Liikkuvaa kuvaa: Downton Abbey (2019)

Downton Abbeyn sydän sykkii yhä

Jouset soivat ja kaiuttimista kajahtaa tuttu tunnusmusiikki. Downton Abbey on palannut, ja tällä kertaa 1920-luvun loppupuolen Englantiin matkataan ison valkokankaan kautta. Sarjan luoja Julian Fellowes on tehnyt käsikirjoituksen, ja käytännössä kaikki sarjan alkuperäiset näyttelijät tekevät paluun rooleihinsa. Hyvä niin, sillä Downtoniin palaaminen vajaalla miehityksellä tuntuisi vain kummalliselta.

Kuningaspari ilmoittaa saapuvansa vierailulle Downton Abbeyn kartanoon maaseutukierroksensa ohella. Kyläyhteisössä uutinen aiheuttaa innostusta, mutta kartanossa ollaan myös huolestuneita. Etukäteen saapunut kuninkaallinen palvelusväki talloo häpeilemättä talon oman henkilökunnan varpaille, ja alkujärkytyksen jälkeen kapinamieli nostaa päätään. Yläkerrassa puolestaan pohditaan edelleen, onko mieltä jatkaa kartanon pyörittämistä maailman muuttuessa hurjaa vauhtia ympärillä. Kuningasparin vierailun lisäksi pyöritellään tietenkin myös ihmissuhteita suuntaan jos toiseen, pohditaan minne ihmisten uskollisuudet kallistuvat ja korjataan kuumavesivaraajia.

Ensimmäinen mieleen tuleva vertailukohde Downton Abbeylle ei yleensä liene Avengers: Endgame. En silti voinut välttyä tekemästä tätä rinnastusta, sillä kumpikin näistä tänä vuonna julkaistuista elokuvista on selvääkin selvemmin fanielokuva. Ne on tehty ihmisille, jotka ovat seuranneet sarjan tai elokuvien jatkumoa pitkään ja tietävät siitä paljon. Elokuvan voi toki mennä katsomaan myös ei-fani, mutta koska hahmoja tai heidän motiivejaan ei paljoakaan selitellä, saattaa iso osa juonen yksityiskohdista jäädä aukeamatta täysin. Downton Abbeyssa on esimerkiksi eräs leskikreivittäreen tiivisti liittyvä juonikuvio, jonka loppuratkaisu saattaa jäädä ihmetyttämään ellei kyseisen hahmon historiaa tunne tarkemmin.

Tarina rullaa sujuvasti läpi koko elokuvan ja näyttelijät hoitavat roolinsa sarjasta tuttuun tapaan eli erittäin mallikkaasti. Juonikuvio on sopivan yksinkertainen tullakseen näppärään päätökseen annetussa ajassa. Tuskin pilaan kenenkään elokuvanautintoa toteamalla, että paljon onnellisia asioita tapahtuu. Oikeastaan ainoat hämmennystä aiheuttaneet asiat elokuvassa olivat Coran paikoin omituiset kampaukset ja huvittuneisuus siitä, että elokuva tuntui paikoin myös kuningashuoneen mainosfilmiltä. Ehkäpä positiivisia mielikuvia saarivaltiota kohtaan kaivataan näinä tuulisina aikoina.

Dowton Abbey on siis äärimmäisen viehättävä myös isolta kankaalta katsottuna. Kaksituntinen elokuva kutsuu mukaan tuttuun maailmaan ja väläyttää lohdullisia tulevaisuudenkuvia tutuista hahmoista. Elokuva tuntuu oikeastaan pitkältä sarjan erikoisjaksolta, mutta ei se toisaalta haittaakaan. Tuttu tunnelma ja hahmot ovat varmasti juuri se, jota suurin osa katsojista on menossa hakemaan.

Downton Abbeyn ensi-ilta Suomessa on 13.9.

Näin elokuvan Finnkinon pressinäytöksessä.

Lavalta: Salakino: Romeo + Juliet (00100ENSEMBLE ja Korjaamo)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Romeo ja Julia kohtavaat Capuletien juhlissa. Kuva: Juuso Koivisto

Viha ja rakkaus kukoistavat Verona Beachilla

Yhdeksänkymmentäluvun Verona Beach on levittäytynyt Korjaamon tiloihin. Ennen seitsemää baari vilisee Capuletien ja Montaguen tyyleihin sonnustautuneita vieraita. Itse olen kaivanut kaapista punaisen nahkatakin ja mustat nahkahousut, Capuletin suvulle sopivien värien mukaisesti. Tiskillä istuu nuori mies kirjoittamassa runoja, hän muistuttaa vaaleissa, keskijakauksella olevissa hiuksissaan erehdyttävästi nuorta Leonardo Dicapriota. On alkamassa 00100ENSEMBLEN ja Korjaamon yhteistuotanto, Salakino: Romeo + Julietin ennakkonäytös, jossa yhdistyvät immersiivinen esitys ja elokuvanäytös. 

Verhot avataan. Montaguen joukot ryntäävät rannalle, jossa rapistunut karuselli alkaa pyöriä. Katson kohtausta hetken ja lähden sitten seikkailemaan, en malta vielä pysähtyä pitkäksi aikaa. Näen, kun Romeo ja Julia kohtaavat ensimmäisen kerran. Hetki on kaunis. Harhailen ympäriinsä, näen pätkän kohtausta sieltä, toisen täältä. Löydän myrkkypullon. Pääsen salaisiin juhliin ja toisaalla näen tappelun. Kaksi tuntia kuluu kuin siivillä.

Näyttelijät ovat upeita. He esiintyvät sanattomissa kohtauksissa keskittyneesti ja ylimääräisen hälyn ympäriltään sulkien, mutta reagoivat silti sopivissa kohdissa katsojien läsnäoloon. Katsojien ei kuitenkaan tarvitse osallistua, ellei itse pieniin vuorovaikutustilanteisiin antaudu. Tunsin olevani sekä tapahtumien keskellä että kärpäsenä katossa.

Käytössä olevat Korjaamon kahden kerroksen tilat on lavastettu elokuvan avainkohtauspaikkojen mukaan. Itse havaitsin autenttisuuden kunnolla toki vasta esityksen jälkeisessä elokuvanäytöksessä, olin nimittäin nähnyt tämän Baz Luhrmannin elokuvan aiemmin vain puoliksi. Harkittu visuaalinen ilme näkyy luonnollisesti myös näyttelijöiden asuissa ja stailauksessa, jotka ovat erittäin onnistuneet. Elokuvan maailman tarkemmin tuntevat pystynevät seuraamaan myös esityksen tapahtumia tarkemmalla silmällä, mutta tarinaan uppoutuminen onnistuu kyllä myös näin puoliummikkona. 

Esitystä mainostetaan myös eräänlaisena pakopelinä ja tilasta löytyykin erinäisiä pulmia, joita ratkomalla voi saada itselleen pieniä yllätyksiä. Esitys on muuten sanaton, mutta vihjelappujen ratkaisemiseksi on osattava englantia. Itse jätin arvoitukset paljolti tutkimatta, sillä niiden ratkaisu soolona tuntui ajatuksena liian aikaavievältä. Kaikenlaista muutakin jännittävää tiloista kyllä löytyy, joten kannattaa pitää aistit ja mieli avoinna. 

Mainiosta kokemuksesta huolimatta huomaan tämänkaltaisten esitysten olevan minulle kuitenkin myös katsojana haastavia. On vaikeaa päättää, seuraanko rauhassa esitystä, lähdenkö ratkomaan erilaisia pulmia vai teenkö molempia samaan aikaan. Kokemus on tästäkin syystä varsin intensiivinen. Tämä on toisaalta hyväkin asia, sillä se tarjoaa koettavaa monenlaisille katsojille. Muille kaltaisilleni empijöille annan vihjeen, että peli ei välttämättä ole menetetty jos esimerkiksi kaksi kohtausta kutsuu sinua samanaikaisesti. Saattaa hyvinkin olla mahdollista, että pääset näkemään molemmat.

Esitys kestää noin kaksi tuntia ja sen jälkeen näytetään vielä elokuva, joten illan kokonaiskesto on likimain neljä tuntia. Kokonaisuus oli kuitenkin niin tasapainoinen, että hyytyminen ei ehtinyt yllättää. Pientä leffaevästä kannattanee kuitenkin varata, että jaksaa vielä keskittyä romanssiin ja sukujen vihanpitoon myös valkokankaalla.

Konseptina Salakino on kiehtova ja kokemuksena hyppäys Romeo+Julietin maailmaan oli antoisa. Pää tuntuu olevan vieläkin täynnä runsasta visuaalisuutta ja mieli jäsentelee nähtyjä kohtauksenpätkiä edelleen. Olen viihdytetty.

Esityksiä on Korjaamolla 25.7. asti. Salakinon sivuilta löytyy lisätietoa esityksestä ja konseptista.

Kiitos Korjaamolle lipusta ennakkonäytökseen.

Liikkuvaa kuvaa: Logan ja Kong: Pääkallosaari (2017)

Viime viikonlopun elokuvakatselusta tuli vahingossa toimintapainotteinen. Perjantaina meidän oli tarkoitus mennä katsomaan vihdoin ja viimein La La Land, mutta näytökset sekä siihen että kahteen seuraavaan vaihtoehtoon olivat täynnä. Niinpä päädyimme extempore katsomaan Logania, joka ei ollut huono valinta sekään. Sunnuntaina puolestaan reissasimme katsomaan Kongia lähinnä siitä syystä, että meillä on vinopino vapaalippuja lähiteatteriin. Tämä alkuhöpinä on tässä lähinnä siksi, että teksti sisältänee pienoisia tai suurempia spoilereita ja halusin varoittaa teitä siitä.

Inhimilliset supersankarit

Logan on järjestyksessään kymmenes X-Men-elokuva ja viimeistelee niin sanotun Wolverine-trilogian, vaikka sen ensimmäisen osan olemassalon monet minä mukaan lukien kiistävätkin. Elokuva sijoittuu vuoteen 2029 ja siinä Meksikon rajalla fiiniä vuokra-autoa ajava Wolverine tai Logan ei ole enää parhaassa kunnossa. Matalaa profiilia on pidettävä, sillä mutanttien oikeudet on taas poljettu maan rakoon ja vakavasti sairasta professori X:ää on myös suojeltava. Rauha kuitenkin järkkyy, kun Loganin vastuulle sysätään nuori mutanttityttö, joka on pikimiten kuljetettava turvaan jahtaajiltaan. Alkaa aikamoinen road movie, jonka aikana nähdään niin karua toimintaa kuin myös herkkiä hetkiä ja huumoria.

Elokuvalle myönnettiin tuotantovaiheessa lupa R-luokitukseen ja se näkyy. Sen lisäksi, että taisteluissa veri lentää komeasti ja kynnet tunkeutuvat milloin minkäkin ruumiinosan läpi, on tämä otettu huomioon myös kerronnassa. Katsomiskokemus ei ole tasatahtinen actiontykitys, vaan välillä maltetaan jäädä pohtimaan syntyjä syviä ja käsittelemään hahmojen välisiä suhteita myös hiljaisuutta käyttäen. Siippa mainitsi tästä hyvänä esimerkkinä Loganin ja Professor X:n ensimmäisen yhteiskohtauksen elokuvassa.

