Lavalta: Talking in the Rain: An Entertaining Show About the Weather (Todellisuuden tutkimuskeskus)

Kuva: Jan Ahlstedt

Kokemuksia säästä

On sunnuntaiaamu ja paistan sämpylöitä. Kuulostelen toisella korvalla koko ajan ovea. Pian sieltä kuuluukin kovaääninen ja napakka koputus. Ilahdun, sillä olen kirjoittanut ajanvarauslomakkeeseeni, että kolkutinta on käytettävä riuskoin ottein tai en kuule.

Ulkona on hymyilevä pyörälähetti, joka ojentaa minulle paketin. Aamu on kuulas ja kaunis, täydellinen alkavan marraskuun aamu. Minulle puhutaan säästä, olen samaa mieltä sen viehättävyydestä juuri tänään. Kysyn, haluaisiko myös lähetti sämpylöitä. Hän myöntyy ja pakkaan hänelle kaksi sellaista mukaan.

Ruskeaan paperipussiin pakattu lähetys on osa Talking in the Rain: An Entertaining Show About the Weather -etäesitystä. Esitys on Todellisuuden tutkimuskeskuksen, Ferske Scenerin ja Vestlandsforskning / Western Norway Research Instituten yhteistyöprojekti, joka oli osa Liikkeellä marraskuussa -festivaalia. Ja tämä ei ole varsinainen arvio, vaan pikemminkin kokoelma havaintoja tai kokemuskirjoitus, jossa uskallan jo paljastaa esityksen yksityiskohtia, sillä esityskausi ehti valitettavasti jo loppua. 

Takaisin sunnuntaihin. Tulee ilta, kello on lähes seitsemän. Vaihdan äkkiä vaatteet saapuneen tekstiviestin ohjeiden mukaiseksi ennen esityksen alkamista ja liityn Zoomiin. Jännittää. Heiluttelen pussia ja yritän arvata, mitä sen sisällä on. Rahisee.

Vilkuttelemme järjestäjille, meitä katsojia on kymmenisen ja työryhmän jäseniä on muutama. Saamme ohjeet avata ensimmäisen paketin. Avaan sadeviitan liian railakkaasti ja revin hupun osittain irti. Ärsyttää. Makuuhuoneessa, jossa esitystä katson, on vähän turhan viileää ja sadetakin käyttäminen tuntuu mukavalta, sillä sen alle muodostuu oma ilmastonsa. Kun se otetaan ajallaan pois, viileä ilma tuntuu julmalta.

Välillä ruudulla kerrotaan säästä, pohditaan sitä, toisinaan annetaan ohjeita paperipussista löytyvien pakettien avaamiseen ja niistä löytyvien esineiden tai asioiden käyttämiseen. Olen käyttänyt työkontekstissa aivan eri videopalaveriohjelmia, joten Zoom tuntuu jopa hieman eksoottiselta ja jännittävältä eikä oikeastaan aiheuta minussa palaverin tuntua.

Haluaisin heilutella pussista etsimääni tulitikkuaskia ja kuunnella sadetta. Kynttilän liekki on häkellyttävän kuuma, kun kättä pidetään niin lähellä sitä, noin 10 cm etäisyydellä. En pysty pitämään kättä siinä kauan. Hassua, että saunassa 54 Celsius-astetta olisi vain pettymys, mutta maapallon pinnalla se on pitemmän päälle katastrofaalista.

Jaan säähän liittyvän muiston kihlapäivältäni kahdelle muulle katsojalle. Koko päivän paistoi aurinko, illalla pyöräilimme rannalle. Oli auringonlasku ja sateenkaarikin. Sitten satoi kaatamalla vettä, menimme kauppaan palelemaan hyllyjen väliin ja meinasin onnessani varastaa purkin appelsiinimehua. Puhuimme myös lumesta (tulisipa sitä pian).

Eräs esiintyjä menee uimaan ja itsellekin tulee kylmä. Enemmän tosin henkisesti, vaikka jalan alla rutiseva kylmäpussi pakkastaan hohkaakin. Siirrän kylmäpussin lopulta lattialta hartialle, joka on vihoitellut koko illan. Kylmä tuntuu ihanalta. Tavallaan haluaisin myös uimaan, kokea itse sen rintakehän lamauttavan kylmyyden.

Pyörittelen kädessäni purkkia, jossa on vettä Tromstaltindeniltä. Osa siitä on karannut purkista pussiin ja haluaisin kaataa sen takaisin, mutta purkki on suljettu niin tiukasti, että se on mahdotonta. Pelkään hajottavani purkin, jos väännän kovempaa. Yritän etsiä vuotokohtaa, mutta sitä ei löydy. Pohdin, voisiko purkin vielä varmuustiivistää jollakin liimalla, jotta loput vedestä säilyisivät siellä riittävän kauan.

En muista, että olisin koskaan syönyt hiilitablettia.

Ja sitten menemme suihkuun, vaatteet päällä. Ensi alkuun suihkun päälle laittaminen tuntuu typerältä, mutta pääsen ajatuksesta pian eroon. Itse en ainakaan juuri kykene katsomaan ruutua sadetanssiessani, joten tuskin muutkaan ja toisaalta, mitäpä väliä sillä on?

Lämmin vesi tuntuu hyvältä. Yhteisöllinen esitys tuntui hyvältä. Varsin kivasti toimiva etäesitys tuntuu toivoa herättävältä.

Ja tapahtui siellä muutakin enkä ole enää varma tapahtuiko kaikki tässä järjestyksessä. Sen tiedän, että kun otin itsestäni kuvan esityksen jälkeen, silmäni näyttivät onnellisilta.

Pihlajakarkki raapii kitalakea.

Kiitokset esityksen työryhmälle.

Lavalta: Harlequin (Blaue Frau/ÖFA/LOSTI)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Kuva: Liina Aalto-Setälä

Warning! Slippery floor!

Harlekiini-romaanit, nuo jokaisen kaupan kassan vierestä löytyvät pehmeät pokkarit. Lääkäreitä, länkkäreitä, tummakulmaisia miehiä ja naisia, joiden selkä taipuu kaarelle heidän antautuessaan suudelmaan. Kirjoja löytyy divareiden nurkista ja kesämökkien hyllyistä. Mielikuvani kirjoista ovat vahvoja ilman minkäänlaista todellista tietämystä. Mikäs siis sen parempaa, kuin tutustua genreen paremmin Mad Houseen saapuneen Harlequin-esityksen parissa.

Esityksen ensimmäisessä ÖFA-kollektiivi luo Harlekiini-tarinoita katsojien kuultaviksi. Katsomona on kasa tyynyjä, jalkojen sommitteluun kuluu aikaa jotta kaikki mahtuvat mkavasti istumaan. Tunnelma on tiivis, mutta jotenkin leppoisa kun Amanda Apetrea, Nadja Hjorton ja Lisen Rosell saapuvat harlekiiniasuissaan omien pöytiensä ääreen. Papereita kahistellaan ja sitten sulkakynät alkavat suhista kun tekstiä syntyy. 

Lukudraamamaisesti luetut tarinat alkavat tavoilla, jotka tunnistaa kliseisen harlekiinimaiseksi jo vähäisellä genretuntemuksella. Hyperseksualisoidut naiset katselevat itseään peileistä, vaatteita kuvataan yksityiskohtaisesti, asusteiden merkeillä on väliä ja nännit nöpöttävät milloin missäkin tilanteesta. Kaikilla miehillä on aaltoilevat hiukset. Kolmesta näkökulmasta kerrotut tarinat muuttuvat hetki hetkeltä absurdimpaan suuntaan, kunnes lopulta kaikki hahmot mönkivät katsojien keskellä ja "harrastavat villiä seksiä". Kaikki on hämmentävää, muttei silti ahdistavaa. Jotenkin tässä naurettiin yhdessä, vapautuneesti.

Esityksen päättyessä kuljemme käsikkäin takaisin KOHTA-galleriaan ja Whitney Houston soi. Rappukäytävään muodostetaan kuja, jonka läpi kaikki pääsevät kulkemaan. Naurattaa. Väliaika tuntui tarpeelliselta ja hyvältä, sen aikana ehti purkaa esityksen aiheuttamia ajatuksia ja latauksia.

Blaue Fraun esityspuoliskossa on enemmän sulateltavaa. Sonja Ahlgren, Joanna Wingren ja Nina Matthis seisovat iltapuvuissaan mikrofonien edessä ja manifestoivat romanttisen rakkauden ja monogamian puolesta. Romanttiseen rakkauteen on heittäydyttävä, kaaduttava holtittomasti sattumisen uhallakin. Esiintyjän puhe katkeilee ja loppuu, mutta jatkuu ääninauhan kautta. Kaikki, ihmiset ja viesti, tuntuu rikkinäiseltä ja väärältä. Iltapuvut putoavat yltä, avokadot, banaanit ja alushousut survoutuvat blenderissä, naiset kaatuvat yleisössä niiden katsojien käsivarsille jotka sen sallivat. Vaikka kukaan ei koske minuun, on olo hieman epämiellyttävä. Ruokahävikki tuntuu pahalta.

Vähitellen jokin kuitenkin muuttuu. Naisten käytös muuttuu holtittomaksi. Kuohuviinipullot aukeavat, lisää avokadoja murskataan, lattia muuttuu liukkaaksi kuin jää. Banan, Lacan. Minua ahdistaa istua eturivissä, pelkään että päälleni roiskuu avokadotahnaa. Jotain kuitenkin niksahtaa paikoilleen. Yhtäkkiä naiset liukuvat pitkin lattiaa kohti yleisöä, eivät enää kaatuile holtittomasti. Tunnelma muuttuu riehakkaaksi ja vapautuneemmaksi. Se helpottaa myös omaa oloa. Tuntuu yhtäkkiä ihan hyvältä istua eturivissä, olla riemun tasolla. Tuntuu, että raskaus ja ahdistus on ravisteltu yltä, enää ei tarvitse toteuttaa jotain ideaalia.

Hyvin ristiriitainen esityskokemus siis, mutta myös hyvin antoisa.

Ehkä nyt olisi aika viimein vaikka kuunnella yksi Harlekiini-kirja? Suosituksia?

Avokadoja en sen sijaan halua juuri nyt syödä.

***

Kiitokset Mad Houselle kutsuvieraslipusta esitykseen.

