Pauliina Susi: Seireeni

Seireenissä seilataan hieman isommalla paatilla.

Seireenin koukuttava kutsu

Voi Pauliina Susi, minkä sinä joka kerran teet. En tiedä mikä siinä on, mutta Suden tekstiä luen aina aivan hillittömällä tahdilla. Liekö sanarytmissä jotain, joka hypnotisoi? Oli miten oli, Välimeren loistoristeilijälle sijoittuva Seireeni (Tammi, 2017) koukutti minut pahemman kerran.

Leia Laine lähtee siskonsa Ripsan kanssa upealle all-inclusive-risteilylle. Tarkoitus on heittää korkkarit kattoon ja lomailla, mutta jo matkan alussa Leiasta tuntuu, että joku tarkkailee häntä. Takaraivossa nakuttavan ikävän tunteen lisäksi Ripsa käyttäytyy täysin holtittomasti, eikä Leia tiedä miten reissusta selviäisi täysjärkisenä saati sitten lopulta hengissä.

Seireeni on ikään kuin itsenäinen jatko-osa muutaman vuoden takaiselle Takaikkunalle. Kun siinä fokuksessa olivat moninaiset tietoturva-asiat, perehdytään Seireenin kyydissä globaaliin epätasa-arvoon pohtimalla pakolaisasioita erityisesti Välimeren yli matkaavien ihmisten kannalta. Ei siis mitään kevyttä settiä. Kirja onnistuu herättämään paljon ajatuksia ja toisaalta myös turhautumista maailman epäoikeudenmukaisuuteen.

Yhteiskunnallinen kritiikki on nivottu nopeatempoiseen trillerijuoneen, jossa saa jatkuvasti arvuutella kuka oikein haluaa sabotoida Leian elämää ja kuka puolestaan on tehtailemassa terrori-iskua risteilyalukselle. Juonen tahdin kiihtyessä käänteet tuntuvat riistäytyvän käsistä, mutta eipähän pääse tunnelma lässähtämään. Tiuhaan vaihtuva näkökulmakertoja pitää tahtia yllä ja useampana hetkenä huomasin lukevani aina vain "vielä yhden luvun". Oivallinen lukusukkula!

Helmet-haasteesta kuittaan kohdan kirjan kannessa on kulkuneuvo ja Prinsessoja ja astronautteja -haasteessa tämä on naisen kirjoittama dekkari, vaikka enemmän trillerin puolelle kallistuukin.

Rakkaudesta kirjoihin -blogissa teosta kuvataan päivänpolttavilla teemoilla nokkelasti purjehtivaksi, Luetut.net:issä puolestaan kaipailtiin napakkuutta kirjan alkuun mutta koukututtiin loppua kohden.

Pauliina Susi: Seireeni
Tammi, 2017. 521 s.

#luekoskinen2017

Minimesenaatin kanssa kirjoja haalimassa.

Kirjailija JP Koskinen heitti viime vuoden lopulla haasteen bloggaajille ja miksei kelle vain lukea kaikki hänen vuonna 2017 ilmestyneet kirjansa. Koska pidän kirjailijan teoksista ja koska harvoin sattuu kohdalle tilannetta, jossa samalta kirjailijalta voisi lukea saman vuoden aikana ilmestynyttä lastenkirjallisuutta, dekkaria ja satiiria, päätin tarttua haasteeseen. Ihan vuoden loppuun mennessä en sitä ehtinyt suorittaa, mutta onneksi kirjat eivät vanhene vuodenvaihteen myötä.

***

Benjamin Hawk - Myrsky nousee (Karisto)

Benjamin Hawk -sarja aloitti taipaleensa vuonna 2016 teoksella Merirosvon oppipoika ja päätin lukea sen ensin, sillä eihän lastenkirjan lukemisessa kauaa nokka tuhise. Sanoisin, että hyvä valinta. Vaikka toisen osan voinee lukea myös itsenäisenä teoksena, on hahmojen taustoja esitelty ensimmäisessä osassa enemmän ja sen seikkailuihin viitataan, joten näin koin ainakin itse olevani paremmin kartalla. Merirosvon oppipoika toi vahvasti mieleen Stevensonin Aarresaaren ja yhtäläisyydet tuskin ovat sattumaa. Benjamin jättää perheensä suutarinverstaan ja pestautuu isoisänsä avustuksella laivaan hyttipojaksi. Mukaansa hän saa salaperäisillä riimeillä varustetun aarrekartan. Sattumoisin laivan merirosvomiehistöllä on sama kartta ja Benjamin päättää ystävänsä, neuvokkaan Pisaman kanssa ehtiä aarteelle ennen ahneita rosvoja. Suunnitelmat eivät luonnollisesti mene niin sujuvasti kuin soisi, joten pyssyt ehtivät paukkua ja miekat heilua ennen kuin aarrejahti on saatu päätökseen.

Myrsky nousee alkaa hyvin samanlaisesta asetelmasta. Benjamin on jälleen kotona ja kaipaa merille setänsä valvovan silmän alta. Portsmouthiin saapuva merirosvojen metsästäjä saa vauhtia sekä Benjaminiin että isoisään ja uusi seikkailu uuden kapteeenin alaisuudessa voi alkaa. Etsinnässä on jälkeen kapteeni Morganin aarre, kunhan ensin löydettäisiin merille karannut kuvernöörin rahastonhoitajan tytär. Benjamin haaveilee josko onnistuisi jälleen eksyttämään ylimääräiset aarteenjakajat kannoiltaan ja apua saattaakin löytyä yllättävältä taholta.

Molemmat meriseikkailut olivat kovasti mieleeni, vaikka paikka paikoin olinkin hieman hukassa lukuisten miehistönjäsenien kanssa. Päähenkilöt kuitenkin jäivät mieleen, se lienee tärkeintä. Seikkailuissa on menoa ja meininkiä sekä myös hieman väkivaltaa, joten ihan pienimmille nämä kirjat eivät kyllä sovi. Kieli oli kuitenkin miellyttävää ja sopi myös ääneenluettavaksi, luin näistä lyhyitä pätkiä vauvalle.

Benjamin Hawk - Myrsky nousee
Karisto, 2017. 192 s.
Kansi: Pete Revonkorpi










Gabriel Hullo ja merimatka Meksikoon (Haamukustannus)

Gabriel Hullo -sarja on riimimittaan kirjoitettu tarina Gabriel-nimisestä pojasta, jota ystävät ja aaveet kutsuvat Kaapoksi. Gabriel asuu äitinsä ja isoisien kummitusten kanssa isän seilatessa merillä. Sarjasta on julkaistu neljä osaa ja päätin lukea ne kaikki vain viime vuonna julkaistun sijaan.

Ensimmäinen osa Kauhea Gabriel Hullo (Karisto, 2011) esittelee sankarimme Kaapon. Tarinassa odotaan merillä seilaavaa isää kotiin ja pohditaan, miksi hän ei vielä tulekaan. Odottamisen lomassa kirjoitetaan näytelmä koulun joulujuhlaan. Keskiyön kesteissä (Haamukustannus, 2014) isoisäaave kapteeni Hullo on siipi maassa ja pyytää Kaapoa järjestämään tälle juhlat. Kutsut lähtevät matkaan, mutta yllättäen lapsenvahdiksi saapuu Kaapon hermoheikko täti, jolta juhlat pitäisi yrittää piilottaa. Kolmannessa osassa Hirveä Hekla (Haamukustannus, 2016) Kaapo puolestaan kiinnostuu jännittävästä kartanosta, jossa huhujen mukaan asuu hurja noita.

Merimatkassa Meksikoon koko perhe suuntaa isän laivalla kohti Meksikoa ja aikoo samalla auttaa pursimies Baldomeroa saamaan oikeutta. Hurja reissu Meksikoon isoisäaaveiden kera ja perillä vietetty Dias de los Muertos tarjoavat jo itsessään riittävästi ainesosia hyvään tarinaan, Baldomeron perintökiista puolestaan herätti minussa lähinnä kysymysmerkkejä.

Kirjojen riimimitta oli minulle helpoin ääneenluettuna, itsekseen lueskellessa en oikein saanut tarinasta otetta. Luinkin lopulta nämä kirjat vauvalle ääneen, hän vaikutti viihtyvän hyvin riimien parissa vaikkei sisällöstä oikein tainnut vielä ymmärtää. Tarinankuljetus on myös riimimitan myötä melkoisen haastavaa. Paikoin riimit soljuvat kuin itsestään ja tarina kulkee, paikoin rytmi hieman nikottelee ja olisi omaan silmääni ja lukurytmiikkaani suhteutettun kaivannut vielä hieman viilaamista. Pääosin kerronta on kuitenkin onnistunutta ja riimit hauskoja.

Kirjat on kuvittanut Miranda Mord (aik. Koskinen). Ensialkuun hieman vierastin omaperäisellä viivalla tehtyä kuvitusta, mutta vähitellen aloin pitää siitä. Kuvitus voisi tosin tukea kirjan tarinaa mielestäni hieman enemmän, vaikka siinä kehityttiin osien karttuessa.

Gabriel Hullo ja merimatka Meksikoon
Haamuskustannus, 2017. 38 s.
Kuvitus: Miranda Mord











Kannibaalien keittokirja (Like)

Mustaksi satiiriksi kuvailtu teos sukeltaa kieli poskessa (heh) kannibalismin maailmaan. Oskari Patamäki on taitava mainosmies ja arvostettu ravintolakriitikko, sillä hänellä on sekä terävä pää että ylimaallisen tarkka hajuaisti. Lisäksi mies syö ihmisiä, sillä liha on lihaa ja hyvää raaka-ainetta ei kannata heittää hukkaan.

Teos alkaa Oskarin kirjoittaman keittokirjan raakaversiolla, joka osoittautui minulle kirjan haastavimmaksi osioksi. Ihmisruhojen käsittely on kuvattu niin tarkasti, että heikompaa hirvittää ja tuli oikeastaan vähän paha olo. Tämän jälkeen alkaa varsinainen tarina, jossa Oskarin hiottua erakkomaista elämäntyyliä tulee häiritsemään niin uusi virkaintoinen esimies kuin viehättävä Kansallismuseon opaskin. Myös velipojalla on omat hämärähommansa, joihin Oskari sotkeutuu mukaan. Koskisen kirjoitustyyli vie mukanaan. Tarina on mustan huumorin värittämä ja satiirin läpi puskee hyviä kannanottoja muun muassa juuri lihansyöntiin.

