Näytetään tekstit, joissa on tunniste englanninkielinen kirjallisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste englanninkielinen kirjallisuus. Näytä kaikki tekstit

maanantai 8. huhtikuuta 2019

Dan Simmons: Hyperion Cantos

Endymion ja paras lukupaikka Hangon kallioilla.

Teimme tuossa syksyllä 2014 ystävän kanssa kirjalainavaihtoja ja hän jysäytti syliini koko Dan Simmonsin Hyperion Cantoksen. Totesin etten ehdi neljää kirjaa heti lukea, mutta ystävä totesi että kunhan luet, hyviä ovat. Kuten tästä bloggauksesta ehkä huomaatte, tässä projektissa vähän kesti. Todetaan silti alkuun, että kirjojen lukeminen kannatti ja ihme kyllä ystävä on antanut opusten majailla luonani näinkin pitkään.

Hyperionin aloitin jouluna 2014 ja luin sitä hitaasti mutta varmasti yli tammikuun (2015) puolivälin. Seitsemän hengen joukkio on lähtenyt todennäköisesti viimeiselle pyhiinvaellukselle Hyperionin planeetalla sijaitsevaan Shriken temppeliin. Maailmanloppu saattaa tulossa eikä ole varmuutta voidaanko väkivaltainen jumalolento tuhota, mutta yritettävä on. Ensimmäinen osa keskittyy seitsemän vaeltajan lähtötarinoiden kertomiseen ja samalla liikutaan kohti määränpäätä.

Muutama ensimmäinen tarina oli ihan kiinnostava, muttei saanut minua vielä aivan vakuuttuneeksi. Tiivis teksti ja kerrontatapa eivät myöskään sopineet yhteen huonon keskittymiskyvyn kanssa ja lukeminen venyi. Loppupuolella sain kuitenkin tarinasta kiinni ja viimeiset osiot olivat myös paljon kiinnostavampia. Simmonsin luoma maailma on kokonaisuudessaan monipuolinen, täynnä petoksia ja myös aika väkivaltainen.

***

The Fall of Hyperion lähti luettavaksi vihdoin heinäkuussa 2016, kun edessä oli bussimatkoja Savon suuntaan ja takaisin. Onneksi on olemassa Wikipedia ja siellä oikein oiva synopsis tuosta edellisestä osasta, pääsin hyvin kärryille ja tarina vei mukanaan. Hahmot muistuivat mieleen yllättävän hyvin, vaikka lukemisesta oli jo aikaa.

Toinen osa jatkaa suoraan siitä mihin ensimmäinen osa jäi. Time Tombsit ovat avautuneet, pyhiinvaeltajien on kohdattava Shrike ja kenenkään kohtalo ei ole varma. Lisäksi seuraillaan intergalaktista politiikkaa, kun korkeammissa istuimissa yritetään keksiä mitä tehdä Hegemonya uhkaaville Oustereille. Loppupeleissä käsissä on kuitenkin kaikkien asutettujen planeettojen tulevaisuus. Juonikuvauksena tämä tiivistelmäni on jokseenkin kämäinen, mutta Simmonsin kerronta vei mukanaan ja pidin kirjasta kovin. Yllätyksenä tuli kuitenkin teoksen hidaslukuisuus, sillä sivuja ei ole tuhottoman paljon mutta täyteenahdetun tarinan kanssa kulkeminen on temmoltaan verkkaista.

***

Kesäkuussa 2017 sain vihdoin aikaiseksi ottaa bussimatkalle Endymionin, kun reissasin kohti Hankoa. Jälleen kerran aloitin konsultoimalla Wikipediaa ja hyppäsin siitä sitten tarinan kyytiin. Kertojahahmot ovat vaihtuneet ja kun ydintyyppien määrä yhtäkkiä väheni paljon, oli tarinaa itse asiassa melko helppo seurata. Sivutkin kääntyivät edelliskesäistä nopeammin.

Pääkertoja Raul Endymion kertoo tarinaa jonkinlaisessa kuolemansellissä. Aikanaan metsästäjäoppaana Hyperion-planeetalla toiminut nuori mies päätyy erinäisten sattumien kautta pakomatkalle nuoren Aenean kanssa. Aeneasta povataan jonkinlaista pelastajaa ihmiskunnalle ja muun muassa siksi Paxin korkea-arvoiset haluavat tämän kiinni. Alkaa melkoinen takaa-ajo planeetalta ja systeemiltä toiselle. Mukana seikkailussa on myös androidi Bettik ja toisena pääkertojana toimii Isä De Soya, joka on saanut korkeat valtuutukset saada Aenea kiinni lähes hinnalla millä hyvänsä.

Kerronnaltaan Endymion oli varsin toiminnallinen, joten syke pysyi koko ajan hyvänä ja tarinaa jaksoi seurata. Vastapainona oli kyllä paljon politiikkaa ja kulissien takana tapahtuvaa suhmurointia, mutta taisteluilla ja jännittävillä takaa-ajoilla tasapainotettu tarina jaksoi pitää otteessaan. Toiveikkaasti ajattelen, että saatan saada sarjan viimeisen osan luettua jopa tämän kuluvan vuoden aikana.

***

Tätä viimeistä kohtaa kirjoittaessa on huhtikuu 2019. En siis lukenut Cantoksen viimeistä osaa, The Rise of Endymionia, vuonna 2017. Aloitin sen kyllä kesällä 2018, mutta aika ei ollut oikea ja tartuin kirjaan uudelleen tämän vuoden alussa. Taival oli jälleen kerran hidas, luin tätä ehkä 20 sivua kerrallaan, mutta mieleenkään ei tullut lopettaa.

Raul Endymion on edelleen kuolemansellissään ja kertoo loppuosan tarinastaan Aenean kanssa. Samalla valotetaan lisää kirkon piirissä tapahtuvaa likaista peliä. Tarinassa oleva näkökulmien vuorottelu hieman hämmentää, onhan kaikki Raulin kertomaa, mutta tällekin seikalle saadaan selitys. Tämän viimeisen osan kanssa olin välillä aika tuskastunut, sillä osa kerronnasta oli jotenkin staattista ja luettelomaista. Kokonaisuus oli silti onnistunut ja olihan näin monen sadan sivun jälkeen saatava tietää, miten kaikki lopulta päättyy (kiinnostavasti, onnistuin myös arvaamaan lopun olennaisimman käänteen).

***

Mitä siis jäi käteen? Ensinnäkin vähän nolo fiilis, että tässä kesti näin kauan. Joudun ehkä askartelemaan jonkinlaisen kortin ja muuta mukavaa kärsivälliselle ystävälleni.

Toisekseen: huh. Huh huh. Simmonsin luoma maailma on massiivinen ja häkellyttävän monimutkainen. Tarina ei sulkeudu ympyränä, joitakin kysymyksiä jää ilmaan, mutta se tuntuu oikeastaan aika hyvältä. Ajatukseni eivät vielä oikein taivu sen ympärille, että tämä oli nyt tässä.

Kirjoissa oli myös kiinnostavia ajatuksia maailmasta, ihmisyydestä, siitä miten rappeuttavaa se voisi olla kaikelle jos voisimme uudelleensyntyä loputtomasti. Hurjaa.

Suosittelen siis kyllä. Näin jälkikäteen voi todeta, että suomeksi nämä olisi ehkä selättänyt ketterämmin (Like on julkaissut kirjat Jukka Ahokkaan suomentamina), mutta ehkä minä ja tämä nelikko tarvitsimme aikaa ja bussimatkoja ja tuntikausia Hangon rannoilla. Ainakin näihin kirjoihin liittyy nyt todella paljon hyviä muistoja.

Dan Simmons: Hyperion (1989), The Fall of Hyperion (1990), Endymion (1996), The Rise of Endymion (1997)

tiistai 26. helmikuuta 2019

Paluu teini-ikään Spaissareiden ja Frendien myötä

Elokuvateatteri Orion järjesti keväällä 2017 sing- ja dress-along-näytöksen Spice World: The Moviesta. En ollut yllättynyt, että aika moni muukin oletettavasti raskaana oleva oli valinnut pukeutumismallikseen Sporty Spicen.

Elin suurimman osan lapsuudestani ja esiteini-ikäni yhdeksänkymmentäluvulla. Silloin fanitin Spaissareita eli Spice Girlsejä, enkä sen jälkeen ole fanittanut mitään yhtä massiivisesti. Seinäni olivat tapetoidut lähes sadalla Spice Girls -julisteella, pidin leikekirjaa ja keräsin fanaattisesti tikkari- ja purkkatarroja, joista minulla on edelleen täydelliset kokoelmat. Spice World -levy oli paras joululahja ikinä enkä vieläkään ole voinut luopua levystä, jonka kansi on haljennut ja johon on liimattu kiiltäviä tarroja.