Lavalta: Rakkaudesta - sanasto tuleville vuosikymmenille

Kuva: Jenny Mansikkasalo

Rakkaudesta tulevaisuuteen

Pari viikkoa sitten kävin tutustumassa Rakkaudesta - sanasto tuleville vuosikymmenille -esityksen harjoituksiin. Tällä viikolla koitti ensi-ilta ja kävin kuulemassa ja kokemassa sanoja maanantain ennakkonäytöksessä.

Esityksen sanastoon voi tutustua Utopedia-sivustolla. Käytän tässä tekstissä sanaston sanoja ja olen merkinnyt ne kursiivilla, merkitykset löydätte linkin takaa.

Rakkaudesta jalkautuu ensin Kalasataman alueelle alkaen kuunteluosiolla, jonka saa suorittaa haluamassaan paikassa määrätyn ajan puitteissa. Itse istuin leikkipuiston kiipeilytelineen korkeimmalla köysitasolla ja todettakoon, että köysien päällä istuminen ei ollut mukavinta mahdollista, mutta maisemaltaan paikka oli erinomainen. Nauhoitteen äänimaisema oli miellyttävä ja vaikka sanat soljuivat ohitse, jättivät ne ajatuksenpoikasia jälkeensä.

Seuraavaa osiota en halua paljastaa, todettakoon vain että kannan nyt mukanani tärkeää paperia. Kalasatamasta siirrytään takaisin Cirkoon, väliajan kahviosta löytyy teemaan sopivaa purtavaa ja esitys jatkuu Maneesi-salissa. Installaatioita, kuunteluharjoituksia, lopulta ihan katsomossa istumista. Esiintyjät ovat mahtavia. Hurmaannuin hiekkamaagista, jäin kaipaamaan öljiötä, Jenny Mansikkasalon loputon ilmassa leijuvilla tikkailla kapuaminen oli hypnoottista katsottavaa. Oli myös mahtavaa, että koko työryhmän osallisuus oli näkyvää, esimerkiksi ääni- ja valosuunnittelu olivat esillä ja läsnä.

Nyt on tosin pakko sanoa, että Rakkaudesta-esityksen kuvailu on vaikeaa, tämän tekstin kirjoittaminen on vaikeaa. Esitys on palapelimäinen kokemus ja rakentuu jokaiselle katsojalle erilaiseksi. Oikeastaan kuvaisin sitä enemmänkin hahmotelmaksi tai jonkinlaiseksi ideoiden istuttamiseksi. Siinä on mahtavia visuaalisia elementtejä ja nautin koreografioitujen osioiden ja innolla mukana olevien esiintyjien katsomisesta hirveästi, mutta jotenkin en osaa hahmottaa tätä esityksenä. Minulle Rakkaudesta oli ajatushautomo, jääkarhun katse, kosketus öljyisen puoleni kanssa, vähän nololta mutta silti kivalta tuntunut viestinvälityshetki ja jonkinlainen osittainen luopuma.

Katsojiltaan Rakkaudesta tuntuu toivovan leikinnäköä, antautumista leikkiin ratkaisujen löytämiseksi. Se siis osallistaa katsojia, mutta mielestäni miellyttävällä tavalla ilman pakkoa. Kaikki tehdään yhdessä, ketään ei huiputeta huomion keskipisteeksi. Ja jos kaikki antautuvat leikille, on leikkiminen tietysti myös hauskempaa.

Minusta tämä esitys, kutsuttakoon sitä siis kuitenkin esitykseksi, oli ihana. Rakkaudesta käsittelee tärkeää aihetta, muuttuvaa maailmaamme, mutta suhtautuu muutokseen lämmöllä. Se ei pauhaa tai käy päälle, vaan jättää olon, että ehkä tästä maailmasta tulee vielä jotain. Kulkekaamme autotahtoisten maailmasta kohti yhdentöä.

Esityksiä on vielä nyt tulevana viikonloppuna, lisätiedot täältä.

Kiitokset työryhmälle lipusta esitykseen.

ps. Oma lempisanani on ehkä maarra. Vaikka se on sanana surullinen, on siinä myös toivoa.

Muistoja Mad Housesta

Nature Theatre of Oblivia. Kuva: Saara Autere

Mad Housen viides kausi tuli ja meni. Ilokseni ehdin vinguttaa kausikorttia niin, että sen hankkiminen oli jopa kannattavaa, mutta kaikista esityksistä en saanut aikaiseksi kirjoittaa kauden aikana. Päänsisäisen kovalevytilan vapauttamiseksi tässä lyhyesti muisteloita vielä kuudesta Mad Housen katon alla koetusta elämyksestä.

Oblivia: The Nature Theatre of Oblivia

Tämä esitys pinkaisi suoraan suosikikseni näkemästäni Oblivian tuotannosta. Viisi esiintyjää (Mikko Bredenberg, Alice Ferl, Timo Fredriksson, Anna-Maija Terävä ja Annika Tudeer) luovat äänimaiseman (Ferl) ja valojen (Meri Ekola) avustuksella lavalle metsän, sellaisen oikein perinteisen jossa vanhat puut natisevat, eläimet elelevät ja jonne toisinaan eksyy joku ihmisyksilökin lenkkeilemään. Työryhmän liikekieli on riemastuttavaa ja tunnistettavaa. Mieleen ovat jääneet erityisesti huolestunut peuralauma ja orgaanisen pomppivaiset puput sekä aivan riemastuttava pahka (jota en tosin tunnistanut, mutta heti kun se minulle kerrottiin oli pahkaisuus ilmiselvää). Meditatiivinen ja äärimmäisen miellyttävä esitys.

Tämän esityksen voi vielä nähdä Kanneltalossa 18.-20.4.

Antti-Juhani Manninen: Assholes

Tässäpä harvinaisen kaksijakoinen esitys, sillä ensimmäinen puolisko tästä oli mielestäni aivan huippu ja toisen aikana alkoi jopa vähän suututtaa. Tilaan saapuessa lavalla lojuu hämmentäviä, isoja naamiohahmoja aivan kuin jostain etelän kliseisillä suomalaisturisteilla kuorrutetusta lomahelvetistä. Muutama näistä hahmoista herää eloon ja oloon, alkaa viettää lomapäivää lukien (Dan Brownia, tietysti) ja kuvia ottaen. Ensinäkemältä tyypit tuntuvat vastenmielisiltä, mutta vähitellen heitä alkaa katsoa lämmöllä ja lempeydellä. Että tässä me ollaan, samassa tilassa.

Toisella puoliskolla hahmot ovat kadonneet ja lavalla on ihan vain ihmisiä, näyttelijöitä (Jouni Järvenpää, Jaakko Lilja ja Liana Potila). Toiminta on kooste omituisia hetkiä. Yhdessä vaiheessa eräällä on päässään jättimäinen persaukko, esiintyjät tuijottavat liian pitkään, en saa ajatuksesta kiinni. Alun lempeys on poissa, ahdistaa. Turvaudun katsomalla loppupuolella lavalle vapautettujen paristoilla toimivien kierivien pallojen (onko näille joku sana?) irrationaalista toimintaa. Puoliksi siis aivan super, puoliksi ei yhtään mun juttu.

Blue Exhaust. Kuva: Saara Autere

Niko Hallikainen: Blue Exhaust

Blue Exhaust on Niko Hallikaisen ensimmäinen sooloteos, joka käsittelee muun muassa yksinäisyyttä ja unettomuutta sukeltaen syvälle tummasävyiseen mielenmaisemaan. Tästä huolimatta esitys ei ollut ahdistava. Hallikaisen puherytmi on hypnoottista ja siihen samplattu musiikki tukee tunnelmaa. Yleensä tämänkaltainen musiikki ei ole minulle sitä ominta, mutta äänisuunnittelultaan tämä teos oli aivan timanttinen. Mieleen on jäänyt vahvana sekä pelkitetty lava-asetelma että sen luomat mielikuvat romuttuvista Hudson-joen laitureista ja sumuisesta maisemasta, yksinäisestä vaelluksesta kohti jotain. Blue Exhaust oli täysi ja mieleenpainuva esitys.

Tästä esityksestä kannattaa lukea Jussi Keskitalon hieno bloggaus.

Orfee Schuijt: Shaking The Libidinous

Tästä esityksestä voin suoraan sanoa, että en kyllä tajunnut. Käsiohjelmasta lunttasin sitten jälkeenpäin, että Schuijtin esitys käsitteli muun muassa seksin dramaturgiaa ja totuttuja rooleja ja tavoittelee libidon abstrahoimista tanssillisen koreografian ja tekstieditoinnin keinoin. Esitys jakautui kahteen osaan: ensimmäisessä tilassa sai vaellella vapaasti ja ihmetellä ruutuja, joissa tavalla tai toisella seksiin liittyvät lauseet täydentyivät hitaasti ja toisessa katsottiin perinteisesti katsomosta käsin kahden tanssijan koreografiaa. Koreografia itsessään oli tavallaan ihan kiinnostava, mutta myös minun silmiini huvittava. Oli kuitenkin vaikea sanoa saisiko esitykselle nauraa, joten tyydyin puremaan posken sisäpintaa esiintyjän reisien osuessa läiskytellen kivilattiaan. Tulipa nähtyä tällä kaudella yksi tällainen ei yhtään mun juttu -esitys, vaikka idean puolesta tämä olikin oikein kiinnostava.

Näiden lisäksi ehdin katsomaan toista Juuso Kekkosen, Jamie MacDonaldin ja Miss Vinyl Envyn luotsaamaa Punch Up! - Resistance and Glitter -iltaa. Illan aikana nähtiin niin stand upia, burleskia kuin dragiakin. Line up oli kiinnostava ja olo oli illan jälkeen kohotettu. Itse tarvitsen selvästi tosin vielä katsojana rohkeutta ja kokemuspisteitä siihen, että osaisin innokkaasti remuta ja taputtaa burleski- ja dragnumeroiden aikana, olen liian rutinoitunut lopetustaputtaja. Näille illoille muuten lupailtiin mahdollisesti jatkoa, joten kannattaa pitää silmät ja korvat auki jos kiinnostaa.

Kokonaisuutena Mad Housen viitoskausi oli oikein mainio ja jätti taas hetkeksi kylläisen olon esitystaiteen suhteen (lisäksi söin varmaan viisi Mad Barin mutakakkua, se oli hyvää). Seuraavaa kautta odotellessa!

