainen ja noidaksi haukuttu, joka yrittää löytää paikkaansa kyläyhteisössä mutta löytääkin metsästä säihkyväsilmäisen Dain. Sitten on Neitha, neito toisaalla, ja jonka kylään saapuu yllättäen uiskollinen riuskoja ukkosmiehiä ja heistä olennaisimpana veljekset kuin yö ja päivä. Viimeisenä on vielä joku vähitellen heräävä jossain kaukana. Ja kaikki tämä liittyy jotenkin toisiinsa, vähitellen langat kohtaavat ja sotkeutuvat peruuttamattomasti yhteen.

Wariksen luoma maailma jumalineen ja erilaisine kansoineen on kiehtova ja monipuolinen. Moni asia tuntuu tutulta aikaisempien luettujen pohjalta, mutta ei ole puhkikulunutta. Jotkin ratkaisut tuntuivat myös ennustettavilta, toisaalta se oli myös helpotus tarinalinjojen poukkoillessa yhdestä toiseen ja pään työskennellessä nimien, joita on useampi per hahmo, yhdistämisessä oikeaan persoonaan. Parhaimmillaan Uniin piirretty polku on kuitenkin vetävää fantasiaa, pohjoismaisuudessaan ihanan tuttua ja raikasta vuoristojärvineen, kokkolintuineen ja suomaisemineen.

Keskittymättömässä mielentilassa en tätä kuitenkaan suosittele lukemaan. Aloitin kirjan lukien vain lyhyitä pätkiä ja samalla kahlasin läpi toista teosta, joten alku jäi irralliseksi ja tarinoihin tarttuminen kävi hankalaksi. Itsekseen luettuna tarina vei kuitenkin pian mennessään.

Pohjankontu-trilogia tulee varmasti luetuksi loppuun asti, kiinnostuksella odotan mihin seuraavat osat vievät kun jo tässä ensimmäisessä päästiin niin pitkälle (mikä toisaalta oli miellyttävää, koska nyt teos ei myöskään jäänyt ärsyttävään jännäroikutukseen*, siitä ehdoton plussa). Huonomuistisuudesta jatko-osien kohdilla kärsivälle tulee ilouutisena, että kaikki osat ovat jo ilmestyneet, nyt pitäisi vain saada aikaiseksi niiden lainaaminen ja lukeminen.

*jännäroikutus on hieno käännös cliffhangerille, siitä kiitos kanssabloggaajalle ja -twitteristille @katsojana

Helena Waris: Uniin piirretty polku (Pohjankontu #1)
Otava, 2009. 461 s.
Kansi: Tuuli Juusela

Jane Mendelsohn: Minä olin Amelia Earhart

Amelia Earhart kiehtoo minua henkilönä kovasti, vaikka tiedän hänestä tavattoman vähän. Kiinnostavuutta lisännee se, että kukaan ei tiedä mitä Earhartille lopulta tapahtui, sillä hän katosi Tyynellämerellä 2. heinäkuuta vuonna 1937 yrittäessään maailmanympärilentoa navigaattorinsa Noonanin kanssa. Jane Mendelsohn on tarttunut tähän aiheeseen teoksessaan Minä olin Amelia Earhart (Gummerus, 1997), joka tapahtuu pääasiassa juuri katoamisen jälkeen.

Tapahtuma-ajankohdasta johtuen Mendelsohnin luoma Earhart on paljolti fiktiivinen hahmo. Tässä versiossa maailmanympärilento tyssää tuntemattomalle Tyynenmeren saarelle, jolla Earhart ja Noonan yrittävät säilyä hengissä. Kookospähkinöiden syöminen ja laavun rakennus muuttuvat arkipäiväksi, vaikka ikoninen silkkihuivi kulkee edelleen matkassa. Kirjassa käsitellään myös jonkin verran aikaa ennen kohtalokasta lentoa, mutta mikään tarkka elämäkerrallinen teos tämä ei varsinaisesti ole.

Marja Alopauksen suomennos on runollinen muttei imelä, teksti soljuu ja lukiessa pystyy näkemään auringonkilon Electran siivillä ja tuntemaan otsalla valuvan hien kun istuu laguunin rannalla. Tarina on kiinnostava ja viehättävä näkökulma Earhartin elämään. Ehkä luen joskus jonkin virallisemmankin elämäkerran, mutta toisaalta pidin tämän version arvoituksellisuudesta ja omaperäisyydestä.

Viime vuonna luin G. Willow Wilsonin ja M.K. Perkerin sarjakuvasarjan Air, jossa Amelia Earhart on yhtenä olennaisena henkilöhahmona. Sarjakuvan ja Mendelsohnin Earhartit fuusioituvat päässäni, teoksissa on paljon samaa tunnelmaa. Suosittelen molempia teoksia lämpimästi lentämisestä kiinnostuneille ja utuisista tunnelmista nauttiville.

Luettu HelMet-haasteen kohtaan oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja.

Jane Mendelsohn: Minä olin Amelia Earhart (I Was Amelia Earhart, 1996)
Gummerus, 1997. 158 s.
Suomentanut: Marja Alopaeus