Alkuvuodesta ystäväni suositteli minulle Lauren Bravon kirjaa What Would The Spice Girls Do? How The Girl Power Generation Grew Up -kirjaa ja se vei minut entistä syvemmälle spaissarimuistojen maailmaan. Jollain tasolla toki tiedostin jo pienempänä, että tässä on kyse jostain suuresta, mutta Bravo ulottaa tyttöenergian vaikutukset nykypäivään enkä voinut kuin paljolti nyökytellä hänen mukanaan.

Ensisijaisesti Bravon teos on fanikirja, jossa uppoudutaan uraauurtaneen tyttöbändin historiaan, fiilistellään tähtihetkiä ja opastetaan muun muassa oikeaoppisen Spice Girls -poseerauksen saloihin. Parhaimmillaan Bravo on mielestäni kuitenkin silloin, kun hän analysoi musiikin ja bändin imagon vaikutusta sitä kuunnelleisiin. Toki kirjassa pohditaan jonkin verran myös bändin ongelmallisuuksia kuten jäsenten lempinimien rajoitteisuutta, mutta yleissävy on positiivinen.

Jollain tavalla myös yllätyin siitä, kuinka yleismaailmallista Spice Girls -fanitus oli. Bändin jäsenten leikkiminen oli omassakin kaveripiirissäni yleistä ja suosikkityyppien esittämisestä kisattiin. Edelleen myös tunnen pientä haikeutta siitä, etten koskaan omistanut yhtäkään Spaissari-Barbieta, mutta onneksi tavallisellakin pystyi joraamaan biisien tahtiin. Tässä kohtaa haluaisin myös kiittää universumia siitä, ettei meillä ollut videokameraa eikä äidillä ole yhtäkään tallennetta lukuisista ja kuulemma ajoittain rasittavan pitkistä tanssiesityksistäni.

Oli myös haikeaa tajuta, että nykyaikana Spice Girlsejä ei sinänsä tarvita. Monenlaisten esikuvien kirjo on ysäriä monipuolisempi ja vaikka nykypäivän ulkonäköpaineet ovat edelleen raadollisia, on esikuvien löytäminen varmasti helpompaa kuin silloin. Feminismi on noussut ajatuksena enemmän valtavirtaan ja erityisesti tyttöjen mahdollisuuksia olla mitä tahansa he haluavat nostetaan esiin niin satukirjoissa kuin julkisessa keskustelussakin.

***

Sitä en puolestaan muista milloin aloin seurata Frendejä. Intensiivisempi seuraaminen ajoittui varmaankin yläkoulutaipaleelle, päätösjakson aikaan olin jo lukiossa. Fanitin sarjaa yhdessä kavereiden kanssa, siitä puhuttiin koulussa ja viittaukset olivat ahkerassa käytössä. Puolison kanssa puhuessamme käytämme sarjan lentäviä lauseita useasti ja aina toisinaan maailman ahdistaessa liikaa dvd-soittimeen lykätään jokin satunnainen sarjan levy.

Bravon kirjan tapaan Kelsey Millerin I'll Be There For You: The One about Friends on ensisijaisesti fanikirja. Sen näkökulma on pitkäaikaisen fanin ja yleissävy on sitä myöten positiivinen. Vaikka kirja tarttuu myös sarjan epäkohtiin, kuten lukuisiin homofobisiin vitseihin ja häkellyttävään valkoisuuteen, on kritiikki loppujen lopuksi kevyttä ja jää marginaaliseksi suhteessa sarjasta kerrottuihin hauskoihin anekdootteihin.

Vaikka jäin siis kaipaamaan mittavampaa kriittisyyttä, en voi kieltää nauttineeni tästäkin äänikirjasta. Miller valottaa erittäin kattavasti sarjan alkutaivalta aina Marta Kauffmanin ja David Cranen ensikohtaamisesta tutun kuusikon monivaiheiseen casting-prosessiin ja koko kymmenen kauden kuvamiseen. Opin samalla paljon muun muassa siitä, miten tv-sarjat ylipäätään saavat alkunsa tai miksi ne usein "kuolevat" jo alkumetreillään ja minkälainen mylläkkä Frendien ympärillä monella tapaa pyöri koko sarjan keston ajan.

Kirjan kuuntelu herätti halua palata omien suosikkijaksojen pariin, vaikka nykyään niiden katsominen onkin edellämainituista seikoista johtuen välillä vaikeaa. Huomaan silti, että Frendien parissa palaan jonkinlaiseen yksinkertaisemman maailman tilaan, jossa on miellyttävää lilliä hetki. Tätä tekevät ilmeisesti myös monet samanikäiset tuttuni. Keskustelin esimerkiksi juuri ystävän kanssa, joka oli viettänyt äitiysvapaansa ensiviikkoja intensiivisen Frendit-maratonin merkeissä.

Spice Girlsien ja Frendien vaikutusta omaan ikäluokkaani tai vähintään itseeni en siis voi kieltää. Molemmat kirjat tarjosivat nostalgisen matkan teini-ikään, iloa ja pieniä kipeitä tuntemuksia, kun ei sitä ole aikoinaan niin tajunnut, miten aikansa lapsia nämä molemmat "tuotteet" ovat olleet.

Suosittelen molempia kirjoja ilmiöiden faneille (vanhoille tai uusille) ja Spaissari-kirjaa myös niille, jotka eivät oikein ymmärrä mistä siinä hommassa oikein oli kysymys.

Lauren Bravo: What Would The Spice Girls Do? How The Girl Power Generation Grew Up
Transworld, 2018. 3 h 50 min.
Lukija: Lauren Bravo








Kelsey Miller: I'll Be There For You: The One about Friends
HarperCollins UK, 2018. 8 h 27 min.
Lukija: Amber Benson

perjantai 30. marraskuuta 2018

Menun verran sarjakuvaa ja sarjakuvahaasteen päätös


Marraskuu vetelee viimeisiään ja päätöksensä saa tänään myös Hurja hassu lukija -blogin Sarjakuvahaaste. Tässä teille vielä viime tinkaan menullinen sarjakuvaa ja lyhyt haastekooste.

***

Aperitiivi















Tsugumi Ōba & Takeshi Obata: Death Note #1-2 (Viz, 2005)

Death Note oli yksi mangasarjoista, joita minulle erityisesti Twitterissä vinkattiin mangasuosituksia havitellessani. Tsugumi Ōban piirtämässä ja Takeshi Obatan käsikirjoittamassa mangassa lukio-opiskelija Light löytää kadulta Death Note -kirjan, joka kuuluu kuolemanjumala (shinigami) Ryukille. Kirjan haltija voi tappaa kenet tahansa, jonka nimen ja kasvot hän tietää. Light aikoo tehdä maailmasta kirjan avulla paremman paikan, mutta mystisesti kuolevien rikollisten vyöry kiinnittää Japanin poliisivoimien huomion. Poliisit saavat johtajakseen kansainvälisen tason etsivän, L:n, joka on valmis saamaan tappajan kiinni keinolla millä hyvänsä.

Olen lukenut tästä kaksitoistaosaisesta sarjasta vasta kaksi ensimmäistä osaa ja aion ehdottamasti lukea sen loppuun. Sarjassa käsitellään kiinnostavasti oikeaa ja väärää ja se on oikeastaan aika kuumottavaa luettavaa. Suosittelen.

Alkupala















JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Irtiotto (WSOY, 2018)

Villimpi Pohjola on ollut meillä lähinnä siipan lukema sarjakuva, itse olen tainnut lukea aiemmista albumeista ehkä kaksi. Tämä sarjan viides albumi kuitenkin tyrkättiin minulle painokkaasti käteen ja todettiin, että lue. Sarjassa käsitellään nuorten aikuisten elämää erilaisissa tilanteissa: on lapsiperhearkea, graduahdistusta, pelokasta työnhakua ja lapsettomuushoitoja. Ahosen piirrostyyli on äärimmäisen paljon mieleeni ja kerronnan ote on humoristinen ja vertaistuellinen. Hyvät itkut tuli tästä albumista, kiitos Ahoselle.

Pääruoka















Lorina Mapa: Duran Duran, Imelda Marcos and Me (Conundrum Press, 2017)

Sarjakuva toimii minusta oivallisesti elämäkertakerronnassa ja niin on tässäkin tapauksessa. Lorina Mapan isä kuolee auto-onnettomuudessa ja rakasta vanhempaa on lähdettävä saattamaan haudan lepoon entiseen kotimaahan, Filippiineille. Teoksessaan Mapa kaivautuu omaan lapsuuteensa ja pohtii juuriaan maassa, jossa elintasoerot ovat suuret ja politiikka repii kansaa hajalle. Oma tietämykseni Filippiinien historiasta oli käytännössä olematonta, joten kiinnostavan suku- ja kasvutarinan lisäksi teos tarjosi myös sivistävä.

Jos lisätieto kiinnostaa, kannattaa lukea Suketuksen oivallinen bloggaus.