Kannibaalien keittokirja
Like, 2017. 250 s.












Maaliskuun mustat varjot (Crime Time)

Maaliskuun mustat varjot on Murhan vuosi -sarjan kolmas osa. Tämän teoksen kanssa armahdin itseäni ja totesin, että luen edeltävät osat myöhemmin jos kirja viehättää. Sarjassa seikkaillaan Hämeenlinnassa kahden yksityisetsivän, entisen poliisin Arosuon ja tämän veljenpojan Juhon, kanssa. Paikallinen turkisyrittäjä palkkaa kaksikon tutkimaan kuka hiippailee hallien lähettyvillä ja samalla selvitellään mahdollisen pentutehtailijan toimintaa.

Aivan ensimmäiseksi kirjasta tuli mieleen Ruosteisen sankarin (ks. alla) Jupe ja tämän omat tutkimukset. Jotain samaa Jupessa ja Juhossa on, jos ei muuta niin letkeä meininki ja viehtymys muistivihkoihin. Maaliskuun mustat varjot tuntui suhteellisen perinteishenkiseltä rikosromaanilta, mutta päähenkilöt eivät onneksi olleet angstin syvimmissä syövereissä kroolaavia "kovaksikeitettyjä etsiviä" vaan oikeastaan aika kiinnostavia hahmoja. Kirja oli leppoisa luettava ja mitassaan oivallinen venyttelemättä hommaa turhuuksiin, joten voisin tosiaan kuvitella lukevani myös sarjan kaksi ensimmäistä osaa ja jatkavani uuden osan parissa kun sellainen ilmestyy.

Maaliskuun mustat varjot (Murhan vuosi #3)
Crime Time, 2017. 240 s.












Ruosteinen sankari (Storytel Originals -äänikirjasarja)

Storytelissa kymmenosaisena äänikirjasarjana julkaistu Ruosteinen sankari taitaa olla genrensä puolesta jonkinlaista jännityskirjallisuutta. Jupe herää koomasta vuonna 2011 ja edelliset muistot ovat kesältä 1978, jolloin kaverin kanssa tehty mökkimurtokeikka päättyi sananmukaisesti pöpelikköön. Tapahtumaa ei kuitenkaan tunnu olevan selvitetty kunnolla ja Jupe yrittää vanhojen kavereidensa enemmän tai vähemmän suosiollisella avustuksella setviä, mitä kohtalokkaana iltana todella tapahtui.

Menneisyyteen jämähtänyt Jupe on aika sympaattinen sankari leveälahkeisine housuineen ja kulahtaneine ruutuvihkoineen. Nykyajan vempeleitä selitettiin ehkä turhankin paljon, nykylukija kun tietää jo ihan hyvin miten matkapuhelin ja netti toimivat, vaikka kolmikymmenvuotisessa koomassa olleen henkilön ihmetyksen ymmärtääkin. Pidin epäluotettavan kertojan käyttämisestä, muisti kun ei ymmärrettävästi aina ihan Jupella pelaa, ja muutenkin seikkailu vei mukanaan. Raiko Häyrinen luki kirjan miellyttävän ilmeikkäästi ja jatkokertomustyyli sopi tälle tarinalle hyvin.

Teos on julkaistu aiemmin nimellä Eilispäivän sankarit (Arktinen banaani, 2011).

Ruosteinen sankari
Storytel Originals, 2017. 10-osainen äänikirjasarja.
Lukija: Raiko Häyrinen










Ruosteinen sankari, kausi 2 (Storytel Originals -äänikirjasarja)

Storyteliin oli joulun välipäivinä ilmestynyt toinen kausi Ruosteisesta sankarista. Laitoin setin kuunteluun hieman epäileväisenä, mutta aika pian sain todeta että Jupen ja tämän Maija-tädin seuraan oli oikeastaan leppoisaa palata. Erityisesti rautainen Maija sai minulta paljon sympatiapisteitä ja Jupen typerälle sanailuhuumorille oli kiva tuhahdella.

Tarina sijoittuu aikaan joitakin vuosia edellisen "kauden" jälkeen. Maija-täti on tylsistynyt ja houkuttelee Jupen kanssaan selvittelemään vuosia sitten kadonneen Johannan arvoitusta naisen aviomiehen laskuun. Tutkimustyö vie parivaljakon muun muassa uimahallin kassalle, bingohalliin ja lopulta ulkomaille asti. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei hommasta myöskään puutu, sillä tapaus tuntuu herättävän kiinnostusta hämäräperäisissä tyypeissä. Onneksi povarista löytyy tarvittaessa reukku.

Raiko Häyrinen jatkaa hyväksi todetulla lukutyylillä ja kuuntelin loppujen lopuksi koko sarjan noin viikossa, joka on minulle melkoisen hyvä äänikirjankuunteltutahti.

Ruosteinen sankari 2
Storytel Originals, 2017. 10-osainen äänikirjasarja.
Lukija: Raiko Häyrinen










Salaperäinen sirkus (Karisto)

Salaperäinen sirkus on Sami, Liisa ja Joni -sarjan neljäs osa ja päätin tässäkin tapauksessa lukea edeltävät osat alle. Vaikka teokset ovat kaikki omia seikkailujaan, on niissä viittauksia aiempaan ja tällä tavalla ehdin myös tutustua henkilöhahmoihin paremmin. En kuitenkaan pidä mahdottomana hypätä seikkailuun kesken tarinan.

Sarjan aloittavat osat Haavekaupunki ja Lumottu lelutehdas (Karisto, 2013 ja 2014) tuntuivat myöhempiin osiin verrattuna hieman raaoilta. Samin, Liisan ja Jonin dynamiikka ei ollut vielä kehittynyttä ja aikaa meni hahmojen esittelyyn. Seikkailut eivät myöskään olleet mielestäni niin mukaansatempaavia ja tahti oli hitaampaa. Kaikenlaiset kirjoissa esitellyt vempeleet olivat sen sijaan kyllä kiinnostavia.

Sen sijaan kolmas osa Kirottu kartano (Karisto, 2015) ja tämä uusin Salaperäinen sirkus olivat oikein mainioita. Pidän nopeatempoisesta ja täydestä kerronnasta ja vauhtia ja vaarallisia tilanteita näissä teoksissa tosiaan oli. Kun hahmot olivat jo tuttuja, oli toilailuja helppo seurata, ja yksityiskohtia ja outoja sivuhahmojan pursuilevat tarinat olivat kovasti mieleeni. Salaperäinen sirkus taitaa kuitenkin viedä tässä vaiheessa suosikin tittelin. Pidin kovasti sympaattisista sirkuslaisista, taianomaisesta tunnelmasta ja siitä, että kaikki ei ollut niin mustavalkoista kuin aluksi voisi kuvitella.

Salaperäinen sirkus (Sami, Liisa ja Joni #4)
Karisto, 2017. 129 s.
Kuvitus: Miranda Mord

***

Kaikki teokset olivat sellaisia, että niiden lukeminen tai kuuntelu oli mukavaa. Tätä toisaalta osasin vähän ounastellakin. Koskisen vahvuus on selvästi monipuolisuus, miten joku ehtiikään saati onnistuu kehittelemään päässään näin monenlaista. Kieli on myös miellyttävää lukea ja kaikissa kirjoissa yhdistyy sanojen rikas käyttö ja rakkaus niillä leikittelyyn. Riimimitassa kirjoittaminen kaipaisi mielestäni vielä hieman hiomista, vaikka pääosin mallikkaasti sekin sujui.

Omia suosikeitani olivat ehkä hieman yllättäen rikosromaanit eli Maaliskuun mustat varjot ja Ruosteiset sankarit. Olen viime vuosina lukenut genren kirjallisuutta aika vähän, mutta nämä maistuivat hyvin. Liekö sitten syynä juuri sympaattiset päähenkilöt ja se, että sankareiden yksityiselämässä ei ryvetä niin kammottavan syvissä vesissä vaikka joitain vaikeuksia onkin.

Kiitellä voisin myös Koskisen tapaa sijoitella päähenkilöiltään miesvoittoisiin tarinoihin myös säpäköitä naishahmoja, tällaisia taisi löytyä jokaisesta kirjasta tavalla tai toisella. Arvostan.

Jatkoa toivoisin Benjaminin meriseikkailuille ja Murhan vuosi -sarjaa aion tosiaan pitää silmällä, kuten jo aiemmin mainitsin. Mikään näistä kirjoista ei kuitenkaan päihittänyt vielä Koskis-suosikkiani Kuinka sydän pysäytetään, mutta odotan kiinnostuksella mitä kirjailijalta seuraavaksi ilmestyy. Nyt koen ansaitsevani Jupen suosikin aleksanterinleivoksen, pitänee leipoa joku päivä.

Myös Kirsin kirjanurkassa osallistuttiin Koskisen haasteeseen, kurkkaa vaikka tästä mitä mieltä Kirsi oli tässäkin esitellyistä lanu-kirjoista.

Sekava cocktail äänikirjoja

Loppuvuonna tuli kuunneltua äänikirjoja jos jonkinlaisia. Tässä cocktailissa näkyy melko hyvin kuuntelijaprofiilini: kuuntelen mieluiten viihdekirjoja (dekkari tai hömppä) tai sitten lyhyitä elämäkertoja. 

Mika Waltarin Tähdet kertovat, komisario Palmu oli oletusten mukaisesti leppoisaa kuunneltavaa. Kertojamme toimii tällä kertaa poliisilaitoksen ylipäällikkönä ja pyrkii parhaansa mukaan johtamaan joukkojaan, kun aamuhämärissä Tähtitorninmäeltä löydetty "ruhjotun puliukon" tapaus muuttuukin täysiveriseksi murhaksi. Mukana on kadoksissa olevia todistajia, lättähattuja, kuoromatkan suunnittelua ja sen sellaista, Palmu toki murisee mukana. Lard Svedberg sopii lukijaksi Waltarin tekstille kuin nenä päähän. Hieman tosin paheksuin kertojamme tapaa haaveilla naisten (tai siis tyttöjen) takapuolien taputtelusta ja järkyttyä naistoimittajien käyttämistä liian piukista pöksyistä.

