Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta / Haasteiden koontia

Raymond Carverin Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta (Tammi, 1997) päätyi luettavaksi kirjabloggaajakollegoiden suosituksesta. Se on samalla myös viimeinen suoritukseni massiiviseen So American -haasteeseen viimeistellen Dirty Realism -kategorian.

Niin minä aloitin. Ensin minä piirsin laatikon joka näytti talolta. Se olisi voinut olla se talo, jossa minä asuin. Sitten minä panin katon sen päälle. Katon kumpaankin päähän piirsi tornit. Hullua.
"Loistavaa", sanoi sokea. "Aivan verratonta. Sinä piirrät hienosti", hän sanoi. "Et veliseni varmaan kuvitellut, että sinulle voisi ikinä sattua mitään tällaista? No, elämä on ihmeellistä, sehän tiedetään. Jatka vain. Älä lopeta."

Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta on novellikokoelma, jossa käsitellään, no, rakkautta. Ei tosin juurikaan romanttista rakkautta, tai ehkä tavallaan myös sitä. Rakkautta vanhempien ja lasten välillä, ystävien välillä, joskus myös lähes tuntemattomien välillä. Kohtaamisia, hetkiä, suuria tunteita pienillä ihmisillä.

Novellit eivät ole kovin hilpeitä eivätkä aina niin onnellisiakaan. Carver piirtää kuvaa tavallisista ihmisistä ja heidän tavallisista elämistään, vaikka on mukana kuriositeettejakin: riikinkukkoja lemmikkeinä, basseja lammikossa. Tupakkaa poltetaan melko paljon ja viskiä juodaan.

Terri sanoi että mies, jonka kanssa hän oli elänyt ennen kuin hän rupesi elämään yhdessä Melin kanssa,oli rakastanut häntä niin paljon että oli yrittänyt tappaa hänet. Sitten Terri sanoi: "Yhtenä iltana hän pieksi minut. Hän retuutti minua pitkin olohuonetta ja hoki: "Minä rakastan sinua, minä rakastan sinua, senkin lumppu." Hän repi ja raahasi minua pitkin olohuonetta. Minun pääni kolahteli esineisiin." Terri antoi katseensa kiertää pöytää. "Mitäpä sanotte semmoisesta rakkaudesta?"

Carverin likainen realismi eroaa huomattavasti Bukowskista. Kun Bukowski on surumielisen hilpeä ja räävitön, on Carver enemmän toteava, arkipäivää kirkkaan hehkulampun valossa kuvaava. Mitään ei jää varjoon, mitään ei pehmennetä, mutta ei toisaalta myöskään suurennella. Likaisuus Carverin tapauksessa tulee ehkä enemmänkin nimenomaan siitä, että kaikki on juuri siten kuin se on.

Eniten pidin kokoelman loppupäässä olleista novelleista Pieni hyvä asia sekä Katedraali. Pieni hyvä asia oli suunnattoman surullinen ja sydämeenkäypä, mutta antoi kuitenkin toivoa johonkin parempaan. Ja Katedraali oli, hieman vaisusta alustaan huolimatta, hieno novelli siitä, kuinka kaksi miestä, sokea ja näkevä, voi löytää toisiinsa yhteyden.

Voisin mainiosti kuvitella lukevani lisää Carveria ja tämä surullinen mutta todenmakuinen novellikokoelma oli mielestäni hyvä lähtökohta tutustumiselle. Kurkista myös Suketuksen ja Unnin tekstit tästä. Ensimmäinen piti, jälkimmäinen lämpeni vasta lopussa hieman.

Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta (What We Talk About When We Talk About Love, 1981)
Tammi, 1997. Ensimmäinen painos 1986. 230 s.
Suomentanut: Raija Mattila

*****

Tähän loppuun laitan vielä koonnin So American- ja Ikkunat auki Eurooppaan -haasteista, onhan tämä Carver nyt viimeinen teos jonka tämän vuoden haasteisiin ehdin lukea.

So Americanin puitteissa luin yhteensä 20 teosta, joista 19 liittyen eri kategorioihin. Tutustuin useampaan uuteen kirjailijaan ja viehätyin erityisesti Melissa Bankista ja Donna Tarttista.

9. Jewish-American Experiences (3)
Melissa Bank: The Girls' Guide to Hunting and Fishing (Pennsylvania)
Art Spiegelman: Maus (New York)
Richard Powers: Laulut joita lauloimme

11. Immigrant Background (3)
Siri Hustvedt: The Blindfold (Minnesota)
Téa Obreht: Tiikerin vaimo
Amy Tan: Keittiöjumalan vaimo

14. Dirty Realism (3)
Jonathan Franzen: Freedom (Illinois)
Charles Bukowski: Vanhan likaisen miehen juttuja (Kalifornia)
Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta (Oregon)

15. Modern Women Writers (5)
Diana Gabaldon: Outlander (Arizona)
Lionel Shriver: Poikani Kevin
Suzanne Collins: Hunger Games (Connecticut)
Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin (Mississippi)
E. Annie Proulx: The Shipping News

16. Modern Men Writers (5)
Neil Strauss: The Game: Undercover in the Secret Society of Pick-Up Artists
Anthony Bourdain: Kitchen Confidential - Mestarikokin tunnustuksia
Jeffrey Eugenides: The Marriage Plot (Michigan)
Daniel Abraham: The Dragon's Path (New Mexico)
Stephen King: Liseyn tarina (Maine)

Pelkät osavaltio-osallistumiset
Edward Albee: Who's Afraid of Virginia Woolf? (Virginia)

Ikkunat auki Eurooppaan jäi sen sijaan hieman tyngäksi, luin kahdeksan teosta ja matkustin eniten Länsi-Euroopassa. Suosikkini näistä eurooppalaisista on ehdottomasti Tiikerin vaimo.