Jackmanin ja Stewartin näyttelijänkyvyt eivät yllättäneet, hyviä he ovat edelleen, joten elokuvan yllättäjäksi nousi valkokankaan ensikertalainen Dafne Keen X-24:n roolissa. Vaikka tyttö ei juurikaan puhu elokuvan aikana, on katseessa syvyyttä ja näyttelemisessä hienoa elävyyttä. Toivottavasti häntä saa nähdä jatkossakin, vähän pidän peukkuja myös roolin jatkuvuudelle X-universumissa.

Vaikka veri lentää ja pyssyt paukkuvat nousee elokuvan keskeiseksi teemaksi kuitenkin kasvaminen ja vanheneminen. Logan ja Professor X eivät todellakaan ole enää elämänsä kunnossa ja sydäntä särkee nähdä aiemmin elinvoimaiset mutantit heikkoina ja särkyvinä. Jos tämä jää molempien hahmojen (tai näiden esittäjien versioiden) viimeiseksi elokuvaksi, ovat nämä hienot jäähyväiset.

Lopputekstien rullatessa ruutuun itketti. Tässä tämä nyt oli, Hugh Jackmanin 17-vuotinen ja 10 elokuvaa käsittänyt ura Wolverinena. Jackmanin versio hahmosta on aina sykähdyttänyt vatipäisyydellään ja tinkimättömyydellään, ikävä tulee. Kiitos näistä, Hugh.

Kong on kunkku

King Kongista on tehty monenmonta versiota, joten odotukseni Kong: Pääkallosaari -elokuvalle eivät olleet suurensuuret. Toisen maailmansodan loppuvaiheisiin sijoittuvassa elokuvassa joukko tiedemiehiä ja sotilaita lähtee kartoittamaan aikaisemmin tuntematonta Tyynenmeren saarta. Pysyvästi myrskyvyöhykkeen keskellä sijaitsevan saaren ekosysteemi ja goelogia on aivan omaa luokkaansa, mutta todellisuudessa tutkijat ovat luonnollisesti tulleet etsimään ihmeellistä jumalolentoa, Kongia. Ja Kongin he tosiaan löytävät, mutta saaren kuningas ei ole ihmisten kanssa aivan samaa mieltä siitä miten ensikohtaaminen tulisi hoitaa.

Komean pyssyräimeen ja eläinten välisen mittelön lisäksi elokuva tarjoaa jopa ihan kiinnostavia näkökulmia ihmisen ja luonnon suhteeseen ja siihen, miten ekologia ainakin suljetussa systeemissä toimii. Sanottakoon tässä nyt sen verran, että oikea reaktio ei välttämättä aina ole ampua sitä eteen ilmestyvää uutta olentoa. Tai ainakaan ei kannata mennä lähemmäs, jos olento on jo puolustusreaktiona listinyt puolet kumppaneistasi.

Näyttelijäkaarti elokuvassa on varsin mainio. Tom Hiddleston on nostettu elokuvassa jonkinlaiselle jalustalle kuuluna jäljittäjänä ja eränkävijänä, mutta valitettavasti hahmon olemassolon merkitys kuta kuinkin katoaa hieman höpertyneen mutta fiksun John C. Reillyn hahmon liittyessä mukaan porukkaan. Hiddleston on myös suurin piirtein ainoa, jolla on viidakossa koko ajan hyvä hiuspäivä ja housutkin ovat höpsön tiukat, viidakossa kun ollaan. Olisin siis suonut Hiddlestonin hahmoon enemmän särmää, näytellä kun herra kuitenkin osaa.

Brie Larson sai enemmän tai vähemmän kantaakseen elokuvan naispääosan ja kantoi sen varsin hyvin. Etenkin loppuvaiheessa nähty hätärakettilaukaus oli melkoisen bad-ass. John C. Reillyn hahmosta pidin, Samuel L. Jacksonin sotaan ikuisesti jämähtänyt luutnantti oli yksisilmäisessä näkökannassaan ärsyttävä. Tutkijajoukko jäi elokuvan kuluessa etäiseksi, sotilasjoukkiossa puolestaan oli ihan särmikkäitä yksilöitä mutta heitäkin olisi voinut ehkä hyödyntää muunakin kuin tykinruokana.

Joka tapauksessa Kong osoittautui yllättävän viihdyttäväksi seikkailuelokuvaksi. Saaren luonto oli kaunista, Kongin hahmosta oli saatu yllättävän realistinen ja elokuvassa esitetyt tieteelliset teoriat olivat vinkeitä. Jatkoakin saattaa olla tulossa, katsokaahan siis lopputekstit loppuun asti. Itse voisin katsoa jatko-osatkin, sen verran hyvin viihdyin.

Lavalta: Kokki, varas, vaimo ja rakastaja (KOM-teatteri)

Kuva: Noora Geagea

Onko enemmän aina enemmän?

KOM-teatterin satsaus keväälle on tulkinta Peter Greenawayn klassikkoelokuvasta Kokki, varas, vaimo ja rakastaja. Riko Saatsin dramaturgia ja ohjaus johdattaa runsaaseen ravintolamiljööseen, jossa rahalla voi ostaa ravintolan ja komeita annoksia muttei hyvää makua tai rakkautta. Haastava ja viihdyttävä esitys jättää takin tyhjäksi ja pään surisemaan, mitä jää käteen kun lasku on maksettu?

Todettakoon alkuun, että en ole nähnyt Greenawayn elokuvaa, joten en voi verrata teoksia keskenään. En ole itse asiassa nähnyt ainuttakaan ohjaajan teosta, Yövartiokin jäi kesken kun synkkä visuaalisuus ei pitänyt hereillä perjantai-iltana. Kiehtova teos tuo alkuperäinen joka tapauksessa lienee, tai ainakin runsas ja sekopäinen.

Joka tapauksesa Le Hollandais -ravintolassa nähdään ilta toisensa jälkeen öykkärimäinen varas (Niko Saarela), joka viehättävän vaimonsa (Vilma Melasniemi), konstailemattoman äitinsä (Eeva Soivio) ja huonotapaisen pikkuveljensä (Eero Milonoff) kanssa tilaa kalliit annokset ymmärtämättä niiden hienouksista juuri mitään. Imagon säilyttäminen on kuitenkin tärkeää, samoin vouhotus omista oikeuksista ja siitä miten muut ovat väärässä. Vaimo viehättyykin ravintolassa enemmän intellektuelliin, milloin ketäkin ajattelijaa siteeraavaan rakastajaan (Elmer Bäck) ja varastaa hetkiä tämän kanssa milloin naistenhuoneessa, milloin keittiön takatilassa.

Keittiössä on aivan oma maailmansa. Antto Melasniemi loihtii lavalla herkullisia annoksia tilaajille samalla kun kokki (Marc Gassot) yrittää pitää maksajan tyytyväisenä. Johannes Holopainen tarjoilee annokset pettämätön hymy huulillaan hahmonsa haikaillessa kirjojen ja sivistyksen perään, vaikka muut tätä typeränä pitävätkin.

Kuva: Noora Geagea

Näyttelijäsuoritukset ovat tasaisen hyviä, KOMissahan tämä osataan. Näyttelijöiden siirtyminen rooleista esityksen kriittiseenkin kommentointiin on paikoin onnistunutta, paikoin raskasta. Pää menee pyörälle runsaudensarvessa. Erityisesti toisen näytöksen rikottu tunnelma, kohtuullisen kiinnostava virtuaalitodellisuusmaailma ja lopussa ihmisluonnon sortuminen synkimpiin haluihinsa saavat aivot paikoin vinkumaan. Elementeissä on paljon sellaista mistä pidän, mutta valinnanvaikeus iskee. Mihin keskittyä, kun kaikkialta saa kaikkea?

Vaikka esitys on siis visuaalisesti viehättävä ja kosiskelee jatkuvasti katsojaa heittämällä silmille muuttuvaa lavakuvaa, on se lopulta sisäisesti ruma. Ihmisten himot ja halut eivät näyttäydy kauniina tai puhtaina, kaunista on korkeintaan viimeisen päälle laitettu ja aseteltu ruoka. Muuten suhmuroidaan nurkissa, vaihdetaan ruumiinnesteitä ja pyritään puhumaan niin, että muiden ääni peittyy.

Kokonaisuutena Kokki, varas, vaimo ja rakastaja jättää samantyyppisen tunteen kuin pitkä ja runsas ravintolaillallinen. Pää on hieman pyörällä viinistä, vatsa on turvoksissa ja illan kulku on sumua. Mitä oikein tapahtui? Jatkoilla asiaa puidaan, mutta seuraavana päivänä kirkkain ajatus on jo haalistunut. Kiinnostava ja ajatuksia herättävä kokemus yhtä kaikki, synkkä on ihmisen mieli ja luonto toisinaan.

Kiitokset KOM-teatterille kutsuvieraslipuista.

Dan Brown: Inferno (kirjana ja elokuvana)

Dan Brown, mies itsessään on jo käsite. Vuonna 2003 julkaistu Da Vinci -koodi räjäytti pankin ja nimi oli yhtäkkiä kaikkien tiedossa. Nyt vuonna 2016 symboleja tutkivasta professori Robert Langdonista on kirjoitettu jo neljä kirjaa ja niistä viimeisimmästä, vuonna 2013 julkaistusta Infernosta, on nyt tehty elokuva. Vertailun vuoksi päätin tutustua molempiin tuotteisiin hieman ennakkoluuloisin ja matalin odotuksin.

Langdon herää tokkuraisena sairaalasta ja huomaa olevansa yllättäen Firenzessä. Äkillisten käänteiden myötä murjottu professori päätyy pakenemaan sairasvuoteelta äärimmäisen fiksun mutta jokseenkin salaperäisen Sienna Brooksin kanssa ja selvittämään Danten Jumalaisen näytelmän ympärille kiedottua arvoitusta. Pulmat on kaiken lisäksi ratkottava pian, sillä käsissä on koko maapallon ihmisten tulevaisuus kuten tavallista. Niinpä älykäs kaksikko reissaa pitkin museoita ja mukulakivikatua käyttäen salakäytäviä ja pieniä harmaita aivosolujaan ratkoakseen johtolangat ja jättääkseen taakseen useammankin heistä kiinnostuneen tahon jäljittäjät.

Jollain tavalla Inferno tuntuu järkeenkäyvältä. Sen niin sanotun pääpahiksen huoli on todellinen, sillä maapallon liikakansoitus on oikea haaste, joka ihmiskunnan tulisi ratkaista mahdollisimman pian. Lisäksi johtolankojen ratkaisulle on relevantti syy ja Danten maailmaan tutustuminen oli kiinnostavaa.