Tommi Kovasen ja Jenny Rostainin yhdessä kirjoittama Kuolemanlaakso päätyi alunperin kuunneltavaksi lyhyehkön pituutensa vuoksi. Kaipasin jotain kuunneltavaa, mutta en tahtonut sitoutua kirjaan liian pitkäksi aikaa. Omaelämäkerrallisessa teoksessa ehditään reilussa kuudessa tunnissa kertoa siitä, miten jääkiekkoilija Kovasen elämä meni aivan uusiksi vuonna 2013 jääkiekko-ottelussa tapahtuneen vakavan taklauksen seurauksena. Tuloksena oli aivovamma, jonka diagnosoinnissa ja hoidon aloittamisessa kuitenkin kesti varsin pitkään. Niin sanottuna odotusaikana Kovanen uskotteli sekä itselleen että läheisilleen kaiken olevan hyvin, vaikka elämänhallinta luisui käsistä yhä pahemmin. Pohjakosketuksen jälkeen alkaa hidas paluu takaisin elämään. Antti Jaakola lukee teoksen sopivasti eläytyen ja kuuntelukokemus on oikeastaan aika vaikuttava. Kirjan arvottaminen on kuitenkin todella vaikeaa, sillä miten sitä nyt ruotisi toisen ihmisen omaelämäkertaa, etenkin kun kirjassa pureudutaan todella henkilökohtaisiin asioihin. Olo on paikoin jopa tirkistelevä. Kiinnostava katsaus jääkiekon maailmaan tämä kuitenkin oli, mielenkiintoinen kommentaari kaukaloiden valtapeleistä ja toki myös aivovamman kanssa selviämisestä.

Helmet-haasteessa tämä menee kohtaan kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän, sillä en tiedä paljoakaan jääkiekosta enkä kovin paljon oikeastaan aivovammoistakaan.

Tunnelmasta toiseen, joulukuun alussa kuuntelin Sophie Kinsellan Wedding Nightin, joka on suomennettu nerokkaasti nimellä Hääyöaie. Teos on, jälleen kerran, tasaisen varmaa Kinsellaa: överi, aika pölhö ja kuunneltuna herkullisen hauska. Lottie pöyristyy, kun poikaystävä ei olekaan suhteen tilanteen kanssa samalla viivalla, laittaa välit poikki ja menee sitten naimisiin nuoruudenihastuksensa kanssa (ei aivan näin viivasuorasti, mutta kuitenkin). Isosisko Fliss yrittää estää Lottieta pilaamasta elämäänsä ja päättää yrittää sabotoida pariskunnan hääyön kreikkalaisessa luksushotellissa, jotta avioliitto voitaisiin mitätöidä. Suurin osa kirjasta onkin sitten himokkaita aikeita, jotka menevät mitä naurettavimmilla tavoilla pieleen, ja niistä seuraavaa turhautumista. Lukiessa tämä olisi voinut olla ihan hirveää, kuunneltuna hihityttävää. Finty Williams ja Beth Chalmers lukevat sisarusten roolit oivallisesti ja useamman lukijan käyttäminen toimi hyvin. Mahtuu tarinaan toki muutakin, romanssia ja elämänsuunnan löytämistä ja blaa blaa, oikein herkullinen ja mukava välipalakirja siis. 

Helmet-haasteesta tämä kuittaa kohdan kirjassa mennään naimisiin.

Mika Waltari: Töhdet kertovat, komisario Palmu

WSOY äänikirja, 2017. 10 h 12 min.

Lukija: Lars Svedberg

Tommi Kovanen & Jenny Rostain: Kuolemanlaakso
Bazar, 2017. 6 h 6 min.
Lukija: Antti Jaakola

Sophie Kinsella: Wedding Night
Random House Audiobooks, 2013. 13 h 5 min.
Lukijat: Finty Williams, Beth Chalmers, Michael Fenton Stevens

Rikoksien ratkaisua pohjoismaalaisittain

Pitkästä aikaa luin useamman rikosromaanin, sattumoisin kaikki mieskirjailijoiden teoksia. Lukuretkelläni onnistuin seikkailemaan perinteisesti hieman synkkämielisten tai päähänpotkittujen miesten kanssa niin Suomessa, Norjassa kuin Tanskassakin. Ruotsi jäi tällä kertaa pois reitin varrelta, mutta onneksi yksi teos oli sentään kirjoitettu toisella kotimaisella tilanteen tasoittamiseksi.

Matti Remeksen Regatta-teosta myytiin viime vuoden kesällä Hangossa kaikkialla, sijoittuuhan teos vahvasti paikallisiin maisemiin purjehduskilpailu Regatan aikoihin. Ruben Waaraa kiusaa tuntematon henkilö, joka on muun muassa lähettänyt lehteen tämän kuolinilmoituksen, ja naisystäväkin jätti. Jotenkin näitä asioita märehtiessään Waara onnistuu sotkeutumaan muun muassa merellä kadonneen naisen etsintään ja murhatutkimuksiin. Tarkempaa analyysia tästä Ruben Waara -sarjan yhdeksännestä osasta on saatavilla esimerkiksi Kirsin kirjanurkasta.

Ryhdyin lueskelemaan tätä e-kirjana Hanko-kaipuuseni ja suoraan sanottuna sinnittelin loppuun vain miljöötä fiilistellen, sillä juoni tuntui välillä köpöiseltä ja henkilöt epäuskottavilta. Lisäksi teoksen naiskuva on kammottava, en todella ymmärrä miksi lähes kaikki naishenkilöt tuntuivat mielestäni varsin epämiellyttävästä Rubenista sekaisin tai olivat muuten täysin lapasia mieshenkilöiden rinnalla.

Norjan Jo Nesbø on ollut minulle tähän asti tuntematon suuruus, mutta kun sain suosituksen kuunnella herran uusimman teoksen Jano äänikirjana päätin tutustua. Yleensä luen kaikki sarjat ensimmäisestä osasta aloittaen, mutta tällä kertaa rohkaistuin ja aloitin pokkana tästä Harry Hole -sarjan 11. osasta. Tämä luonnollisesti aiheutti hieman hankaluuksia kuunteluun, kun henkilöiden väliset suhteet ja historia eivät olleet tuttuja, mutta parin tunnin kuuntelun jälkeen olin jo auttavasti kärryillä.

Oslossa riehuu sarjamurhaajaa, joka surmaa nettideittailun kautta löytyneet uhrinsa väkivaltaisesti ja juo kaiken lisäksi heidän vertaan. Vaikean tapauksen houkuttamana Harry jättää lehtorin työnsä ja lähtee tutkimaan tapausta, joka osoittautuu hankalaksi ja vaaralliseksi monella tapaa. Huolta aiheuttaa myös Harryn puolison vakava sairastuminen. Monimutkainen juonikuvioiden verkko kiristyy loppua kohti ja päättyy aikamoiseen huipennukseen, joka minusta kuitenkin oli hieman sekava. Myönnettäköön tosin, että loppua kuunnellessani ajoin autolla ja kuuntelin samalla navigaattoria, joten voi olla että jotain jäi hoksaamatta. Suuremmalla Harry Hole -asiantuntemuksella varustetun bloggauksen voi lukea vaikka Rakkaudesta kirjoihin -blogista.

Viimeisenä lähdin Tanskaan Jussi Adler-Olsenin Osasto Q -sarjan pariin, sillä ruotsinkielisessä lukuhaasteessani lokakuussa tuli lukea mieskirjailijan kirjoittama dekkari (jos siis olet nainen). Omistan sarjan kolmannen osan suomeksi, mutta BookBeatista löytyi ensimmäinen osa Vanki ruotsiksi nimellä Kvinnan i rummet. Siinä onnettomuuden ja kollegan tapaturmaisen kuoleman jälkeen töihin palaava, ei työpaikallaan kovin pidetty Carl Mørck sijoitetaan Kööpenhaminan poliisilaitokselle vastikään perustettuun Osasto Q:hun selvittämään korkean profiilin selvittämättömäksi jääneitä rikoksia.

Ensimmäiseksi tapauksekseen Mørck valitsee sattuman kaupalla tunnetun poliitikon Merete Lynggaardin katoamisen. Avukseen jutun selvittämiseksi hän värvää osastolleen palkatun apulaisen Assadin, jolla ei ole minkäänlaista poliisikoulutusta saati valtuuksia, mutta intoa ja muita taitoja sitäkin enemmän. Tutkimusten ohella seurataan samalla karuun huoneeseen lukitus vangin toivottomalta tuntuvaa selviytymiskamppailua ja nokkelimmat varmaan hoksaavat kuka siellä oikein kykkiikään. Adler-Olsen oli tästä kolmikosta ehdottomasti suosikkini, vaikka arvasinkin syyllisen ja paheksuin hieman megalomaanisuutta. Muun muassa Luettua elämää -blogissa kerrotaan myös tästä teoksesta.

Näissä rikosromaaneissa Norjan ja Tanskan sankarit veivät meiningin perusteella ehdottomasti voiton. Erityisesti Mørck oli minulle mieleen, sillä vaikka hänelläkin oli ongelmansa ei tässä keskitytty niin paljoa niiden vatvomiseen, oman olon surkutteluun ja ryyppäämiseen vaan itse tapauksen selvittämiseen. Waaran puolustukseksi on tosin sanottava, että hän ei ole poliisi saati sitten etsivä, mutta sen enempää en viitsikään enää puolustella. Seuraavaksi haluaisin silti lukea rikosromaanin, jossa ei vatvota epäonnista parisuhdetta, ryypätä tai kärsitä alkoholismista ja jossa ei mielellään olisi myöskään liikaa verimässäilyä (sori Jano, mutta välillä ällötti).

Matti Remes: Regatta
Tammi, 2016. 274 s.

