Lavalta: Transformations - otteita maskuliinisuuden sanakirjasta (Transforces/Teatterikesä)

Kuva: Hannamari Johansson

Teemu Mäen ja Transforcesin esitys Transformations – otteita maskuliinisuuden sanakirjasta sai ensiesityksensä keväällä Mad Housen Transforces on Stage -viikolla. En ehtinyt käydä sitä silloin katsomassa, joten ilahduin kovasti kun esitys saapui myös Tampereen Teatterikesään. Pakkahuoneelle siirtynyt esitys yhdistelee videohaastatteluja, spoken wordia ja liikeilmaisua monipuoliseksi kokonaisuudeksi, joka pohtii sukupuolen määrittelyn vaikeutta ja moninaisuutta.

Videoissa esiintyvien henkilöiden lisäksi lavalla nähdään livenä viisi esiintyjää (Maru Hietala, Valto Kuuluvainen, Jamie MacDonald, Aro Mielonen ja Venni Rechardt). Episodimaisesti etenevä kerronta liikkuu tiukasta informaatiotulvasta liikkeen tutkimiseen ja omien kokemusten jakamiseen. Ihailen esiintyjiä, sitä rohkeutta jolla he tuovat omat ajatuksensa lavalle muiden tarkasteltaviksi siitäkin huolimatta, että osa ei haluaisi kokea itseään minkäänlaisena äänitorvena omalle asialleen ja elämälleen.

Sateisen aamupäivän kävelyn jälkeen ensimmäisellä puoliajalla huomaan väsyväni meditatiivisempiin osioihin, harmittaa. Soolo-osuuksissa kehonkieli viestii kiinnostavasti sukupuolta tai ainakin illuusiota siitä, mikä se sitten onkin. Ehkä se toisaalta osoittaa myös omia päänsisäisiä rakenteitani, kun huomaan ajattelevani tiettyä liikekieltä selkeästi feminiinisenä tai maskuliinisena. Miten liikkuu Nainen, miten liikkuu Mies?

MacDonaldin esittämät sanakirjaosuudet ovat kuin spoken wordia, mieleen tulevat Juuso Kekkosen esitykset ja ihmekös tuo kun aihepiirit ovat paljolti samoja. Trans-asioiden käsittelyyn liittyvä sanasto on laajaa, osittain väärinkäytettyä tai –ymmärrettyä ja paikoin myös mahdotonta määritellä täysin tarkasti. Oman tvistinsä hommaan laittaa esityksen kaksikielisyys, osa puheesta kun on englanniksi. Esitys on kyllä tekstitetty, haastavuudeksi itselleni osoittautui se että harhauduin lukemaan niitä tekstityksiä vaikka ymmärrän molempia kieliä hyvin. Toisaalta informaation määrä on myös melkoisen massiivinen ja väliajan kanssa kaksi ja puolituntinen esitys tuntuu välillä turhan pitkältä.

Joka tapauksessa minua ilahduttaa, että esitys ei ole vihainen. Toki se nostaa esille muun muassa maamme poliitikkojen mitä omituisimpia lausuntoja, mutta enemmänkin osoittaakseen niiden naurettavuuden ja tietämättömyyden. Esitys myös osoittaa nasevasti, että tiettyä agendaa esiin nostamalla ja ehkä jopa ”myönnytyksiä” antamalla voi helposti piilottaa muita tekojaan sen alle.

Transformations nostaa pintaan myös omia pelkoja. Opettajan ja etenkin biologian opettajan roolissa käsittelen näitäkin kysymyksiä nuorten kanssa. Miten sitä osaisi sanoa oikea, muistaisi termit ja kykenisi kuulemaan ja näkemään jokaisen omana itsenään? Ei mikään helppo rasti.

Transformationsin parasta antia on ihmisyys, se miten rakenteet ja ajatukset jotka eivät itselleni ole arkipäivää tuodaan esille. Vaikka kerrotut anekdootit ja tilanteet ovat vieraita, on niiden taustalla samaistuttava ajatus: toive olla sellainen jollainen haluaisi olla ja tulla hyväksytyksi sellaisena. Se ei ole lainkaan typerä haave. Esityksen loppu jättää hyvän mielen riehakkuudellaan, samalla itkettää.