Pohjois-Eurooppa
Ann Rosman: Noitavasara (Ruotsi)
Sigrid Undset: Ida Elisabet (Norja)

Länsi-Eurooppa
Annelies Verbeke: Kalanpelastaja (Belgia)
David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie (Ranska)
Colm Tóibín: Brooklyn (Irlanti)
David Nicholls: One Day (Iso-Britannia)

Keski-Eurooppa
Istvan Örkény: Minuuttinovelleja (Unkari)

Etelä-Eurooppa
Téa Obreht: Tiikerin vaimo (Serbia / Slovakia / Bosnia)

Kaikki viime vuoden haasteet, joihin osallistuin, on koottu tänne. Kiitokset Karoliinalle näistä kahdesta haasteesta!

Seikkailullista ja mitä parhainta uutta vuotta!

Charles Bukowski: Vanhan likaisen miehen juttuja

Kuva Pariisin erotiikkamuseosta.

Charles Bukowskin Vanhan likaisen miehen juttuja (Sammakko, 2005 ; Notes from a Dirty Old Man, 1969) päätyi lukulistalle So American -haasteen Dirty Realism -kategorian vuoksi. Hätäillessäni, että keitä tähän kategoriaan saisi sijoittaa minulle ehdotettiin herroja Bukowski ja Carver. Carver tulee linjoille myöhemmin, nyt on Bukowskin vuoro.

ehkä seuraavana päivänä, kun en olisi enää niin väsynyt bussimatkan jäljiltä, antaisin hänelle. hänellä oli hyvä perse. eikä isäntä hakannut siihen. ja minä olin selvinnyt New Yorkista, melkein hengissä.

Lyhyesti sanottuna Vanhan likaisen miehen jutuissa ryypätään, nussitaan, ryövätään, kirotaan, rakastetaan ja surraan. Kerronta on rumaa ja kirjoitusasukin hieman krapulainen, ainakin oletan että myös alkuteoksessa esimerkiksi isot alkukirjaimet lauseiden aluista on jätetty pois. Bukowskin kertomat jutut kuvaavat päähänpotkittuja arjen sankareita tai antisankareita. Glooriaa ei pullon pohjalta tai sängystä juurikaan löydy, mutta hetkellistä elämäniloa kyllä. Käsittääkseni tekstit perustuvat Bukowskin omaan elämään, mutta niiden totuuspohjasta osaisi varmasti kertoa vain kirjailija itse.

Jutut on alunperin julkaistu losangelesilaisessa Open City-lehdessä ja sopivatkin mielestäni parhaiten luettavaksi yksi tai muutama kerrallaan. Suurina määrinä luettuna Bukowski saattaisi aiheuttaa minulle yliannostuksen likaista realismia. Jutut olivat siis mitä parhainta hammaspesulukemista (jälleen kerran hammaspesukirja seikkailee täällä), sillä siinä ajassa ei vielä ehtinyt tuntea maailmantuskaa Bukowskin kerronnan vuoksi.

"teiän ois pitänyt nähdä Bukowski viime viikolla", yksi heistä sanoi, "se tanssi silityslaudan kanssa. sit se sano, et se aikoo nussia sitä silityslautaa."
"älä?"
"joo. sit se alko lukee meille runojaan, meiän täyty napata kirja sen käsistä tai se olis lukenu runojaan koko illan."

Loppupeleissä Bukowskin tekstit ovat melko hauskoja, toisinaan hieman surkuhupaisia ja surullisiakin, mutta jollain tavalla sitä huomaa silti hymyilevänsä kertojalle ja sattumuksille. Ja toivovansa, että joku tarjoaisi hänelle lasillisen viskiä.

Suketus luki vähän aikaa sitten Bukowskin Etelän vetelät.

Charles Bukowski: Vanhan likaisen miehen juttuja (Notes of a Dirty Old Man, 1969)
Sammakko, 2005. 224 s.
Suomentanut: Seppo Lahtinen, Tuomas Laurila ja Kalle Niinikangas
Kansi: Riikka Majanen
Kannen kuva: Michael Montfort

Jonathan Franzen: Freedom (suom. Vapaus)

Odotus palkittiin, kun Jonathan Franzenin kehuttu Freedom (2010) vihdoin saapui varausjonon syövereistä minulle. Kirjan lukeminen alkoi vähän takkuisasti: lukuisat kehut nostivat odotuksia, kirja on painava joten sen kuljettaminen oli oma haasteensa ja en heti ollut varma, että pidänkö vai enkö. Jossain vaiheessa osasin viimein päästää irti ja nauttia tarinasta.