Jo Nesbø: Jano (Tørst, 2017)
Johnny Kniga, 2017. 19 h 15 min.
Suomentanut: Outi Menna
Lukija: Jukka Pitkänen

Jussi Adler-Olsen: Kvinnan i rummet (Kvinden i buret, 2007)
Bonnier Pocket, 2012. 349 s.
Käännös: Leif Jacobsen

Phryne Fisher vs. Corinna Chapman (Kerry Greenwood)

Kerry Greenwood tunnettaneen Suomessa paremmin Phryne Fisher -kirjoista tehdyn tv-sarjan kuin itse kirjojen perusteella. Sarjassa kunnioitettu neiti Fisher ratkoo rikoksia 1920-luvun Australiassa helmikoristeinen pistooli käsilaukussaan ja aiheuttaa ajoittain harmaita hiuksia paikallisille poliisivoimille. Sarjassa on ilmestynyt kirjoja jo huikeat 20 kappaletta ja niistä ensimmäinen on Cocaine Blues (1989).

Tuottelias kirjailija ei ole kuitenkaan tyytynyt laatimaan vain historiallisia rikosromaaneja, vaan nykyaikaisemmasta meiningistä vastaa Corinna Chapman. Corinna on ammatiltaan leipuri, mutta päätyy sarjansa ensimmäisessä teoksessa Earthly Delights (2004) keskelle heroiinimurhia ja talonsa asukkaita kohtaan kohdistettua iskujen sarjaa. Molemmissa sarjoissa Melbournessa residenssiään pitävä sankaritar siis päätyy rikosten ratkonnan tielle ikään kuin vahingossa, mutta tyyliltään Phryne ja Corinna ovat hyvin erilaisia.

Phryne Fisheriä kohtaan tuntemani viehätys perustuu paljon hahmon ihastuttavaan tapaan rikkoa aikansa käyttäytymisnormeja ja inhimillisyyteen. Phryne on miesten seurasta nauttiva ja itsepäinen ja älykäs nainen, joka onnistuu haalimaan ympärilleen joukon mainioita apukäsiä. Ympärillä pyörivät hahmot ovat suuri osa tarinoiden onnistumista ja heihin kiintyy kovasti, vaikka osan hahmon tarinat ja luonteenpiirteet ovatkin kirjassa hieman erilaisia kuin tv-sarjassa. Omaa suosikkiani Jack Robinsonia on myös näkynyt tähän mennessä lukemissani teoksissa (sarjan osat 1, 3 ja 4) harmillisen vähän.

Corinna puolestaan pyörittelee sormissaan lähinnä taikinaa, ei ihmisiä, vaikka ei hänenkään sosiaalisissa taidoissaan mitään vikaa ole. Earthly Delightsissa tapahtumien tarkan kuvauksen sijaan tunnuttiin viettävän paljon aikaa keittiössä leipää ja muffinsseja leipoen ja se kyllä sopi minulle oikein hyvin. Phryne-kirjoissa tämän leipomisen tilan saavat usein asukuvaukset ja, täytyy myöntää, minä luen mieluummin leivonnaisista kuin taidolla tehdyistä vaatteista, vaikkei niidenkään kuvauksessa vikaa ole. Corinan maailmaan oli myös ehkä hieman helpompi sujahtaa, sillä hahmo elää hyvin jalat maassa ja on olemisessaan melkoisen tavallinen. Sivuhahmoista ei tosin voi sanoa samaa, sillä teokseen on kasailtu melkoisen sekalainen seurakunta mitä erilaisempia (ja jossain määrin steoreotyyppisiä hahmoja, jotka varmaan toimisivat hyvin sitcom-tyyppisessä tv-sarjassa (hieman hupsu taikakauppaa pitävä wicca, "luolaansa" hautautuneet nörttipojat, vanha antiikin aikaa tunteva professori jne.).

Jos vertaa pelkästään näitä sarjojen aloitusosia olisin todennäköisesti jatkanut ennemmin Corinnan kuin Phrynen edesottamuksien seurausta. Cocaine Blues on jokseenkin laiska aloitus sarjalle ja jos en olisi lukenut jo myöhempiä osia ja nähnyt tv-sarjaa saattaisi homma jäädä sikseen, vaikka kirja viihdyttävä olikin. Earthly Delightsissa oli enemmän vauhtia ja huumoria (sekä niitä muffinsseja), joten sen lukeminen oli melkoisen hauskaa ja sujui sutjakasti myös kännykän ruudulta. Pidin paljon myös teoksessa olleista Buffy-viittauksista.

Kannen perusteella valitsisin kuitenkin ehdottomasti Phrynen. Näissä teosten vanhemmissa painoksissa on upeat Beth Norlingin tekemät kannet ja niitä katselee ilokseen. Earthly Delightsin kansi puolestaan näyttää enemmän huonolta chick lit -kirjalta, jossa on paljon s/m-meininkiä (vaikka oli tässäkin sitä vähän, mutta pääosassa olivat enemmän ne muffinsit). Onneksi sisältö oli parempi.

Tästä tekstistä piti tulla viiltävän analyyttinen vertailu kahden sankarittaren välillä, mutta eipä tullutkaan. Tykkään molemmista. Eivät nämä mitään maailmaa mullistavia ole, mutta oikein leppoisaa lukemista kuitenkin ja ennen kaikkea järkevän mittaisia. Arvostan. Sitten kun saataisiin vielä suomennoksia kehiin, mutta onneksi englanninkielisiä versioita löytyy kiitettävästi ainakin HelMetin valikoimista.

Kerry Greenwood: Cocaine Blues (Phryne Fisher #1)

Poisoned Pen Press, 2007. (alkup. 1989) 175 s.
Kansi: Beth Norling

Kerry Greenwood: Earthly Delights (Corinna Chapman #1)
Poisoned Pen Press, 2007. (alkup. 2004) 239 s.
Kansi: ?

Kerry Greenwood: Phryne Fisher Mystery #4 ja #5

En varmasti ole ainut, joka tämän vuoden aikana on ihastunut Yleltäkin näkyneeseen Miss Fisher's Murder Mysteries -sarjaan. Sen innoittamana oli toki kokeiltava, onko ihastuttava naisetsivä yhtä viehkeä paperilla kuin tv-ruudulla. Varausjonojen vuoksi sain ensimmäiseksi luettavakseni sarjan osat neljä ja viisi ja numerojärjestysobsessioni ohittaen tartuin tuumasta toimeen. Lukiessa tuli ymmärrettävästi myös vertailtua teoksia tv-sarjan vastaaviin jaksoihin.

Death at Victoria Dock alkaa vauhdikkaasti särkyvään auton etulasiin. Phryne sattuu joutumaan keskelle murhapaikkaa satama-alueella eikä voi tietenkään jättää nuoren komean miehen kuolemaa tutkimatta. Samanaikaisesti naisetsivämme selvittää myös kotoansa kadonneen neiti Waddington-Forsythen tapausta. The Green Mill Murderissa puolestaan seikkaillaan savuisissa jazz-paikoissa, selvitetään tanssilavalla tapahtunutta murhaa ja jäljitetään sodan jälkeen hiljaisuutta kaipaavan miehen olinpaikkaa perintökiistan vuoksi.

Molemmat teokset olivat juonen osalta pääpiirteissään tuttuja tv-sarjan myötä, mutta ilokseni käsikirjoituksessa oli otettu jonkinmoisia vapauksia ja siten kirjoja sai lukea myös paikoin yllättyen. Hahmokavalkadi on myös alkuperäisesti hieman tv-sarjaa laajempi (itse hämmennyin muun muassa rouva Butlerin olemassaolosta kovasti!), mutta tutuksi tulleet perusluonteet olivat onnekseni kohdillaan. Tunnelma on joka tapauksessa ehdottomasti kohdallaan: 1920-luvun Australia on tavattoman viehättävä miljöö, Hispano-Suizan moottori ärjyy ja Phryne on käytöksellään juuri niin virkistävä ja omapäinen kuin toivoikin. Kirjaa kiitellessä ei voi välttyä myöskään kiittelemästä tv-version oivallisia roolittajia, sillä Essie Davis on esikuvansa ruumiillistuma.

Järkälemäisten kirjojen viidakossa on myös kiiteltävä teosten pituutta. Molemmat osat ovat sivumitaltaan alle kahtasataa ja siitäkin huolimatta asiat käsitellään perinpohjin. Tyhjäkäyntiä ei ole ja silti aikaa on esimerkiksi kuvailla Phrynen asuvalinnat, herra Butlerin cocktailit ja käytetyt kylpytuoksut. Ei ihme, että Greenwoodille on myönnetty Australian rikoskirjailijoiden Lifetime Achievement Award vuonna 2003. Ainut valituksen aiheeni tällä hetkellä on se, että suosikkiani Jack Robinsonia ei juuri kuultu Death at Victoria Dockissa, mutta onneksi asia korjattiin Green Millin puitteissa.

Parasta tässä hommassa on toki se, että Phryne Fisher -teoksia on julkaistu huikeat 20 kappaletta eli tästä herkusta pääsee vielä nauttimaan lisää. Suosittelen näitä lämpimästi kaikille historiallisten rikoskirjojen ystäville, jotka eivät kaipaa graafista gorea vaan viihtyvät kauniisti sisustetuissa salongeissa ja arvostavat vikkeläkielistä naisetsivää.

Kiitokset myös mainiolle Espoon kirjastojen aineistohankintaporukalle, jotka vastasivat tavattoman nopeasti epätoivoiseen Twitter-huutoon ja hankkivat näitä teoksia HelMet-alueelle!

HelMet-haasteesta ruksaan kohdan kirja, jonka kirjoittaja ei ole kotoisin Euroopasta tai Pohjois-Amerikasta.

Kerry Greenwood: Death at Victoria Dock (Phryne Fisher #4)
Poisoned Pen Press, 2007. Alunperin julkaistu 1992. 164 s.
Kansi: ?

Kerry Greenwood: The Green Mill Murder (Phryne Fisher #5)
Poisoned Pen Press, 2007. Alunperin julkaistu 1993. 192 s.
Kansi: ?