Lavalta: Nature Morte (Honkasalo-Niemi-Virtanen/Mad House)

Kuva: Saara Autere

Ihminen ihmiselle ihmisestä

Mad Housen viidennen kauden viimeinen viikko on nyt käsillä, itse kävin katsomassa viimeisen esitykseni lauantaina. Työryhmä Honkasalo-Niemi-Virtasen Nature Morte kuljettaa katsojat Levänluhdan lähteelle, josta on löydetty yli sata rautakaudella sinne haudattua ihmistä, lähinnä naisia ja lapsia. Teoksessa kuullaan muun muassa pätkiä asiantuntijoiden haastatteluista, joissa pohditaan millaisia nämä ihmiset ovat kenties voineet olla, mitä kieltä he ovat puhuneet, miksi heidät on haudattu sinne. Toisaalta lähestymistapa on myös pehmeä ja liikkeellinen, kun pohditaan voiko toista kauan sitten elänyttä ihmistä saati nyt aivan lähellä olevaa todella tavoittaa tai määrittää.

Emilia Kokko ja Elina Pirinen saapuvat esitystilaan lähes huomaamatta. Heidän saapumistaan on edeltänyt mystisen äänimaiseman luonti, samalla olen ihmetellyt näyttämöllä olevia pieniä muovisia vesipulloja, pyöreitä säiliöitä, punaisia muoveja ja pulputtavaa valaistua lähdettä. Mutta niin, sieltä he saapuvat, toisiaan kantaen, lempeästi koskettaen. Ja sitten tapahtuu kaikenlaista, puhutaan paljon, naksutetaan hampaita, kirjoitetaan kirjeitä menneisyyden ihmiselle.

Teoksen asiajärjestys on päässäni puuroa, mutta ehkä sillä ei ole väliäkään. Mieleen on jäänyt paljon sekä kauniita että huvittavia näyttämökuvia. Puhetta julkisista dissektionäytöksistä historiassa. Naksuttavat hampaat ja tuijottavat silmät. Välillä naurattaakin, esityksessä on myös paljon huumoria, jotain sellaista kun puhuja ei aivan tavoita kysymystä vaan lähtee tangentille, merkitys ei välity. Milloin ihmisen ruumis ei ole enää hänen, menetetäänkö omistusoikeus kun aivot eivät enää toimi? Kokon ja Pirisen läsnäolo esitystilassa on valloittava, puolitoistatuntinen esitys ei tunnu pitkältä, olo on keskittynyt ja hyvä.

Teoksen äänimaiseman luovat Akuliina Niemi ja Ilkka Saastamoinen. Lasiset, kiekuraiset torvet soivat hypnoottisesti ja en voi olla ihmettelemättä, miten niistä saa aikaan sellaisen äänen. Vastapainona torvien ikiaikaiselle äänelle on konemusiikin jytkettä, se toimii yllättävän hyvin. Mystistä tunnelmaa lisäävät Valdemar Virtasen pehmeät valot.

Nature Morte on erikoisen rauhoittava esitys, vaikka sen keskiössä onkin epävarmuutta ja hapuilua. Ajatukset toisen ihmisen saavuttamisesta, mielen ja kehon yhteydestä, kuolemastakin, saavat oman mielen hyrisemään miellyttävästi. Koko kotimatkan olen edelleen jonkinlaisessa transsissa, kuljen automaattivaihteella, ja ajattelen. Onko sielulla massaa, voiko menneisyyden ihmistä tuntea? Tämä oli ehdottomasti kaunein Mad Housen tämän kauden esityksistä, kiitos.

Teos on osa kolmiosaista teoskokonaisuutta. Toinen osa, installaatio Chimera, on esillä Galleria Sinnessä 8.4. asti. Kolmas osa, paikkasidonnainen ääniteos, toteutetaan Levänluhdan lähteelle syksyllä 2018.

Lavalta: PRICE - Can't Say Much About Anything That's New & All Can Be Softer (Mad House)

PRICE. Kuva: Mirjam Graf

Mad Housen toinen viikko tuli ja meni. Meinasi mennä ihan kokonaan ohi, sillä flunssa iski ja mietin pääsenkö katsomaan mitään. Tsemppasin kuitenkin ja perjantaina matkasin taas tuplailtaan katsomaan Mathias Ringgenbergin PRICE - Can't Say Anything That's New:n ja Renée van Trierin All Can Be Softerin. Molemmissa musiikki oli suuressa osassa ja lavalle tuotiin varsin persoonallisia hahmoja, mutta vastakkain näitä esityksiä on samoista elementeistä huolimatta aika hankala laittaa.

When I was young I never needed anyone

Lavan kulmassa nuokkuu laskuhumalaisen oloinen hahmo. Mathias Ringgenbergin luoma esityspersoona PRICE siellä katselee katsomoon valuvia ihmisiä kyllästyneenä satunnaisia ääniä päästellen. Lavalle asetellut esineet saavat minut odottamaan jotain samanlaista esinetutkielmaksi muuttuvaa performanssia kuin viimevuotinen Mikko Niemistön Birthday, mutta olen väärässä. PRICE - Can't Say Much About Anything That's New pakoilee esityksenä tarkkaa määrittelyä, mutta ilahduttaa ja koskettaa yhtä kaikki.

Ringgenbergenin PRICE on hahmona vänkä. Jos tällaisen lippalakkinsa lipan alta päihtyneen oloisesti pälyilevän tyypin tapaisi luonnossa, saattaisin katsoa tarkkaan oman asemointini suhteessa häneen. Katsomossa tuntuu kuitenkin turvalliselta ja istuin eturiviin. Tuntuu pahalta sanoa, että olo on kuin eläintarhassa, joten käytettäköön sanaa tutkimuslaboratorio vaikka sekin kuulostaa väärältä.

Minulle hahmon hoippuminen näyttäytyy jonkinlaisena sydänsuruisena harhailuna, mutta kaipuun kohde ei näin jälkikäteen ajateltuna taida olla kukaan ulkopuolinen vaan henkilö itse, se jokin joka unohtui kaikessa kohkaamisessa ja on nyt tavoittamattomissa. Housut eivät enää mene jalkaan, yleisön edustaja epäröi kun hänelle tarjotaan lahjaa. Ääni sentään toimii, useampaankin kertaan yllätyn kun Ringgenberg alkaa laulaa todella upealla äänellä (kuuntele vaikka).

Esitys myös todella hauska. Ajoittaisesta haikeuden tunteesta huolimatta meininki on niin absurdia, että tyrskähtelen. Kaihoisan kuuloisen laulun lomassa voi esimerkiksi aivan hyvin selata tabletin näytöltä All By Myselfin sanoja kieltä käyttäen. Mitä tässä muuta sanoisi kuin että huikeaa ja kiitos.

Kuva: Saara Autere

Kehrää minulle, universumi

En todellakaan tiedä, mistä Renée van Trierin esitys All Can Be Softer kertoi. Jos sitä olisi kuvailtava jotenkin, sanoisin että se olisi erikoisten hahmojen kuvittama äänitaideteos videotaiteella ryyditettynä. Esityksen alkaessa olin jo vähän väsynyt ja mietin, että onko koko teos äänikohinaa ja haahuilua ja ajattelin etten jaksa. Onneksi olin väärässä.

van Trier esiintyy suipoissa haltiakorvissa ja erikoisissa asuissa. Ensimmäinen osio muistuttaa fantasiakirjallisuudesta ja avoimista tähtitaivaista, mutta seuraavaksi mennään jonnekin aivan muulle pussihousuissa ja hieman ärsyttävässäkin toisteisessa laulannassa. Vain vähän animoidut, kankaalle heijastetut taideteokset vääntävät mieltä mutkalle. En tajua, en ymmärrä, väsyttää edelleen.

Onneksi lopussa kakofonia väistyy ja päästään jonkin lempeämmän äärelle. van Trierin hahmo muuttuu sympaattiseksi beigessä kokopuvussaan katosta laskeutunut karvaton kissanpentu kainalossaan. Enää minua ei ärsytä, koen saapuneeni jonnekin parempaan. Pehmeys on hyvä, pehmeyttä kiitos.

Lavalta: Scarecrow ja Life is hard and then you die - part 3 (Mad House)

Scarecrow. Kuva: Saara Autere

Uuden vuoden alkamisen voi havaita monesta seikasta ja yksi niistä on Mad House -esitystaiteen talon uuden kauden alkaminen. Jo viidettä kertaa minulla on kausilippu, vaikka en tiedä kuinka paljon ehdin esityksissä käydä. Samapa tuo, käyn mitä käyn. Talo aukesi viime viikolla ja tänä vuonna esityksiä on viikottain pääsääntöisesti torstaista lauantaihin, tietoja esitysaikataulusta saa täältä. Ensimmäisen viikon esityksinä nähtiin esitystaiteen ryhmä Every house has a doorin Scarecrow ja Juli Apposen omaelämäkerrallinen performanssiluento Life is hard and then you die - part 3.

Hitaasti liikkuva etana ja sekalaiset ajatukset

Olen usein ajatellut, että esitystaidetta katsoessani minulla on helpompaa, jos en tiedä teoksen teemoista ja näin olen vapaa tulkitsemaan tai olemaan tulkitsematta teosta. Jälkikäteen voi sitten tutustua teosesittelyyn ja pohtia, osuiko lainkaan "oikeaan". Every house has a doorin Scarecrown kohdalla päinvastainen olisi voinut olla hyödyllistä, siis se että olisin lukenut edes nämä muutamat sanat teoksen teemoista ennen esitystä:

Lajien välinen kommunikointi, ihmisen ja kasvien väliset suhteet, ihmisen ja eläimen väliset suhteet, etanan hidas eteneminen.

Toisaalta, en tiedä olisiko sekään auttanut sen enempää kuin että olisin tajunnut lavalla olleen etanan olleen etana. Luulin sitä hahmoa nimittäin välillä siemeneksi ja jossain vaiheessa tulkinta hajosi aivan atomeiksi. Totta puhuen en tainnut tajuta teoksesta ihan hirveästi mitään.