Kirjallisessa ilmaisussa Brown ei valitettavasti ole vahvimmillaan. Ellipsiksen liiallinen käyttö, yksityiskohtainen juonen kuljetukseen liittymätön arkkitehtuurin ja taiteen kuvailu ja tuskastuttavaksi käyvä toisto turhauttivat. On toisaalta myönnettävä, että Brown onnistui muutamaan kertaan vetämään minua nenästä ja paikoin olin tarinan lumoissa, joten täysin kelvoton teos tämä ei ollut.

Uudenkarheaa elokuvaa pääsin katsomaan Bonnierin kutsuvierasesityksessä torstaina päivää ennen virallista ensi-iltaa. Kirjaa oli minulla tässä vaiheessa lukematta noin 100 sivua. Tavallaan se oli ihan hauskaa, sillä näin varsinainen loppuratkaisu oli vielä selvittämättä ja jotain yllätystä jäi elokuvaankin.

Ron Howardin ohjaaman elokuvan pääosaa näyttelee jälleen kerran viehättävä Tom Hanks ja Siennan rooliin on saatu oikein säpäkkä Felicity Jones. Muissa olennaisissa rooleissa nähdään muun muassa Sidse Babett Knudsen, Omar Sy ja Irrfan Khan. Näyttelijät tekevät tasaista työtä läpi elokuvan ja siinä mielessä moitittavaa ei ole. Erityisesti Khanin kuivakka Provost-hahmo oli kiinnostava ja kirjaversioonsa verrattuna kehitetty ja elävä.

Suurimmat kiitokset on silti annettava David Koeppille, joka on kynäillyt kasaan elokuvan käsikirjoituksen. Turhaan moniaalle venyvästä kirjasta on raakattu ulos monia hahmoja ja sivujuonteita ja keitelty kasaan varsin loogisesti ja nopeaan tahtiin etenevä toimintaelokuva. Tämä osoittautuu myös elokuvan ongelmaksi, sillä mutkia on vedetty suoriksi rankalla kädellä, loppu on käytännössä täysin erilainen kuin kirjassa ja ehkä kiinnostavin osio eli arvoitusten ratkominen sujuu lähes silmänräpäyksessä.

Viihdetuotteina sekä kirja että elokuva ovat mukiinmeneviä. Jos jompikumpi olisi valittava, valitsisin elokuvan Tom Hanksin vuoksi. Kirjassa oli hetkensä, mutta se olisi kaivannut reilusti editointia ollakseen todella se huikean jännittävä ja loputtoman kiinnostava teos, joka se voisi periaatteessa olla. Sääli sinänsä. Langdonin hahmo on todella sympaattinen ja miehen kanssa totesimmekin, että olisi ilo nähdä elokuva tai jopa pitkä tv-sarja hänestä, tosin jonkun muun kuin Dan Brownin kirjoittamana.

Dan Brown: Inferno (Robert Langdon #4)
Bantam Press, 2013. 522 s.
Kansi: Henry Steadman

Liikkuvaa kuvaa: Bridget Jones's Baby (2016)

Minä rakastin Bridget Jones's Babya ja olin siitä kovin helpottunut. Ensimmäinen, jo kaksikymmentä vuotta sitten ilmestynyt elokuva samannimisen kirjan kanssa on ollut minulle useampaan otteeseen tärkeä kumppani. Tätä myöten elokuvateatteriin sai siis mennä melkomoisen jännityksen vallassa, mutta kuten jo todettiin ei pettyä tarvinnut.

Bridget täyttää 43 vuotta. Painotavoite on saavutettu, mutta sinkkustatus on edelleen tallella herra Darcyn mentyä tahollaan naimisiin. Tästä ei kuitenkaan masennuta, vaan lähdetään rempseän työkaverin kanssa festareille ja mätkähdetään siellä komean Patrick Dempseyn eteen rähmälleen seurauksena vipinää ja parempi mieli. Tokihan sittemmin kohdataan ristiäisissä myös vastaeronnut Darcy, sytytetään vanha liekki ja tätä myöten jonkin aikaa myöhemmin tehtävä positiivinen raskaustesti herättää kiusallisen kysymyksen lapsen isästä.

Juonikuvio ei itsessään ole kovin kummoinen. Todetaan ensimmäiseksi, että on onni ettei elokuvaan tosiaan otettu kolmannen Bridget-kirjan Mad About the Boy juonta. Moni fani olisi varmaan jättänyt elokuvan katsomatta, jos Darcy olisi jätetty pois. Toiseksi kliseisestä ja jokseenkin arvattavasta juonesta huolimatta elokuva toimii kokonaisuutena todella hyvin. Leffaseuralainenkin totesi, että vaikka vitsit ja toiminta olivat arvattavia sitä löysi itsensä jatkuvasti nauramasta. Itse en muista nauraneeni missään näin paljon ja kovaa pitkään aikaan.

Renée Zellweger on edelleen ihanin Bridget. Vaikka vuosia on tullut lisää, on tuttu rakas hahmo siellä edelleen. Lisäksi kehitystä on tapahtunut, sillä kohelluksesta parisuhderintamalla huolimatta Bridget on edennyt urallaan kunnioitettavaan asemaan ja, kuten edellä mainittiin, on saavuttanut sen maagisen painotavoitteensa. Ilahduttavasti yhteispeli maailman ihanimman herra Darcyn eli Colin Firthin kanssa toimii myös edelleen hyvin. Firth vain paranee vanhetessaan ja tämän kuivakka komiikka puree kerta toisensa jälkeen. Ei se Dempseykään huono tosin ollut ja toimii itse asiassa todella kiinnostavana vastaparina Darcylle. Mainittakoon vielä, että Emma Thompson tekee herkullisen sivuroolin silmiään pyörittelevänä peribrittiläisenä gynekologina.

Kaiken kaikkiaan olin tästä elokuvasta tavattoman ilahtunut. Nauroin ja nautin tuttujen hahmojen seurasta ja arvostin sitä, että elokuvaan kuvattiin kolme vaihtoehtoista loppua ja katsottiin mikä niistä resonoi yleisön kanssa parhaiten. Minä sain mitä halusin, toivottavasti moni muukin.

Fanityttö-88 kiittää, kuittaa ja odottaa että elokuva ilmestyy, jotta voi pitkästä aikaa hankkia leffahyllyyn jotain uutta.

Liikkuvaa kuvaa: EKEK: Mysteerien yö

Ihan oltiin hereillä. Tässä vaiheessa kaksi elokuvaa nähty ja kaksi vielä jäljellä.

Yöunista viis, sillä tänä viikonloppuna järjestettiin kunniakkaasti kymmenes EKEK:in Mysteerien yö. Vakiesityspaikka Kino Engelin ollessa remontissa kymppijuhlia vietettiin elokuvateatteri Orionin komeissa puitteissa. Tapahtuman ideana on, että yön aikana näytetään elokuvia, jotka paljastuvat vasta alkutekstien ilmestyessä ruutuun. Tänä vuonna kaikki valitut elokuvat olivat KAVI:n 35 mm:n elokuvien kokoelmista eikä niistä ainuttakaan oltu näytetty aiemmin Orionin kankaalla.

Sekä minulle että siipalle Mysteerien yö -kokemus oli laatuaan ensimmäinen, joten odotimme kiinnostuksella mitä tuleman pitää. Varsinaisia valmisteluja emme kokemusta varten tehneet, mitä nyt nukuimme edellisenä yönä aivan liian vähän ja ennen lähtöä nappasimme kahden tunnen iltaunet. Iltaunet varmaan pelastivat osan yöstä, sillä yllättävän hyvin me lopulta pysyimme hereillä. Tässä vaiheessa varoitan myös, että seuraavassa saattaa tulla spoilereita nähdyistä elokuvista.

Ensimmäisenä elokuvana nähtiin Robert Mulliganin elokuva The Other (suom. Kalman sormi) vuodelta 1972. Pätkä alkaa aurinkoisessa metsämaisemassa, mutta muuttuu pian painostavaksi psykologiseksi draamaksi kauhun elementeillä. Jos I see dead people -tyyppiset elokuvat olisivat näkemättä, olisivat käänteet olleet varmaan yllätyksellisempiä. Nyt itselle selvisi melko nopeasti, että elokuvan kaksosista toinen on jo aikaa sitten menehtynyt mutta jotenkin hengailee mestoilla kaksosensa kautta eikä suinkaan hyväntahtoisin ajatuksin. Vaikka juonen käänteet olivat melko hyvin ennalta-arvattavissa säilyi jännite hyvin läpi elokuvan, inhottavia säikyttelykohtauksia ei ollut ja ajoitteisesta vaivaannuttavuudestaan huolimatta elokuva oli oikeinkin mainio.

Tässä vaiheessa vireystila oli vielä aika hyvä. Tauolla popsittiin mukana olleita ruisnachoja, osa yleisöstä kävi kulmakaupasta hakemassa kofeiinipitoisempia virvokkeita. Tässä vaiheessa oli jo positiivista huomata, että salin tyhjentäminen näytösten välissä oli oikein hyvä idea, sisällä nimittäin oli helteistä ja viileämpi yöilma virkisti aivoja.

Toinen elokuva päästiin aloittamaan hieman yli yhdeltä. Lähdemaaksi paljastui tässä Ruotsi ja elokuvaksi Vilgot Sjömanin ohjaama ja käsikirjoittama Tabu (1977), jolla ei ole mitään tekemistä Mukan samannimisen romaanin kanssa. Tabu käsittelee laajalla spektrillä erilaisia seksuaalisia identiteettejä ja etenkin niitä, joita elokuvassa kutsutaan rajatapauksiksi eli silloisen yhteiskunnan (ja varmaan nykyisenkin) karsaasti katsomia. On itsensäpaljastajaa, transvestiittiä, lesboa, sadomasokismia ja milloin mitäkin. Kuvastoltaan elokuva ei juuri itseään peittele, joten esimerkiksi tv-levitykseen filmi tuskin ainakaan lähiaikoina päätyy. Juonenkuljetukseltaan Tabu tuntui hieman hyppelehtivältä ja epäkoherentilta, vaikka varmasti tähän vaikutti vireystilakin. Parhaimmillaan elokuva oli lämminhenkinen ja sympaattinen. Bonuksena Stellan Skarsgårdin faneille mahdollisuus nähdä mies tässä elokuvassa nuorena näyttelijänalkuna.

Kello oli tässä vaiheessa yli kolmen ja hyytyminen alkoi olla totaalista. Lisää naksua naamariin ja vähän lakritsiteetä. Tässä välissä ehdin myös pois salista sen verran sähäkästi, että ehdin käyttää puuterointihuonetta. Ainut miinus järjestelyissä tosiaan vessojen vähäisyys, mutta se lienee tässä miljöössä ymmärrettävää. Orionille joka tapauksessa myös ikuinen plussa unisex-wc-tiloista.