Kaksin verroin pettymyksiä

Olen yrittänyt systemaattisesti kirjoittaa blogiin kaikista kirjoista, jotka olen lukenut. Tänä vuonna vastaan on kuitenkin tullut teoksia, joista en ole saanut kynäiltyä mitään, joten päätin toimittaa teokset yhteiselle tuomiolle samaan postaukseen.

Ensimmäisenä syytettyjen aitioon joutuu Stephen Fryn teos The Hippopotamus (Random House Audiobooks, 2010), jonka kuuntelin äänikirjana. Teoksessa seurataan lähtökohtaisesti juovuksissa olevaa potkut saanutta teatterikriitikkoa Edward Wallacea, joka kummityttönsä pyynnöstä matkaa norfolkilaiseen kartanoon ja raportoi sen tapahtumista kirjemuodossa. Erityisen tarkkailun kohtana on hänen kummipoikansa David, joka tuntuu omaavan erikoisia kykyjä.

Kirjan suurin viehätys minulle oli sen pompöösi kieli ja loppuratkaisu, joka onnistui vähän pelastamaan tilannetta. Suurimman osan ajasta olin kuitenkin jokseenkin pihalla ja ihmeissäni siitä että mitä ihmettä oikein tapahtuu. Samalla huomasin olevani myös hyvin tietoinen siitä, että Fry kirjoitti teoksen pahimman kokaiiniaddiktionsa aikana kuten hän kertoo teoksessaan More Fool Me. Tämä saattoi myös vaikuttaa kuuntelukokemukseen, sillä toki sitä siinä mietti että onkohan kirjailijan ajatuskulku toiminut hieman erikoisesti. Joka tapauksessa The Hippopotamus jäi jokseenkin vajavaiseksi kokemukseksi eikä mielestäni edusta Fryn terävintä kirjallista ilmaisua vaikka ihan viihdyttävä lopulta olikin.

Toisena aitioon saa kivuta Sophie Hannahin teos Nimikirjainmurhat (WSOY, 2014), jonka olen hankkinut itselleni e-kirjana muistaakseni jostain Elisa Kirjan tarjousmyynnistä. Huomiota dekkari on käsittääkseni saanut lähinnä siitä syystä, että se tarjoilee luettavaksi aivan uuden Hercule Poirot -tarinan enkä sitten itsekään voinut sitä belgialaisen herrasmiehen ystävänä vastustaa. Kännykän näytöltä luettuna teoksen läpikahlaaminen kesti kuitenkin kolmisen kuukautta, eikä syynä valitettavasti ollut käyttöliittymä.

Nimikirjainmurhat oli nimittäin, suoraan sanottuna, melkoisen tylsä. Hercule Poirot tuntui jatkuvasti olevan kiukkuinen, aivan kuin minä nälkäisenä, ja Bloxham-hotellin kolmoismurha ei saanut minua kovin kiinnostuneeksi. Toki tarinaan oli saatu keiteltyä kokoon varsinainen soppa kolmio- ja mikä lie -draamoineen ja loppuratkaisu paljastetaan dramaattisesti hotellin salissa, mutta yli kolmeensataan sivuun vanuva tarina tuntui turhan pitkitetyltä. Seuraavan kerran nautin Poirotini teoksesta, jonka kannessa kirjailijan kohdalla lukee vain Agatha Christie.

Nyt lievästi obsessiiviskompulsiivinen pääni saa viimein levätä, kun sain kirjoitetuksi näistäkin teoksista.

Stephen Fry: The Hippopotamus
Random House Audiobooks, 2010. 9 h 1 min.
Lukijana Stephen Fry.

Sophie Hannah: Nimikirjainmurhat (The Monogram Murders, 2011)
WSOY, 2014. 334 s.
Suomentanut: Terhi Vartia

Ann Rosman: Porto Francon vartija (Dekkariviikko)

Dekkariviikon kunniaksi onnistuin viimeistelemään vielä toisenkin ruotsalaisen eli Ann Rosmanin viimeisimmän suomennoksen Porto Francon vartija (Bazar, 2013) joka oli minulta aiemmin mennyt ohi. Kolmannes Karin Adler -sarjan osassa liikutaan jälleen kerran saaristossa ja seikkaillaan poliisitutkimusten lisäksi historiallisissa tapahtumissa.

Tällä kertaa tapahtumat pyörähtävät käyntiin, kun syrjäiseltä Klöverönin saaren suosta löytyy naisen ruumis. Varsinaiset tutkinnat alkavat kuitenkin varsin hitaasti, lähinnä Klöverönillä seurataan Bremsegårdin tilan kesäasukkaiden ja heidän tilanhoitajansa Astridin kiistelyä tilan kohtalosta. Samaan aikaan historiatasolla seurataan nuoren Agnesin elämää 1700-luvun loppupuolelta alkaen. Agnes pakenee pakkoavioliiton tieltä kotoaan ja sotkeutuu Marstrandin vapaakauppakaupungissa rantarosvouksen kiemuroihin. Edellisten osien tapaan historialliset tapahtumat toki ulottavat lonkeronsa myös nykypäivään.

Rankemman dekkarin jälkeen Porto Francon vartijaa voisi kutsua jopa leppoisaksi luettavaksi, sillä suurin osa kirjasta vietetään seuraten Agnesin elämää ja pohdiskellen josko Bremsegården pitää myydä vaiko ei. Varsinaista rikostutkintaa ja itse asiassa kirjan nimihenkilöä Karin Adleria teoksessa on melkoisen vähän ja siksi kirja itse asiassa muistuttikin enemmän historiallista romaania. Tämän seikan oli pannut merkille moni muukin bloggaaja ja onhan se toki hieman outoa, että vaikka historiallisten tapahtumien nivominen sarjaan on ollut aiemminkin tapana ei Karin tunnu kuin piipahtavan paikalla. Eipä sillä, en valita, sillä teoksen parissa oli leppoisa viettää yksi lauantaipäivä samalla takkuuntuvaa mohairlankaneuletyötä purkaen.

Suketus suosittelee tätä lähinnä vaatimattomien arvoitusten ystäville, Norkku puolestaan muun muassa harmittelee Karinin vähäistä osuutta mutta piti kirjasta kuitenkin.

HelMet-haasteesta pokkaan kohdan tositapahtumiin perustuva kirja, sillä Marstrandin alueen rantarosvous on täyttä totta vaikka kirjailija onkin hieman muokannut vuosilukuja ja toisiaan seuraavia tapahtumia paremmin tarinaa palveleviksi.

Ann Rosman: Porto Francon vartija (Karin Adler #3 // Porto Francos väktare, 2011)
Bazar, 2013. 387 s.
Suomentanut: Anu Koivunen
Kansi: Nic Oxby

Christoffer Carlsson: Varjot (Dekkariviikko)

Tenttiin lukeminen meinasi sabotoida osallistumistani dekkariviikkoon, mutta ehdinpä lukemaan ainakin tämän yhden. Kiinnostuin Christoffer Carlssonin palkitusta Varjot-teoksesta (Johnny Kniga, 2014) Kansallisteatterin bloggaajaillassa ja tähän viikkoon teos sopi siis paremmin kuin hyvin.

Elämme aikaa, jona tunnemme olomme turvattomaksi vieraiden ihmisten keskellä. --- [A]jattelen kuollutta naista sängyssä numero seitsemän, pientä kiiltävää esinettä naisen kädessä, aiemmin päivällä näkemiäni sanoja tunnelin suulla. Jonkun mielestä Ruotsin on kuoltava ja ajattelen, että kuka kirjoittaja onkin, mies tai nainen, hän on oikeassa.

Poliisi Leo Junker herää yöllä ulkona välkkyviin valoihin ja saa tietää, että kolme kerrosta alempana on tapahtunut murha. Virkavapaalla olevan poliisin ei tulisi sotkeutua asiaan, mutta hommassa tuntuu olevan jotain pielessä ja Junker huomaa pian liittyvänsä tapahtumiin liiankin tiiviisti. Samaan aikaan mieleen palaavat 20 vuoden takaiset Tukholman Salemissa eikä Junker voi enää jättää menneisyyttään huomioimatta.

Varjot edustaa oman näkemykseni mukaan hyvin nykyaikaista (ruotsalaista) dekkarikirjallisuutta. Päähenkilö ei ole ehkä se kovaksikeitetyin kaveri, mutta rosoa kyllä löytyy synkeän menneisyyden ja lääkeriippuvuuden kautta. Ihmissuhteidenkin suhteen on niin ja näin. Tapahtumat ovat myös raakoja ja jossain määrin myös verisiä, vaikka julmuuksilla ei varsinaisesti mässäilläkään. Rikosselvittelyn rinnalla nousee tarina ystävyydestä, pettymyksistä ja koston kierteestä.

Vähän siinä lukiessa mietin, että nautinko oikeastaan teoksen lukemisesta ollenkaan. Tarina on silti ehdottomasti kiinnostava ja jännite pysyi läpi kirjan. Lisäksi taustalla piilevät teemat kiinnostavat, mutta samalla oli vähän huono olo. Pahan olon siirtyminen henkilöltä toiselle ja traagisten tapahtumien toistuminen eivät ole varsinaisesti sitä miellyttävintä luettavaa. Joutunen siis toteamaan, että en millään tavalla nauttinut kirjasta mutta olin siitä hyvin kiinnostunut (ja loppu oli toki myös saatava selville).

Saa nähdä, tuoko lukulistalla seuraavana oleva Ann Rosmanin uusin tähän tilaan mitään helpotusta. Pahoin pelkään että ei. Vähän myös luulen, että tästä epämukavuustilastani huolimatta saatan päätyä lukemaan myös Leo Junker -sarjan toisen osan Ääret.

Kuitattakoon tällä samalla HelMetin lukuhaasteesta vaikkapa teos, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomen ulkopuolelle.