Millaista olisikaan, jos tällaista esitystä ei tarvitsisi tehdä? Ei tarvitsisi sanoa, että meitä on monenlaisia ja se on ihan ok.

Näin esityksen talkoolaislipulla.

Lavalta: Vapauden kauhu (Kansallisteatteri / Kiasma-teatteri / Porttiteatteri)

Kuva:  Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen

Teatterin alkamisajat eivät aina keskustele muun elämän aikataulujen kanssa kovin hyvin. Sateisena torstaipäivänä ehtii kuitenkin ulkoiluttaa nopeasti koirat, vaihtaa kamppeet ja rynnätä junaan jota ei onneksi oltu peruttu koska silloin ehtii lähes kätevästi kuudeksi Kiasman aulaan ja siirtymään siitä Kiasma-teatterin tiloihin katsomaan kiinnostavaa Vapauden kauhu -teosta, esitystä vankeuden päättymisestä.

Vapauden kauhun käsikirjoitus (Asta Honkamaa) on syntynyt vuosina 2014-2015 tehdyn dokumentaarisen taideprojektin aikana (ohjaajana ja suunnittelijana Jussi Lehtonen), jossa Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön ja Kiasma-teatterin taitelijat jalkautuivat muun muassa Kylmäkosken vankilaan ja vertaistukikeskus Redikseen tekemään erilaisia työpajoja vapautuneiden vankien kanssa. Näyttämöllä nähdään neljä ammattinäyttelijää (Jani Karvinen, Tuija Minkkinen, Ilja Peltonen ja Taisto Reimaluoto) ja yksi ammattimuusikko (Sanna Salmenkallio), muut esiintyjät (Saana Keiski, Antti Tammentie, Josefina Turunen, Petri Valkoma, Pia Vallenius, Jari Valtonen, Mikko Vuorio, Kari Wiippola) ovat projektin myötä perustetun Porttiteatterin jäseniä. Voisi myös sanoa, että he ovat entisiä vankeja, mutta se ei tunnu enää tärkeältä.

Esityksessä pohditaan vankilasta vapautumista ja sen vaikeutta. Maailma ikään kuin pysähtyy vankilassa ja siviiliin palaaminen voi olla ja onkin haasteellista. Mistä löytää töitä ja asunto ja miten välttää paluu selliin, kun kaveripiirissä tarjotaan taas aineita ja tukea ei ehkä osaa hakea? Sairauksia on päihdeongelmien lisäksi muitakin lukihäiriöstä somaattisiin vaivoihin ja niidenkin kanssa on oma työnsä. Osa selviää, osa ei, osa palaa takaisin vankilaan. Tarinat ovat hyvin kerrottuja, hahmotellen ja kertoen lavalle tuotuja. Esityksessä nähdään myös videoita, joissa Kylmäkosken vankilan muutamia vankeja on haastateltu. Sieltä mieleen jää ehkä parhaiten toive siitä, että vankilassa olevia myös autettaisiin eikä vain rangaistaisi. Onneksi on niitä tähänkin projektiin liittyviä keskuksia ja yhteisöjä, joissa tehdään tärkeää työtä yhteiskuntaan palaamisen helpottamiseksi.

Kuva: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen

Kohtauksia rytmittävät työryhmän tekemät laulut, joista mieleen jää erityisesti Haaveilen. Haaveet eivät välttämättä ole suurensuuria, mutta joskus niiden toteutumiseen tarvitaan pieniä ihmeitä. Mieleen jäävät myös saaveista rakennetut kumeaääniset rummut, jytinä ja pauke. Hymyt lavalla, innostus. Toisaalta myös vakavuus, tämä on tärkeää. Ja kaikki ne kakut. Ja upeat, hauskatkin asut toisella puoliajalla.

