Roppakaupalla Moyesia ja Moriartya

Rakastan Sivumennen-podcastia. Kuuntelen sitä aivan liian harvoin, mutta silloin kun kuuntelen, kuuntelen monta jaksoa putkeen. Viime keväänä kuuntelin jakson, jossa Johanna Laitinen ja Jonna Tapanainen olivat lukeneet kasan Jojo Moyesin ja Liane Moriartyn kirjoja. Innostuin jaksosta niin paljon, että päätin tehdä saman. Moyesilta päätin tarttua Me Before You -sarjaan ja Moriartylta luin Mustat valkeat valheet - ja Nainen joka unohti -teokset.

Mustat valkeat valheet on samanaikaisesti todella koukuttava lukusukkula että ahdistava kuvaus ihmisyydestä. Pirriween koulun aikuisten joukosta löytyy harvinaisen epämiellyttäviä tyyppejä ja lapsiperheiden idyllisten kulissien takaa löytyy synkkiä salaisuuksia kuten syrjähyppyjä ja parisuhdeväkivaltaa. Moriarty on rakentanut teoksensa niin, että lukija yritetään saada koukkuun heti ensisivuilla ja sen jälkeen hänet kelataan hitaasti niin syvälle tarinaan, että irti on turha pyristellä.

Kirjasta tehty tv-sarja ei onnistunut koukuttamaan minua alusta asti lainkaan näin tehokkaasti. Katsoin sarjan kyllä loppuun ja siinä oli hienoja roolisuorituksia, mutta ehkä olisi ollut syytä pitää versioiden välillä enemmän taukoa. Kun loppuratkaisun tiesi, ei jaksojen kanssa ollut tarvetta pitää kiirettä. Hieman myös kyseenalaistin sarjan kakkoskauden järkevyyden, kunnes huomasin että näyttelijäjoukkion jatkoksi on saatu Meryl Streep. Streepiä en voi vastustaa, joten katsottava on kunhan sarja oletettavasti ensi vuoden puolella ilmestyy.

Nainen joka unohti oli viimeinen teos, jonka luin tähän omaan pikku haasteeseeni. Alice Love kaatuu steppitunnilla, lyö pahasti päänsä ja kertakaikkiaan unohtaa kaiken edellisen kymmenen vuoden tapahtumista. Pian neljäkymmentä täyttävä kolmen lapsen aivan liian tehokas äiti kokee olevansa kolmikymmenvuotias ja ensimmäistä lastaan odottava ja palavasti mieheensä rakastunut hupsuttelija. Luonnollisesti tästä seuraa kaikenlaista hankaluutta, kun Alice yrittää jälleen saada otteen elämästään.

Idealtaan kirja on aika pöhkö, mutta sitä oli todella vaikea laskea käsistään. Alicen muistin palautuessa vähitellen sitä arvioi itsekin hänen tekemiään valintoja ja sitä, miten kieltämättä hieman raiteiltaan suistuneen elämän saisi takaisin kestävälle pohjalle. Loppuratkaisua sai jännittää loppuun asti enkä tosiaan tiedä, olinko siihen tyytyväinen vai en. Lisämaustetta tuovat Alicen siskon Elizabethin ja tämän "varamummon" Frannien puheenvuorot, jotka mehevöittävät kirjan tarinaa omilla sivujuonteillaan. Yllättävän kiinnostava romaani!

Moriarty osaa siis kirjoittaa koukuttavasti ja osansa on varmasti myös Helene Bützowin sujuvilla käännöksillä. Kirjoja tulee helposti luettua "vielä yksi luku" ja vaikka ne ovatkin ensivaikutelmaltaan aika keveitä, on rullaavan tarinan oheen upotettu painavia teemoja.

Moyesin otin haltuun äänikirjoina, sillä kuuntelin kehuja keränneen Me Before You -sarjan kaikki kolme osaa. Kirjoissa seurataan paikoilleen jämähtäneen Louisa Clarkin elämänmuutosta hänen päästyään töihin onnettomuudessa halvaantuneen ja siitä katkeroituneen Will Traynorin avustajaksi. Jätettäköön juonen tarkempi kommentointi sikseen, mutta todettakoon että luvassa on kärrykaupalla suuria tunteita ja noin miljoona juonenkäännettä.