Jälkiruoka















Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga Vol. 6-8 (Image Comics, 2016-2018)

Hyvä ravintolajälkiruoka on mielestäni sellainen, että annos on kaunis ja jollain tavalla yllättävä. Saga on juuri tällainen. Staplesin piirrosjälki on lumoavaa ja Vaughanin käsikirjoitus on, no, oikeastaan se on kamala. Kamala siinä mielessä, että kelle tahansa hahmolle voi tapahtua mitä tahansa. Eräässä näistä kolmesta luetusta albumista muun muassa tapettiin brutaalisti yksi minulle rakas hahmo ja tapahtui muutakin häkellyttävää. Tavallaan siis inhoan näitä sarjakuvia, mutta samaan aikaan en voi olla lukematta niitä.

Sarjassa Alana ja Marko yrittävät epätoivoisesti pitää pienen perheensä hengissä. Sotivien kansojen molemmilta puolilta tulevat rakastavaiset ovat saaneet lapsen, joka herättää auktoriteeteissa kauhistusta. Matkalle halki avaruuden heidän seuraansa on liittynyt sekalainen joukkio muitakin järjestäytyneen yhteiskunnan laitamilla eläviä henkilöitä. Sarja on paikoin graafinen ja väkivaltainen, mutta myös kaunis ja sykähdyttävä.

Olen kirjoittanut sarjan kahdesta ensimmäisestä osasta täällä. Like-kustannus on ansiokkaasti suomentanut tätä sarjaa, jos englannin kieli ei maita.

Toinen jälkiruoka, joka olisi kannattanut jättää syömättä















HyeKyung Baek: Gossip Girl: For Your Eyes Only #1-2 (Yen Press, 2010-2011)

Minä rakastan Gossip Girl -tv-sarjaa, tykittelin sen aikoinaan läpi jonkinlaisessa hurmoksessa. Sarjan dramaattisuus, epäuskottavat käänteet ja mystinen parisuhdesekoilu Upper East Siden kimalluksessa oli erinomaista eskapismia arjesta. Sarja perustuu Cecily von Ziegesarin kirjoihin, joita en ole lukenut.

Manga lähtee suurinpiirtein samasta lähtökohdasta kuin sarja. Blair on saanut tietää Serenan muhinoineen Blairin poikaystävän Naten kanssa. Luonnollisesti Serena on kadonnut tapahtuman jälkeen teille tietämättömille. Serena haluaa viimein palatessaan korjata välit Blairin kanssa, mutta Blair ei tietenkään aio antaa anteeksi helpolla. Tämän jälkeen tarina lähteekin aikamoiseksi sekoiluksi, jossa Blair muun muassa joutuu muuttamaan pois kotoaan, löytää salaisen kutsumuksensa siivoamisen parista ja blaablaablaa. Mangan piirrostyyli ei ollut lainkaan makuuni (liian tyyliteltyä sipistelyä höystettynä söpöilykaahotushahmoilla) ja sen lukeminen oli valitettavasti aika puuduttavaa. Harmi. Sarjassa on ilmestynyt yhteensä kolme osaa enkä pidä tarpeellisena haalia enää sitä viimeistä käsiini.


***

Sarjakuvahaaste itsessään oli mukava, sillä luettavakseen saattoi valita genren kentältä mitä tahansa. Lainapinoissani kurkistelee nytkin useampi teos, joka olisi sopinut tähän haasteeseen, mutta onneksi niiden lukemista voi jatkaa muutenkin. Tässä postauksessa mainittujen sarjakuvien lisäksi luin seuraavat teokset:

Emmi Valve: Armo
Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti
Mae Korvensivu: Clownfish Twister #1
Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne 
Liv Strömquist: Kielletty hedelmä

Yhteensä luin haasteeseen 18 sarjakuvateosta ja saavutin tason Marv (18-20 luettua teosta). Kiitokset Hurjalle hassulle lukijalle kivasta, matalan kynnyksen lukuhaasteesta! 

maanantai 12. marraskuuta 2018

Eveliina Nieminen: Late Bloomers


Suorita, ihminen, suorita

Eveliina Niemisen Late Bloomers on sellainen kirja, että se pitäisi lukea hitaasti ja nautiskellen, ehkä vähän siinä olevien ihmisten vouhotukselle naureskellen. Itse tietenkin luin kirjan kiireessä (ai miten niin palautuspäivä on jo huomenna?) ja ahmien (no tässähän on hyvin ehkä vartti aikaa, kun lapsi nukkuu). Hyvä se oli silti ja tällä tavalla luettuna pointti meni ehkä paremmin perille, tavallaan.

Iltalukemiseksi en välttämättä näitä pieniä tarinoita suosittele, sillä ainakin itselläni pulssi lähti kohoamaan kaikesta dynaamisesta veuhkuamisesta. Ihmisille asetetut tulostavoitteet, oman itsen jatkuva päivitys kaikenmaailman poppakonsteilla ja guruluennoilla sekä kyynärpäätaktiikan käyttäminen ahdistivat. Hahmot kumisivat tyhjyyttä, jota yritettiin täyttää maallisella mammonalla.

Neljään osaan jaettu opus sisältää sekä toisistaan irrallisia tarinoita että tarinallisia jatkumoita. Terävimmillään Nieminen oli mielestäni juuri näissä lyhyimmissä, jotka löytyvät heti kirjan alusta osiosta Driven. Sen maalailemat kuvat ylisuorittavista ihmisistä olivat terävän hauskoja ja silti kauheita. Pidin paljon myös teoksen lopettavasta Mount Egosta, jossa ihmisten nousupyrkimykset asetetaan unenomaisessa tarinassa perspektiiviin.

Kirjassa olevat Cassandre Montoriolin kuvitukset ovat elegantteja ja hyvin teoksen tyyliin sopivia. Ne muistuttavat paljon lehtikuvituksia eikä mikään ihme, sillä Montoriol tekee niitä paljon. Pidin rohkeasta, leveästä viivasta ja eloisista väreistä. Esimerkiksi juuri Mount Egon herkkäkorvaisen kauriin voisin ottaa seinälleni.

Hektisyydestä huolimatta Late Bloomersin ääreen oli hyvä pysähtyä. Tarinoissa maalailtu maailma ei ole miellyttävä, mutta toisaalta se muistuttaa hidastamisen tärkeydestä ja siitä, että minä en halua seistä vuoren huipulla yksin. Ei sillä, tuskin ihan lähiaikoina lakkaan yllättymästä ihan puskista tulevista palautuspäivistä sun muista, mutta vähitellen.

Eveliina Nieminen: Late Bloomers: Short stories of people overachieving without achieving
Kosmos, 2018. 87 s.
Kuvitus: Cassandra Montoriol

tiistai 25. syyskuuta 2018

Roppakaupalla Moyesia ja Moriartya


Rakastan Sivumennen-podcastia. Kuuntelen sitä aivan liian harvoin, mutta silloin kun kuuntelen, kuuntelen monta jaksoa putkeen. Viime keväänä kuuntelin jakson, jossa Johanna Laitinen ja Jonna Tapanainen olivat lukeneet kasan Jojo Moyesin ja Liane Moriartyn kirjoja. Innostuin jaksosta niin paljon, että päätin tehdä saman. Moyesilta päätin tarttua Me Before You -sarjaan ja Moriartylta luin Mustat valkeat valheet - ja Nainen joka unohti -teokset.

Mustat valkeat valheet on samanaikaisesti todella koukuttava lukusukkula että ahdistava kuvaus ihmisyydestä. Pirriween koulun aikuisten joukosta löytyy harvinaisen epämiellyttäviä tyyppejä ja lapsiperheiden idyllisten kulissien takaa löytyy synkkiä salaisuuksia kuten syrjähyppyjä ja parisuhdeväkivaltaa. Moriarty on rakentanut teoksensa niin, että lukija yritetään saada koukkuun heti ensisivuilla ja sen jälkeen hänet kelataan hitaasti niin syvälle tarinaan, että irti on turha pyristellä.

Kirjasta tehty tv-sarja ei onnistunut koukuttamaan minua alusta asti lainkaan näin tehokkaasti. Katsoin sarjan kyllä loppuun ja siinä oli hienoja roolisuorituksia, mutta ehkä olisi ollut syytä pitää versioiden välillä enemmän taukoa. Kun loppuratkaisun tiesi, ei jaksojen kanssa ollut tarvetta pitää kiirettä. Hieman myös kyseenalaistin sarjan kakkoskauden järkevyyden, kunnes huomasin että näyttelijäjoukkion jatkoksi on saatu Meryl Streep. Streepiä en voi vastustaa, joten katsottava on kunhan sarja oletettavasti ensi vuoden puolella ilmestyy.

Nainen joka unohti oli viimeinen teos, jonka luin tähän omaan pikku haasteeseeni. Alice Love kaatuu steppitunnilla, lyö pahasti päänsä ja kertakaikkiaan unohtaa kaiken edellisen kymmenen vuoden tapahtumista. Pian neljäkymmentä täyttävä kolmen lapsen aivan liian tehokas äiti kokee olevansa kolmikymmenvuotias ja ensimmäistä lastaan odottava ja palavasti mieheensä rakastunut hupsuttelija. Luonnollisesti tästä seuraa kaikenlaista hankaluutta, kun Alice yrittää jälleen saada otteen elämästään.