Puoli neljän aikaan aivot kaipasivat jo vähän jotain epäintellektuellimpaa viihdettä ja toiveisiin vastattiin kun ruutuun nasahti toimintapläjäys Action Jackson vuodelta 1988. Pääosassa nähdään pitkän linjan näyttelijä Carl Weathers, joka roolissaan detroitilaisena poliisimiehenä pääsee näyttämään lihastensa lisäksi taitojaan yrittäessään saada takaisin menettämänsä komisarion arvonimen. Pääjuonena jahdataan niljakasta pohattaa, joka yrittää eliminoida kilpailijansa pois pelistä. Totta puhuen juoni jäi minulle tässä vähän hämäräksi, sillä taisin nukahtaa useamman kerran. Näin kuitenkin monta räjähtävää autoa, kuulin monta varsin kehnoa puujalkavitsiä ja olihan siellä ruudulla hetken Sharon Stonekin (voinette arvata, mitä simpsakalle ja jokseenkin idealistiselle pohatan vaimolle käy).

Ulkona oli tässä vaiheessa jo taas kirkasta ja oma sisäinen kello täysin pihalla. Sokeritasapainot laitettiin nousuun karkeilla ja leffan ajaksi oli vierelle varattu sisuja, koska eihän täällä nyt pysy hereillä enää millään. Kesken ei kuitenkaan jätetä, joten takaisin saliin vaan.

Kello löi jo viisi ja ruutuun pamahtaa mustavalkoista taidelyhäriä Jussi Parviaisen käsikirjoittamana ja Juha Rosman ohjaaman, kyseessä 26-minuuttinen Jeesuksen pojat vuodelta 1983. Pääosassa tässä lyhytdraamassa nähdään Kari Heiskanen ja Aake Kalliala nyrkkeilijöinä, mukana myös mm. Jukka-Pekka Palo poliisina. Hieman jäi tämän taiteellisen elokuvan sanoma hämäräksi tässä aamun vaiheessa, Kalliala sai joka tapauksessa nasakan iskun leukaansa ja rupesi puhumaan sekavia ja sitten katsottiin kaitafilmejä Heiskasen kanssa ja oli siellä joku nainenkin ja baarissa Palo. Elokuvan loppuessa melkein jo toivoi, että tässä pääsisi niin sanotusti etuajassa kotiin, mutta viimeinen yllätys oli vielä luvassa.

Mustavalkofilmi vaihtui hyvin ysärinväriseen maailmaan ja ruutuun ilmestyi Speden viimeiseksi jäänyt elokuva Naisen logiikka. Elokuvan kuvaaminen on aloitettu alunperin vuonna 1991 Suomen elokuvasäätiön tuella, jätetty kesken ja tehty loppuun vuonna 1999 jotta saatuja tukia ei tarvitsisi palauttaa. Elokuva perustuu Spede Show'n Naisen logiikka -sketseihin ja filmissä näyttelevät Speden lisäksi Hannele Lauri, Simo Salminen ja Riitta Väisänen. Tullessaan ensi-iltaan elokuva pyöri Kinopalatsissa kaksi viikkoa ja sitä ei sittemmin ole ilmeisesti esitetty televisiossa saati saatu levitykseen ja tämä kertonee elokuvan laadusta paljon. Mies totesi, että yleensä väsyneenä naurattaa kaikki, mutta tämä ei oikeastaan naurattanut nytkään. Muistan hämärästi mystisen Tarzan-kohtauksen, jossa Simo Salmisella on yhtäkkiä makkara, todella pitkät helikopterikuvat siitä kun Spede ja Salminen kruisailevat Lauttasaaren tienoilla isolla moottoriveneellä ja jaanaavan dialogin. Että semmoinen. Lukekaa vielä vaikka tämä Kalle Kinnusen artikkeli vuodelta 2011 niin saatte lisätietoa.

Salista kömmimme ulos noin kymmentä yli 7 ja taivalsimme siitä juna-asemalle ja kotiin nukkumaan. Tavallaan oli uuvuttavaa ja olo on tällä hetkellä kulttuurikrapulainen, toisaalta elämys oli oikeasti aika hauska ja kiinnostava eikä näitä elokuvia olisi varmasti tullut katsottua koskaan ilman tätä tapahtumaa. Kiitos siis EKEK, KAVI ja Orion, ehkä me tullaan ensi vuonnakin?

Liikkuvaa kuvaa: Metsästäjä ja talvinen taistelu (2016)

Jos tarjoutuu mahdollisuus päästä elokuviin niin kyllähän se kannattaa käyttää. Kutsuvierasliput taskussa suuntasimme siis siipan kanssa katsomaan Metsästäjä ja talvinen taistelu -elokuvan ennakkonäytöstä, 3D:nä toki. Elokuvan edeltäjä Lumikki ja metsästäjä (2012) oli kummallakin näkemättä, mutta totesimme että se ei haitanne. Odotuksissa oli viihdyttävää fantasiamaustein höystettyä silmäkarkkia ja sitä paljolti myös saatiin.

Turhan pitkällä nimellä varustettu elokuva (englanniksikin hengästyttävä Huntsman: The Winter's War) lupaa mainosteksteissään kertoa, mitä tapahtui ennen Lumikin tarinan tapahtumia. Elokuvan alussa julma kuningatar Ravenna (Charlize Theron) saa herätettyä sisaren Freyan (Emily Blunt) uinuvat kyvyt ja Freya matkaa pohjoiseen perustamaan omaa valtakuntaansa. Freyan tavoitteena on kouluttaa lapsista itselleen taitavia sotureita, metsästäjiä, jotka tottelevat vain häntä ja joiden sydämeen ei mahdu tilaa rakkaudelle. Metsästäjistä keskeisimmät tässä elokuvassa ovat Lumikistakin tuttu Eric (Chris Hemsworth) ja Sara (Jessica Chastain).

Tähän asti elokuva toteuttaa lupaustaan kertoa tapahtumista ennen ensimmäistä elokuvaa, mutta hyppää sitten yllättäen Lumikin jälkeisiin tapahtumiin ja kertookin loppupeleissä enimmäkseen niistä. Juonessa kyllä pysyy silti kärryillä, joten se ei sinänsä haitannut, mainostus on vain hippasen harhaanjohtavaa. Keskiöön tarinassa muodostuvat sisarussuhteen valtapelit ja Ericin ja Saran yhteinen tarina. Mukana pyörii myös joukko kääpiöitä, osa ilmeisesti Lumikista tuttuja, örkkejä, taikapeili ja muita maagisia olentoja.

Myönnän avoimesti, että minusta on tullut kriittinen juonikatsoja. Teini-ikäisenä leffa olisi varmasti viihdyttänyt oikein mainiosti ja viihdytti se nytkin, mutta olisin muuttanut käsikirjoituksesta monia asioita ja etenkin muutamaa seikkaa naishahmojen ja ihmissuhteiden käsittelyssä. Paljon oli hyvääkin, lopussa oli muutama oikein oiva juttu ja tokihan sitä täytyi arvostaa kun Hemsworthin hahmo oli välillä hyvinkin tietoinen asioiden huvittavuudesta.

Metsästäjä ja talvinen taistelu luottaa pitkälti komeaan visuaalisuuteen. Maisemat ovat hienoja, taistelukohtaukset vauhdikkaita (välillä niinkin että en meinaa 3D-lasien kanssa pysyä perässä) ja digitekniikasta otetaan kaikki irti. Edellisestä kappaleesta voinette kuitenkin päätellä, että olisin mieluusti ottanut pois osan tästä satsauksesta ja sijoittanut sen esimerkiksi juonen viimeistelyyn. Näyttelijät, joiden kaarti on kyllä oikein mainio, hoitavat homman kotiin. Hemsworth on oikein symppis ja Bluntin roolityö kuningatar Freyana on melko kylmäävä.

Elokuva on miellyttävää silmäkarkkia ja viihdyttää sujuvasti, mutta ei tarjoa suuren suurta määrää pureksittavaa. Satuadaptaatioiden ja rempseän toiminnan suosijoille elokuva sopinee kuin nenä päähän.

Liikkuvaa kuvaa: Moulin Rouge! -sing-along + burlesque (Orion)

Valmiina laulamaan!

Olen ollut Moulin Rouge! -elokuvan fani nyt noin 14 vuotta ja nähnyt sen kymmeniä kertoja. Yläkouluaikoina saatoin herätä kymmenen aamuina seitsemältä ihan vain siksi, että ehtisin katsoa leffan ennen kouluun menoa. En ole kuitenkaan koskaan nähnyt tätä isolta kankaalta, joten elokuvateatteri Orionin julkistaessa sen tulevan kevään sing-along-ohjelmistoon oli lippuhankinta selvä.

Perjantaina 11.3. elokuvan lisäksi oli mahdollisuus myös päästä näkemään burleskia ennen elokuvaa, joten esityspäiväkin oli sillä selvä. Monella oli mitä ilmeisemmin samat ajatukset, mutta onneksi vikkeläsorminen siippa ehti hankkia meille liput ajatusta nopeammin ja homma oli asuvalintoja vailla selvä, olihan esitys jälleen kerran myös dress-along.

Ja sanottakoon että kannatti kyllä, ihan vain vaikka burleskiesitysten puolesta. Onnistuimme iskemään takamuksemme teatterin kakkosriville, joten näkymä esiityjiin oli erinomainen. Höyhenpuuhkat heiluivat, hansikkaita riisuttiin viettelevästi ja nähtiinpä niitä kuuluisia tasseleitakin. Siippa sai jopa käytännössä henkilökohtaisen demonstraation takamustasseleiden heiluttamisesta. Kiitokset upeille esiintyjille!

Itse elokuva lienee monelle lukijallekin tuttu. Nuori ja naiivi kirjailijanalku Christian (Ewan McGregor) muuttaa Pariisin kirjoittamaan rakkaudesta, tutustuu joukkoon Toulouse-Lautrecin (John Leguizamo) luotsaamia boheemeja ja löytää itsensä absintinhuuruisena iltana Moulin Rougen lehtereiltä. Nuori mies ihastuu tietenkin päätäpahkaa paikan tähteen, Satineen (Nicole Kidman), mutta kilpakosijana on rikas ja röyhkeä herttua (Richard Roxburgh) joka luottaa rahan voimaan. Saavatko rakastavaiset toisensa, onnistuuko kabareen muuttaminen teatteriksi ja voittaako rakkaus todella lopussa? Kaikenmoisen juonikähmäilyn ja salaisten tapaamisten ohessa kuullaan elokuvaa varten tuunattuja kappaleita sekä yksi originaali, eräs oma rakkauslaulusuosikkini, Come What May.

Sing-alongissa pääsi tosiaan laulamaan mukana ja avitteeksi sanatkin heijastettiin kankaalle. Täytyy myöntää, että vaikka katsontakertoja on takana monta ei kaikissa biiseissä laulaminen olekaan niin helppoa kuin luulisi. Komeaa ääntä katsomosta kuitenkin lähti ja mainio ringmaster Sampo Marjomaa (oivat juonnot ja illan luotsaus muutenkin, bravo) luotsasi hienosti läpi vaikeiden kohtien.

Omaa elokuvanautintoani varjosti puolivälissä päähän jysähtänyt migreeni, mutta tässä nyt sattui olemaan elokuva jota ei voinut jättää kesken. Kiitos Orion taas kerran loisteliaasta illasta!

Huhtikuun Moulin Rouge! -sing-alongeihin on muuten vielä tilaa, joten kipin kapin lippuostoksille siitä, oi boheemit toverini!