Tällä kertaa se ei kuitenkaan haitannut, sillä olin vain onnellinen päästessäni pitkästä aikaa katsomaan esitystaidetta ja siitä, että aina ei tarvitse tajuta. Ehkä lopetan jaarittelun ja laitan tähän vain muutaman esityksenaikaisen haja-ajatuksen:

Kuinkakohan pitkä tämä puhekohta on. Ja tippuukohan tuo bambumattohattu kohta päästä.
Miltäköhän orkideamulta tuntuu jalan alla? Ei varmaan satu yhtä paljon kuin lego kuitenkaan. 
Paperilehdet, sairaan hienosti leikattuja.
Jaha, nyt lavalle tuli lapsia repimään salaattia. On muuten vähän nälkä. Muodostuukohan noista kirjaimia? Onko salaatissa A-vitamiinia?
Onkohan täällä ketään, joka ymmärtää vaan englantia tai suomea? Niitä ei ehkä häiritse, että projisointi on vähän epätahtinen. 
Jaahas, limaa. Vai onkohan toi kiisseliä? Onneksi nostivat sen läppärin talteen, ahdisti jo vähän.
No niin, siellä se siemen (eli etana) taas liikkuu. Meneeköhän se tonne ovelle asti ennen kuin tää loppuu?

Juli Apponen. Kuva: Saara Autere

Keho, kipu, kuolema, elämä

Ruotsinsuomalaisen Juli Apposen Life is hard and then you die - part 3 on yksityiskohtainen, henkilökohtainen katsaus omaan kehoon ja identiteettiin, mutta en katsojana kokenut itseäni tirkistelijäksi. On pöytä, pino paperia, muutama kynä, vesilasi, mikrofoni ja Apponen mustissa vaatteissa. Papereissa on sirpaleinen tapahtumakuvaus oman identiteetin vahvistumisesta, astrologisista kartoista, omaan muuttuvaan kehoon tutustumisesta, kivusta ja epäonnistuneista leikkauksista, kauniista sanoista. Vaihtaessaan sivua Apponen usein nuolaisee sormeaan välttääkseen paperien tarttumista toisiinsa.

Apposen puhetta kuunnellessani mieleeni nousi adjektiivi deadpan. Suomenkielinen ilmeetön tai pokerinaama ei kuvaa Apposen ilmaisua lainkaan niin hyvin. Tämä ulkoisesti tunteettomalta vaikuttava puhe, kuin tiedotustilaisuudessa, jätti tilaa omille ajatuksille ja ihmetykselle, ehkä järkytyksellekin. Aiheen puolesta olisi ollut mahdollista raivota, mehustella ja sokeerata, mutta todennäköisesti tämä oli vaikuttavinta juuri näin. Kuiva huumori tasapainottaa. Huutoon voi hukkua, mutta paperin rahinassa ja rauhallisessa ilmaisussa mahtuu katsojana hengittämään.

Jouduin lähtemään esityksen jälkeen kiireellä pois, mutta ajatukset seurasivat tiiviisti mukana. Bussissa lukeminen olisi ollut mahdotonta. Pohdin kehoa ja kipua, niitä tarinoita joita jokainen meistä piilottaa kehonsa syövereihin ja jotka ulkoisesti tarkasteltuna näyttäytyvät kliinisinä lääkärinlausuntoina ja ammattilaisten arvioina. Ja toisaalta sitä, miten niihin tarinoihin on vaikea samaistua, vaikea ymmärtää jos ei ole kokenut samaa. Helposti kauhistuu, järkyttyy, ajattelee että tässä on liikaa ja olisinko halunnut tietää tätäkään, mutta lopulta totean että tämä esitys oli hyvä, empatiaa ja ymmärrystä kasvattava, mieltä avartava ja kliinisessä rujoudessaan tosi kaunis.

Lavalta: anõnumos

Kuva: anõnumos

Hikisiä viinirypäleitä strobovalojen välkkeessä

Seison tiistai-iltana Malmin lentoasemalla räntäsateessa ja kuuntelen kaiuttimesta rätisevää ääntä. Kohta minua tultaisiin hakemaan esitykseen. Alkamassa on anõnumos, immersiivinen esitys jonka takana on anonyymiksi jäävä työryhmä. Huputettu hahmo tulee noutamaan minut sisään, jätän ulkovaatteet rekkiin ja myös omaan päähäni laitetaan musta huppu. Lähden kävelemään valaistua portaikkoa kolmanteen kerrokseen ja mietin, että mitäköhän tästä nyt tulee kun ahdistaa ja suussa maistuu vain kaalilaatikko.

Työryhmä kertoo tapahtumakuvauksessa ehdottavansa maailmaa, joka ei perustu yksilöön ja hyökkäävänsä nimettömyydellä näkymätöntä sortoa, nimetöntä vallankäyttöä ja tuntematonta kauhua vastaan. Lisäksi todettiin esityksen sisältävän alastomuutta, seksuaalisesti virittyneitä kohtauksia sekä kontaktia tuntemattomien kanssa. Immersioasteen saisi toki pääasiallisesti valita, päättää itse lähteäkö kontaktiin mukaan, mutta kuitenkin. Ennakko-odotukseni olivat siis varsin ristiriitaiset, mutta erikoinen miljöö ja omalaatuinen esitysidea kiinnostivat kuitenkin enemmän kuin pelottivat.

Teoksen alkuvaiheessa en suoraan sanottuna ollut kovin innoissani. En saanut kiinni huppupäisten esiintyjien liikehdinnästä saati löytänyt sitä odottamaani immersiota. Jyskyttävä musiikki ei tuntunut omalta. Onneksi kaikki tämä haahuilu oli vasta jonkinlaista alkulämmittelyä, sillä pian kaiuttimista särisi tuntemattomalla äänellä tarkempia ohjeita ja varsinainen esitys alkoi. Lähdin tanssimaan muiden mukana ja totesin, että hyvä on sitten, annetaan mennä.

Ja kannattihan se, reivaaminen ja irtipäästäminen. Yhteisen "nostatuksen" jälkeen tilassa sai liikkua vapaasti. Esiintyjät ottivat kontaktia, johon sai tarttua halutessaan. Kävin vessabileissä, kompuroin portaissa, reivasin hallissa itseni hikeen, sain viiniä ja söin hikisen viinirypäleen. Paljon muutakin tilassa olisi voinut jälkikäteen kuulemani perusteella kokea, joten tilassa liikkumiseen ja ovien availuihin olisi voinut kannustaa selkeämmin tai jollain tavalla merkitä sallittuja tiloja, sillä itse en loppupeleissä kuitenkaan tohtinut kokeilla kaikkia ovenkahvoja tai vaellella autionoloisiin nurkkauksiin.

Anonymiteetin varjolla tilassa oli joka tapauksessa helppo liikkua ja osallistua toimintaan. Suurin osa oli pukeutunut mustiin, joten aina en edes tiennyt hengasinko esiintyjien vai katsojien joukossa. Esityksen alastomuus ei tuntunut vaivaannuttavalta, vaikka niin olin vähän pelännyt promokuvien perusteella. Jossain vaiheessa asiaan oikeastaan lakkasi kiinnittämästä huomiota, oli tissejä ja pyllyjä ja se oli ihan ookoo.

Lopulta minua tullaan hakemaan, saan sivuhuoneessa lasin vettä ja takkini ja pääsen ulos takaisin räntäsateeseen. Pyöräilen takaisin kotiin hikisenä reivaamisesta ja mietin, että olipahan taas. Todella sekopäistä, tavallaan aika ihanaa ja yhteisöllistä, ei sitten kuitenkaan kovin ahdistavaa. Hieno kokemus.

Lisää tietoa esityksestä ja sen taustoista löytyy facebook-sivuilta, esityksiä on vielä 1.-2.12.

Kiitokset työryhmälle lipusta esitykseen!

Lavalta: Nightschool (Esitystaiteen seura / Korjaamo Stage)

Kuva: Otto Donner

Lempeä yökoulu vei muutoksen äärelle

Kävin tiistain ja keskiviikon välisenä yönä Essi Räisäsen ja kollektiivin järjestämässä yökoulussa, Nightschoolissa. Yö jännitti etukäteen aivan hirvittävästi. En pidä matkoista tai tilanteista, joissa en tiedä mihin olen menossa tai mitään siitä mitä tulee tapahtumaan. Nyt olin saanut vain ohjeet pakata makuupussin, makuualustan ja mukin ja tiedon siitä, että lähtisimme Korjaamon pihalta kello 19 ja palaisimme seuraavana aamuna viimeistään kello 7. Kaiken lisäksi lähdin matkaan ilman seuraa. Ja kaikki tämä oli aivan mahtavaa.

Työryhmä pyysi yön jälkeen, että emme paljastaisi yksityiskohtia matkan määränpäästä tai sinne kulkemisesta ennen esityskauden päättymistä. En siis kerro näistä asioista, mutta sen verran uskaltanen paljastaa että en odottanut päätyväni tähän kyseiseen paikkaan tai nukkuvani pientä osaa yöstäni design-sohvalla saati kuulevani hypnoottista jatkuvaa kohinaa.

Toisaalta tästä esityksestä tai kokemuksesta on ehkä muutenkin vähän vaikeaa kirjoittaa mitään tyhjentävää. Yritin aamulla unenpöpperöisenä selittää puolisolle mitä matkalla oikeastaan tapahtui, mutta sanallistaminen teki kokemuksesta jotenkin epäselvän ja hahmottoman. Yöllä kaikki tuntui loogiselta.

Jonkinlaisen kantavana teemana yökoululle oli muutos, puhuimme paljon siitä ja niistä asioista joita muutokseen ehkä tarvitaan. Spekuloimme myös sitä onko muutos itsessään tärkeää, pitäisikö kuitenkin keskittyä enemmän päämäärään kuin siihen että haluamme muutosta. Itse olen kirjoittanut yöllä reissuvihkooni muun muassa seuraavaa: Tietty epätietoisuus ja uskallus lienee tarpeellista muutokseen, mutta onko hiki pakollista?

Yökoulun rakenteeseen kuului oppitunteja, välitunteja ja ruokahetkiä. Unelmoin vieläkin eväsleivän pestosta ja keskellä yötä syöty koululounas oli miellyttävä tilaisuus. Oppitunnit olivat miellyttäviä, ajatuksia haastavia mutta silti lempeitä. Pääsin myös yön aikana katsomaan tähtiä, ihmettelemään taidetta ja otattamaan itsestäni koulukuvan. Kuvassa näkyy pörrötukkainen ja hämmentynyt, mutta iloisen oloinen tyyppi.