Christoffer Carlsson: Varjot (Den osynlige mannen från Salem, 2013)
Johnny Kniga, 2014. 327 s.
Suomentanut: Tarja Lipponen
Päällys: Martti Ruokonen

Robert Galbraith: Käen kutsu (Cormoran Strike #1)

Viime vuonna pohdiskelin, notta kannattaisiko tuo Robert Galbraithin eli J.K.Rowlingin salanimellä kynäilemä dekkari Käen kutsu (Otava, 2013) lukea. Homma vähän jäi, mutta kun Norkku kirjoitteli niin kiinnostavasti sarjan kakkososasta päädyin varaamaan tämän ensimmäisen osan Helmetin e-kirjapalvelusta. Kirja tupsahti lainattavaksi sopivasti lomamatkan kynnyksellä, joten ei kun kirja puhelimeen ja lukemaan.

Cormoran Strike on entinen armeijan sotilaspoliisi, joka nykyään pyörittää hieman rähjäistä etsivätoimistoa Lontoossa. Strike päätyy selvittämään nuoren mallin, Lula Landryn, kuolemaa, joka mediassa on julistettu itsemurhaksi mutta josta hänen veljellään Johnilla on epäilyksiä. Apuvoimiksi hommaan päätyy nuori ja etsivän ammatista haikaileva Robin, joka osoittautuu pian varsin päteväksi työssään.

Hitaasti etenevä tutkimus imaisee pian sekä etsivän että sihteerin mukaansa. Landryn kuolemaan tuntuu liittyvän aimo liuta henkilöitä ja kaikkia pitää toki haastatella ja tutkia. Mainiota. Vähitellen homma alkaa selvitä Strikelle samaan aikaan kuin myös yksityiselämän solmut tuntuvat aukeavan (tai menevän enemmän solmuun, miten sitä katsookin). Ilahduttavaa oli myös, että syyllinen säilyi itselleni loppuun asti yllätyksenä enkä kerrankin ollut pettynyt saadessani tietää ratkaisun.

En ole aivan varma, olinko lukenut tästä asiasta jo jostain blogista ja siksi kiinnittänyt siihen huomiota (jos "syyllinen" tunnistaa itsensä, saa paljastaa itsensä!) mutta huomasin hymyileväni Striken paikkakuvailuille. Karskin oloinen etsivä nimittäin kuvailee esimerkiksi värejä hyvin tarkasti (terrakotta, indigonsininen) ja käyttipä kerran sellaistakin termiä jota itsekään en tunnistanut. Tämä vaikutti hieman huvittavalta, Strike kun ei mikään kaunosielu tunnu olevan, mutta ei sinänsä kyllä haitannut lukemista.

Käen kutsu oli oikein viihdyttävää luettavaa ja vahvistaa mielipidettäni siitä, että kyllä se Rowling osaa kirjoittaa (vaikken niin siitä toisesta romaanista pitänytkään). Odotan kiinnostuksella Striken seikkailujen seuraavan osan lukemista, tällaisia leppoisia dekkareita lukee ilokseen.

Kirsi, johon myös luotan dekkariasioissa, on avannut kirjan taustoja enemmänkin. Amman kirja puolestaan innosti väittelemään itsensä kanssa, lopputulema silti positiivinen.

Bingoon dekkari! Ja Rikoksen jäljillä-haasteeseen toinen piste eli rikospaikka: vanha aateliskartano.

Robert Galbraith: Käen kutsu (Cormoran Strike #1; Cuckoo's Calling, 2013)
Otava, 2013. 436 s.
Suomentanut: Ilkka Rekiaro

Eeva Tenhunen: Mustat kalat

Eeva Tenhusen salapoliisiromaani Mustat kalat (WSOY, 1964) tarttui lukulistalle myös lukuvalmennuksen kautta. Tenhusen esikoisromaania on kiitelty ja erilaisissa dekkariäänestyksissä se on sijoittunut kärkipaikoille ilmeisesti useampiakin kertoja. Niinpä siis minäkin tartuin opukseen suositusten saattelemina.

Tai sitten joku näistä ihmisistä, jotka kuvittelin tuntevani, joista olin oppinut pitämään, ei ollutkaan se, joksi häntä luulin vaan kauhua herättävä tuntematon.

Olavinlinnassa on kesä kukkeimmillaan ja opaskierroksilla kuhisee. Liisa Rautasalo on päätynyt kesäksi oppaaksi linnaan. Kiireiset opaskierrokset ja linnassa käynnissä olevat historialliset kaivaukset saavat kuitenkin väistyä tieltä, kun eräs oppaista löytyy murhattuna Kummitushuoneesta. Paikalle kutsutaan poliisit ja murhaa selvitellään pieteetillä, mutta kaikenlaista ehtii tapahtua ennen kuin murhaaja vihdoin selviää. Kaiken taustalla lymyilee sateessa kylpevä Linna ja sitä ympäröivä musta vesi.

Eeva Tenhusen salapoliisiromaani on agathachristiemäinen jokseenkin leppoisasti etenevä teos. Toki murhia (!) tapahtuu, mutta viime aikoina lukemistani dekkareista poiketen ei taustalla ole esimerkiksi yletöntä väkivaltaa tai alkoholinkäyttöä. Mukavaa vaihtelua siis. Lisäksi oli mukava seurata kirjaa näkökulmahenkilö Liisan näkövinkkelistä, Liisa kun ei neuvokkuudestaan ja auttamisenhalustaan huolimatta ryhdy ilmastointikanavissa hiippailevaksi sankarittareksi.

Harmikseni tosin arvailin murhaajaksi aivan toista henkilöä, pahus. Olisihan se pitänyt tietää. Toisaalta olin myös tyytyväinen tullessani juksatuksi. Tenhunen rakentaa jännityksen kirjassaan hyvin ja tunnelma säilyy. Sateinen Savonlinna on oivallinen miljöö tapahtumille, christiemäisyyden lisäksi kirjassa on ehkä jotain suomifilmimäistäkin. Hyvällä tavalla toki.

- Tiedätte kaikki, miksi olen kutsunut teidät koolle. Luulen viimeinkin voivani kertoa teille totuuden.

Kokonaisuudessaan Mustat kalat oli erittäin hyvä kirja. Dekkarien lukeminen on jäänyt minulla viime vuosina vähemmälle, mutta tällaisia lukisin mieluusti enemmän. Tenhusen tuotannosta löytyy onneksi vielä monta opusta ja kaiken lisäksi niissä seikkailee muun muassa tässäkin kirjassa tavattu komisario Martti Halla.

Näillä sanoin voinkin todeta ihastuneeni Eeva Tenhuseen. Ihastukaa tekin.

Mustat kalat löytyy myös Oksan hyllyltä -blogista, jossa tätä suositellaan kesäfiiliksen nostatteluun ja myös Ja kaikkea muuta -blogissa pidettiin kirjasta kovasti.

Kirja on ensimmäinen suoritukseni Rikoksen jäljillä -haasteeseen.

Eeva Tenhunen: Mustat kalat
WSOY, 1964. 241 s.
Kansi: unohdin katsoa kirjasta

Jane Tesh: A Hard Bargain

Olen vihdoin tajunnut, että saan kuunneltua äänikirjoja ajaessani autoa. Läppärin saa kytkettyä auton kaiuttimiin (jossain vaiheessa ehkä löydän jostain mp3-soittimen laturinkin) ja kirjan ehtii kuunnella melkein laina-ajan puitteissa. Nyt jouduin uusimaan teoksen vain kerran.

Jane Teshin A Hard Bargain valikoitui OverDriven valikoimista kuunneltavaksi satunnaisotannalla: jotain piti saada äkkiä ja tämä oli tarjolla olevista kiintoisin. Vasta noin tunnin kuunneltuani tajusin, että kyseessä on sarjan toinen osa, mutta eipä se paljon vauhtia haitannut. (Hassusti molemmista Teshin kirjasarjoista on OverDrivessa tarjolla vain toiset osat!)

Madeline on muuttanut Celosian pikkukaupunkiin ja on perustanut etsivätoimiston. Tulta alle antaa jo yksi selvitetty paikallinen murha, mutta Madelinen menneisyys kauneuskilpailuvoittajana vie hommalta vakuuttavuutta. Töitä kuitenkin on, siis palauttamattomien kirjojen ja kadonneiden sateenvarjojen etsintää. Toimintaa ei tosin tarvitse sittenkään jäädä odottelemaan, sillä paikkakunnalle saapuva kuvausryhmä herättää tunteita laidasta laitaan ja pian, tietysti, sattuu kuolemantapaus jota Madeline alkaa selvittää.

Ja jotta homma ei menisi pelkäksi dekkarimeiningiksi, setvii Madeline samalla suhdettaan ystäväänsä Jerryyn jonka talossa hän asustaa. Jerryn kanssa voisi olla jotain sutinaa, mutta miehen vanhempien omituinen kuolema vaivaa ja Madeline ei uskalla hypätä suhteeseen ennen kuin arvoitus on selvitetty. Eli loppupeleissä opus on jonkinlainen dekkarin ja chick litin hybridi.

Marguerite Gavin lukee kirjan kivan letkeästi. Murteellisemmista puheenvuoroista tosin saa toisinaan välillä vähän huonosti selvää, samoin kohdista joissa huokaillaan, mutta muuten ei valittamista. Hahmojen puhetyylit erosivat toisistaan riittävästi ja liiallista esittämisen makua ei Gavinilla ollut.

A Hard Bargain ei ollut mikään tajunnanräjäyttävä kuuntelukokemus, mutta jaksoi joka tapauksessa kiinnostaa reippaan seitsemän tunnin ajan. Juoni on sopivan rönsyilevä ja toisaalta sopivan napakka, asiat saadaan päätökseen ja fiilis on hyvä. Ei hassumpaa siis.

Jane Tesh: A Hard Bargain (Madeline Maclin Series #2)
Blackstone Audio, Inc, 2012. 7h 4min.
Lukija: Marguerite Gavin

Umberto Eco: Ruusun nimi

Viime vuoden Kirjan ja ruusun -päivän Fables-teemaiset ruusut.

Äitini suositteli minulle Umberto Econ klassikkoteosta, Ruusun nimeä (WSOY, 1997), jo monta vuotta sitten. Muistaakseni kuusitoistavuotiaana yritin lukea kirjaa eikä siitä tullut mitään: en päässyt esipuhetta pidemmälle koska opus ei vain jaksanut kiinnostaa. Kun se sitten otettiin Lukeminen on pääasia -sivuston helmikuun yhteislukuprojektiksi otin härkää sarvista ja päätin lukea teoksen vaikka väkisin.