Riskillä leffaan - Finnkinon Mystery-näytöksistä

Mystery-näytöksiä markkinoidaan muun muassa tällaisella kuvalla. Kuva: Finnkino

Käyn nykyisin melko harvoin elokuvissa. Tarjontaa on niin paljon ja lippuhinnat kohonneet sen verran, että kynnys lähteä on suuri. Mikä elokuva kannattaa mennä katsomaan teatteriin, jos sen kuitenkin näkee pian streamauspalvelun kautta kotitelkkarista? Kulutan kuitenkin katsomon penkkejä mielelläni, joten Finnkinon viime vuonna lanseeraamat Mystery-näytökset ovat olleet itselleni sopivan stressitön vaihtoehto.

Ensimmäistä kertaa testasimme konseptia viime marraskuussa. Silloin elokuvana oli Spielbergin uusin raina Vakoojien silta, jossa pääosaa esittää Tom Hanks. Mystery-näytöksessä sen pääsi näkemään 10 päivää ennen virallista Suomen ensi-iltaa. Kylmän sodan keskelle panttivankineuvotteluihin joutuvasta vakuutusjuristista kertova elokuva oli kiinnostavaa katsottavaa. Kerronnaltaan se oli mukavan kiihkoton (eli ei siis sortunut tarpeettomaan ylidramaattisuuteen) ja Hanks vain paranee vanhetessaan. Muutoin elokuvaa ei olisi varmaan leffassa tullut katsottua, mutta eipä harmittanutkaan. Vakoojien silta oli perusvarmaa jenkkidraamaa ja varmaan solahti mukavasti monen katselumakuun.

Toinen kerta Mystery-näytöksen parissa koitti eilen ja mies veikkasi edellisen kerran perusteella elokuvaksi tänään ensi-iltaan tulevaa Spotlightia. Yllätys olikin suuri, kun valkokankaalla alkoi pyöriä noin kolmen viikon päästä ensi-iltansa saava kuuden Oscarin ehdokas Carol. 1950-luvulle sijoittuva ihmissuhdedraama kahden naisen (Cate Blanchett ja Rooney Mara) suhteesta yhteiskunnan paheksuvan katseen alla oli kaunista katseltavaa, joskin paikoin hieman hidastemponen. Lisäksi se oli aikamoinen loikka helpostipureskeltavasta vakoojatrilleristä ja hyvä näin.

Moni ei kuitenkaan ollut kanssani samaa mieltä siitä, että elokuva oli hyvä valinta. Finnkino avasi nimittäin eilen omalla sivullaan keskustelun siitä, mitä mieltä Mystery-valinnasta oltiin ja ainakin aluksi palaute oli murskaavaa. Elokuvaa parjattiin ja osa tuntui olevan järkyttynyt siitä, miten  K12-leimalla varustetussa elokuvassa voitiin esimerkiksi näyttää naisten välistä seksiä, sillä katsomossa oli myös lapsia. Usea myös totesi, että ei aio osallistua tapahtumaan uudelleen.

Onneksi mukana oli myös vastakkaisen mielipiteen edustajia, joihin itsekin ja myös seurana ollut mieheni kuulumme. Mystery-näytöstä mainostetaan Finnkinon sivuilla seuraavasti:

Etsitkö uudenlaista elokuvaelämystä? Oletko valmis haastamaan elokuvan katsomiskokemuksen? 

Tervetuloa Mystery-näytökseen, jossa näet ensimmäisten joukossa pian kaikkien huulilla olevan puheenaiheen. Elokuvaa emme paljasta, mutta viihtyminen on taattua.

Itse olen tulkinnut tämän siten, että vastaan voi tulla mitä tahansa. Viihtymistakuu on tosin riskialtis ilmaisu, koskaan ei voi tietää pitääkö yleisö elokuvasta varmasti, mutta itse olen valmis haastamaan omat ennakkoajatukseni ja katsomaan elokuvia, joita en muuten välttämättä näkisi. On todella sääli, jos palautteen vuoksi Finnkino alkaa muuttaa linjaansa mysteerielokuvia valitessaan ja valikoimaan tulisi vain ns. helpostinieltävää valtavirtaa tai lopettaisi näytökset kokonaan.

Keskustelimme asiasta pitkään siipan kanssa ja ryhdyimme miettimään miten tästä voisi jatkaa. Itse haluaisin mennä Mystery-näytöksiin yllättymään ja kokemaan jotain, mitä en muuten välttämättä isolta kankaalta katsoisi. On ihan ok, jos elokuva ei aina natsaisi omaan katselumakuuni, koska eihän sitä voi kukaan ennakkoon taata. Sen sijaan moni tuntuisi haluavan mennä Mystery-näytökseen katsomaan jotain perusvarmaa, joka ei ainakaan suututa tai paheksuta ja jonne mukaan voisi mahdollisesti ottaa myös lapset.

Mies ehdotti tähän rinnakkaista Mystery-konseptia, jonkinlaista "perhemysteerielokuvaa". Elokuva valittaisiin siten, että mukaan voisi huoletta ottaa myös lapset eli kyseessä voisi olla esimerkiksi seikkailuelokuva. Tällainen elokuva olisi esimerkiksi viime toukokuussa näytetty Tomorrowland. Toki nykyäänkin Mystery-elokuvasta voi päätellä jotain Finnkinon tunnisteiden perusteella, Carolissa nämä olivat ikäraja (12) ja sisältömerkinnät "sisältää seksiä" ja "voi aiheuttaa ahdistusta" (ks. alla), mutta jos nämä jättää huomiotta voi edessä olla yllätys eikä aina mieluinen.

Kuvakaappaus Finnkinon sivuilta otettu 29.1.2016.

Henkilökohtaisesti toivon Finnkinon jatkavan Mystery-näytösten suhteen vaihtelevaa linjaa, jotta elokuviin voi todella mennä yllättymään. Kiitos konseptin tuomisesta Suomeen!

Oletko itse käynyt Mystery-näytöksissä? Oletko tykännyt? Mitä ehdotuksia sinulla olisi Finnkinolle jatkon suhteen?

Liikkuvaa kuvaa: Grease sing-along (Orion)

Tällä kertaa esitys ei ollut virallisesti dress-along, mutta kuinka usein sitä pääsee käyttämään punaista nahkatakkia?

Grease on yksi niistä musikaaleista, joihin rakastuin palavasti ollessani yläasteella ja eläessäni ensimmäistä musikaalihuumaani. Tarttuvat biisit ja elokuvan estetiikka miellyttivät ja musikaali onkin tullut vuosien saatossa katsottua useamman kerran. Mahdollisuutta nähdä elokuva valkokankaalla ja kaiken lisäksi sing-along versiona ei siis voinut sivuuttaa.

1950-luvun amerikkalaiseen lukioon sijoittuvan musikaalin juoni lienee monelle tuttu. Danny (John Travolta) ja Sandy (Olivia Newton-John) viettävät romanttisen kesän yhdessä, mutta tiet eroavat syksyn koittaessa. Sattumoisin Sandy kuitenkin muuttaa samaan kaupunkiin ja yllätys on suuri kun nuoret törmäävät koulussa. Danny ei kuitenkaan voi tipauttaa kovan jätkän rooliaan kavereiden edessä ja rakkauteen tulee ryppyjä. Kaikenmoista sutinaa ja säätöä on myös kaveripiirin parissa.

Huomasinpa taas, että musikaalien juonien kirjoittaminen on joskus ihan hirveän vaikeaa koska kaikki kuulostaa kököltä! Esimerkiksi Wikipedian juonikatsaus on aika hulvaton. Pointtina kuitenkin on, että musikaalin myötä käydään läpi teinien ylä- ja alamäkiä ja lopulta kaikki on tietysti hyvin.

Orionissa näyttettiin Greasesta erityistä sing-along-versiota, jossa tekstitykset olivat ainoastaan lauluissa. Yleisön innostamiseksi paikalla oli pestettu laulunjohtajiksi Sampo Marjomaa ja Molly Moonstone, mutta hirveästi ylimääräistä innostusta ei oikeastaan edes tarvittu. Laulu nimittäin raikasi kovaa ja innostunut yleisö antoi itselleen aplodit jokaisen biisin jälkeen. Täytyy sanoa, että se oli aika mahtavaa.

Rasvismies mukana.

Kokonaisuutena sing-along-reissu oli ilahduttava. Porukka oli innolla mukana laulamassa, moni oli pukeutunut elokuvan tyyliin sopivasti ja tunnelma oli hyvä. Ainoan miinuksen antaisin itse elokuvakopion valmistajille, sillä laulujen tekstittäjät olivat selvästi innostuneet hieman liikaa käytetyn ohjelman erikoisominaisuuksista ja valkokankaalla nähtiin biisien aikana mystisiä sydämiä, puhekuplia ja vaikka mitä. Ihan tavallinen teksti ja pomppiva pallo olisivat riittäneet meikäläiselle, mutta saatiinpahan siitä ylimääräistä huumoria.

Kiitos siis Orion taas mahtavan tapahtuman järjestämisestä! Innolla odotamme marraskuuta ja Pienen merenneidon sing-along-esitystä.

Vuoden kolmas Grease sing-along on Orionissa la 28.11.

Marraskuun sing-along-esitys on jo loppuunmyyty, mutta lippuja halajavien kannattaa kärkkyä facebookin tapahtumasivulla. Yleensä hajalippuja vapautuu myyntiin esityspäivänä tai sen lähettyvillä. Orion myös selvittää lisänäytöksen mahdollisuutta, joten kannattaa olla kuulolla muutenkin!

Ingmar Bergman: Persona

Viime vuoden marraskuussa Kansallisteatterin lavalla nähty Persona nostatti niin paljon kysymyksiä, että päädyin varaamaan tekstin kirjastosta. Ingmar Bergmanin Persona (Norstedts, 1966) ei tosin ole varsinainen näytelmäteksti, vaan enemmänkin käsikirjoitus elokuvaa varten tai elokuvasta.

- Att ha något att tro på. Att utträtta något, att tycka att ens liv har mening. Sånt tycker jag om. Att hålla fast vid något orubbligt, vad som än händer. Det tycker jag, att man ska. Att betyda nånting för andra människor. Tycker du inte det också?

Näyttelijätär Elisabet Vogler on lopettanut puhumisen, mutta muuta terveydellistä vikaa hänestä ei löydy. Lääkäri lähettää taiteilijan merenrantahuvilalleen nuoren hoitajan, Alman, kanssa. Elo huvilalla on rauhaisaa ja Alma alkaa vähitellen kertoa Elisabetille elämästään yhä enemmän. Elisabetin oma tarina aukeaa vain lyhyiden välähdysten kautta. Lopulta tarina päätyy konfliktiin ja sen kautta (avoimiksi jätettyihin) kysymyksiin. Mitä todella tapahtui jää ainakin osittain katsojan (tai lukijan) itse päätettäväksi.