Pahimmista univeloista selvinneenä ja tätä kirjoittaessa alkaa oikeastaan taas vähän itkettää. Osittain ehkä siksi, että olen ylpeä itsestäni: uskalsin lähteä kokemaan tätä ja heittäytyä taide-elämykseen. Toiseksi yöstä jäi paljon hyviä muistoja: pala tähteä, muistikuva lempeästä kosketuksesta, viileä yön pimeys, lämmin viltti ympärillä, ihmiset joita en tunne mutta joiden kanssa oli hyvä keskustella ja kokea. Tällaisia yökouluja soisin kaikille.

Kiitokset koko työryhmälle (Olli Kontulainen, Milla Martikainen, Maija Nurmio, Ulla Raitio, Pauli Riikonen ja Essi Räisänen) loppukesän yön unesta, josta saa voimaa pitkäksi aikaa.

Käsittääkseni perjantain ja lauantain esityksiin mahtuu vielä mukaan, suosittelen.

Lavalta: Hurraa! eli esitystaidetta lapsille ja nuorille (Mad House/Hurraa!-festivaali)

No(s) Futursin nuoret Marie Bergholm, Amos Korkeamäki, Mathilda Korkeamäki, Victor Lietz ja Max Uusitalo. Kuva: Saara Autere

Reilun viikon ajan myös Mad Housessa juhlittiin Hurraa! -festivaalia lapsille ja nuorille suunnatun esitystaiteen merkeissä. Ehdin itse nähdä esityksistä neljä ja kaikista parhaimpia olivat ne hetket, kun sai seurata nuoren yleisön innostunutta reagointia edessä tapahtuvaan.

Kaksin verroin Obliviaa

No(s) Futursin lähtöajatus viehätti. Mitä jos teatteri voisi olla paikka, jonne voisi mennä turvaan ja ajattelemaan, paikka, jossa voisi keksiä radikaaleja ideoita? Ja onhan se, oikeasti, mutta toivoisin että yhä useampi löytäisi tiensä teatteriin haaveilemaan, keksimään uutta. Sillä vaikka tässä maailmantilassa on kuullut monen aikuisen ihmisen suusta siitä, mitä meidän pitäisi tehdä, kuulosti se vakuuttavammalta nuoren suusta. He joutuvat olemaan täällä todennäköisesti kuitenkin pitempään ja soisin, että maailmassa olisi tilaa teatterille ja haaveille vielä vuosienkin päästä ilmahälytysten ja bunkkereiden sijaan.

Oli ilo nähdä Oblivialta tällainen nuorten kanssa yhteistyössä tehty projekti. Nuoret olivat olleet syksyllä teatterileirillä Ranskassa yhdessä romanialaisten ja brasilialaisten kanssa ja siellä syntyneistä ajatuksista oli Suomeen palattua muokattu tämä esitys. Liikekieleltään esitys oli viehättävä ja nuorten puheet sykähdyttivät.

Oblivian Candide puolestaan meinasi mennä sivu suun pitkän työpäivän ja unohtelevaisen mielen yhteisvaikutuksesta. Tajusin sentään lopulta saapua paikalle kuudeksi, mutta vireystila ei ollut se parhain ja heijastui valitettavasti myös omaan keskittymiskykyyni. Yritin seurata peruukkipäisten hahmojen ajatuksenjuoksua ja hypähtelyä, mutta kotiin päästyäni pää oli jo tyhjä. Valaistuksen aika ei tällä kertaa tavoittanut hyytynyttä työläistä.

Mieleen jäivät kuitenkin kahiseva muovilaahus, naurettavan symmetrinen puutarha, kuurunous. Ruotsinkin ymmärsin, se oli hyvin selkeää. Ja Oblivian liikekieli oli tuttua, jollain tasolla leijuin katsomossa ollessani siinä sumuisessa perjantai-illassa jona olin katsomassa Entertainment Islandia. Ehkä minä ja Candide kohtaamme toisella kertaa paremmissa vireyksissä.

Leena Kela.

Esitystaide naurattaa ja hämmentää

Lauantaina oli mahdollisuus nähdä kaksi esitystä, kovasti odottamani Leena Kelan Alphabets of Performance Art ja Sonja Jokiniemen Oh No. Tällä hetkellä iltaväsymystä potiessa oli mukavaa painella Tiivistämölle jo iltapäivästä ja päästä silti kotiin ihmisen aikoihin.

Alphabets of Performance Art kuljettaa läpi Kelan valikoimien performanssitaiteen aakkosten. A on apple eli omena, P lapsiyleisön riemuksi piss eli pissa ja näin pois päin. Esitys on riemukkaan anarkistinen ja leikkii odotuksilla kääntäen ne päälaelleen. Lavalla tuskin näkee sellaista, mitä odottaisi kyseisen asian yhteydessä näkevänsä. Tai sitten näkee juuri sitä, mutta jollakin vinkeällä twistillä.

Lapset osallistuivat Kelan esitykseen reagoimalla voimakkaasti ja sanoittamalla näkemäänsä ja kokemaansa. Katsomossa arvailtiin mitä seuraavaksi tapahtuu, jännitettiin ilmapallojen puolesta, luettiin kankaalle ilmestyvät tekstit niille jotka eivät lukea osanneet, naurettiin ja kommentoitiin omia mielipiteitä. Tämä teki esityksestä entistä viihdyttävämmän. Alphabets of Performance Art on sympaattinen perehdytys esitystaiteen monimuotoisuuteen ja paikoin vinksahtaneeseen maailmaan, nautin kovasti.

Sonja Jokiniemen esityksen alkaessa oma turnaskestävyyteni alkoi taas nikotella ja meinasi käydä samalla tavalla kuin Candiden kanssa. Omassa pienoismaailmassa möyhyävän jättiläisen meininki kahden kynänsä kanssa tuntui käsittämättömältä ja vaikealta, en päässyt aivan tunnelmaan kiinni. Vuoret järisevät, vastaan tulee kauniita ja rumia asioita, kohdattujen sanoittaminen on paikoin haastavaa.

Esitys kuitenkin jäi mieleen hautumaan ja jotain alkoi avautua. En vieläkään osaa sanoittaa kokemustani, mutta jotenkin symppaan paikasta toiseen haahuilevaa tyyppiä ja yritystä kohdata erilaisia asioita omassa ympäristössä. Ehkä meditatiivinen väsymystila oli siis sittenkin katsomiseen otollinen tiedostamisen valon syttyessä jälkikäteen.

Esitystaiteen pyörteissä Mad Housessa

Helmi-maaliskuussa hiissasin taas useana iltana itseni Suvilahden Tiivistämölle ihmettelemään esitystaidetta. Runosuoni ei vain ole laulanut esitysten tahtiin, kaikki rästiytyy ja haipuu mielestä. Tässä rutistettuna kolme lyhytarviota tai ajatusketjua, miten haluatte.

 Kuva: Saara Autere

Esineiden merkityksellinen merkityksettömyys

Mikko Niemistön Birthday oli minulle haastava esitys. Verkkaisessa koreografiassa esiintyjä, Niemistö itse, liikkuu esineiden seassa, liikuttaa ja asettelee niitä, luo niille tarkoituksia ja merkityksiä. Ihmiskeho värisee ja hengittää, jää sulaa, serpentiini soittaa kitaraa.

Esitys on kaunis. Tavalliset esineet, lamput, johdot ja kahvinkeitin muutamia mainitakseni, asettuvat kollaasiksi tilaan. Mahdollisia tulkintoja tuntuu olevan niin paljon, että aivot menevät lukkoon. Tuntuu, että en ymmärrä, en pääse sinuiksi esityksen rytmin kanssa.

Lopulta annan olla, rentoudun. Katson hengittävää rintakehää, ihmettelen sitä miten taitavasti sähkötykset on ajastettu. Bassomainen sydämentykytys rytmittää oloa. Lopulta kirkkaat valot syttyvät taas, Niemistö kumartaa, esitys on päättynyt. En vieläkään koe ymmärtäväni, totean vain että kaunista oli. Ehkä se riittää.

Kuva: Volumen Express

Joustava sisaruus

Samana iltana Niemistön esityksen kanssa nähtiin Volumen Expressin Sisters. Luentomainen esitys pureutuu esiintyjien sisarsuhteisiin. Moran Sanderovichin sisko asuu tiukan uskonnollisessa yhteisössä Länsirannalla lapsikatraansa kanssa, Veronika Bökelmannin sisko puolestaan on muuttanut Intiaan ryhdyttyään Hare Krishnan palvelijaksi. Vaikka siskot nykyään siis elävät hyvin toisistaan poikkeavia elämiä, on suhde silti säilynyt kaikista eroavaisuuksista huolimatta.

Pelkistetty esitys koostuu pääasiassa esiintyjien jaksotetusta puheesta. Lattialla kyllä lojuu suuri paperi täynnä piirroksia, mutta siihen ei erityisemmin kiinnitetä huomiota. Esitys ei oikeastaan tarvitse mitään muuta, eloisa kerronta vie mukanaan ja siskojen elämän poikkeavuus omastakin kokemuspiiristä on kiintoisaa kuultavaa. Naisena ja ihmisenä voi tällä pallolla olla olemassa niin monella eri tavalla.

Sistersistä jää hirvittävän hyvä mieli. Vaikka omien siskojen valintoihin suhtaudutaan myös huumorilla, on lämpö koko ajan läsnä. Sisko on sisko, vaikka asuisi muurin takana tai kumartaisi jumalilleen päivittäin. Sisko on sisko, vaikka joskus joutuukin livistämään hotellista siskon nukahdettua syömään salaa miekkakalaa.

Kuva: Saara Autere

Kiinnostava kehomatka korinoihin ja lotinoihin

Rosalind Goldbergin, Sandra Lolaxin ja Stina Nybergin Immunsystemet syleilee kehon vaiettuja osia, niitä jotka vuotavat, falskaavat ja erittävät. Henkilökohtaisia kerrottuja kokemuksia siivittävät koreografialliset elementit ja erilaisten ulokkeiden puristelu. Kokonaisuus on hämmentävä mutta jollain tavalla hellyyttävä: mystinen mamelukkikala, duokohtaus hoitopöydän kanssa ja purskahtelevat ulokkeet sopivat loppujen lopuksi kivasti yhteen.