Toisen puoliajan lähetessä loppuaan alkaa itkettää. Lavalla näkyvä keskittyminen ja näistä asioista puhumisen tärkeys koskettaa, työryhmän yhteisöllisyyttä on mukava katsoa. Täytyy myöntää, että en itse ole aikaisemmin oikeasti ajatellut sitä miltä tuntuu kun vapautuu vankilasta. Tämä esitys avasi asiaa paljon, antoi ajattelemisen aihetta ja toivottavasti ymmärrystäkin.

Kiitos tästä esityksestä. Kiitos inhimillisyydestä ja lämminhenkisyydestä, jota toitte pimeään loppuvuoteen. Toivottavasti et myöhästynyt siitä lautastasi Kari, koska taputimme teidät lavalle niin monta kertaa.

Vapauden kauhun viimeinen esitys Kiasma-teatterin tiloissa on keskiviikkona 9.12.

Lavalta: Usko pois! (Tanja Roiha / Metropolia)

Kuva: Tanja Roiha

Lokakuussa tuli pitkästä aikaa käytyä Metropoliassa katsomassa esitystä. Hämeentien toimipisteen Tanssistudiossa esitettiin kuun loppupuolella Tanja Roihan esitystä Usko pois! Työryhmän kanssa yhdessä rakennettu esitys käsitteli uskoa ja uskomisen merkitystä ja tarvetta nykypäivän yhteiskunnassa.

Esityksen näkemisestä on aikaa jo monta viikkoa ja muistikuvat alkavat hälvetä. Herätetyt ajatukset ovat kuitenkin vielä tallella. Uskonnosta ja uskomisesta on puhuttu viime aikoina mediassa ja varmaan kahvipöydissäkin paljon. Aihe herättää paljon tunteita. Samalla sitä huomaa itse pohtivansa omia näkemyksiään. Tapoja uskoa tai olla henkinen on useita, eikä kukaan voine yksiselitteisesti sanoa mikä niistä on enemmän tai vähemmän oikein.

Roihan työryhmä (Ilona Karppanen, Jarkko Mikkola, Janne Mirala, Sonia Taiarol) käsittelee esitystä monelta eri kantilta lyhyiden kohtausten kautta. Lavalla vapautetaan sisäinen eläin, lauletaan virsiä, käydään hyvinvointimessuilla, syödään suklaata, joogataan. Ote on humoristinen, muttei pilkallinen. Asioista pitää voida puhua ja miksei sitten naurun kautta. Mikä on nykyään (kristityn) kirkon asema? Pelkistyykö uskon sanoma kiistelyyn siitä kuka tuo kahvipullaa vai olisiko jossain jotain tärkeämpää? Saako suklaameditaatiolle nauraa?

Käsiohjelmassa olevassa ohjaajan sanassa tiivistetään kuitenkin mielestäni hyvin: --- Että loppujen lopuksi olennaista on, toimimmeko parhaamme mukaan ja rakkaudellisesti. Seisommeko arvojemme takana, kannammeko yhteistä vastuuta, teemmekö jotain toisten hyväksi? Olemmeko iloisia elämästä, koemmeko myötätuntoa, osaammeko nauraa vakavillekin asioille? Niinpä niin. Että ehkä sillä ei ole väliä löytääkö itselleen sisäistä rauhaa kirkon penkistä, joogasalista vai suklaameditaatiosta kunhan osaisimme olla täällä yhdessä ja kuunnella toista.

Ennen esitystä syömäni pulla, liekö ollut työryhmän jonkun jäsenen leipoma, oli muuten ehdottomasti tämän syksyn esityspullista paras. Kiitos pullasta, kiitos ajatuksista.

Esitys oli ohjaaja Tanja Roihan teatteri-ilmaisun ohjaajan AMK-tutkintoon kuuluva työharjoittelu Metropolia Ammattikorkeakoulun esittävän taiteen tutkinto-ohjelmassa.

Suosittelen teatterinnälkäisten tutustuvan Metropolian tapahtumatarjontaan. Esityksiä pääsee katsomaan hyvin matalin lippuhinnoin ja laatu on oman kokemukseni mukaan ollut oikein hyvä.