Silloin en vielä tiennyt mitä Fra William etsi enkä totta puhuen tiedä sitä vieläkään. Oletan ettei hänkään sitä tiennyt, häntä kun ajoi pelkästään totuuden kaipuu ja epäilys (jota näin hänen alituisesti ruokkivan) että totuus ei olisikaan semmoinen kuin miltä se sillä hetkellä näytti. 

Ruusun nimen tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1327 (kiitos Morre kun korjasit, omassa painoksessani on kirjan takakanteen jostain syystä painettu vuosi 1927 (!).. Munkki William Baskerville on kutsuttu erääseen italialaiseen luostariin järjestämään sovintoneuvottelua paavin lähettiläiden ja munkkiveljeskunnan välille. Tämä kuitenkin jää sivujuoneksi, sillä luostarissa on tapahtunut ikävä kuolemantapaus jonka apotti toivoo Williamin selvittävän ennen neuvottelijoiden saapumista. Alkaa siis ajojahti, sillä kuolemantapaus ei jää yksittäiseksi ja luostarin toiminnasta paljastuu jatkuvasti mitä epäilyttävimpiä piirteitä.

Veli Williamin kirjurina ja apulaisena toimii nuori benediktiläisnoviisi Adson, joka toimii myös tarinan kertojana kirjoittaen sitä vanhoilla päivillään muiden luettavaksi. Käytännössä Adson on Williamille se, mitä Watson on Sherlockille Arthur Conan Doylen tarinoissa: Adson kirjaa tapahtumat ylös ja toisinaan, vahingossa tai toisinaan onnistuen, saa Williamin deduktiiviset päättelyketjut loppuun.

- Kuinka kaunis onkaan maailma ja kuinka kauhistavia labyrintit, sanoin huojentuneena.
- Kuinka kaunis olisikaan maailma, jos olisi olemassa sääntö, jonka mukaan kierrellä labyrintissä, vastasi mestarini.

Jos Ruusun nimi olisi ollut pelkästään tällainen mielenkiintoinen murhamysteeri, olisi sen lukeminen ollut huomattavan paljon nopeampaa ja kivuttomampaa. Suurena Sherlock-fanina nimittäin nautin kovasti Williamin pähkäilyistä ja viittauksista hahmojen esikuviin. Omalta kannaltani valitettavasti Eco kuitenkin paneutuu myös hyvin, hyvin pitkällisesti kirkon sisäisiin toimintoihin, pohdintoihin paavin vallasta ja kerettiläisyydestä ja mistä vielä. Ei aiheissa sinänsä mitään vikaa, mutta jos lauseet ovat pitkiä kuin synti (no pun intended) ja välissä on pitkiä pätkiä latinaa (joista osa on käännetty kirjan takana olevassa liitteessä) ei lukeminen suju kovinkaan sutjakasti.

Ruusun nimi oli toinen lukemani Econ kirja ja molemmista jäi minulle jokseenkin samanlainen fiilis. Tarinan pohjalla oleva mysteeri oli molemmissa kiinnostava, mutta kaikki se muu kirjassa ei jaksanut pitää mielenkiintoani yllä. En siis voi myöntää aivan täysin ymmärtäväni teoksen klassikkoasemaa, vaikka kaipa se on jonkinlainen Dan Brownin kirjojen esiaste kuten Morrekin omassa tekstissään mainitsee.

Periaatteessa Ruusun nimi oli siis ihan pätevä teos, mutta sen lukeminen oli raskasta ja kirkkoon liittyvät pohdinnat lähinnä nukuttivat. Itse mysteerin juoni oli kuitenkin mainio ja conandoylemainen, joten ihan sen vuoksi tämän jaksoi lukea.

Haasteet: Yksi askel ylemmäs oman hyllyn kirjavuoren valloitukseen, yksi opus pois TBR-listalta.

Umberto Eco: Ruusun nimi (Il nome della rosa, 1980)
WSOY, 1997. 624 s + liitteet.
Suomentanut: Aira Buffa

P.D. James: Death Comes to Pemberley (suom. Syystanssiaiset)

Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo on minulle tärkeä sekä kirjana että BBC:n loistavana minisarjana  Kun kuulin (kiitos Maria) dekkaristi P.D. Jamesin kirjoittaneen kirjalle jatko-osan (vaikka fanfiction lienee oikeellisempi termi tässä tapauksessa) ajattelin ottaa riskin. Jamesia oli kehuttu minulle kirjailijana ja eihän toki kirja jossa esiintyy Mr Darcy voi olla huono, eihän? Niinpä siis jonotin lähes puoli vuotta ja lopulta kirjasto kuljetti minulle Death Comes to Pemberleyn (Faber and Faber, 2011).

Teos sijoittuu ajallisesti kuusi vuotta Ylpeyden ja ennakkoluulon tapahtumien jälkeen. Elizabeth ja Darcy asuvat onnellisesti rakkaassa Pemberleyssään, jossa järjestetään kovalla tohinalla syksyn tanssiaisia. Iloiset valmistelut kuitenkin keskeytyvät, kun paikalle säntää rämisevällä vaunulla Lydia, joka epäilee murhan tapahtuneen Pemberleyn mailla. Pahat aavistukset pitävät paikkansa, sillä metsästä löytyy ruumis ja pääepäillyn ikävään rooliin päätyy eräs Ylpeyden ja ennakkoluulon lukeneiden vanha tuttu.

Ikävää tapausta aletaan selvittää kaiken taiteen sääntöjen mukaisesti. Paikalle kutsutaan paikalliset lainvartijat, Pemberleyn asukkaita kuulustellaan ja kirjeitä lähetellään suuntaan jos toiseen. Murhatutkimusten lisäksi pohditaan avioliittoja, ruoditaan ihmisluontoa, käyskennellään tiluksilla ja pidetään suurta taloa pystyssä.

It seemed to Darcy that the great entrance hall of Pemberley, with its elegant furniture, the beautiful staircase curving up to the gallery, and the family portraits, had suddenly become as alien as if he were entering it for the first time. The natural order which from boyhood had sustained him had been overturned and for a moment he felt as powerless as if he were no longer a master in his house, an absurdity which found relief in an irritation over details.

Ennakko-odotuksistani huolimatta Death Comes to Pemberley ei ole murhamysteerinä kovin kummoinen. Itse päättelin syyllisen melkoisen aikaisessa vaiheessa ja murha ei loppujen lopuksi ollut valitettavasti kovin kiinnostava. Sen sijaan Pemberleyn asukkien ja muiden Ylpeydestä ja ennakkoluulosta tuttujen henkilöhahmojen suhteiden penkominen oli varsin viihdyttävää ja näissä kohdissa James on mielestäni onnistunut tavoittamaan varsin hyvin Austenin hengen.

Kirjan tärkeimpänä henkilöhahmona vaikutti olevan Pemberley tiluksineen. Kauniin rakennuksen upeudesta ja sitä koskevista velvollisuuksista jaksettiin jauhaa useammassakin kohdassa ja lukijana olisin uskonut vähemmälläkin, että kyllä, on se varmasti hieno ja upea paikka asua. Toisaalta Pemberley on myös miljöönä viehättävä ja sen saleissa viihtyy hyvin Jamesin opastamana.

Kokonaisuudessaan Death Comes to Pemberley on suhteellisen viihdyttävä opus, vaikka sortuukin ajoittaiseen pitkäveteisyyteen. Elizabeth olisi myös saanut olla enemmän esillä, nyt keskityttiin enemmän Darcyn mielenliikkeisiin ja erilaisiin syyllisyydentuntoihin. Aion kuitenkin lukea Jamesilta joskus jonkun rikosromaanin, sillä ajoittaisesta junnaavuudesta huolimatta kieli oli kuitenkin mukavaa luettavaa.

Salla kehuu kirjan suomennosta, Booksy analysoi kiinnostavasti kirjan kieltä ja tunnelmaa.

Haasteet: Ensimmäinen kirja Kiinteistöhaasteeseen eli Lato on pystyssä!

P.D. James: Death Comes to Pemberley
Faber and Faber, 2011. 310 s.
Kannen kuva: Neil Gower
Suomennettu: Syystanssiaiset (Otava, 2012)

Åsa Larsson: Uhrilahja

Mainion Åsa Larssonin uutuuskirjaa sai odotella useamman vuoden, edellinen sarjan osa julkaistiin vuonna 2008. Onneksi Uhrilahja (Otava, 2012) ei pettänyt toiveita.

Rebecka meni taloon Krister Eriksson aivan kannoillaan. Hän huhuili kovaan ääneen, mutta talossa oli hiljaista. Avoimet kaapinovet, ammottavat suut, jotka halusivat kertoa jotain mutta eivät saaneet sanotuksi sanaakaan.

Kiirunassa asuva syyttäjä Rebecka Martinsson joutuu keskellä murhatapausta, kun viaton tarkistusreissu kyläläisen kotiin vaihtuukin tutkinnaksi. Sol-Britt Uusitalo on murhattu väkivaltaisesti sänkyynsä ja hänen huoltajuudessaan oleva poika Marcus ei osaa kertoa yön tapahtumista juuri mitään. Vyyhtiä saapuu sotkemaan vielä röyhkeä von Post, seudun toinen syyttäjä. Hän päättää kaapata jutun Rebeckalta, koska kokee jämähtäneensä Lappiin vain siksi että se nainen saa kaikki hyvät jutut. Rebecka ei tietenkään tästä ilahdu vaan painuu samantien lomalle mutta ei malta täysin pitää sormiaan erossa koko ajan monimutkaisemmaksi osoittautuvasta tapauksesta.