Kirjoja vaivaa jossain määrin uskomattomien sattumusten ja erikoisten tapahtumien runsaudenpula. Esimerkiksi toiseen osaan on onnistuttu ahtamaan vakava onnettomuus, kammottava työpaikka, paikoin erikoiseksi käyvät selviytymisryhmän istunnot, äidin feministinen herääminen, yllättäen löytyvä erään hahmon jälkeläinen ja aimo liuta väärinkäsityksiä. Toisaalta hyväksyn kevyeltä kirjallisuudelta tietynlaisen turboahtauksen ja kaikesta huolimatta sisällön myötä tuli itsekin ajateltua ihan järkeviä juttuja. En voi myöskään väittää, etteivätkö kirjojen tapahtumat olisi yhtään koskettaneet, vaikka en nenäliinoja kuunnellessa tarvinnutkaan.

Kolmannessa osassa nautin New Yorkin kuvauksesta ja jälleen älyttömistä sattumuksista. Henkilöhahmojen kavalkadi on täynnä kliseitä, esimerkiksi kelvatkoon kiukkuinen naapurinmummo, jonka elämä onkin sitten ollut aivan huikean mielenkiintoinen ja jonka kanssa lopulta ystävystytään. Ihmissuhderyöpytys on ylitsevuotavaa läpi koko kirjan tai oikeastaan koko sarjan, mutta entäs sitten. Erityisesti tämän kolmannen osan kohdalla ajattelin itsekin paljon muun muassa elämässä tehtäviä valintoja ja kiltteyttä eli höpsöttelyn ohella sain myös paljon ajateltavaa.

Kaksi ensimmäistä osaa sain kuunnella suomeksi Heli Naskin käännöksinä ja Mervi Takatalon hienoina lukutulkintoina. Takatalon lukurytmi on miellyttävä ja totta puhuen paahdoin nämä lähes tuplanopeudella, sillä hyvien lukijoiden kanssa niin voi tehdä. Kolmas osa löytyi tätä sarjaa kahlatessani vain englanniksi, joten siinä sain tyytyä Ann Actoniin, joka hänkin luki teoksen oikein mainiosti. Englanniksi nopeutta ei tosin voi lisätä aivan niin paljon kuin suomeksi kuunnellessa.

Lämmin kiitos Sivumennen-podcastin Jonnalle ja Johannalle innostamisesta tähän luku-urakkaan. Olette mainioita!

Mustat valkeat valheet menee minulla Helmet-lukuhaasteessa kohtaan palkitun kääntäjän kääntämä kirja.

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet (Big Little Lies, 2014)
WSOY, 2015. 447 s.
Suomennos: Helene Bützow

Liane Moriarty: Nainen joka unohti (What Alice Forgot, 2010)
WSOY, 2016. 495 s.
Suomennos: Helene Bützow

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää (Me Before You, 2012)
Gummerus, 2015/2018. 15 h 48 min.
Suomennos: Heli Naski
Lukija: Mervi Takatalo

Jojo Moyes: Jos olisit tässä (After You, 2015)
Gummerus, 2016/2018. 14 h 51 min.
Suomennos: Heli Naski
Lukija: Mervi Takatalo

Jojo Moyes: Still Me
Penguin Books, 2018. 13 h 37 min.
Lukija: Anna Acton

Sekava cocktail äänikirjoja

Loppuvuonna tuli kuunneltua äänikirjoja jos jonkinlaisia. Tässä cocktailissa näkyy melko hyvin kuuntelijaprofiilini: kuuntelen mieluiten viihdekirjoja (dekkari tai hömppä) tai sitten lyhyitä elämäkertoja. 

Mika Waltarin Tähdet kertovat, komisario Palmu oli oletusten mukaisesti leppoisaa kuunneltavaa. Kertojamme toimii tällä kertaa poliisilaitoksen ylipäällikkönä ja pyrkii parhaansa mukaan johtamaan joukkojaan, kun aamuhämärissä Tähtitorninmäeltä löydetty "ruhjotun puliukon" tapaus muuttuukin täysiveriseksi murhaksi. Mukana on kadoksissa olevia todistajia, lättähattuja, kuoromatkan suunnittelua ja sen sellaista, Palmu toki murisee mukana. Lard Svedberg sopii lukijaksi Waltarin tekstille kuin nenä päähän. Hieman tosin paheksuin kertojamme tapaa haaveilla naisten (tai siis tyttöjen) takapuolien taputtelusta ja järkyttyä naistoimittajien käyttämistä liian piukista pöksyistä.