Tekstin luettuani olen edelleen hieman hämilläni, mutta toisesta syystä kuin viimeksi. Tällä tavalla koettuna tarina nimittäin avautui minulle aivan eri tavalla ja sai tulkinnan kääntymään päälaelleen. Sanoissa huomasin keskittyväni enemmän Almaan, mikä toki on luonnollista kun Elisabet ei juuri puhu eikä tekstimuodossa pääse persoonansa kanssa niin vahvasti esiin. Esipuheessaan Bergman kutsuu lukijan tulkitsemaan tarinaa haluamallaan tavalla, vapauttavaa.

Oli myös mukava lukea pitkästä aikaa jotain ruotsiksi. Bergmanin teksti on selkeää ja poljento mukava, osan sanoista tosin hypin yli kun en viitsinyt kuljettaa sanakirjaa mukanani. Mukaanpääsyä tarinaan kieli ei siis vaikeuttanut, vaan toi sen tavallaan jollain tavalla myös lähemmäksi.

Oli miten oli, olen joka tapauksessa sitä mieltä että Persona on hieno teos. Edelleen jossain määrin ymmärrystäni pakoileva, mutta kuitenkin. Pitäisiköhän tässä vielä katsoa se elokuvakin, en koe olevani vielä kyllästynyt tarinaan?

Ingmar Bergman: Persona
Norstedts, 1966. 95 s. + kuvaliite

Liikkuvaa kuvaa: Me Rosvolat (2015)

Kuva: Kinoproduction Oy

Siri Kolun Me Rosvolat -sarjassa on ilmestynyt jo viisi teosta ja nyt joukon jatkoksi saadaan myös elokuva. Elokuva saa ensi-iltansa tänään perjantaina 27.3. Itse pääsin katsomaan elokuvaa Helsingin kutsuvierasnäytökseen jo tämän samaisen viikon tiistaina.

Kesäisissä tunnelmissa kuvattu filmi kertoo, kuinka 10-vuotias Vilja Vainisto kaapataan vahingossa Rosvoloiden perheen matkaan. Vähitellen Vilja tutustuu kidnappaajinsa, oppii paljon rosvoelämästä ja pääsee mukaan rosvolympialaisiin. Kannoilla kulkee isä, joka yrittää löytää tyttärensä tai Viljan mielestä ainakin kadonneen rahakokoelmansa. Pääosassa on kuitenkin Rosvolan perheen ja Viljan matka pitkin Suomen maanteitä.

Me Rosvolat -elokuva yhdistelee taitavasti sarjan ensimmäisen ja toisen kirjan juonikuvioita ja tapahtumia sekä lisää sekaan hieman omia mausteitaan. Aikaan on saatu varsin toimiva kokonaisuus, joka jaksaa kiinnostaa myös kirjaa lukenutta (aikuista) katsojaa. Muutoksista ihmettelin itse eniten kirjasta tuttujen sanojen muutoksia: merkkirikos oli vaihtunut merkkirosvoukseksi ja rosvopäivät rosvolympialaisiksi. Erityisesti merkkirikosta jäin jollain tasolla kaipaamaan, mutta toisaalta on tavallaan toimivaa luoda tiettyä pesäeroa alkuteoksiin.

Roolitus on elokuvassa onnistunut. Rosvovanhempina nähdään Kari Väänänen ja Lotta Lehtikari, ja mukana matkaavana Kulta-Petenä Jussi Vatanen. Parhaiten mielestäni elokuvassa onnistuvat kuitenkin upeat lapsinäyttelijät. Sirkku Ullgrenin, Ilona Huhdan ja Mio Määtän muodostama kolmikko näyttää ja kuulostaa luontevalta ja onnistuu hienosti välittämään ystävyyden ja rohkeuden tunteita valkokankaalta katsomoon. Erityisesti Huhdan suoritus tiukkailmeisenä Helenä vakuutti.

Hele ja Vilja. Kuva: Kinoproduction Oy

Kokonaisuutena Me Rosvolat on herkullisen kesäinen road movie. Hiekkatiet pöllyävät, karkkipussit ovat valtavia ja heittokahvat heilauttavat innokkaan rosvon saaliin kimppuun. Rosvoloiden perhe on kaiken kohelluksen keskellä tavattoman lämminhenkinen porukka, eikä heistä oikein osaa olla pitämättä. Sympatiaa sai minulta kuitenkin myös kopo-isä Jussi. Puvustus on onnistunut, Vainistojen kliseinen kesälookki on hyvässä kontrastissa Rosvoloiden sekalaisen vaatekavalkadin kanssa.

Ikärajaksi elokuvalle on asetettu 7. Mitään kovin pelottavaa ei elokuvassa tapahdu, mutta esimerkiksi alun jännittävät tunnelmat aiheuttivat ennakkonäytöksessä eräässä suositusikärajaa nuoremmassa katsojassa kovan pelkoreaktion. Tämä on toki lapsikohtaista. Pääosin tunnelma on kuitenkin lämpimän humoristinen. Toki elokuvassa myös käsitellään hyvin perheen merkitystä ja lasten ja vanhempien suhdetta, välillä kipeästikin, ja se toivottavasti jää myös katsojien mieleen.

Tulisipa jo kesä ja parhaat rosvouskelit! Lisää hanaa!

Elokuvasta ovat kirjoittaneet jo ainakin Amma (joka haastatteli myös näyttelijöitä) ja Susa (jonka jutussa mukana 5- ja 7-vuotiaiden poikien mielipiteet).

Liikkuvaa kuvaa: Birdman (2014)

Nihkeä maanantaipäivä sai aikaan spontaanin päätöksen lähteä elokuviin. Edellisyönä Akatemia oli kaikessa komeudessaan palkinnut Birdmanin vuoden parhaana elokuvana, joten pitihän tätä ihmettä lähteä katsomaan. Näköjään aika moni muukin oli tullut samoihin aatoksiin, varauskartassa tyhjähköltä näyttänyt Kinopalatsin viitossali täyttyi nimittäin melkein kokonaan.

Birdmanissa Riggan Thomson (oiva Michael Keaton), elähtänyt supersankaritähti, on järjestänyt viimeisillä rahoillaan Broadwaylle teatteriversion Raymond Carverin novellista Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Ensi-ilta lähestyy, tuotanto kipuilee ja näyttelijävalinnat pännivät. Toiseen miespääosaan saadaan onneksi kuin taivaanlahjana kusipäinen Mike Shiner (Edward Norton) ja näytelmän tekoa voidaan jatkaa naisnäyttelijöiden (Naomi Watts, Andrea Rideborough) kanssa. Taiteellisilta erimielisyyksiltä ei kuitenkaan säästytä, budjetti paukkuu ja Riggan pohtii että olisiko sittenkin pitänyt olla vain Birdman. Niin ja sitten on vielä huumekoukusta parantuva tytär Sam (Emma Stone), jonka kanssa Riggan ei oikein osaa olla.

Tällainen premissi siis, mutta oikeasti elokuva on paljon kiinnostavampi kuin tuo tuossa yllä kuvaamani. Kaikkiaan Birdman kommentoi hienosti julkisuuskulttuuria, teatterin tekemistä ja nälvii vähän supersankarielokuvia. Kovin lempeästi silti. Hieman mietin, että mahtaako kuuluisien supersankariroolien tekijöiden namedroppailu tehdä elokuvan vuosien saatossa vanhentuneeksi, mutta onneksi päätarina kyllä kantaa. Hienoimpia kohtauksia oli joka tapauksessa Rigganin ja katkeroituneen teatterikriitikko Dickinsonin (Lindsey Duncan) keskustelu kritiikistä ja teatterin tekemisestä.

Elokuva on ihan huikean hienosti kuvattu, koko homma tuntuu olevan yhtä kamera-ajoa ja kohtaukset soljuvat toistensa lomaan kauniisti. Lisäksi juoni rullaa nätisti ja näyttelijät ovat hirmuisen hyviä rooleissaan. Erityisesti pidin juuri Keatonista, vaikka muutkin kantavat hahmonsa kunnialla. Rigganissa on kuitenkin jotain idioottimaista haavoittuvuutta ja sympaattisuutta, että ei voinut olla pitämättä vaikka välillä tekikin mieli vähän sanoa järkeviä miekkoselle.

Lopusta kiisteltiin miehen kanssa junassa, oltiin vähän eri mieltä että mitä siinä tapahtui. Mutta oli miten oli, hieno leffa tämä oli. Hauska, surullinen, viisas ja nätti, sopivasti nyrjähtänyt. Kannatti käydä.

Liikkuvaa kuvaa: Kaiken teoria (2014)

Working Title Films.

Sähköpostin jokseenkin pakkomielteinen tsekkailu tuottaa toisinaan tuloksia. #kirja-sivusto lähestyi viestillä, jossa nopeimmille oli tarjolla lippupaketteja muun muassa Stephen Hawkingista kertovaan Kaiken teoria (A Theory of Everything) -elokuvaan. Salamannopea sähköpostittelu tuotti tuloksia ja painuimme sitten muutamaa päivää ennen ensi-iltaa järjestettyyn kutsuvierasnäytökseen.

Elokuva perustuu Hawkingin ensimmäisen vaimon Janen elämäkertaan Traveling to Infinity: My Life With Stephen. En itse ole kirjaa lukenut, mutta tätä myötä sekin alkoi kiinnostaa. Lähdeteoksensa mukaisesti elokuva alkaa Hawkingin tohtoriopintojen ajasta Oxfordissa ja päättyy jonnekin avioliiton loppumetrien tienoille. Pääasiallisesti elokuvassa käsitellään parisuhdetta ja toisaalta sen vaikeutta: vahvatahtoiset ihmiset päättävät yhdessä taistella Hawkingin sairautta vastaan, vaikka ennusteet ovat huonoja ja taudin pysäyttämätön eteneminen on tiedossa. Samalla seurataan Hawkingin uraa väitöskirjan julkaisusta kohti maailmanmainetta. Hawking näyttäytyy päättäväisenä hahmona, jolla kuitenkin on omat heikkoutensa ja toisaalta humoristiset piirteensä. Vakavan sairauden rinnalla mielen vahvuus näyttäytyy vaikuttavana.

En tiedä kuinka suuri osa elokuvan kohtauksesta oli kuvauksellisuuden tai muun elokuvallisuuden vuoksi dramatisoitu oikeasta elämästä poikkeavaksi, mutta itse koin Kaiken teorian lämminhenkisenä elämäkertaelokuvana. Eddie Redmayne tekee tavattoman hienon roolisuorituksen kosmologina, joka ei suostu luovuttamaan kehoa rappeuttavan sairauden edessä. Redmayne vaikuttaa humaanilta ja samalla tavattoman fiksulta ja näyttää hämmentävän paljon Hawkingilta itseltään. Tästä on luonnollisesti kiittäminen varmasti myös elokuvan maskeeraustiimiä. (Redmayne muuten voitti roolistaan juuri BAFTAn eli suoritusta arvostetaan myös yleisesti.)

Ei sillä, Redmaynen vierellä Jane-vaimoa esittävän Felicity Jonesin roolisuoritus on oikein mainio sekin. Jones on voimakastahtoinen ja omapäinen nainen, joka ei kuitenkaan ole epäinhimillisen täydellinen vaan hyvin ihmismäinen roolissaan. Kerronta myös tuntuu jotenkin kaiken puolin rehelliseltä: Hawking ja tämän ensimmäinen vaimo esitellään toki kauniisti mutta ei sievistellen. Omista tavoitteista luopuminen toisen vuoksi ei ole helppoa kellekään eikä rakkauskaan kanna aina kaiken yli.