Teoksen historiaan eli 1900-luvun alkuun sijoittuvassa osiossa tutustutaan nuoreen opettajattareen Elina Pettersoniin, joka muuttaa uudenaikaisten ajatustensa kanssa kaivoskaupunkina toimivaan Kiirunaan. Junamatkallaan hän tapaa Hjalmar Lundbohmin, kaupungin isännöitsijä, eikä parin välillä olekaan sittemmin pelkkää intellektuellia kiinnostusta. Ja toki tämäkin osa liittyy niin itse tapaukseen kuin tuo lisää kiinnostavaa tietoa itse Kiirunan kaupungin vanhoista ajoista, esimerkiksi Lundbohm on todellinen henkilö.

Alimpana matka-arkussa on kirjoja, jotka on kiedottu ruskeaan paperiin ja suljettu narulla.
- Siksi että ne kirjat eivät sovi kaikkien työnantajien silmille, Elina selittää niska jäykkänä,
- Katsotaanpas sitten kuinka paljon tämä työnantaja sietää, Lundbohm naureskelee, ja sitten paketit avataan yksitellen.

Uhrilahja oli minulle varsin tyylipuhdas suoritus. Larsson kirjottaa hyvin ja monen henkilön näkökulmasta niin että kerrontaan saadaan mukavaa vaihtelua. Vaikka rikoksen selvittäminen on kirjassa pääosassa, on myös henkilöhahmoille annettu tilaa kehittyä ja elää. On Kiirunan kylmä syksy, ryijymattoja, liukkaita pitkospuita ja luonteikkaita koiria. Ja sitten ruumishuoneen kalseus, tiedotustilaisuuksien kuhina, kotietsintälupien hakeminen.

En harmikseni muistanut edellisistä sarjan osista paljoakaan, lähinnä muutaman pääkohdan ja sen että Larsson kirjoittaa todella hyvin. Teksti on edelleen todella sujuvaa, henkilöt kiinnostavia ja vähitellen taas tuttuja. Välillä kyllä pänni kun ei ihan tarkkaan muistanut että mitkä tapahtumat edellisissä kirjoissa nyt olivatkaan johtaneet mihin. Uhrilahja tosin toiminee myös ihan itsenäisenä teoksenaan, jos lukija malttaa jättää aiemmista osista tehdyt vihjailut taustahälyksi.

Vaikka myös Ann Rosman on äärimmäisen taitava ruotsalainen (ihmissuhde)dekkaristi, vie Larsson silti voiton. Uhrilahja on kiinnostava, tapaus tarpeeksi monimutkainen muttei liian epäuskottava ja henkilöhahmoille annetaan riittävästi tilaa kehittyä viemättä liikaa tilaa tarinan kuljetukselta. Jos kaipaa kesäksi rikoskirjallisuutta suosittelen lämpimästi koko sarjaa.

Kiirunassa ovat viihtyneet myös ainakin Susa, Kirsi, Unni, Rachelle ja Leena.

Åsa Larsson: Uhrilahja (Till offer åt Molok, 2012)
Otava, 2012. 364 s.
Suomentanut: Kari Koski.
Kansi: Timo Numminen.

Ann Rosman: Noitavasara

Luin Ann Rosmanin esikoisen ja samalla ensimmäisen rikoskonstaapeli Karin Adlerista kertovan kirjan Majakkamestarin tytär viime toukokuussa. Dekkarimainen saaristokuvaus oli niin vetävä, että kun toinen osa, Noitavasara (Bazar, 2012), ilmestyi oli se tietysti varattava hetimmiten kirjastosta. Sattumoisin myös lukuaika osui lähes samoille päiville, mystistä.

"Meille tuli kaksi hälytystä Marstrandista. Toinen soittaja sanoi että koululuokka on löytänyt linnoituksen läheltä päättömän ruumiin, ja toinen tiesi että iäkäs naapurinrouva oli löytänyt puutarhasta pään. Ajattelin, että kun nyt satuit olemaan Marstrandissa, sinähän sanoit että veisit taas veneen sinne..." Robert vaikeni ja Karin saattoi kuulla jonkun puhuvan taustalla.

Rikoskonstaapeli Karin Adler on vielä viettämässä kesälomansa viimeisiä päiviä, kun töistä tulee puhelu: Marstrandissa sijaitsevan linnoituksen läheltä on löydetty päätön ruumis ja samana päivänä eräästä talon puutarhasta pää. Loma saa jäädä sikseen ja Karin palaa poliisivoimien tiimiin jotta rikos saataisiin ratkaistua. Homma ei ole kuitenkaan niin yksinkertainen, vaan rikoksen jäljet ulottuvat aina 1600-luvulle asti, jolloin Marstrandissa käytiin raakoja noitaoikeudenkäyntejä. Murhapaikat tuntuvat linkittyvän mystisesti vanhoihin noitiin liittyviin paikkoihin ja kun keitokseen hämmennetään lisäksi vielä larppaajia, psykometriaa ja ripaus yliluonnollisuutta on kokoon keitetty varsinainen soppa.

Karinin lisäksi kertojia on muitakin, sillä osansa saavat muun muassa Marstrandissa asuva IT-konsultti Sara ja hänen naapurinsa Lycke unohtamatta muutamien poliisikollegoiden ja rikoksiin liittyvien henkilöiden näkökulmia. Eikä siinä vielä kaikki, sillä tarina myös kulkee kahdessa aikatasossa: nykyhetken lisäksi nähdään välähdyksiä 1950-luvun lopulta lähtien kulkien vähitellen kohti nykypäivää. Ja tämän enempää en aiokaan juonesta sanoa, koska itse ainakin luen dekkarini mieluiten yllätyksellisinä.

Rosman kirjoittaa hyvin ja rakkaudesta Marstrandiin: pieni saaristokaupunki herää kirjan sivuille eloon ja saa minut haaveilemaan matkasta mukulakivikaduille puisten rakennusten väleissä kuuntelemaan suolaista tuulta ja tutkimaan historiallisia tapahtumia. Noitavasara ei siis ole dekkari ihan perinteisimmässä mielessä, sillä itse rikosten selvittelyn ja miljöökuvauksen lisäksi tarinaan on mahdutettu paljon henkilöiden elämään perehtymistä ja historian siipien havinaa. Välillä ehkä jopa liian kanssa: kirjan jotkut osiot venyvät eikä asiassa oikein päästä eteenpäin. Teksti on silti sujuvaa ja käännös on mielestäni hyvä.

Hän oli vähällä kompastua tuulen tuivertamaan katajaan, joka sinnitteli viereisessä kallion halkeamassa. Pensas näytti yllättävän vihreältä ja vahvalta. Sitkeältä, Karin ajatteli. Kun syysmyrskyt alkaisivat, se saisi oman osuutensa kallioiden yli lyövistä Marstrandinlahden tyrskyistä. Joissa piili yllättävä voima. Näytti siltä, kuin kataja etsisi paikkaa, johon sen juuret voisivat takertua entistä tiukemmin. Aivan kuin minä itse, Karin ajatteli. Hieman juureton, mutta suhteellisen hyvävoimainen. Sitkeä ja yllättävän vahva.

On oikeastaan aika virkistävää, että Marstrandin "tavallisten" asukkaiden, siis ei-poliisien, elämä on nivottu tutkimuksen lomaan. Itse ainakin huomaan pitäväni työuupumuksesta toipuvasta Sara von Langerista ja hänen sympaattisesta naapuristaan Lyckestä unohtamatta rasittavuuteen asti huvittavaa tutkijaa, Folkea (jostain syystä minun mielestäni hänellä on kalapuikkoviikset).

Kirjassa esiintyvä historiakuvaus on mielestäni myös todella mielenkiintoista, vaikka venyykin toisinaan turhan pitkiin mittoihin. Noitavainoista on toki lukenut aikanaan historiantunneilla, mutta kyllä tältä ajalta kerätyt tiedot aina hätkähdyttävät sillä meno on ollut melkoisen hurjaa. Mielestäni on hienoa, miten paljon oikeaa historiaa Rosman on teoksensa taustaksi ottanut.

Marstrandin eräänä taustahahmona on vielä meri, sillä se on kaikessa läsnä. Jossain ehkä kuohuu tai merituuli puhaltaa. Losseihin on ehdittävä, jos mielii olla ajoissa paikalla. Veneessä asuva Karin on koko ajan meren hoivissa ja armoilla: toisinaan on varmistettava, että vesi ei tule sisään, toisinaan veneen keinunta rauhoittaa. Uskaltaisin jopa sanoa, että tarina ei olisi niin vahva jos se tapahtuisi sisämaassa.

Luen nykyään harvemmin dekkareita, mutta sydämeni sykkii tämän kirjallisuudenlajin piirissä selvästi ruotsalaisille ja briteille, ei voi mitään. Rosmanin ohella toinen ruotsalaissuosikkini on tällä hetkellä Åsa Larsson, jonka dekkarisarjaan on myös vastikään tullut uutuuskirja.

Suosittelen Noitavasaraa lämpimästi kesädekkariksi niille, jotka arvostavat historiallisia palapelejä mutta eivät revi pelihousujaan jos ratkaisu selviää ennen loppua. Veikkaisin myös, että on antoisampaa aloittaa Rosmanin teosten lukeminen Majakkamestarin tyttärestä, sillä silloin henkilöt ja heidän taustansa ovat tässä toisessa osassa tutumpia (itseäni nimittäin vähän harmitti kun en enää muistanut ihan kaikkia tapahtumia edellisestä kirjasta).

Marstrandissa ovat vierailleet myös Hanna (joka suosittelee tätä dekkarinnälkäisille, joiden sylissä on tilaa vielä yhdelle ruotsalaiselle), Leena Lumi (joka vaikuttui vaikka toivoikin pientä tiivistämistä), Norkku (joka luki tätä yömyöhään), Susa (jonka mielestä tämä voisi lähennellä jo lukuromaaniakin), Anna Elina (joka postauksessaan vertailee Läckbergiä ja Rosmania) ja Katja (joka piti vaikkei yleensä luekaan dekkareita).

Ja nakkaanpa tästä opuksesta vielä pisteet Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen (Ruotsi) sekä Merten äärillä -haasteeseen.

ps. Kissojen kuva Pariisista Cimetiere du Montmartrelta.

Ann Rosman: Noitavasara (Själakistan, 2010)
Bazar, 2012. 430 s.
Suomentanut: Anu Koivunen.
Kansi: Nina Leino / PdeR.