Tommi Kovasen ja Jenny Rostainin yhdessä kirjoittama Kuolemanlaakso päätyi alunperin kuunneltavaksi lyhyehkön pituutensa vuoksi. Kaipasin jotain kuunneltavaa, mutta en tahtonut sitoutua kirjaan liian pitkäksi aikaa. Omaelämäkerrallisessa teoksessa ehditään reilussa kuudessa tunnissa kertoa siitä, miten jääkiekkoilija Kovasen elämä meni aivan uusiksi vuonna 2013 jääkiekko-ottelussa tapahtuneen vakavan taklauksen seurauksena. Tuloksena oli aivovamma, jonka diagnosoinnissa ja hoidon aloittamisessa kuitenkin kesti varsin pitkään. Niin sanottuna odotusaikana Kovanen uskotteli sekä itselleen että läheisilleen kaiken olevan hyvin, vaikka elämänhallinta luisui käsistä yhä pahemmin. Pohjakosketuksen jälkeen alkaa hidas paluu takaisin elämään. Antti Jaakola lukee teoksen sopivasti eläytyen ja kuuntelukokemus on oikeastaan aika vaikuttava. Kirjan arvottaminen on kuitenkin todella vaikeaa, sillä miten sitä nyt ruotisi toisen ihmisen omaelämäkertaa, etenkin kun kirjassa pureudutaan todella henkilökohtaisiin asioihin. Olo on paikoin jopa tirkistelevä. Kiinnostava katsaus jääkiekon maailmaan tämä kuitenkin oli, mielenkiintoinen kommentaari kaukaloiden valtapeleistä ja toki myös aivovamman kanssa selviämisestä.

Helmet-haasteessa tämä menee kohtaan kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän, sillä en tiedä paljoakaan jääkiekosta enkä kovin paljon oikeastaan aivovammoistakaan.

Tunnelmasta toiseen, joulukuun alussa kuuntelin Sophie Kinsellan Wedding Nightin, joka on suomennettu nerokkaasti nimellä Hääyöaie. Teos on, jälleen kerran, tasaisen varmaa Kinsellaa: överi, aika pölhö ja kuunneltuna herkullisen hauska. Lottie pöyristyy, kun poikaystävä ei olekaan suhteen tilanteen kanssa samalla viivalla, laittaa välit poikki ja menee sitten naimisiin nuoruudenihastuksensa kanssa (ei aivan näin viivasuorasti, mutta kuitenkin). Isosisko Fliss yrittää estää Lottieta pilaamasta elämäänsä ja päättää yrittää sabotoida pariskunnan hääyön kreikkalaisessa luksushotellissa, jotta avioliitto voitaisiin mitätöidä. Suurin osa kirjasta onkin sitten himokkaita aikeita, jotka menevät mitä naurettavimmilla tavoilla pieleen, ja niistä seuraavaa turhautumista. Lukiessa tämä olisi voinut olla ihan hirveää, kuunneltuna hihityttävää. Finty Williams ja Beth Chalmers lukevat sisarusten roolit oivallisesti ja useamman lukijan käyttäminen toimi hyvin. Mahtuu tarinaan toki muutakin, romanssia ja elämänsuunnan löytämistä ja blaa blaa, oikein herkullinen ja mukava välipalakirja siis. 

Helmet-haasteesta tämä kuittaa kohdan kirjassa mennään naimisiin.

Mika Waltari: Töhdet kertovat, komisario Palmu

WSOY äänikirja, 2017. 10 h 12 min.

Lukija: Lars Svedberg

Tommi Kovanen & Jenny Rostain: Kuolemanlaakso
Bazar, 2017. 6 h 6 min.
Lukija: Antti Jaakola

Sophie Kinsella: Wedding Night
Random House Audiobooks, 2013. 13 h 5 min.
Lukijat: Finty Williams, Beth Chalmers, Michael Fenton Stevens

Rainbow Rowell: Landline

Kotona odottavat huojuvat kirjasto- ja muuten vaan -pinot kirjoja ja silti sitä aina tarttuu herätelainoihin. En suoraan sanottuna enää edes muista mistä ja miksi kaappasin mukaani Rainbow Rowellin Landlinen, mutta syy varmaan oli. Toki lukeminen itsessään vanui laina-ajan viime metreille, mutta sateiseen maanantaipäivään tämä höpökirja sopi oikein hyvin.