Kokonaisuutena Kaiken teoria oli hyvin brittiläinen, kauniisti kuvattu ja lempeästi itseään kantava elokuva. Katsomisen arvoinen, jos Hawking tai hyvät elämäkertaelokuvat ylipäätänsä kiinnostavat.

Myös Norkku oli katsastamassa leffaa ennakkoon ja olipa lukenut tuon Jane Hawkingin kirjankin!

Liikkuvaa kuvaa: Aladdin (1992/1993)

Kuva elokuvasta, copyrightit Walt Disneyn siis.

Elokuvateatteri Orion ja KAVI tekevät kulttuuritekoja viikottain näyttämällä vanhoja elokuvia järkevillä lippuhinnoilla. Tällä hetkellä käynnissä olevassa Vesa-Matti Loiri 70 vuotta -sarjassa näytettiin luonnollisesti myös vuonna 1992 ilmestynyt Disneyn animaatioelokuva Aladdin. Jos joku nyt ei tiennyt, niin Loirihan ääninäyttelee elokuvassa Hengen roolin ja sen verran hyvin, että on saanut siitä Disneyltä erityismaininnan. Kaiken muun lisäksi Aladdin kuuluu omaan Disney top 3 -listaukseeni, joten lähdimme tätä klassikkoa katsomaan äidin (joka on suuri Aladdin-fani) ja miehen (sama juttu) kanssa.

Tuhannen ja yhden yön tarinoihin löyhästi perustuvassa tarinassa köyhä katupoika Aladdin löytää suurvisiiri Jafarin tahattomalla avustuksella taikalampun Ihmeiden onkalosta. Lampusta löytyy Henki ja Hengeltä saatavilla kolmella toivomuksella Aladdinin olisi mahdollista päästä naimisiin ihanan prinsessa Jasminen kanssa. Naimakumppanin kun pitää tietenkin olla prinssi. Ja kuten ehkä tiesittekin tämä ei Jafarin mielestä ole kovin hyvä juttu, hän kun haluaisi lampun ja tietysti myös sulttaaniksi, joten mutkia on matkassa mutta loppu hyvin kaikki hyvin.

Elokuvan loppuessa ensimmäinen ajatus oli, että enpä muistanut tämän elokuvan olevan näin hyvä. Siis tottahan toki se on ilmestynyt siihen "vanhaan hyvään aikaan" kun animaatiot olivat hienoja ja plaaplaa, mutta että silti näin hyvä. Ensinnäkin Aladdinin muistin olevan enemmän vässykkä, mutta lopussahan jätkä oikeasti näyttää olevansa se hiomaton timantti. Ja Jasminessa oli enemmän potkua kuin muistin, vaikka naimisiin ollaankin menossa kahden päivän tuntemisen jälkeen. Kuitenkin neiti oli sitä mieltä, että ei nyt ihan kenen kanssa tahansa voi mennä vihille ja pompöösit kosiomiehet ovat arvottomia.

Suomidubbausta ei ole muutenkaan turhaan palkittu, sillä se tosiaan on hyvä. Vesa-Matti Loiri, kuten tuolla alussa mainittiin, vetää roolissaan hyvin vertoja alkuperäisen ääniraidan Robin Williamsille. Lisäksi Jafarin kylmänä äänenä kuultava Jarkko Rantanen ja vähintään yhtä mainio Seppo Pääkkönen Jagona, siinä vasta parivaljakko. Oli myös ilo nähdä elokuvasta sensuroimaton versio, uudella dvd:llä ensimmäisessä kappaleessa hiki käy kainaloon vaikka alkuperäisessä se menee korvat pois leikataan aina muukalaisten, se luo kotoisen tunnelman. Ihan turha poisto.

Muutenkin oli hienoa nähdä nimenomaan se vanha versio kelavaihtoineen ja toisinaan epätasaisine kuvineen, oli siinä tunnelmaa. Kiitos Orion, kiitos KAVI. Se on kuin yööö...

Liikkuvaa kuvaa: Pulp: a Film about Life, Death & Supermarkets (2014)

Kuva: Nat Urazmetova

Rakkautta & Anarkiaa -festivaalit hyppäsivät taas eteen puskista enkä ollut yhtään ehtinyt valmistautua. Onneksi mies oli ja tuli nähtyä edes tämä yksi elokuva eli avajaispäivänä(kin) näytetty Pulp: a Film about Life, Death & Supermarkets (2014). Dokumenttimainen elokuva taltioi Pulpin jäähyväiskeikkaa Sheffieldissä joulukuussa 2012 kertoen samalla myös kaupungin asukkaista ja yhtyeen faneista.

Pulp ei ole itselleni mitenkään erityinen bändi. Toki tiedän kappaleet Common People ja Disco 2000, mutta ikäluokaltani lienen väärä kuuluakseni todellisten Pulp-fanien joukkoon. Fanittamattomuus ei kuitenkaan haitannut elokuvan katselukokemusta, sillä meininki oli sen verran lämminhenkistä että siihen pääsi helposti sisään.

Parasta antia elokuvassa olivat joka tapauksessa Sheffieldin asukkaat, joita kuvattiin keikkapäivänä ympäri kaupunkia. Filmillä tavataan muun muassa sympaattinen lehtimyyjä Terry, kaksi lasta jotka eivät voi uskoa tuuriaan päästessään elokuvaan sekä oma suosikkini, vanha rouvashenkilö joka toteaa että elämä on aivan liian lyhyt tuhlattavaksi. Ja sen jälkeen vetää pitkät sauhut tupakasta. Mahtava rouva.

Itse keikka, josta nähtiin pätkiä siellä täällä dokumentin lomassa, vaikutti monelle siellä olleelle unelmien täyttymykseltä. Sali oli täysi ja show näyttävä, iästään huolimatta bändi soitti tunteella ja erityisesti Jarvis Cocker heilui lavalla kuin heinämies. Että jos jäi bändin viimeiseksi, niin ei tainnut olla huono.

Elokuvan jälkeen ohjaaja Florian Habicht ja Pulpin rumpali Nick Banks kertoivat vielä elokuvan teosta ja vastailivat yleisön kysymyksiin. Ilmi kävi muun muassa se, että Banks on bändin jäsenistä ainoa, joka edelleen asuu Sheffieldissä. Jouduimme valitettavasti livistämään kesken haastattelun juna-aikataulujen vuoksi, mutta hyvä fiilis jäi kuitenkin.

Richard C. Morais: Herkullinen elämä (kirjana ja elokuvana)

Oi Ranska ja ranskalainen ruoka. Tässä escargots Le Petit Chatelet'ssa.

Blogatin kautta sähköpostiin pärähti taas kampanjaa, tällä kertaa koskien Richard C. Moraisin Herkullinen elämä -kirjaa (WSOY, 2012) ja siitä tehtyä elokuvaa joka tulee ensi-iltaan huomenna 29.8. Mietin, että viitsiikö sitä nyt ottaa lisää luettavaa lukupinoon mutta elokuvan yhtenä tähtenä komeileva Helen Mirren käänsi pääni ja tässä sitä nyt ollaan.

Herkullinen elämä vie lukijan ravintolamaailman syövereihin. Hajin perhe joutuu traagisten tapahtumien seurauksena muuttamaan pois Intiasta ja päättää lähteä etsimään onneaan Eurooppaan. Kylmä Iso-Britannia ei tuo onnea perheelle, joten matka jatkuu Ranskaan ja lopulta Hajit asettuvat Lumiéren kylään, jonne he perustavat intialaisen ravintolan. Perheen poika Hassan päätyy ravintolan pääkokiksi, mutta uusi ravintola ei suinkaan ilahduta rouva Mallorya, joka pitää tien toisella puolella hienostunutta hotelliravintolaa Le Saule Plereuria. Ravintoloiden välille syntyy kränää, mutta vähitellen hommassa alkaa olla jo molemminpuolista arvostusta ja loppuu jääköön lukijan koettavaksi.

Kirjan takakannessa sitä kehuu arvostettu kokki Anthony Bourdain ja mikä ettei, kirja tuntuu antavan varsin realistisen kuvan ravintolamaailmasta (ainakin jos sitä vertaa Bourdainin omaan Kitchen Confidentialiin). Vaikka ensisijaisesti kirjassa kerrotaan Hassanin tarinaa, on ruoka vähintään yhtä suuressa osassa kuin miehen kasvutarina. Ranskalaisen ruoan ystävänä myös haikailin kovasti kirjassa esiteltyjen ruokalajien perään ja toisaalta houkuttelemaan alkoi myös intialainen cuisine.

Herkullinen elämä toimii hyvin hyvän mielen ruokaromaanina. Loppupuolella kirja vaipuu hieman surullisempiin sävyihin ja komiikkaa on vähemmän, mutta toisaalta lopputulos on kuitenkin valoisa kuten arvata saattaa. Leppoisa kirja siis.

***

Tapojeni vastaisesti kävin kuitenkin katsomassa elokuvan ennen kuin olin lukenut kirjan kokonaan. Aikataulu nyt vain meni hieman sekaisin, tässä tapauksessa se ei silti välttämättä haitannut laisinkaan. Elokuva oli nimittäin sen verran erilainen kuin kirja, että varsinaista spoilaantumista ei päässyt tapahtumaan. Ohjaaja Lasse Hallström on valikoinut kirjasta herkullisimmat osiot ja muokannut niitä mielensä mukaan saaden aikaan sympaattisen hyvänmielenelokuvan.

Lyhyesti sanottuna Herkullinen elämä oli, miestäni lainaten, gastronomista erotiikkaa. Ruokakohtauksissa käytettiin paljon lähikuvia ja hidastuksia. Esimerkiksi kohtaus jossa rouva Mallorya esittävä Helen Mirren ja Hassanin roolissa nähty Manish Dayal valmistavat omelettia, oli ruoanlaiton ihannoinnissaan lähes huvittava. En siis suosittele katsomaan elokuvaa nälkäisenä.

Hallström oli myös lisännyt käsikirjoittaja Steven Knightin kanssa elokuvaan lisää romantiikkaa ja huumoria ja muuntanut Hassanin kasvutarinan varsin erilaiseksi mutta suloiseen elokuvaan sopivaksi. Kirjan surulliset pohjavireet jäivät vain sivunuoteiksi ja esimerkiksi perheen alkutaival Intiassa jätettiin lähes kokonaan käsittelemättä. Ratkaisu ei kuitenkaan ole välttämättä huono, sillä nyt elokuva toteuttanee tehtävänsä saaden katsojat hyvälle mielelle.

Roolitus on oikein onnistunut. Aina ihastuttavan Mirrenin ja taitavan Dayalin lisäksi mieleen jäivät muun muassa Hassanin isän roolissa nähty mainio Om Puri ja suloinen Charlotte Le Bon Margueriten roolissa. Margueriten hahmosta olisi kyllä minun ja miehen mielestä voinut saada irti enemmänkin, sillä nuoressa ranskattaressa oli kyllä potkua.