"That's nice to hear, but it's not my point. My point is we all think we know the answer to the question. Parents are programmed to want the best for their kids, regardless of what they get in return. That's what love is supposed to be like, right? But in fact, if you think about it, that's kind of a strange belief. Given what we know about the way people really are. Selfish and shortsighted and egotistical and needy. Why should being a parent, just in and of itself, somehow confer superior-personhood on everybody who tries it? Obviously it doesn't. I've told you a little bit about my own parents, for example --"

Walter ja Patty Berglund ovat keskiluokkainen pariskunta. Avioliitossa on periaatteessa kaikki hyvin, Patty kotiäitinä, pyörällä töihin kulkeva Walter ympäristön asialla, kaksi lasta ja talo. Ulkokuori kätkee kuitenkin sisäänsä paljon konflikteja, kaipausta, rakkautta, ylimielisyyttä. Perhe-elämän sekaan punotaan ajatuksia politiikasta, luonnonsuojelusta, itsenäisyydestä, musiikista, aikakausista.

Kirjaa on vaikea kuvata, sillä minulle sen lukeminen ei tuntunut lukemiselta. Olo oli vähän kuin olisi ihan oikeasti tirkistellyt Berglundien perheen elämään verhojen takaa tai katsonut tätä tv:stä. Outo tunne, hyvä sellainen. Franzen näyttää meille tapahtumia milloin kenenkin näkökulmista, Pattyn, Walterin, heidän poikansa Joeyn, perheen elämään tiivisti liittyvät Richard Katzin.

Minä mietin pitkälle kirjaan, pidänkö näistä henkilöistä todella. Franzenin hahmot eivät ole täydellisiä, vaan jollain tavalla todella aitoja heikkouksineen, menneisyyden taakkoineen, ideologioineen. Pattysta aloin pitää viimeistään silloin, kun hänen kerrottiin kuuntelevan salaa Dixie Chicksiä. Walterin jokseenkin avuton mutta silti vahva luonne kiehtoi, olisin halunnut puhua hänen kanssaan. Joeysta en juuri pitänyt, mutta ymmärsin häntä, samoin Katzia hänen nuoruuden tavoittelussaan. Kaikki he olivat jotenkin todella eläviä, eivät vain sanoja paperilla.

His nervous giggle, his too-readily reddening face, his very niceness: these attributes were dear to her in the larger context of the man. A source of pride, even. But the unkind part of her, which exposure to her family always seemed to bring out in force, couldn't help regretting that he wasn't six-foot-four and very cool.

Freedom käsittelee nimensä mukaisesti monia erilaisia vapauden muotoja ja sen rajoitteita, mutta minä olin loppujen lopuksi kiinnostuneempi kirjassa esiintyneistä rakkauden muodoista. On riippuvaista rakkautta, tyytyvää rakkautta, seksuaaliseen haluun perustuvaa, hukassa olevaa rakkautta. Niin paljon erilaista, kaikki yhtä satuttavaa ja vaikeaa. Romanttista rakkautta, rakkautta lapsiin, rakkautta paikkoihin. Franzen osaa käsitellä teemaa niin monelta kantilta, että minua ihan huimaa.

Kaiken kaikkiaan Freedom oli varsin tyhjentävä lukukokemus. Kirja on pitkä ja junnaa välillä paikoillaan politiikan syövereissä, mutta Franzen osaa siitä huolimatta pitää lukijan mukanaan ja saada hänet kiinnostumaan aina uudestaan. Berglundien tarinaan voi upota, eläytyä ja hämmentyä. Freedom ei ole kaunis kirja, mutta se on todellinen kirja.

Vapaudesta ovat nauttineet myös Suketus (joka mietti tuntuuko mikään kirja enää miltään tämän jälkeen), Valkoinen kirahvi (joka pohtii kirjan erilaisia vapauden ilmentymiä), Karoliina (joka jäi hölmistyneeksi ja onnelliseksi), Päkä (joka pohti lukemisen aikana että "aivan ihanaa, että mulla on vielä monta sataa sivua Vapautta jäljellä"), Minna (jonka lapsi sai kirjan lukemisen aikana katsoa poikkeuksellisen paljon Muumeja), Susa (joka koukuttui ja lumoutui), Katja (jolta lukeminen vaati paljon mutta antoi enemmän) sekä anni.M (jolle tämä oli järisyttävä kokemus).

Lisäksi pojo So American -haasteen Dirty Realism-kategoriaan ja osavaltiopiste Illinoisista ja yksi kirja TBR-listalta pois.

Jonathan Franzen: Freedom
Fourth Estate, 2010. 562 s.
Kansi: Claire Scully.
Alkup. painos: Farrar, Straus & Giroux, 2010.

Suomennos: Vapaus

Siltala, 2011, 643 s. 

Suomentanut: Raimo Salminen.