Idealtaan kirja on aika pöhkö, mutta sitä oli todella vaikea laskea käsistään. Alicen muistin palautuessa vähitellen sitä arvioi itsekin hänen tekemiään valintoja ja sitä, miten kieltämättä hieman raiteiltaan suistuneen elämän saisi takaisin kestävälle pohjalle. Loppuratkaisua sai jännittää loppuun asti enkä tosiaan tiedä, olinko siihen tyytyväinen vai en. Lisämaustetta tuovat Alicen siskon Elizabethin ja tämän "varamummon" Frannien puheenvuorot, jotka mehevöittävät kirjan tarinaa omilla sivujuonteillaan. Yllättävän kiinnostava romaani!

Moriarty osaa siis kirjoittaa koukuttavasti ja osansa on varmasti myös Helene Bützowin sujuvilla käännöksillä. Kirjoja tulee helposti luettua "vielä yksi luku" ja vaikka ne ovatkin ensivaikutelmaltaan aika keveitä, on rullaavan tarinan oheen upotettu painavia teemoja.

Moyesin otin haltuun äänikirjoina, sillä kuuntelin kehuja keränneen Me Before You -sarjan kaikki kolme osaa. Kirjoissa seurataan paikoilleen jämähtäneen Louisa Clarkin elämänmuutosta hänen päästyään töihin onnettomuudessa halvaantuneen ja siitä katkeroituneen Will Traynorin avustajaksi. Jätettäköön juonen tarkempi kommentointi sikseen, mutta todettakoon että luvassa on kärrykaupalla suuria tunteita ja noin miljoona juonenkäännettä.

Kirjoja vaivaa jossain määrin uskomattomien sattumusten ja erikoisten tapahtumien runsaudenpula. Esimerkiksi toiseen osaan on onnistuttu ahtamaan vakava onnettomuus, kammottava työpaikka, paikoin erikoiseksi käyvät selviytymisryhmän istunnot, äidin feministinen herääminen, yllättäen löytyvä erään hahmon jälkeläinen ja aimo liuta väärinkäsityksiä. Toisaalta hyväksyn kevyeltä kirjallisuudelta tietynlaisen turboahtauksen ja kaikesta huolimatta sisällön myötä tuli itsekin ajateltua ihan järkeviä juttuja. En voi myöskään väittää, etteivätkö kirjojen tapahtumat olisi yhtään koskettaneet, vaikka en nenäliinoja kuunnellessa tarvinnutkaan.

Kolmannessa osassa nautin New Yorkin kuvauksesta ja jälleen älyttömistä sattumuksista. Henkilöhahmojen kavalkadi on täynnä kliseitä, esimerkiksi kelvatkoon kiukkuinen naapurinmummo, jonka elämä onkin sitten ollut aivan huikean mielenkiintoinen ja jonka kanssa lopulta ystävystytään. Ihmissuhderyöpytys on ylitsevuotavaa läpi koko kirjan tai oikeastaan koko sarjan, mutta entäs sitten. Erityisesti tämän kolmannen osan kohdalla ajattelin itsekin paljon muun muassa elämässä tehtäviä valintoja ja kiltteyttä eli höpsöttelyn ohella sain myös paljon ajateltavaa.

Kaksi ensimmäistä osaa sain kuunnella suomeksi Heli Naskin käännöksinä ja Mervi Takatalon hienoina lukutulkintoina. Takatalon lukurytmi on miellyttävä ja totta puhuen paahdoin nämä lähes tuplanopeudella, sillä hyvien lukijoiden kanssa niin voi tehdä. Kolmas osa löytyi tätä sarjaa kahlatessani vain englanniksi, joten siinä sain tyytyä Ann Actoniin, joka hänkin luki teoksen oikein mainiosti. Englanniksi nopeutta ei tosin voi lisätä aivan niin paljon kuin suomeksi kuunnellessa.

Lämmin kiitos Sivumennen-podcastin Jonnalle ja Johannalle innostamisesta tähän luku-urakkaan. Olette mainioita!

Mustat valkeat valheet menee minulla Helmet-lukuhaasteessa kohtaan palkitun kääntäjän kääntämä kirja.

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet (Big Little Lies, 2014)
WSOY, 2015. 447 s.
Suomennos: Helene Bützow









Liane Moriarty: Nainen joka unohti (What Alice Forgot, 2010)
WSOY, 2016. 495 s.
Suomennos: Helene Bützow









Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää (Me Before You, 2012)
Gummerus, 2015/2018. 15 h 48 min.
Suomennos: Heli Naski
Lukija: Mervi Takatalo








Jojo Moyes: Jos olisit tässä (After You, 2015)
Gummerus, 2016/2018. 14 h 51 min.
Suomennos: Heli Naski
Lukija: Mervi Takatalo








Jojo Moyes: Still Me
Penguin Books, 2018. 13 h 37 min.
Lukija: Anna Acton

tiistai 19. kesäkuuta 2018

Jessica Townsend: Nevermoor: The Trials of Morrigan Crow


Nevermoor-sarjan aloitus on fantastinen lukusukkula

Jessica Townsendin Nevermoor-sarjan aloitusosaa mainostettiin Suomessa isosti, mikä ilahdutti minua suuresti. Itse luin teoksen alkukielellään ja The Trials of Morrigan Crow kului käsissä varsin nopeaan tahtiin. Käännöksen on kynäillyt Jaana Kapari-Jatta, joten uskallan lukematta todeta että tämä on varmasti vetävä suomeksikin.

Morrigan Crow on kirottu lapsi, jota syytetään kaikista lähialueen onnettomuuksista. Toisaalta hän on kirouksen vuoksi myös kuoleva yhdentenätoista syntymäpäivänään. Onneksi Morriganin elämään saapuu erikoinen Jupiter North, joka nappaa jo kohtaloonsa valmistautuneen tytön mukaansa ja kuljettaa Nevermooriin, ihmeelliseen taikamaailmaan. Jupiter väittää Morriganilla olevan ihmeellisiä kykyjä ja ilmoittaa tämän siksi Wundrous Societyn koetuksiin. Morrigan viihtyy uudessa asuinpaikassaan erinomaisesti ja saa ystäviä, mutta kokee silti syvää epävarmuutta pelätessään olevansa kelvoton liittymään hämmästyttävään järjestöön.

En osaa jättää vertailua Harry Pottereihin tekemättä tälläkään kertaa. Townsend saa minulta heti pisteitä siitä, että tarinassa ei sinänsä ole koulua saati varsinaisia velhoja. Tapahtumat kuitenkin käynnistyvät yksitoistavuotissyntymäpäivänä, Jupiter Northissa on jotain hyvin, hyvin dumbledoremaista (ja Fenissä ehkä hitunen McGarmiwaa) ja pahis-Wundersmithiltä löytyy kieltämättä voldemortmaisia piirteitä (nimeä ei tahdota lausua, on ollut vuosikausia piileskelemässä ja näin pois päin). Toki nämä yhtäläisyydet nousevat varmasti voimakkaasti mieleen siksikin, että klikkailen tällä hetkellä menemään Harry Potter: Hogwarts Mystery -mobiilipeliä.

Jos vertailut jätetään sikseen tai vaikkei jätettäisikään, on kirjassa potentiaalia. Se käynnistyi hieman hitaasti, mutta Morriganin päästessä viimein Nevermooriin asti olin täysin koukussa. Kohdatut koetukset olivat jännittäviä, ihastuin hotelli Deucalioniin ja sen asukkaisiin ja Morrigan oli miellyttävä sekoitus Addams Familyn Fridayn mustanpuhuvaa meininkiä ja lämmintä empatiakykyä.

Kirjan brittikansi ei kutsunut puoleensa ollenkaan, mutta onneksi olin jo nähnyt suomalaisen version ja viehättynyt siitä. Oman painokseni kansi vaikutti lähinnä hupsulta lastenkirjalta, vaikka olihan tässä erityisesti lopussa synkkiäkin sävyjä. Todennäköisesti sarjan meininki tulee myös vakavoitumaan, sillä osia on suunniteltu yhdeksän ja hahmojen kasvaessa kasvavat toki lukijatkin.

Loppuun todettakoon, että palaan varmasti Morriganin seikkailuiden pariin, toinen osa onkin jo ilmestynyt englanniksi. Toiminnantäyteistä ja mukaansatempaavaa (nuorten)fantasiaa lukee aina ilokseen.

HelMet-haasteesta kuittaan kohdan kirjassa on lohikäärme, vaikkeivät ne tässä missään suuressa roolissa olleetkaan, lisäksi tällä saa yhden pojon Jatkumo-haasteeseen.

Yöpöydän kirjoissa kehutaan teoksen ahmittavuutta, Suketus toteaa että Morriganista voi odottaa päähenkilönä vielä paljon.