Esimerkiksi ilmassa leijuva suolisto viehättää pitkään. Kohtaus on meditatiivinen ja jollain tavalla hellyyttävä. Omaa suolistoaan tulee harvoin ajateltua lämmöllä, mutta nyt lähetän muutaman lämpimän ajatuksen ohutsuolen mutkiin ja paksusuolen kaarteisiin. Kiitos että olet.

Immunsystemetin kehokuva on viehättävä. Keho ei aina toimi niin kuin haluaisi, siitä purskuu nesteitä milloin mistäkin aukosta ja välillä sitä täytyy korjailla, mutta oma se silti on, finneineen ja aukkoineen ja silloin kun se toimii se on ihana.

Lavalta: Maan ulkopuolinen taide. Humanoidihypoteesi 2 (Toisissa tiloissa/Kiasma-teatteri)

Kuva: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen

Humanoidi sisälläni

Toisissa tiloissa -kollektiivi toi jo viime keväänä Kiasmaan esityksensä Maan ulkopuolinen taide. Humanoidihypoteesi 2, jossa harjoitellaan korkeamman tietoisuuden humanoiditilaan pääsyä ja taiteen ja ihmisen suhteen tarkastelua. Lisäesityksiä saatiin onnekkaasti vielä tälle vuodelle ja minäkin pääsin kokeilemaan humanoidina oloa. Taiteen katsominen uudesta vinkkelistä oli miellyttävää.

Esitys alkaa Kiasma-teatterin salissa, jossa saamme tarkkailla työryhmää heidän kokiessaan taidetta humanoideina. Ensin tuntuu hieman hassulta, taideteokset tuntuvat kummallisilta kun ne on tuotu lavalle. Alan kuitenkin lämmetä sille, että taide voi oikeasti saada aikaan niin voimakkaita reaktioita ja joskus ne voisi näyttääkin.

Malliesimerkin myötä meidät katsojat opastetaan myös humanoiditilan saloihin. Sitä voisi ajatella, että suuremman pään kuvittelu itselle ilmapalloa apuna käyttäen on hölmöä, mutta tässä kontekstissa se kävi järkeen. Minua myös huvitti suuresti, kun meitä opastettiin käyttäytymään Kiasman näyttelysaleissa ihmisten sekaan soluttautuen. Opetetut katsomisasennot tuli bongattua illan mittaan useampaan kertaan.

Humanoidina hiippaileminen Kiasman tiloissa oli mukavaa, mutta vaati myös keskittymistä. Korkeamman tietoisuuden tilassa oleminen vaati kaltaiseltani aloittelijalta keskittymistä ja huomasin välillä herpaantuvani. Silloin oli mukava pysähtyä, ottaa yhteys kotitähdelle tai vain tuijottaa jotain mielenkiintoista kohtaa teoksessa.

Taidemuseoon tutustumisen jälkeen palasimme takaisin esitystilaan, purimme humanoiditilan ja jäimme hetkeksi keskustelemaan harjoituksen herättämistä tunteista ja havainnoista. Yleensä hieman vierastan välitöntä prosessointia, etenkin jos pitäisi tuottaa jotakin järkevää vieraille ihmisille, mutta tähän formaattiin se sopi. Oli kiinnostavaa kuulla muiden kokemuksia ja huomata, että olimme havainneet monia samoja asioita.

Humanoidina oloa voisi harjoittaa jatkossakin, ainakin taidemuseoissa, ja jossain määrin koen sitä jo tiedostamatta tehneenikin. On miellyttävää kiinnostua teoksista ja niiden ripustustavasta, arkkitehtuurista ja tiloista ympärillä. Oli myös vapauttavaa yrittää tiedostaen vältellä tekstien lukemista ja keskittyä nimenomaan teoksiin, yksityiskohtiin ja niiden herättämiin tunteisiin. Tähän aikaan jos koskaan on hyvä olla välillä hidas ja keskittyä hetkeen.

Kiitokset kutsuvieraslipusta Toisissa tiloissa -kollektiiville.

Lavalta: Greetings from Zoongary, Zooropa (David Kozma/Mad House)

17.1.2017 Ágnes Kaszás ja László Süle. Kuva: Saara Autere

Osaisipa olla ihminen ihmiselle 

David Kozma matkusti kesällä 2016 lapsuutensa maisemiin Unkariin ja Transilvaniaan. Kozma halusi selvittää, mitä Euroopalle ja eurooppalaisille ja etenkin unkarilaisille on tapahtunut. Voiko omaa identiteettiään enää määrittää unkarilaiseksi, jos ei kykene ymmärtämään maan tapahtumia, suljettua rajaa ja vihaisia ihmisiä? Tästä matkasta ja siltä kerätystä materiaalista muodostui Mad Housessa nähty installaatiomainen Greetings from Zoongary, Zooropa.

Esitys alkaa ja yritän pimeydessä saada pelastusliivejä kiinni. Huomaan, että klipsit ovat rikki ja kiinnittäminen on mahdotonta. Alkaa ahdistaa, jätesäkein verhotut seinät ja humiseva äänimaisema eivät auta asiaa. Vihdoin pääsemme pois pimeästä tilasta verkkoaidan taa. Katsomme videoita pakolaisleireiltä Unkarin rajalta. Ihmiset hymyilevät, joku heittää pellolla voltin, mutta olot leirillä ovat yhtä kaikki surkeat ja kurkkua kuristaa.

Matka jatkuu tilasta toiseen, seisomme kivilattialla ja kuuntelemme puheita. Jossain vaiheessa tajuan, että nämä ovat oikeiden ihmisten ääniä, eivät käsikirjoitettuja. Puheet tihkuvat turhautumista ja väsymystä. Osasta en saa edes selvää, muiden katsojien massan takaa katseeni ei yllä puhujaan ja keskittymiskykyni herpaantuu. Tunnelma on raskas, vaikka välillä sitä kevennetäänkin kieltämättä hieman mustalla huumorilla.

Tuntuu pahalta verrata parituntista matkaani esityksen parissa pakolaisten oloihin. Jaloissa tuntuva väsymys ja puheiden uuvuttava mieli tuskin ovat mitään verrattuna siihen, että on pakotettu lähtemään kotoaan vieraaseen maahan, jonne sinua ei haluta. Jollain tavalla tuntuu kuitenkin siltä, että ymmärrän enemmän vaikka voimattomuuden tunne on edelleen vahva. Mitä ihmettä tälle voi tehdä? Mitä minä voin tehdä?

Onneksi esitys loppuu omaan versioonsa paneurooppalaisesta piknikistä. Otan kiitollisena lautasellisen gulassia ja vajoan säkkituolille kuuntelemaan unkarilaista musiikkia ja kappaleiden hulluja sanoja. Hämmentyneenä huomaan, että en ole hetkeen kiinnittänyt huomiota pelastusliiveihini.

Olen ollut tämän viikon muutenkin aika väsynyt, mutta Zoongarysta lähdin entistä raskaammin askelin pää täynnä poliittista puhetta ja ahdistusta. Viime päivien uutisten valossa tilanne tuntuu entistä toivottomammalta.

Lavalta: Do be do (Oblivia/Cirko)

Kuva: Saara Autere

Nykyhetken riemastuttava ohikiitävyys

Tiedättekö sen vähän vaivaannuttavan tutustumisleikin, jossa pitää toistaa mahdollisimman tarkasti kaikki edellisen tekemät jutut? Ja kuinka se ahdistaa, kun tietää että tulee unohtamaan asioista ihan hirveästi? Oblivian Museum of Postmodern Art -esityssarjan päättävä Do be do on vähän kuin tuo leikki, mutta ei yhtään vaivaannuttava tai ahdistava.

Do be don teema on nykyhetki ja siinä ollaan käytännössä tässä hetkessä, kun lavalle syntyy jotain uutta, ihmeellistä ja yleensä myös aika riemastuttavaa. Oblivian esityksen punaisena lankana on do what you saw -metodi, siis tee mitä näit. Yksi esiintyjistä menee lavalle, tekee, esittää, kertoo kunnes kello soi merkiksi. Sitten on muiden vuoro tehdä perässä mahdollisimman tarkasti. Paljon unohtuu, paljon muuttuu, keskeinen ajatus säilyy. Ehkä.

Lavalla nähdään kuusi oblivialaista eli Mikko Bredenberg, Andrius Katinas, Maija Hirvanen, Anna-Maija Terävä, Timo Fredriksson ja Annika Tudeer. Ryhmän dynamiikka on miellyttävän tasainen, kaikki pääsevät näyttämään taitojaan. Ylimääräistä sooloilua ei ole, hetkessä ollaan yhdessä. Mieleen jäivät erityisesti Fredrikssonin viehättävät attitude-piruetit, Bredenbergin hymystä irvistykseen transformoituvat kasvot, kenkiään purevat kaikki ja lopulta mystinen lumeenhautautuminen. Toki juuri näitä seuraavat katsojat eivät varmaan enää näe, esitys kun muuttuu kuten improvisaatioon kuuluu.

Idea kuulostaa lähtökohtaisesti vähän älyttömältä. Jaksaako sitä katsoa kun kuusi ihmistä leikkii keskenään lavalla? Vastaus on kyllä. 75 minuuttia kestävä esitys säilyttää kiinnostavuutensa koko keston. Se ihmetyttää, laittaa pysähtymään ja keskittymään. Mitä minä muistan tästä hetkestä puoli minuuttia myöhemmin? Osaisinko toistaa sen? Parasta on, että samalla olo on riemastunut. En kokenut nauravani esiintyjien tekemisille, nauroin heidän kanssaan.

Esitykset jatkuvat Cirkossa 15.10. asti.

Kiitokset Oblivialle lipusta esitykseen.

Lavalta: Death Asshole Rave Video (Jeremy Wade/HAU3)

Porttikonki, jonka yllä on teksti HAU3, johtaa tehdasaluemaiseen tilaan. Olen päättänyt, että Berliinin matkan aikana pitää myös kokea esitystaidetta, siksi olen varannut vappuaatolle liput Jeremy Waden esitykseen Death Asshole Rave Video. (Myöhemmin minulle selvisi, että esityksen olisi voinut nähdä aiemmin myös esimerkiksi Uuden tanssin keskus Zodiakissa.)