Georgie McCool on omistautunut työlleen tv-sarjakirjoittajana niin intensiivisesti, että oman sarjan tuotantomahdollisuuden vihdoin valjetessa toiseksi jää myös perheen joulureissu anoppilaan. Kirjoittamisesta ei kuitenkaan tunnu tulevan mitään, sillä syyllisyys vaivaa Georgieta ja jostain syystä Neal-puolisokaan ei vastaa puhelimeen. Yhteys kuitenkin löytyy lopulta, tosin jostain syystä Georgien vanha, lapsuudenkodista löytyvä lankapuhelin saakin luurin päähän Nealin vuodelta 1998. Georgie yrittää selvittää antaako puhelin mahdollisuuden menneisyyden tai nykyisyyden muuttamiseen, mutta sydämen asiat harvoin ovat aivan yksinkertaisia.

Kirjan alussa tuhisin pitkästyneenä. Taikapuhelin tuntui aivan liian höpöiseltä systeemiltä ja moni asia turhan kliseiseltä. Kummasti sitä sadetta ikkunasta katsellessa ja teetä hörppiessä kuitenkin lämpeni tarinalle ja oikeastaan Rowellin juonenkuljetuksessa oli myös tietynlaisia yllätyksiä.

Loppukaneettina todettakoon, että pidän edelleen enemmän Rowellin ya-kirjoista (Fangirl! Carry On!), mutta toimi tämä peruschicklittinäkin. Sadepäiviin, kesäkoomaan, höpöhimoon.

Rainbow Rowell: Landline
Orion, 2015 (alkup. 2014). 356 s.

Veera Vaahtera: Kevyesti kipsissä

Joskus mieli yksinkertaisesti huutaa hömppää. Siis että äkkiä jotain kevyttä ja ihanaa ja sellaista, että tiedän lopussa käyvän hyvin vaikka välissä vähän kipuillaan. Joku oli suositellut tuttavalleni Veera Vaahteraa hyvänä kevyenä kirjallisuutena ja riemukseni löysin teoksia useamman Book Beatista. Nappasin satunnaisotannalla luettavaksi uusimman teoksen Kevyesti kipsissä (Tammi, 2016), jossa seikkaillaan sopivasti kirjallisuuden ja rakkaussuhteiden sekamelskassa.

Lotta työskentelee kirjaston vahtimestarina ja viihtyy työssään hyvin. Luppoaikana voi hyvin sukeltaa kirjojen maailmaan ja ihmisten kanssa tarvitsee olla tekemisissä verrattain vähän. Ihmisistä on kuitenkin välillä oltava riippuvainen, etenkin jos sattuu murtamaan jalkansa ja joutuu samaan aikaan muuttamaan siskon luokse vesivahinkoa pakoon. Sisko avopuolisoineen alkaa tietysti puuhata Lotalle jotain sutinaa ja miesehdokkaita onkin yhtäkkiä kaksin kappalein. Fiksun Jirin kanssa puhuttavaa riittäisi kirjoista vaikka kuinka paljon, mutta jotenkin musiikkiosaston Ollen välittömyys ja rentous vetää myös puoleensa vaikka mies onkin muista ihmisistä aivan liian kiinnostunut. Samalla kun Lotta yrittää seurata sydämensä ääntä hautautuu hän entistä pahemmin keskeneräisten kirjojen suohon. Onko kaikki aloitetut kirjat pakko lukea loppuun?

Vaahtera kirjoittaa leppoisaa ja fiksua kaunoa, jonka parissa viihdyin erinomaisesti. Nautin Lotan kirjallisuuskeskusteluista ja tuskailusta päälle kaatuvista kirjapinoista, symppasin miesehdokkaita (joista molemmat olivat omalla tavallaan kivoja, kerrankin) ja pidin myös lukuisista sivuhenkilöistä. Läpi kirjan kulkee lämminhenkisyys, tällaista tämä nyt välillä on (vaikka huuruiset lemmenhetket vaksikopissa vähän naurattivatkin, rajansa nyt kaikella hei!).