Jessica Townsend: Nevermoor: The Trials of Morrigan Crow
Orion Childrens Books, 2017. 374 s.

maanantai 4. kesäkuuta 2018

André Aciman: Call Me By Your Name


Mullistava ensirakkaus matkaa mukana läpi elämän

Alkaa olla yleisesti tunnustettu tosiasia, että näen kehutut elokuvat vuosia myöhässä mutta toisinaan onnistun lukemaan sentään kirjan, johon ne perustuvat. Vaikka Call Me By Your Namea on moni kehunut ja ihaillut en saanut itseäni teatteriin, mutta sain sentään varattua André Acimanin romaanin kirjastosta.

Italian Rivieralla aurinko hohkaa ja kultaa kaiken. 17-vuotias Elio viettää kesää kuten aina ennenkin, kunnes taloon saapuu professori-isän kesän tutkimusassistentti, amerikkalainen Oliver. Siniseen, hulmuavaan paitaan ja milloin minkäkin värisiin uimahousuihin pukeutuva mies sytyttää Elion intohimot. Ikäerostaan huolimatta älykkäät nuoret miehet heittäytyvät vähitellen salaisen kesäromanssin pauloihin, joka jättää heihin vuosia kestävät jäljet.

Acimanin kirjoitustyyli on intensiivinen. Etenkin kirjan kaksi ensimmäistä osiota hehkuvat, sykkivät Elion nuoruuden tuskaa ja vimmaa. Ihastuminen, rakastuminen ja himo on kuvattu voimakkaasti. Kun kesäparatiisista poistutaan, menettää kirja hetkeksi tehoaan kuin hahmojen epävarmuuden aika heijastuisi myös tekstiin. Tarinan loppupuoli vetää kuitenkin asioita komeasti yhteen ja havainnollistaa, miten vimmainen ensirakkaus voi kulkea mukana läpi elämän muuttaen muotoaan mutta silti vahvasti mukana pysyen. Muutosta sävyttää haikeus.

Paikoin olo oli lukiessa todella vaivaantunut, sillä tunnekuvaus oli niin intiimiä ja henkilökohtaista. Ei sellaisia asioita pääse todistamaan toisten ihmissuhteista, siis muualla kuin kirjallisuudessa, olo on tirkistelevä. Toisaalta tunteen vahvuus veti mukaansa, vellontaan sai heittäytyä ja löytää tunnemyrskystä tuttuja hetkiä.

Näin jälkikuohuissa kirjan lukeminen oli myös jollain tavalla puhdistava kokemus. Tarinassa katsotaan nuoruutta ja rakkautta lopulta lempeästi, niin Elion kuin myös erityisesti tämän isän kautta. 

Call Me By Your Name on tunteiden vuoristorata täynnä aurinkoa, ladattuja katseita, odotusta, rakkautta ja väistämättä myös pettymyksiä. Vahvatunnelmainen romaani vie mukanaan, vaikka sen lukeminen olikin välillä raskasta ja takkuavaa juurikin tunteiden palon ja niissä vellomisen vuoksi. Kaunis, kehollinen, kuristava, kiinnostava.

André Aciman: Call Me By Your Name
Atlantic Books, 2017 (alkup. 2007). 248 s.

keskiviikko 23. toukokuuta 2018

Ted Chiang: Stories of Your Life and Others


Fantastisen tarkkanäköisiä spefinovelleja

Katsoimme tänä vuonna vihdoin elokuvan Arrival (2016) ja se oli todella hieno. En ole aikaisemmin nähnyt elokuvaa, jossa kohtaaminen avaruusolioiden kanssa on kuvattu niin kauniisti ja olipa tarina muutenkin upea. Uskoisin, että kyseessä on elokuva, josta moni scifiä yleensä vierastava pitäisi. Sittemmin huomasin tarinan perustuvan Ted Chiangin novelliin ja lainasin kirjastosta koko kokoelman Stories of Your Life and Others (2002), joka on julkaistu myös leffakannella nimellä Arrival (2016).

Chiangin tekstiä on fantastista lukea. Hän kirjoittaa esteettisesti ja pikkutarkasti, yksityiskohtiin keskittyen ja tarinan aihetta elävästi kuvaten. Tarinoissa muun muassa kuljetaan ylös Babylonin tornia aina konkreettiseen taivaankanteen asti, pohditaan matematiikan estetiikkaa, koetaan luonnonmullistuksina ja ihmeinä toteutuvia enkelien vierailuja ja kaiken tämän lisäksi katsotaan ihmistä jotenkin todella kauniisti ja ymmärtäen.

Oikeastaan voisin kirjoittaa kaikista kokoelman tarinoista vaikka kuinka pitkään. Ihailin, kuinka Story of Your Lifesta oli saatu tehtyä visuaalisesti niin näyttävä ja alkuperäistekstistä eroava elokuva, jonka ajatus oli kuitenkin säilynyt kirkkaana ja kauniina. Sen lisäksi että tarinassa pohditaan kiinnostavasti kieltä ja kommunikaatiota, on se samalla surullinen ja jotenkin myös lohdullinen tarina vanhemmuudesta, rakkaudesta ja elämän valinnoista. Hell Is The Absence of God puolestaan pohtii kiinnostavasti muun muassa ihmeitä, armon ansaitsemista ja uskoa. Novelli on voittanut lukuisia palkintoja (Hugo, Locus ja Nebula), enkä ihmettele. Chiang onnistuu tasapainoilemaan kerronnassaan puolia ottamatta ja tarjoaa siten hyvän tarinan lisäksi myös paljon ajattelemisen aihetta.

Understand-tarina sai minut ajattelemaan Kukkia Algernonille, tarinassa oli samaa surua ja hämmennystä vaikka se päättyikin lopulta hyvin erilaiseen tilanteeseen. Division By Zero kertoo niin kauniisti matematiikasta ja rakkaudesta, että pakahduin. Tower of Babylon oli minulla haastava tarina, sillä se kirjaimellisesti sai maailmallisen hahmotuskyvyn sekaisin. Huikeaa. En voi kuin ihailla Chiangin terävää kynää ja päätä.

Novellihaasteen puitteissa peukutan tarinaa Liking What You See: A Documentary tapahtumapaikan puolesta. Dokumenttimaisesti, usean kertojan puheenvuorojen kautta etenevä novelli pohtii ihmismielen muokkausta keskittyen erityisesti calliagnasiaan, jossa ihminen ei kykene luokittelemaan tai arvottamaan ihmiskasvoja kauneuden perusteella. Chiang onnistuu tarjoamaan asiaan monta näkökulmaa, jotka saavat ajattelemaan ja tekstissä olisi aihetta osuvaksi Black Mirror -sarjan jaksoksi.

Spefi-lukuhaasteesta kuittaan kohdan spefinovellikokoelma.


Ted Chiang: Stories of Your Life and Others
Vintage, 2010. 306 s. (Alkup. Tor, 2002.)

maanantai 16. huhtikuuta 2018

Nicola Yoon: Everything, Everything (suom. Kaikki kaikessa)


Suloisessa nuortenkirjassa käsitellään kiinnostavasti myös äidin ja tyttären suhdetta

Nicola Yoonin Everything, Everything -kirjasta julkaistiin viime vuonna elokuva ja sitä myötä päädyin kirjan pariin. Yoonin nuorille aikuisille suunnattu esikoisteos on suloinen tarina kahdesta nuoresta, joiden välille muodostuva ystävyys ja lopulta rakkaus kannustaa heidät rohkeisiin tekoihin. Kirja on oivallinen välipalaluettava, vaikka siinä on myös synkempiä teemoja.

Teos kertoo Madelinesta, kahdeksantoista vuotta täyttävästä tytöstä, joka sairastaa SCID-oireyhtymää eli vakavaa immuunipuutosta, eikä täten voi poistua kotoaan lainkaan. Tämä ei häntä juurikaan tunnu haittaavan, sillä elämä äidin ja hoitajan kanssa on oikeastaan ihan mukavaa ja Madeline uppoutuu mielellään koulutehtäviinsä ja kirjojen maailmaan. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun naapuriin muuttaa uusi perhe ja Madeline alkaa viestitellä kiehtovan Ollyn kanssa. Yhtäkkiä elämä lasiseinien sisällä ei enää riitäkään.

Kirja on nopea luettava. Luvut ovat pääosin lyhyitä ja mukana on myös esimerkiksi Madelinen ja Ollyn verkkokeskusteluja, piirroksia (jotka ovat kirjailijan puolison David Yoonin tekemiä) ja Madelinen lyhytarvioita tämän lukemista kirjoista. Paikoin tosin kuvitukset myös häiritsivät, ne saivat kirjan ja Madelinen tuntumaan jotenkin lapsellisilta. Tavallaan tämä on ymmärrettävää, onhan hän elänyt käytännössä koko elämänsä eristyksissä, mutta tuntui etten aivan saanut luotua Madelinesta järkevää kokonaiskuvaa mieleeni. Toisaalta hän oli neuvokas ja taitava, mutta ajatukset olivat paikoin kuin yläkouluikäisen (tai ehkä vain kuvittelen ja muistan lukiolaisten olevan henkevämpiä?).