Lavalta: Eduskunta III (Ryhmäteatteri)

Valtiovarainministeriön huppupäät. Kuva: Ilkka Saastamoinen

Edellisestä Eduskunta-esityksestä viisastuneena hankimme liput Susanna Kuparisen politiikkakollektiivin ja Ryhmäteatterin Eduskunta III -esitykseen perjantai-illalle. Varotoimet olivat paikallaan, sillä Sipilän hallitusta ja sen muodostusta tutkiva esitys kestää likimain kolme ja puoli tuntia ja on täyttä asiaa.

Liian lyhyillä yöunilla ja jokseenkin kiireisen päivän jälkeen odotukseni omasta jaksamisesta olivat matalalla. Kuitenkin nukahdan katsomoon enkä ymmärrä yhtään mistä ne puhuu. Toisin kuitenkin kävi. Käsiohjelman sanasto (kiitos!) auttoi alkuun ennen esitystä ja katsomossa olin loppupeleissä aika tikkana koko sen kolme ja puoli tuntia. Väliajalla nautituilla kahvilla ja pullalla saattoi toki olla myös osuutta asiaan, siellä me oltiin ekana tiskillä jonossa huolella valitun optimaalisen istumapaikan vuoksi.

Esitys koostuu väliselostuksista, otteista eduskunnan istunnoista ja haastetteluista, joita on esitystä varten tehty. Videon kautta ääneen pääsee myös muun muassa Kreikan entinen valtiovarainministeri Yanis Varoufakis. Näyttelijät (Noora Dadu, Jari Hanska, Mitro Härkönen, Santtu Karvonen, Martina Myllylä, Matti Onnismaa, Piia Peltola, Pihla Penttinen ja Robin Svartström) esittävät kaikki roolit satiirin verhon takaa karrikoiden, mutta asiansa selkeästi esiin tuoden. Vaalihässäköinnin ohella osansa ajasta saa muun muassa Lex Finland. Lisäksi ollaan Erkki Liikasen kanssa kalassa ja lätkitään kreikkakorttia pöytään.

Kiitän Jari Hanskaa selkeästä artikulaatiosta. Kertojanääntä on helppo kuunnella, se ei uneta ja siitä saa selvää. Toki kiitokset pitää antaa koko työryhmälle. Tekstiä on paljon ja se pitää osata tarkasti, ovathan repliikkeinä pääasiassa suorat lainaukset esitettäviltä henkilöiltä. Plarit ovat lavalla käsissä, mutta harvoin niistä kukaan tuntui katsovan. Rispekt.

Jostain olin vähän lueskellut sellaista, että esitys on edeltäjiinsä verrattuna liian moniaalle kurottava ja hahmoton. Tavallaan ymmärrän. Näkökulmia on monta ja erilaisia asioita nivotaan yhteen tavalla ja toisella. Materiaalia on paljon ja välillä itsekin hukkuu argumentaation suohon, saattoi sinne joku saapas meikäläiseltä kadotakin. Toisaalta sain, tai koin saavani, itselleni päähän luotua jonkinlaisen selkeän narratiivin tästä, liekö syynä ollut perjantai-illan zen-tila vai se pulla.

Esityksen jälkeen olo on hippasen ahdistunut. Hallitus ei ainakaan vielä kaatunut vaikka se perjantaisen esityksen aikana meinasi niin tehdäkin, mutta jotain mätää tässä hommassa nyt on. Toisaalta on mahtavaa, että tällaista teatteria voi tehdä ja tehdään, pysyy joku tällainen kuin minäkin edes osasta asioita vähän aikaa kärryillä. Kiitos työryhmä ja Ryhmis!

Lippuja esityksiin on vielä, etenkin joulukuulle, joten vielä ehtii tämän(kin) näkemään. Lopettakaamme tämä teksti Lasse Laatusen sähköpostiviestejä lainaten: Emoji. Huutomerkki. L.