Kirja ja elokuva olivat siis molemmat leppoisia välipaloja, hyvää mieltä aiheuttavia ja nälkää kasvattavia. Pitäisiköhän avata taas se ranskalainen keittokirja, oui?

Myös Pihin naisen elämää -blogissa oli luettu kirja ja katsottu elokuva, siellä elokuvasta pidettiin enemmän.

Sekä elokuvan että kirjan tarjosi Nordisk Film.

Richard C. Morais: Herkullinen elämä (The Hundred-Foot Journey, 2008)
WSOY, 2012. / BON-pokkari, 2014. 336 s.
Suomentanut: Marja Helanen
Kansi: Dreamworks II Distribution CO.

Herkullinen elämä / The Hundred-Foot Journey.
Ensi-ilta Suomessa 29.8.2014

John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe (kirjana ja elokuvana)

John Greenin romaanista Tähtiin kirjoitettu virhe (WSOY, 2013 / elokuvapainos 2014) aiheutti jonkinlaisen sensaation ilmestyessään alkukielellä vuonna 2012. Itse lähinnä törmäilin kirjan englanninkieliseen kanteen milloin missäkin, mutten tutkinut sen tarkemmin mistä on kyse. Nyt tarjoutui kuitenkin kätevä mahdollisuus sekä lukea kirja että nähdä pian ensi-iltaan tuleva elokuva, joten tartuin tilaisuuteen.

"Minähän kerroin jo. Sain diagnoosin kun - "

"En tarkoittanut syöpätarinaasi vaan omaa tarinaasi. Kiinnostuksen kohteet, harrastukset, intohimot, oudot pakkomielteet ja niin edelleen."

"Ai", minä sanoin.

"Älä vain sano, että kuulut niihin ihmisiin jotka muuntuvat sairaudekseen. Tunnen niitä jo aivan liikaa. Se on masentavaa. Niin kuin syöpä olisi kasvava bisnes. Joka vie ihmiset. Mutta sinä et varmasti ole antanut sen voittaa ennen aikojaan."

Kirja kertoo kahden nuoren syöpäsairaan, Hazelin ja Augustuksen tarinan. Hazel ja Gus tapaavat vertaisryhmätapaamisessa ja tutustuvat yhteisen ystävänsä Isaacin kautta. Ystävyys syvenee vähitellen ja Hazel saa myös Gusin kiinnostumaan suosikkikirjastaan, Viistoa valoa. Syöpäennusteiden kanssa eläminen ei kuitenkaan ole mitään ruusuilla tanssimista ja molemmat tuntuvat tietävän, että tästä on otettava kaikki irti. Ja sen enempää en sitten juonesta sanokaan.

Internetissä kuullut huhut lupailivat, että tarina aiheuttaisi hillittömiä itkukohtauksia. Kirjan kohdalla on myönnettävä, että silmät vain hieman kostuivat. Tokihan tarina oli surullinen ja koskettava, mutta ehkäpä osasin varautua pahimpaan. Tai sitten minusta vain on tullut kyyninen.

Tästä huolimatta kirja oli oikein hyvä. Se ei sortunut mielestäni ylenmääräisiin kliseisiin ja voisin ajatella, että Green onnistuu kuvaamaan syöpäsairaiden nuorten arkea varsin realistisen oloisesti (tämä siis täysin mututuntumalla sanottuna). Toki fiktiiviseen tarinaan mahtuu myös uskomattoman oloisia käänteitä, mutta perustarinan tasolla pysytellään jalat maassa. 

Green kirjoittaa elämästä, kirjoista ja nuorista kauniisti. Kirjaa on helppoa lukea ja Bützowin käännös tuntuu toimivan. Jännityksellä jään odottamaan, mitä elokuva tuo tullessaan.

John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe (The Fault in Our Stars, 2012)

WSOY, 2013/2014. 244 s.

Suomentanut: Helene Bützow

***

"Anteeksi, mutta voisitko kertoa mitä elokuvaa tuolla salissa näytettiin kun kaikki tulevat sieltä itkien pois?"

Periaatteessa koko elokuvakokemuksen voisi tiivistää lyhyesti tähän kysymykseen, jonka Kinopalatsin aulassa ollut mieshenkilö minulle esitti. Sanottakoon elokuvasta silti muutama sananen.

Ensinnäkin totean, että elokuva-adaptaationa tämä oli minusta varsin mainio. Juonta oli editoitu mielestäni kerrankin fiksuista kohdista ja kirjan tunnelma säilyi hyvin. Toiseksi elokuvan pääparia esittäneet Shailene Woodley ja Ansel Elgort olivat hurmaavia ja aidonoloisia. (Myönnän tosin hetken miettineeni, onko Elgort minusta Augustuksen näköinen, mutta päädyin myöntymään.)

Sivurooleissa nähdään myös hyviä suorituksia. Laura Dern tekee jälleen kerran hyvän äitiroolin (hieman kuin I am Samissa) ja Isaacia näytellyt Nat Wolff on mainio. Willem Dafoe puolestaan oli mielestäni ehkä jopa turhan karismaattinen kirjassa epämiellyttävähköä Peter Van Houtenia esittämään. Mutta pääpiirteissaan roolitus oli hyvä.

Tähän laitan vielä ihan pienellä sen asian, joka minua elokuvassa hippasen häiritsi, ei sen pitäisi varsinaisesti spoilata mutta olen varovainen. Elokuvan alku oli minusta nimittäin hippasen paljastava. 

Itkupisteitä elokuva sai enemmän kuin kirja, mutta olenkin tällainen visuaalisuusitkijä. Kaunis ja hyvin tehty elokuva, tykkäsin.

Elokuvan ensi-ilta on 11.7.2014.

Nörttitytöt-blogissa on pitkä ja mainio teksti kirjan (ja elokuvan) ympärille kasvaneesta ilmiöstä. 

***

Kirja ja elokuvaliput saatu SF Film Finlandin tarjoamina Blogatin kautta.

(Myös yksi kirjabingomerkintä lisää!)

Liikkuvaa kuvaa: The Rocky Horror Picture Show (1975) sing-along-näytös

Kuvan otti ja editoi Tuomas.

Näin Pride-viikon jälkimainingeissa on hyvä palailla toukokuuhun, jolloin 17.5. kansainvälisenä homo- ja transfobian vastaisena päivänä Orionissa esitettiin kulttimusikaali The Rocky Horror Picture Show (1975). Elokuvaa on näytetty Orionissa tällaisena osallistavana sing-along-näytöksenä aiemminkin, mutta itse pääsin vasta nyt osallistumaan hupiin itsekin.

The Rocky Horror Picture Showta on vaikea kuvailla lyhyesti, sillä juoni on enimmäkseen käsittämätön ja olematon. Joka tapauksessa tarina on Richard O'Brienin (esittää elokuvassa Riff Raffia) käsialaa ja se aloitti elämänsä lavamusikaalina vuonna 1973 siirtyäkseen sittemmmin valkokankaalle. Tarinassa kunnollinen pariskunta Brad ja Janet (Barry Bostwick ja Susan Sarandon) päätyvät rengasrikon seurauksena yöpymään kartanossa, jota isännöi omalaatuinen ulkoavaruudesta tullut transvestiitti Dr. Frank-N-Furter (Tim Curry). Käynnissä ovat juhlat, sillä Frank on saanut juuri suurimman keksintönsä valmiiksi: on aika herättää Rocky.

Mari Kasurisen upea My Little Frank-N-Furter.

Juonesta siis viis, elokuvan kimmokkeena on ollut herättää B-elokuvien estetiikka henkiin. TRHPS on yliseksuaalinen, jossain määrin mauton, hauska, käsittämätön, vauhdikas ja visuaalinen elokuva. Pelkän juonen ja fiilistelyn vuoksi tätä ei kuitenkaan niin paljon katsota, vaan olennaisempana pointtina on elokuvaan osallistuminen erinäisten rekvisiittojen ja päällehuutelujen muodossa.

Turun kaupunginteatterin osallistava The Rocky Horror Show:ta voisi pitää jonkinlaisena alkulämmittelynä tälle elokuvaillalle. Toki Turussakin katsomossa näkyi paljon elokuvan hahmoiksi pukeutuneita katsojia ja rekvisiittaa sai käyttää, mutta Orionissa homma oli vedetty enemmän alkuperäisen kaltaiseksi (vaikka vesipyssyjä ei täälläkään sallittu). Lähdimme siis teatteriin hahmopuvut päällä ja laukku täynnä riisiä, sanomalehtiä, vessapaperia, pelikortteja, paahtoleipää ja ties mitä muuta.

Orionissa homma oli hoidettu viimeisen päälle. Teatterin aulassa oli esillä Tea Tauriaisen piirtämiä hahmoja ja julisteita sekä Mari Kasurisen taiteilema My Little Frank-N-Furter. Lisäksi tapahtumassa oli käynnissä kaksikin pukukilpailua, joten pian sai bongailla kymmeniä Frankeja, Magentoja ja muita elokuvan hahmoja. Pukeutumista ei kuitenkaan edellytetty, vaan paikalla oli sallittua saapua myös siviilivaatteissa.

Trixie ja Riff Raff.

Saliin siirryttiin vähitellen hyvässä järjestyksessä ja katsojat toivotettiin järjestäjien puolesta tervetulleiksi. Tapahtumaa juhlistettiin myös sillä, että Orion oli muuttanut kaikki wc-tilansa sukupuolineutraaleiksi, hyvä Orion! Ennen elokuvaa jaettiin myös palkintoja, Belle Modesten kilpailun voitti näyttävä Frank-N-Furter ja itse kävin punahuulineni hieman hämmentyneenä pokkaamassa Cybershopin palkinnon.

Onnistuimme leffan suhteen valitsemaan erinomaiset paikat, sillä istuimme kutakuinkin keskellä salia. Täten aina erinäisten asioiden viuhuessa ilmassa saimme niskaamme sekä ylhäältä parvelta että takakatsomosta milloin riisikuuroja, paahtoleipiä ja vessapaperirullia. Biiseissä laulettiin mukana, Time Warp jorattiin iloisesti ja he, jotka olivat huutoreploja ehtineet opettelemaan (niitä on koko elokuvan mitalta) huutelivat väliin milloin mitäkin. En voi väittää seuranneeni itse elokuvaa kovin tarkasti, mutta sen voin kertoa että hupaisaa oli.

Ehdottomasti lähdemme mukaan myös uuden kerran, jos Orion lupaustensa mukaisesti tätä vielä tulevaisuudessa järjestää. Mukaan halajaville vinkkinä, että liput kannattaa tosiaan ostaa kutakuinkin silloin kun ne myyntiin tulevat, sillä tämäkin tapahtuma myytiin loppuun varsin rivakasti. Nopeus on valttia.

Kiitokset järjestäjille ja kanssakatsojille mainiosta elokuavelämyksestä!

Hatunnosto myös elokuvateatterin siivoojille! Tältä siellä nimittäin näytti esityksen jälkeen.