Vertailua Tähtiin kirjoitettuun virheeseen ei oikein voi välttää. Vaikka tässä teoksessa sairaita nuoria on vain yksi, on kirjoissa paljon samaa. Molemmissa muun muassa haaveillaan unelmien täyttämisestä rakkauden kannustamana ja, no, kuta kuinkin salamarakastutaan. Eivät nämä mitenkään harvinaisia teemoja ya-kirjoissa ole muutenkaan mutta kuitenkin. Jos en olisi lukenut Greenin kirjaa, olisi tämäkin saattanut tuntua tuoreemmalta.

Aika paljon onnistuin kirjan kulusta lopulta arvaamaan, sillä juoni toteuttaa romanttisista tarinoista tuttuja kaavoja melko tarkkaan. Kirjan loppu onnistui kuitenkin tarjoilemaan muutaman hieman yllättävänkin käännöksen ja siitä iso plussa. Lisäksi teoksessa on kiinnostavaa vanhemmuuden kuvausta, etenkin Maddyn ja tämän äidin suhteen kuvaus oli loppupeleissä minulle tarinan kiinnostavinta antia. Oli tämä todella suloinen kirja, joten jos vastaavat teokset ovat aikaisemmin kolahtaneet niin ei kun kokeilemaan.

Todella vaiheessa -blogissa kehutaan kirjan helppolukuisuutta mutta annetaan myös moitteita, Yöpöydän kirjoissa puolestaan pidettiin Maddyn hahmosta paljon ja jännitettiin kovasti lukemisen aikana.

YA-haasteesta raksin kohdan kirjasta on tullut/tulossa elokuva.

Nicola Yoon: Everything, Everything
Corgi Books, 2015. 310 s.
Kuvitus: David Yoon

perjantai 2. maaliskuuta 2018

Tom Hanks: Uncommon Type: Some Stories


Tom Hanksin novellit ovat sympaattisia, mutta jokseenkin tylsiä

Minä pidän hirvittävästi Tom Hanksista. Hänessä on jotain kovin turvallista, lempeää. Vanhemmiten hän on myös alkanut näyttää kovasti isältäni, mikä on hämmentävää ja hauskaa. Niinpä näyttelijän julkaisema novellikokoelma Uncommon Type: Some Stories siirtyi lukulistalle. Kirjaston kappaleen laina-aika oli ja meni, mutta löysin tämän sitten äänikirjana ja totesin että laitetaanpa samalla ensimmäinen novellikokoelma kuunteluun.

Kokoelmaa on miellyttävää kuunnella, sillä Hanks lukee itse kaikki tarinat lukuunottamatta viimeistä tarinaa Stay With Us, joka on näytelty kuunnelmaksi. Novellikokoelma äänikirjana oli yllättävän mukava kokemus, mutta selvästi olisin kaivannut jonkinlaista jaksotusta tai edes äänimerkkejä novellien välille. Olisi ollut myös mukava tietää, kuinka paljon kutakin tarinaa on jäljellä, sillä useammin kuin kerran lopetin kuuntelun kesken ja seuraavalla kerralla huomasin, että seuraava tarina alkoi jo muutaman virkkeen jälkeen.

Tästä onkin helppo hypätä aasinsiltana siihen, että aika moni tarinoista loppui mielestäni aika kesken. Tai ei välttämättä kesken, mutta todella yllättäen. Tuntuikin vähän siltä, että välillä Hanks kirjoitti pikemminkin tuokiokuvia kuin kokonaisia tarinoita, joiden tulisi päättyä jotenkin kohottavasti tai edes kokoavasti. Kuvailussa Hanks kuitenkin loistaa, sillä tapahtumapaikat on kuvattu usein hyvin tarkasti ja novellit on helppo nähdä päässään elokuvallisina kohtauksina.

Guardian antaa pyyhkeitä Hanksille ohuista naishahmoista ja harmillisesti joudun olemaan asiasta samaa mieltä. Vähän kyllä myös harmittaa, sillä luin tämän kommentaarin toki ennen lukemistani ja sitä myöten tulin myös kiinnittäneeksi asiaan erityistä huomiota. Mieshahmot ovat paljon monipuolisempia, mutta hekin olivat mielestäni usein hieman tylsiä tai ainakin liian ennalta-arvattavia, jotta olisin jaksanut olla heistä todella kiinnostunut. Oikeastaan koko hahmokavalkadia yhdistää jonkinlainen ytimessä kytevä tavallisuus, vaikka osa novelleista on tapahtumapaikoiltaan ja ajatuksiltaan hyvinkin mielikuvituksellisia.

Oikeastaan en tiedä, olisinko loppupeleissä lukenut tätä kokoelmaa kovinkaan innoissani. Tarinat olivat itsessään hyvin kirjoitettuja, mutta rehellisesti sanottuna hieman pitkäveteisiä. Monessa idea tai lähtökohta oli kiinnostava tarinan jäädessä kuitenkin useasti ihan kivaksi. Hauskana pidin kuitenkin sitä, että jokaisessa novellissa oli isommassa tai pienemmässä roolissa vanha kirjoituskone, joita Hanks ilmeisesti intohimoisesti keräilee.

Osallistun tällä kokoelmalla joka tapauksessa novellihaasteeseen ja peukutan novellia Alan Bean Plus Four piirteen tapahtumapaikka-osalta. Novellissa kertoja rakentaa kolmen ystävänsä kanssa avaruusraketin ja kiertää Kuun laskeutuen sitten takaisin maanpinnalle. Kertomus on ihastuttavasti kerrottu, sillä siinä avaruusaluksen rakentaminen pihatielle ja esimerkiksi kiinnityspulttien vaihtaminen jesariin on täysin selviö eikä mitenkään ihmeellistä.

Jos haluaa maistiaisen kirjasta, voi Guardianin sivuilla joko lukea tai kuunnella kokoelman aloitustarinan Three Exhausting Weeks. Ja niin, vaikka tämä kokoelma ei nyt niin innostanutkaan, niin pidän Hanksista silti. Onhan hän aika symppis.

Myös Kirjaluotsin Tiina on lukenut kokoelman ja on arviossaan positiivisemmissa tunnelmissa kuin minä.

Tom Hanks: Uncommon Type: Some Stories
Random House Audio, 2017. 10  h 1 min.

perjantai 29. joulukuuta 2017

Sekava cocktail äänikirjoja


Loppuvuonna tuli kuunneltua äänikirjoja jos jonkinlaisia. Tässä cocktailissa näkyy melko hyvin kuuntelijaprofiilini: kuuntelen mieluiten viihdekirjoja (dekkari tai hömppä) tai sitten lyhyitä elämäkertoja. 

Mika Waltarin Tähdet kertovat, komisario Palmu oli oletusten mukaisesti leppoisaa kuunneltavaa. Kertojamme toimii tällä kertaa poliisilaitoksen ylipäällikkönä ja pyrkii parhaansa mukaan johtamaan joukkojaan, kun aamuhämärissä Tähtitorninmäeltä löydetty "ruhjotun puliukon" tapaus muuttuukin täysiveriseksi murhaksi. Mukana on kadoksissa olevia todistajia, lättähattuja, kuoromatkan suunnittelua ja sen sellaista, Palmu toki murisee mukana. Lard Svedberg sopii lukijaksi Waltarin tekstille kuin nenä päähän. Hieman tosin paheksuin kertojamme tapaa haaveilla naisten (tai siis tyttöjen) takapuolien taputtelusta ja järkyttyä naistoimittajien käyttämistä liian piukista pöksyistä.

Tommi Kovasen ja Jenny Rostainin yhdessä kirjoittama Kuolemanlaakso päätyi alunperin kuunneltavaksi lyhyehkön pituutensa vuoksi. Kaipasin jotain kuunneltavaa, mutta en tahtonut sitoutua kirjaan liian pitkäksi aikaa. Omaelämäkerrallisessa teoksessa ehditään reilussa kuudessa tunnissa kertoa siitä, miten jääkiekkoilija Kovasen elämä meni aivan uusiksi vuonna 2013 jääkiekko-ottelussa tapahtuneen vakavan taklauksen seurauksena. Tuloksena oli aivovamma, jonka diagnosoinnissa ja hoidon aloittamisessa kuitenkin kesti varsin pitkään. Niin sanottuna odotusaikana Kovanen uskotteli sekä itselleen että läheisilleen kaiken olevan hyvin, vaikka elämänhallinta luisui käsistä yhä pahemmin. Pohjakosketuksen jälkeen alkaa hidas paluu takaisin elämään. Antti Jaakola lukee teoksen sopivasti eläytyen ja kuuntelukokemus on oikeastaan aika vaikuttava. Kirjan arvottaminen on kuitenkin todella vaikeaa, sillä miten sitä nyt ruotisi toisen ihmisen omaelämäkertaa, etenkin kun kirjassa pureudutaan todella henkilökohtaisiin asioihin. Olo on paikoin jopa tirkistelevä. Kiinnostava katsaus jääkiekon maailmaan tämä kuitenkin oli, mielenkiintoinen kommentaari kaukaloiden valtapeleistä ja toki myös aivovamman kanssa selviämisestä.