Lavalta: Ruusulankatu 10 (Q-teatteri)

 Kuva: Terjo Aaltonen

Q-teatterin Pikku-Q:ssa nähtävä Ruusulankatu 10 herätteli mielenkiintoa heti siitä kuultuani. Sininauhasäätiön, Balansia Filmsin ja Måndagin kanssa yhteistyössä tehty esitys kertoo Ruusulankatu 10:n asumisyksikön nuorista ja heidän elämästään. Asumisyksikön ympärillä kuohunut mediamylly jää taka-alalle, kun esiin nostetaan ihmiset ja heidän tarinansa. Millaisia ovat ihmiset, jotka halutaan häätää Töölöstä pois?

Esitys jäi pohdituttamaan eikä siitä ole aivan helppo kirjoittaa. Miten minä voin kommentoida tässä jonkun muun kertomusta hänen elämästään? No, sen verran voin ainakin sanoa että kiinnostavaa oli. Ja avartavaa.

Karismaattiset näyttelijät Arttu Kurttila ja Juha Sääski tuovat eri kertojat lavalle. Epävarmoina, huvittuneina, närkästyneinä. Yksi hiipii pitkin seiniä, toinen haastaa katsojan tuijottamalla silmiin. Joku ei tiedä mitä haluaisi, toinen pohtii kuolemaa.Yksi kertoo lapsuudessa koetusta väkivallasta ja sitten siitä, kuinka elämä tuntuu nyt olevan vähitellen raiteillaan. Roolit vaihtuvat sulavasti, molemmat miehet tuntuvat lavalla aidoilta tunteineen. Taustalla nähdään välillä videoita asukkaista, kuullaan tarinat heidän kertominaan.

Ohjaaja Jonna Wikström työryhmineen on tehnyt kiinnostavaa ja arvokasta työtä saadessaan asukkaat kertomaan lapsuudestaan, kokemuksistaan. Siitä, miten päihteidenkäyttö alkoi jo alakouluikäisenä. Miten vankilassa ainakin saa katon päänsä päälle vähäksi aikaa, sellistä saada hetkellisen kodin.

Kuva: Terjo Aaltonen

Kaiken tämän jälkeen ajatus siitä, että eikö näitä ihmisiä voisi vaan asuttaa vaikka Espooseen tai että eikö sitä apua voisi tarjota vasta sitten kun on päässyt kuiville, tuntuu absurdilta. Mediakohun käsittely on kuitenkin pienessä osassa ja se on hyvä, tekee esityksestä kiinnostavamman. Sillä jos on Helsingissä asumisyksikön perustamisen aikaan asunut, on jo nähnyt ne lööpit ja kuullut kuinka paikkaa on vastustettu. Tarinalla on kuitenkin se toinen puolensa, se jota ei ole niin äänekkäästi kuultu. Ja osa siitä voidaan kuulla nyt.

Että hieno esitys. Kiitoksia.

Jos kaipaatte lisävakuuksia, voitte lukea myös Hesarin ja Voiman arviot.

Esityksiä on saatu ainakin facebook-sivujen mukaan lisää lokakuulle. Suosittelen.

Liikkuvaa kuvaa: Pulp: a Film about Life, Death & Supermarkets (2014)

Kuva: Nat Urazmetova

Rakkautta & Anarkiaa -festivaalit hyppäsivät taas eteen puskista enkä ollut yhtään ehtinyt valmistautua. Onneksi mies oli ja tuli nähtyä edes tämä yksi elokuva eli avajaispäivänä(kin) näytetty Pulp: a Film about Life, Death & Supermarkets (2014). Dokumenttimainen elokuva taltioi Pulpin jäähyväiskeikkaa Sheffieldissä joulukuussa 2012 kertoen samalla myös kaupungin asukkaista ja yhtyeen faneista.

Pulp ei ole itselleni mitenkään erityinen bändi. Toki tiedän kappaleet Common People ja Disco 2000, mutta ikäluokaltani lienen väärä kuuluakseni todellisten Pulp-fanien joukkoon. Fanittamattomuus ei kuitenkaan haitannut elokuvan katselukokemusta, sillä meininki oli sen verran lämminhenkistä että siihen pääsi helposti sisään.