Nousen kolmanteen kerrokseen. Kun ihmisiä lappaa enemmän sisään, tunnen, kuinka lämpiön kuumuus kasvaa. Ovet avataan ja pääsemme tilaan, joka on lähes tyhjä - seinät ovat valkoiset, on mikrofoni ja mikseripöytä sekä muutama muu laite.

Kävelemme Jeremy Waden ohi, joka makaa maassa räikeänturkoosi puku yllään, klovnimeikit kasvoillaan ja hänen ympärilleen on piirretty sähköteipillä ruumisarkun ääriviivat. Hän valittelee maailman menoa ja kommentoi ohikulkevia ihmisiä. Välillä hän piereskelee suullaan.

Viimein Jeremy Wade päättää aloittaa varsinaisen esityksen. Hän toivoo olevansa jollain tavalla viihdyttävä. Sitten hän alkaa rääkyä mikrofoniin ja taustalla alkaa jumputtaa reivimusiikki. Taustaseinään heijastetaan TV-shopista tuttuja EVERYTHING MUST GO -tyylisiä termejä. Hän huutaa, hän nauraa. Hän kertoo siitä, kuinka hänen isänsä kuoltua vakuutusyhtiö soittaa äidille kertoakseen, etteivät enää maksa hänen ruumiinsa säilyttämisestä sairaalassa, koska vakuutus ei koske kuolleita.

Hetken aikaa mietin, onko Wade tosissaan. Koko juttu on ärsyttävä, liian äänekäs, täysin pinnallinen, tekemällä tehty. Sitten Wade vaihtaa vaatteita samalla, kun video näyttää kaleidoskooppista kuvaa peräaukoista. Tässä kohtaa ensimmäiset lähtevät jo ulos.

Yhtäkkiä Wade onkin pukeutunut “nigerialaisista lapsista tehtyyn” takkiin, joka kuitenkin on vain kiiltävää kumia. Päässään hänellä on Vapaudenpatsaasta tehty hattu, jonka kasvot ovat pääkallona.
Hän alkaa puhua siitä, kuinka yhteiskunnassa pelätään. Kuinka monet pelkäävät, että mikäli yhteiskunta kaatuu, ihmiset joutuvat kaduille tekemään sanoinkuvaamattomia asioita elääkseen.

Entä he, jotka nyt jo joutuvat tekemään niin? Wade maalaa kuvan ihmisistä, jotka ovat jo nyt joutuneet tilanteeseen, johon toiset pelkäävät joutuvansa. Monologi on kiehtova. Wade käy lävitse myös asioita, joille emme enää voi nauraa, koska ne ovat totta. Ihmiset poistuvat jälleen, kun Wade sanoo lavalla vakavana asioita, joita ei voi enää sanoa. Kauheuksien kärjistäminen naurunalaiseksi klovnerian avulla ei toimi enää yhtä lailla, koska ne kärjistetyt asiat ovat olemassa. Yleisö pysyy kiitettävän vakavana.

Esitys tuntuu kehittyvän koko ajan matkalla kohti loppua. Vaikka Wade ei missään vaiheessa riisukaan klovninmaskiaan, hän tuntuu riisuvan rooliansa. Hän tekee vimmaisen kuolemantanssin pukeutuneena valkoiseen. Lopullisesti alun pinnallinen rääkyminen on kadonnut siinä vaiheessa, kun huone on pimeä ja täynnä savua, ja sen keskelle tulee tähdenkaltainen pyörivä valo.

Wade luettelee ne asiat, mitä kulloinkin tapahtuu, kun me kuolemme. Kun tarvitsemme uurnan ympärillemme, ettemme katoaisi taivaan tuuliin. Hän kuvittelee oman poismenonsa. Hän pyytää vapisevalla äänellä anteeksi asioita, joita on elämässään tehnyt. Hän pyytää anteeksi sitä, ettei muistanut elää, vaan että keskittyi maksamaan pysyäkseen hengissä.

Kun pimeys hälvenee, aplodeeraamme Waden lavalle useampaan kertaan. On hänen 40-vuotissyntymäpäivänsä ja hän kutsuu yleisöä kanssaan juhlimaan. Minä ja ystäväni poistumme viilentyvään kaupungin ilmaan. Pohdin esitystä mielessäni ja mietin, kuinka hienoa on nähdä samassa esityksessä jotain niin vulgääria ja rumaa kuin niin kaunista ja mietittyä.

Death Asshole Rave Videon nimi on varmasti tarkoituksellakin poleeminen, mutta nimen alta löytyy jotakin paljon merkittävämpää kuin heti arvaisi.

***

Tekstin vieraskynäili Tuomas.

Lavalta: Puhuva pää (Janne Saarakkala / Mad House)

Kuva: Saara Autere

Ajatusvirran lempeää poljentoa

Janne Saarakkalan Puhuva pää -esitys on joka kerralla erilainen. Tunnin mittaisessa yhden miehen stand up -show'ssa Saarakkala puhuu ulos kaiken, mitä hänelle tulee esityshetkellä mieleen. Ajatukset liikkuvat muun muassa kehon tuntemuksista ja esitystilassa nähdystä muistoihin, sellaisiinkin joita ei ehkä julkisesti haluaisi ääneen ajatella.

Voisi kuvitella, että toisen ajatusvirran kuunteleminen tunnin ajan on raskasta ja pöljää, mutta se ei pidä paikkaansa. Saarakkalan aloitettua yksinpuhelunsa oma pää tyhjenee ja huomaa vain kuuntelevansa. Ei päänsisäistä analyysiä tai hairahtumista omille ajatuspoluille, kaikki keskittyminen on esityksessä ja se on tavattoman rentouttavaa. Kaiken lisäksi Saarakkala puhuu mukavasti, ei mitään kovin maailmaamullistavaa ehkä, mutta perusasenteelta mieleen tuleviin asioihin suhtaudutaan lempeästi.

Tunti kuluu yllättävän nopeasti. Noin puolet esityksestä Saarakkala puhuu side silmillä, toisella puoliskolla side poistetaan ja katse käännetään välillä katsomoonkin. Puheenvirta on käytännössä katkeamaton ja siinä ehditään miettiä niin omia tuntemuksia edellisen päivän samaisesta esityksestä, muistella vanhoja nolojakin asioita ja miettiä, mitä katsomossa istuva äiti ystävineen mahtaa nyt ajatella. Loppupuoliskolla Saarakkala suorittaa myös tehtävän, joka on määritetty viimeviikkoisella yleisökilpailulla. Meidän esityksessämme pestiin hampaita ja samalla jatkui tietysti taukoamaton puhe, se onnistui hämmentävävän hyvin.

Ainut irtoaminen tästä ikään kuin meditaatiostani tapahtui, kun päädyin itse Saarakkalan katseen kohteeksi. Ei siinä itsessään mitään, mutta onnistuin kiinnittämään katseen tahattomalla, rankan viikon aikaansaamalla haukotuksella. Siitä olen kuitenkin kiitollinen, että Saarakkala pelasti minut nolostukselta jättäen mainitsematta haukotukseni. Kiitos siitä.

Esityksen jälkeen suurin osa meistä katsojista jäi vielä keskustelemaan Saarakkalan kanssa esityksestä. Saarakkala kertoo, että monelle tulee esityksen jälkeen tarve jakaa, sanoa jotain, ja huomaan itsekin sanoittavani ajatuksiani vaikken itse tässä tilaisuudessa mitään lopulta ääneen sanokaan. Puhuva pää jätti mukavan olon, jonkinlaisen helpotuksen toisaalta siitä että ajatustila on taas itsellä ja kiitollisuuden, että sai kuitenkin olla siitä hetken erossa.

Puhuvan pään voi kohdata Mad Housessa vielä 21.4., silloin esitys on englanniksi.

Lavalta: Queer Masculinities (Transforces On Stage / Mad House)

Christian van Schijndel: The Gentleman. Kuva: Transforces

Mad Housen on valloittanut viime ja tämän viikon ajaksi aktivistiryhmä Transforces, joka puhuu ja toimii transnäkyvyyden ja -hyvinvoinnin sekä sukupuolen moninaisuuden puolesta. Viime viikolla tapahtuma tarjosi nähtäväksi kattauksen tanskalaisten queer-taiteilijoiden esityksiä Queer Masculinities -illassa.

Illan ajoitti Miss Fishin ja Carla from Helles7edin Organs. Performanssiduon esityksessä tutkittiin muun muassa kehoa ja sukupuolta viime vuosisadan malliin heijastettujen videoiden ja liikkeen yhdistämisen kautta. Vaikka idea on lähtenyt vanhoista ajatusmalleista ja paljon on kehittynyt, on esitys myös vahvasti nykupäivässä - sen todistaa jo muutaman viikon takaisten uutisten selailu ja ihmisten tarve luokitella toisia sopiviin muotteihin. Organs oli komeaa katsottavaa, paikoin karua ja vähän pelottavaa ja seuraavassa hetkessä videota ja ihmiskehoa yhdistellään mitä upeimmin.

Nykysirkustaiteilija Michiel Tange van Leeuwenilta nähtiin illassa kaksi esitystä, Very Large Green Triangles, Part I ja Part II. Ensimmäinen esitys vei jalat alta, sillä en osannut odottaa näkeväni näin huikaisevaa nykysirkusta tässä illassa. van Leeuwen valloittaa lavan käsittämättömän korkeissa koroissaan ja jatkaa sitten upeisiin käsiseisontoihin, edelleen niissä kreiseissä koroissa. Toisessa osiossa puolestaan nähdään muun muassa jonglöörausta ja kävelyä huiman korkeilla puujaloilla. Akrobaattisten toimien lomaan oli saatu ujutettua myös jos jonkinlaista ajatusta ja nämä esitykset jäivätkin ehkä istuttamine ajatuksineen parhaiten mieleen.

Ancient Orderin Orifice oli itselleni ehkä illan raskain osio, vaikka se kiinnostava olikin. Orificessa kaksi Uranuksen asukkia saapuu maapallolle ja ihmettelee sen omituisia konventioita sukupuolen määrittämisestä, seksuaalisuudesta ja lopulta myös eläinten oikeuksista. Esiintyjät olivat groteskeissa maskeissaan ja asuissaan hämmentäviä ja ihmettelyissään hurmaavia, mutta tyylillisesti esitys ei ollut niin omaan makuuni eikä se juuri tarjonnut uutta pureksittavaa. Hämmennyin myös lopun hypystä eläinten oikeuksien maailmaan, ei siinä, tärkeä aihe sekin mutta tuntui aikamoiselta loikalta sukupuolipuheen jälkeen.