Helmet-haasteessa tämä menee kohtaan kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän, sillä en tiedä paljoakaan jääkiekosta enkä kovin paljon oikeastaan aivovammoistakaan.

Tunnelmasta toiseen, joulukuun alussa kuuntelin Sophie Kinsellan Wedding Nightin, joka on suomennettu nerokkaasti nimellä Hääyöaie. Teos on, jälleen kerran, tasaisen varmaa Kinsellaa: överi, aika pölhö ja kuunneltuna herkullisen hauska. Lottie pöyristyy, kun poikaystävä ei olekaan suhteen tilanteen kanssa samalla viivalla, laittaa välit poikki ja menee sitten naimisiin nuoruudenihastuksensa kanssa (ei aivan näin viivasuorasti, mutta kuitenkin). Isosisko Fliss yrittää estää Lottieta pilaamasta elämäänsä ja päättää yrittää sabotoida pariskunnan hääyön kreikkalaisessa luksushotellissa, jotta avioliitto voitaisiin mitätöidä. Suurin osa kirjasta onkin sitten himokkaita aikeita, jotka menevät mitä naurettavimmilla tavoilla pieleen, ja niistä seuraavaa turhautumista. Lukiessa tämä olisi voinut olla ihan hirveää, kuunneltuna hihityttävää. Finty Williams ja Beth Chalmers lukevat sisarusten roolit oivallisesti ja useamman lukijan käyttäminen toimi hyvin. Mahtuu tarinaan toki muutakin, romanssia ja elämänsuunnan löytämistä ja blaa blaa, oikein herkullinen ja mukava välipalakirja siis. 

Helmet-haasteesta tämä kuittaa kohdan kirjassa mennään naimisiin.

Mika Waltari: Töhdet kertovat, komisario Palmu
WSOY äänikirja, 2017. 10 h 12 min.
Lukija: Lars Svedberg









Tommi Kovanen & Jenny Rostain: Kuolemanlaakso
Bazar, 2017. 6 h 6 min.
Lukija: Antti Jaakola









Sophie Kinsella: Wedding Night
Random House Audiobooks, 2013. 13 h 5 min.
Lukijat: Finty Williams, Beth Chalmers, Michael Fenton Stevens

keskiviikko 27. joulukuuta 2017

Kattaus hienoja nuortenkirjoja


Olen lukenut tänä vuonna todella monta hienoa ja kiinnostavaa nuortenkirjaa, mutta harmillisesti niistä bloggaaminen on jäänyt. Tässä setissä on neljä oivallista teosta, joissa käsitellään erinäisiä nuorten elämään kuuluvia asioita, osassa kevyemmin ja toisissa vähän vakavammin. Jokainen oli joka tapauksessa lukemisen arvoinen.

Kesäisen lukumaratonini piristys oli Julie Murphyn Dumplin. Sympaattinen ja hymyn kasvoille tuova tarina kertoo muun muassa ulkonäköpaineista, missikisoista, ystävyydestä, ihastumisista ja esteiden voittamisesta. Päähenkilö Willowdean on sopivan räväkkä ja samaistuttava, juoni puolestaan arvattavuudessaankin riemastuttava. Lopussa myönnän jopa vähän yllättyneeni. Ehdottoman positiivinen käännösteos, joka on myös nopealukuinen. Kirjakko ruispellossa -blogissa pidettiin myös kirjasta ja toivottiin, että se saisi lukijansa olemaan itselleen ja muille hivenen armeliaampi. Olen samaa mieltä.

Transnuorista kertovia teoksia luin kaksi, Anna Hallavan Valpuri Vaahteran maagisen korvan ja Lisa Williamsonin The Art of Being Normal. Hallavan teos on näistä kevyempi ja humoristisempi. 15-vuotias Valpuri saa noitaäitinsä epäonnistuneen keitoksen vuoksi kyvyn kuulla poikien ajatukset ja siitäkös soppa syntyy. Teos oli sympaattinen ja ihanakin kertomus nuoruudesta, joka oli hauskasti (ja toisaalta epäilyttävän tarkasti) päiväkirjamuotoon kirjoitettu, mutta tuntui että aiheita oli yritetty saada yhteen kirjaan liikaa: oli syömishäiriötä, transnuoruutta ja sitten vielä tämä Valpurin perheen taikaulottuvuus, joka välillä toi hämmentävää kohellushuumoria soppaan ja jäi koko kirjan kontekstissa hieman irtonaiseksi langaksi. Sanoma oli kuitenkin hyvä. Williamsonin teoksen puolestaan toivoisin tulevan suomennetuksi. Teoksen lähtötilanne voidaan tiivistää, että David tietää olevansa tyttö ja Leolla on suuri salaisuus. Eränä päivänä Leo puolustaa Davidia koulussa ja tätä myöten nuorten välille muodostuu side, joka vähitellen kasvaa ystävyydeksi. Transnuoruutta käsitellään tässä mielestäni hyvin ja kirjan perusvire on lämminhenkinen, muttei liian siloiteltu. Williamson on työskennellyt paljon transnuorten parissa ja on käsittääkseni saanut kirjasta paljon hyvää palautetta.

Williamsonin kirja saa Lumiset kuusenoksat -blogissa perusteltuja risuja ja ruusuja aiheen käsittelystä ja Lukufiilis-kirjallisuuslehdessä Hallavan teos on lukiolaisen kirjoittajan ruodittavana.

Nadja Sumasen Terveisin Seepra puolestaan onnistui olemaan itkettävän hyvä romaani osuen johonkin omaan heikkoon kohtaan harvinaisen nasakasti, mutta lempeästi. Tarina epävarmasta Iriksestä, joka ahdistuu ja poistaa pahan olon viiltelemällä, kuulosti ensialkuun rankalta ja kauhealta, mutta muuttui lopulta aika ihanaksi tarinaksi perheestä ja itsensä löytämisestä. Loppua kohden kirja painaa kaasua ja äityy hieman överiksi, mutta pidin siitäkin. Erään henkilön kohtalo jäi tosin askarruttamaan, mutta otan vapauden kuvitella siihen toivomani päätöksen. Erityisplussan annan kirjan lempeästä kehittyvän isä-tytär-suhteen kuvauksesta. Ei mikään kevyt teos, mutta jättää hyvän mielen. Suketus kuvaa kirjaa muun muassa surumieliseksi ja koskettavaksi, muttei toivottomaksi.

Oivallisia teoksia nämä kaikki olivat, lempeydellä nuoriin suhtautuvia ja perusvireeltään parempaan huomiseen uskovia. Kokonaisuutena jäi hyvä mieli.

Valpuri Vaahteran maagisella korvalla kuittaan lisäksi Helmet-haasteesta kohdan kirjan nimessä on erisnimi.

Julie Murphy: Dumplin (Dumplin', 2015)
Otava, 2016. 335 s.
Suomentanut: Peikko Pitkänen









Anna Hallava: Valpuri Vaahteran maaginen korva
WSOY, 2017. 220 s.
Kansi: Laura Lyytinen









Lisa Williamson: The Art of Being Normal
2015. 357 s.










Nadja Sumanen: Terveisin Seepra
Otava, 2017. 264 s.

torstai 21. joulukuuta 2017

Rainbow Rowell: Landline


Kotona odottavat huojuvat kirjasto- ja muuten vaan -pinot kirjoja ja silti sitä aina tarttuu herätelainoihin. En suoraan sanottuna enää edes muista mistä ja miksi kaappasin mukaani Rainbow Rowellin Landlinen, mutta syy varmaan oli. Toki lukeminen itsessään vanui laina-ajan viime metreille, mutta sateiseen maanantaipäivään tämä höpökirja sopi oikein hyvin.

Georgie McCool on omistautunut työlleen tv-sarjakirjoittajana niin intensiivisesti, että oman sarjan tuotantomahdollisuuden vihdoin valjetessa toiseksi jää myös perheen joulureissu anoppilaan. Kirjoittamisesta ei kuitenkaan tunnu tulevan mitään, sillä syyllisyys vaivaa Georgieta ja jostain syystä Neal-puolisokaan ei vastaa puhelimeen. Yhteys kuitenkin löytyy lopulta, tosin jostain syystä Georgien vanha, lapsuudenkodista löytyvä lankapuhelin saakin luurin päähän Nealin vuodelta 1998. Georgie yrittää selvittää antaako puhelin mahdollisuuden menneisyyden tai nykyisyyden muuttamiseen, mutta sydämen asiat harvoin ovat aivan yksinkertaisia.

Kirjan alussa tuhisin pitkästyneenä. Taikapuhelin tuntui aivan liian höpöiseltä systeemiltä ja moni asia turhan kliseiseltä. Kummasti sitä sadetta ikkunasta katsellessa ja teetä hörppiessä kuitenkin lämpeni tarinalle ja oikeastaan Rowellin juonenkuljetuksessa oli myös tietynlaisia yllätyksiä.