Parasta antia elokuvassa olivat joka tapauksessa Sheffieldin asukkaat, joita kuvattiin keikkapäivänä ympäri kaupunkia. Filmillä tavataan muun muassa sympaattinen lehtimyyjä Terry, kaksi lasta jotka eivät voi uskoa tuuriaan päästessään elokuvaan sekä oma suosikkini, vanha rouvashenkilö joka toteaa että elämä on aivan liian lyhyt tuhlattavaksi. Ja sen jälkeen vetää pitkät sauhut tupakasta. Mahtava rouva.

Itse keikka, josta nähtiin pätkiä siellä täällä dokumentin lomassa, vaikutti monelle siellä olleelle unelmien täyttymykseltä. Sali oli täysi ja show näyttävä, iästään huolimatta bändi soitti tunteella ja erityisesti Jarvis Cocker heilui lavalla kuin heinämies. Että jos jäi bändin viimeiseksi, niin ei tainnut olla huono.

Elokuvan jälkeen ohjaaja Florian Habicht ja Pulpin rumpali Nick Banks kertoivat vielä elokuvan teosta ja vastailivat yleisön kysymyksiin. Ilmi kävi muun muassa se, että Banks on bändin jäsenistä ainoa, joka edelleen asuu Sheffieldissä. Jouduimme valitettavasti livistämään kesken haastattelun juna-aikataulujen vuoksi, mutta hyvä fiilis jäi kuitenkin.

Liikkuvaa kuvaa: Atomic Cafe (1982)

The Archives Project.

Sitä aina välillä muistaa, että on olemassa sellainen hieno asia kuin Kansallinen audiovisuaalinen instituutti, joka näyttää jos jonkinlaisia vanhempia elokuvia. Mies nyki mukaan katsomaan Orioniin Atomic Cafeta, totta kai lähdin. Vuonna 1982 valmistunut dokumentti on koostettu atomipommista kertovista opetus- ja propagandaohjelmista, joita Yhdysvalloissa tehtiin 1940- ja 1950-luvuilla.

Elokuvan tekijät Kevin Rafferty, Jayne Loader ja Pierce Rafferty antavat filminpätkien puhua itse puolestaan. Varsinaista selostusta dokumentissa siis ei ole, vaan se on palapelimäisesti koottu ääniraitojen ja kuvamateriaalien yhdistelmä. Selostuksen puutos onkin oikeastaan varsin hyvä juttu, sillä absurdius puskee kyllä läpi ilman että se erikseen osoitettaisiin.

Oli oikeastaan aika hämmentävää katsoa, kun valkokankaalla puhutaan aivan vakavissaan ja yleisö hörähtelee. Huumori on mustaakin mustempaa, sillä ristiriitaisuudet propagandan ja opetusfilmien välillä ovat niin räikeät. Ensimmäisessä pätkässä näytetään, kuinka Hiroshimaan ja Nagasakiin tiputetut pommit tuhosivat kokonaisia kaupunkeja ja tappoivat ihmisiä. Seuraavaksi sitten tietty väitetään ihan pokkana, että jos ydinpommi tuossa lähellä räjähtää, niin kyllä se on ihan riittävää jos pöydän alle menette suojaan. Tai Duck and cover! kuten osittain piirretyssä opetusfilmissä sanottiin.

Vajaa puolitoistatuntinen elokuva on tiivis paketti atomiajan historiasta Yhdysvaltojen näkökulmasta. Tavallaan opetusfilmien pointin ymmärtää, siis sen että kansaa yritettiin rauhoittaa, mutta kaiken kaikkiaan homma oli aika pelottavaa ja osa haastateltavista kuulosti melko vastuuntunnottomilta pohtiessaan että missäs sitä seuraavaksi räjäytettäisiin.

Kokonaisuudessaan mainio ja juuri sopivan pituinen dokumentti. Samalla tuli hankittua myös klubikortti, jos tulisi vaikka käytyä elokuvissa useammin.

Dokumentti löytyy myös Youtubesta, sitä en sitten tiedä kuinka laillisesti se siellä on.