Musiikillista viihdykettä iltaan tarjoili transvestiittitaiteilija Ramona Macho/Bo Hagen Clausen, joka esitti muutamia laulujaan ja numeroitaan. Ramona Macho oli esiintyjänä oikein viehättävä, mutta jäi valitettavasti kovin Christian van Schijndelin jalkoihin, joka esiintyi sekä häntä ennen että hänen jälkeensä upean The Gentleman -hahmon kanssa. van Schijndelin esitys taisi vetää jalat alta koko yleisöltä, sillä erityisesti viimeisen numeron jälkeen hurrausta kuului katsomon osasta jos toisestakin eikä vinkeästi tarjoillusta samppanjasta tainut kieltäytyä kukaan. Gentlemanista voisi sanoa, että siinä oli herralla karismaa ja classia, huhhuh.

Oikein mainio ilta siis monimuotoisine esityksineen kuten kuuluukin. Yle kirjoitti viime viikolla hienon jutun tästä esityskokonaisuudesta ja Transforcesista, suosittelen, ja samaan syssyyn voi käydä lukemassa myös Puistojatkot-blogin fiiliksiä illasta.

Tällä viikolla tapahtuman puitteissa on mahdollista päästä näkemään kahden esityksen ilta, jossa nähdään Teemu Mäen Transformations - Otteita maskuliinisuuden sanakirjasta ja Eino - henkilökohtainen sukupuolihistoria. Esitykset ovat torstaista sunnuntaihin.

Lavalta: Reverie (Gnab Collective / Mad House)

Hetkiä Emma Suomisen kuvaamista videoista. Kuva: Saara Autere

Ei kahta ilman kolmatta, viime perjantain esitysiltaan kuului myös Gnab Collectiven Reverie -videoinstallaatioesitys. Esitys alkoi vasta kymmeneltä, väsymys painoi yhä enemmän, mutta tämä oli todella esitys jonka tahdoin nähdä ja jälleen kannatti jaksaa vielä vähän. Reverie (tila tai tunne, jossa ihminen vaipuu haaveisiinsa) oli kosketusta, läsnäoloa, lähtemistä ja tulemista, odottamista ja uskaltamista.

Valkoisen kankaan rajaamassa tilassa seisovat Jasmiina Sipilä ja Inari Virmakoski, me tulemme samaan tilaan ja asetumme kuka minnekin. Esitys yhdistelee videota, ääntä ja esiintyjien olemista ja elämistä siinä hetkessä. Monimediainen esitystapa toimii hämmentävän hyvin, tuntuu luontevalta seurata kankaalta samaan aikaan Emma Suomisen upeita videoita ja Sipilän ja Virmakosken liikettä. Romulus Chiciucin musiikki täydentää hienosti kokonaisuutta, lisäksi hänen puuhailunsa dj-pöydän takana toimii jonkinlaisena vastapainona esityksen tietylle rauhalle ja keveydelle.

Mitään tyhjentävää en osaa esityksestä sanoa, ehkä neuvoisin teitä vain katsomaan tämän esityksen teaser-videon. Reverien jälkeen olo on yksinkertaisesti kevyempi, parempi. Menisin uudelleen, eteen- ja taaksepäin.

Olen myös onnellinen, että näin lopulta tämän Gnab Collectiven päätöksentekoa käsittelevän trilogian kokonaisuudessaan, se oli hieno. Hamlet Private oli tunnelmaltaan intiimi ja henkilökohtainen, Polku vei tekemään päätöksiä ja kävelemään ja lopulta Reverie oli siihen loppuun kuin hengähdys, huokaus, näin se meni ja näin on hyvä.

Lavalta: B Funeral ja Young Dionysos (Mad House)

B Funeral. Kuva: Saara Autere

Rankan viikon jälkeen ajatus illallisesta esitystaidetta tuntui hieman raskaalta, mutta kulttuurimenoja ei ole tullut aiemminkaan kaduttua joten bussi alle ja kohti Suvilahtea. Perjantai-illan aikana oli mahdollisuus päästä näkemään kolme esitystä, joista tässä postauksessa käsittelen kahta eli B Funeralia ja Young Dionysosta.

Jovanka Trbojevic & co: B Funeral

Jovanka Trbojevicin ja kumppaneiden B Funeral on esittelynsä mukaan kunnianosoitus dadalle sen 100-vuotisjuhlan kunniaksi. Tämän lisäksi se on jatko-osa Trbojevicin videotyölle Death in the swimming pool, jossa ampiainen käy viimeistä kuolinkamppailuaan kylmillä laatoilla ja taustalla kuuluu Trbojevicin ja Juha Valkeapään musiikki-improvisaatiota. Video on myös osa tätä esitystä, jossa sen lisäksi nähdään Petri Kekonin tanssia ja liikettä ja seremoniamestarina toimii Juha Valkeapää.

Kuolevan ampiaisen kamppailua uima-altaassa on vaikea katsoa, tuntuu pahalta. Surraava ja tummasävyinen äänimaisema lisäävät väsymystä ja toivottomuuden tunnetta. Kaivan vaivihkaa laukusta pastillin, että silmät pysyvät auki, esitys kutsuu minua vajoamaan unisuuteen. Ei se tylsä ollut, ehei, mutta tunnelma vain vei kohti kohtalolleen alistumista.

Pää oli tämän esityksen aikana niin sumussa, että kokonaisuus ei hahmottunut, mutta muistan paljon hetkiä. Hiekkakakut, silitysraudan, taskulampulla osoitettavan Kekonin, yksi kerrallaan sytytetyt tulitikkuristit, liukumäen. Paljon tummaa, synkkää, mutta toisaalta energiaa.

Young Dionysos. Kuva: Saara Autere

Sándor Vály: Young Dionysos Part IV

Young Dionysos lupaa katsojalle kivun katarttisen elämyksen, ei viihdettä. Vály ei tässä kuvia kumartele, lavalla on ainoastaan hän itse frakissaan ja maihinnousukengissään miekkailunaamio kasvoillaan ja edessään piano. Äänien ohjelmoinnista, samplauksesta ja luuppauksesta vastaa niin ikään naamioon pukeutunut Suny Seppä.

Pianokonserttina mainostamisesta huolimatta kyseessä ei ole mitään perinteistä kilkuttelua, vaan pianoa soitetaan niin hiomakoneella, rumpukapuloilla kuin kirveellä, vähän tosin käsinkin. Murjottu piano soi loppuun asti yllättävän kauniisti joskin sydäntäsärkevästi. Jokin osa sisälläni myös värähtää aina kun kirves osuu koskettimiin, tai ehkä se on vain äänivallin aiheuttama kokonaisvaltainen tärähdys.

Kun kasvot oli peitetty miekkailunaamiolla pysyy tunnelma omituisen persoonattomana ja kylmänä, vaikka paikoin otteet pianon kanssa ovat jopa helliä. Sitten taas otetaan se kirves ja huudetaan tuskaa ja eloa ja oloa. Armoa ei tosiaan katsojalle anneta koko puolituntisen aikana, mutta tavallaan se on virkistävää. Pianosta ei paljon jäänyt jäljelle, me taputimme hämmentyneinä.

Esitysilta on arvioitu myös Rondossa Tatu Tammisen toimesta.

Lavalta: 2341 AD: (A journey from the future) (Juha Valkeapää, Renzo van Steenbergen & Emer Värk / Mad House)

Kuva: Jana Solom

Kaikkea sitä pääsee kokemaan, mietin, kun kävelen tyhjää valkoseinäistä tunnelia pitkin kohti esitystilaa. Tila tuntuu autiolta, vaikka tiedän että edessäni on juuri kävellyt edellinen katsoja ja seuraava tulee jo kintereillä. Olemme kaikki menossa katsomaan Juha Valkeapään, Renzo van Steenbergenin ja Emer Värkin audiovisuaalista installaatioesitystä 2341 AD: (A journey from the future).

Esityssalissa katsojat ohjataan istumaan säkkituoleille ja ohjeistetaan laittamaan kuulokkeet päähän. Olen salissa ensimmäisten joukossa, joten hetken saa odotella kaikkien saapumista yksitellen paikalle. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä luureista kuuluva suhiseva äänimaisema ja edessä näkyvät valot ja varjot riittävät oikein hyvin. Saatoin itse asiassa nukahtaakin muutamaksi hetkeksi, oli miellyttävää.

Kyseessä on siis vuoteen 2341 sijoittuva installaatioesitys. Ihmiskunta on kadonnut ja esitys tarkastelee sitä, mitä on jäänyt jäljelle. Äänien, valojen ja heijastusten kautta tutkitaan elementtejä ja ihmetellään maailmaa. Välillä katsellaan rapistuvaa betonia, kuunnellaan veden pulputusta, ihmetellään sähköä. Minä huomaan pohtivani sitä onko kaikki muukin elävä kadonnut, ajatellut karhukaisia ja mietin, mahtaako missään olla mitään ääntä jos ei ole ketään kuulemassa, sillä äänen havaitsemiseen tarvitaan aistija.

Nautin esityksessä suunnattomasti, vaikka välillä vähän pelottikin katsella yläpuolella roikkuvaa metalliputkea ja kuunnella suhinaa. Oli ihanaa, että ei tarvinnut olla lainkaan sosiaalinen, siis ettei tarvinnut edes katsoa toisia ihmisiä näyttämöllä ja tulkita ilmeitä ja eleitä. Sai vain katsoa kattoon ja seiniin heijastettuja asioita, kuunnella, antaa ajatusten vaeltaa, pysähtyä siihen hetkeen.

Vaikka maailmanlopun meininki ei ehkä kuulosta levolliselta, oli 2341 AD:ssä jotain tavattoman rauhoittavaa. Itse olisin mieluusti jäänyt äänimaiseman keskelle säkkituoliin makoilemaan, ulosmennessä reaalimaailma aistiärsyketulvineen tuntui aivan liian meluisalta kokemuksen jälkeen. Lisää tällaista, kiitos.

Esityksiä on jäljellä vielä kolme, suosittelen lämpimästi.