Loppukaneettina todettakoon, että pidän edelleen enemmän Rowellin ya-kirjoista (Fangirl! Carry On!), mutta toimi tämä peruschicklittinäkin. Sadepäiviin, kesäkoomaan, höpöhimoon.

Rainbow Rowell: Landline
Orion, 2015 (alkup. 2014). 356 s.

lauantai 11. marraskuuta 2017

Kiinnostavia, mutta turhan helposti unohtuvia esseitä


Kevätkesällä podin jonkinlaista esseekautta ja ahmin lävitse useammankin esseiksi luokiteltavan teoksen. Siri Hustvedtin kokoelma Elää, ajatella, katsoa oli ollut lukulistalla jo pitkään, Rebecca Solnitin Men Explain Things to Me hyppäsi luettavaksi puolestaan Sivumennen-podcastin suuresta feministijaksosta. Molemmat kirjat olivat hyvin kirjoitettuja ja älykkäitä, mutta näin useita kuukausia myöhemmin on myönnettävä, että aika vähän niistä jäi mieleen.

Hustvedtia luin hitaasti yli kuukauden, sillä iso osa teksteistä oli kovin intellektuelleja ja keskittymistä vaativia. Ensimmäinen kirjan osio Elää unohtui jo lukiessa melko kokonaisvaltaisesti siinä vaiheessa kun pääsin neurologiaa ja aivojen toimintaa käsittelevän Ajatella-osion ohi.

Viimeistä osiota, jossa oli Hustvedtin kirjoittamia taidearvioita ja -katsauksia sen sijaan ahmin onnellisena. Suurin osa taiteilijoista ja heidän töistään oli minulle tuntemattomia, mutta nautin kuvauksista kovasti. Hustvedt vakuutti minut kyvyllään kirjoittaa taiteesta jo romaanissaan Kaikki mitä rakastin ja nytkin oli helppo nähdä teokset oman pään sisällä. Tavallaan olisi toki ollut kiinnostavaa, jos tekstien ohessa olisi ollut kuvia, mutta tulipahan keskityttyä kuvitteluun.

Solnit puolestaan käsittelee esseekokoelmassaan muun muassa feminismiä, tasa-arvoa, avioliittoa, kehojen kontrollointia ja Virginia Woolfia. Eniten huomiota teoksesta on saanut sen nimiessee, jonka myötä termi mansplaining ilmeisesti sai alkunsa. Solnitin kirjoitustyyli on kirkas ja älykäs. Kokonaisuutena tämä esseekokoelma on kuitenkin hieman epätasainen, sillä tekstit on kirjoitettu eri aikoina ja eri julkaisuihin. Tavallaan aiheiden moninaisuus on kiinnostavaa ja sillä vältetään liiallista toistoa, mutta toisaalta moniaalle kurkottaminen jätti myös hajanaisen olon.

Tätä kirjoittaessa pohdiskelin suhdettani esseisiin ja joudun toteamaan, että pidän niiden lukemisesta mutta unohdan ne aivan liian helposti. Yhteen aiheeseen keskittyvistä kokoelmista jää helpommin asioita mieleen, mutta tällaisista monen aiheen seteistä päähän jää lähinnä pienenpieniä siruja tai jokin yleinen peukutusfiilis.

Varovainen suositus siis molemmille teoksille. Ensi kerralla kirjoitan jotkut muistiinpanot näistä esseistä vähän aikaisemmin, niin ei tarvitse kirjoittaessa hävetä.

Siri Hustvedt: Elää, ajatella, katsoa (Living, Thinking, Looking, 2012)
Otava, 2016. 462 s.
Suomentanut: Kaisa Sivenius









Rebecca Solnit: Men Explain Things to Me and Other Essays
Granta Books, 2014. 130 s.

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Synkkä mies synkkine ajatuksineen - lyhyesti muutamien mieskirjailijoiden teoksista

H.C.Andersenilla ei ole mitään tekemistä tämän postauksen kirjojen kanssa.

Arvatkaa vaan muistanko hirveästi mitään keväällä ja kesällä lukemistani kirjoista? En muista. Tuo upeasti keksimäni otsikko (papukaijamerkki sille, joka viittauksen keksii) vaati kuitenkin pääsemään käytettäväksi, joten päädyin kirjoittamaan ylös hataria muistikuvia neljästä mieskirjailijan teoksesta. Kaikissa näissä teoksissa päähenkilö, mies totta kai, synkistelee enemmän tai vähemmän eli hilpeyttä on luvassa. Tai oikeastaan ei, paitsi viimeisessä kirjassa, joka oli näistä ainut jonka voisin lukea vielä uudelleen.

Garth Greenwellin Kaikki mikä sinulle kuuluu kohisutti keväällä ja kirjaa oltiin nostamassa jopa vuosisadan homoromaaniksi. Bulgariaan sijoittuvassa romaanissa luonteeltaan varovainen nimettömäksi jäävä opettaja etsii seuraa miestenhuoneista yrittäen samalla löytää itsensä ja ehkä rakkauttakin. Greenwell kirjoittaa kauniisti ja tyylikkäästi, ehkä jopa liian. Kertoja jää minulle etäiseksi. Hän ei halua jäädä rappiollisen Mitkon pauloihin, mutta ei uskalla luopuakaan. Vaikka kerronta on hiottua, jää mieleen lähinnä kipeä pyristely oman menneisyyden, halujen ja epävarmuuden muodostamassa verkossa. Kuumaa erotiikkaa tästä ei löydä oikein hakemallakaan.

Sen sijaan Greenwellin esiintyminen kevään Helsinki Litissä Jari Tervon kanssa lämmitti mieltä kovastikin, haastattelu on edelleen katsottavissa verkosta. Kiitokset Nemolle arvostelukappaleesta.

Myös Andrew Michael Hurleyn The Loney (suom. Hylätty ranta) päätyi lukulistalle Helsinki Litin myötä. Hurley kuvaa teoksessaan ahdasmielistä, omiin perinteisiinsä painavasti nojaavaa uskonnollisuutta erikoisen perheen kautta. Perhe odottaa luoteis-Englannin rannikolle suuntautuvalta pääsiäisvaellukseltaan ihmeitä, mutta harmaat rannat dyyneineen ja painostavine ilmapiireineen tuovat lähinnä eripuraa matkaseurueelle eivätkä seudun tapahtumat muutenkaan ole kovin kohottavia. Hurleyn teoksessa tunnelma on todella ahdistava ja teos kasaa jännitystä loppua kohden isolla kädellä. Painetta ei kuitenkaan saada purettua, lukemisen jälkeen tekee mieli ravistella iholta pois jotain öljyistä. Heti luettuani pidin kirjaa suhteellisen vaikuttavana, mutta mieleen jäänyt jälkimaku on epämiellyttävä. HelMet-haasteesta saan tällä kuitenkin kuitattua kohdan kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta.

Ian McEwanin kanssa olin taas helisemässä. Olin ajatellut, että kokeilen vielä kerran jos tykkäisin, tässä kirjassa olisi nyt ilmastonmuutosasiaa ja fysiikkaa jos se auttaisi mutta ei. Poltteessa Michael Beard, arvostettu fysiikan Nobel-voittaja, löytää itsensä yhtäkkiä tilanteesta, jossa voisi pelastaa nuutuneen uransa ihan vain pienellä kikkailulla. Hyvää tästä ei tietenkään seuraa ja kun soppaan lisätään vielä parisuhdeongelmat niin kuusikymppisen fyysikonkutaleen sietääkin hikoilla. Periaatteessa tätäkin lukiessa nyökkäilin että McEwan osaa kyllä kirjoittaa ja näin, mutta lähinnä tuskastuin päähenkilön totaaliseen vatipäisyyteen ja luin kirjan loppuun aika haluttomasti. Nyt mietin että kokeilenko vielä sitä Lauantaita vai uskoisinko jo että kolmas kerta toden sanoo ja Ian ja minä emme kuulu yhteen.

Laitetaan loppuun vielä jotain positiivista, sillä luinpa tuossa keväällä vihdoin ja viimein myös Nick Hornbyn High Fidelityn ja se oli ihana. Robille tulee ero Lauran kanssa ja tämä ero syöksee miehen introspektiiviselle matkalle niin levyhyllynsä syövereihin kuin omaan elämäänsä ja sen merkityksellisiin asioihinl. Aikamoinen vätyshän Rob on, tavallaan, ja ihan pöljäkin välillä, mutta Hornby kirjoittaa niin herkullisesti ja tarttuvasti ja naurattavasti että tätä lukiessa ei voinut kuin hymyillä. Voisin lukea vaikka heti uudelleen. Kuittaan tällä myös Helmet-haasteen kohdan kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään.

Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulle kuuluu (What Belongs to You, 2016)
Nemo, 2017. 216 s.
Suomentanut: Juhani Lindholm

Andrew Michael Hurley: The Loney
2014. 368 s.










Ian McEwan: Polte (Solar, 2010)
Otava, 2010. 377 s.
Suomentanut: Juhani Lindholm









Nick Hornby: High Fidelity
1995. 253 s.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...