Kuittaan teoksella Helmet-lukuhaasteesta kohdan salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja, sillä Vaahtera on kirjailija Pauliina Vanhatalon toinen kirjailijanimi.

Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika viehättyi lukuhimoisesta Lotasta, Pihi nainen hieman paheksui Lotan paikoin töykeää käytöstä ja Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja nautti teoksen tuomasta kevyestä hengähdyshetkestä.

Veera Vaahtera: Kevyesti kipsissä
Tammi, 2016, 243 s.

Sophie Kinsella: The Undomestic Goddess

Sophie Kinsella teki sen tuossa syksyn alussa (!) taas. Hirveä lukujumi ja pää täynnä uutta informaatiota töiden alettua, mutta aikakausia lukulistalla ollut The Undomestic Goddess vei kaikessa epäuskottavuudessaan silti mukaansa. Kovin paljon järkeä tässä ei ollut, mutta nautinnollista chick litiä se silti oli.

Samantha Sweetingin ura on nousukiidossa ja paikka maineikkaan lakifirman osakkaan on jo lähes taskussa. Yllättäen kaikki valuu hukkaan kun megalomaaninen unohdus saa Samanthan pakenemaan paniikissa paikalta ja päätymään sattumusten kautta pieneen maalaiskylään taloudenhoitajaksi rikkaalle mutta hieman tyhjäpäiselle pariskunnalle. Ongelmanahan tässä on se, että Samantha ei osaa siivota tai kokata tai tehdä muitakaan taloustöitä mutta jotenkin kaikki vain hoituu ja onhan se puutarhurikin aika komea.

Elämänmuutosromaanihan tämä siis on, hektisestä oravanpyörästä hetkeen tarttumiseen ja arkisten asioiden arvostamiseen. Tavallaan tykkäsin tästä sanomasta hirvittävän paljon, jotenkin oli niin leppoisaa lukea siitä kuinka valmistetaan täydellinen uunikala tai milloin mikäkin torttu. Pidän ruoanlaitosta lukemisesta, se on hypnoottista.

Samantha itsessään on hyvin kinsellamainen hahmo, enemmän tai vähemmän neuroottinen ja hienosti kaikista ongelmista lopulta eroon luoviva ja menestykseen päätyvä. Kokonaisuudessa teoksella oli todella onnellistava vaikutus, istuskelin milloin metrossa ja milloin junassa iloisessa höpökirjakuplassa ja löysin lukufiiliksen uudelleen. Kiitos Kinsella.

Teos on muuten myös suomennettu tittelillä Varsinainen talousihme ja käsittääkseni käännös on varsin kelpo joten siitä vain kokeilemaan jos englanti ei lukukielenä lämmitä. Sillä kyllä hyvä chick lit vaan on hieno asia elämässä.

Niin ja HelMet-haasteessa tämä oli ruoasta kertova kirja.

Sophie Kinsella: The Undomestic Goddess
2005. 415 s.

Äänikirjaa äänikirjan perään

Äänikirjat, nuo ihanat automatkaseuralaiset ja toisteisten puuhastelujen seuralaiset. Jostain syystä äänikirjoista kirjoittaminen usein unohtuu, joten tässäpä katalogi osasta viimeisen puolen vuoden aikana kuunnelluista. Harmillisesti suurinta osaa näistä en välttämättä kovin innokkaasti suosittele, vaikka kaikki tehtävänsä täyttivätkin.

Ellen DeGeneres: The Funny Thing Is... (Simon & Schuster, 2006. 3 h 12 min)

Pidän Ellen DeGenereksestä. Hänellä on hulvaton huumorintaju ja hyvä komiikan taju. The Funny Thing Is... oli äärimmäisen viihdyttävä kuunneltava automatkoilla, mutta totta puhuen se ei jättänyt minkäänlaista pysyvää muistijälkeä. Kertisviihdettä siis, mutta toimivaa sellaista.

Sophie Kinsella: I've got your number (Random House Audiobooks, 2012; kirja 2012. 6 h 22 min)

Kinsella tuli napattua paikalliskirjaston hyllystä hömppähimoon. Pettymys oli suuri, kun tajusin äänityksen olevan lyhennelmä. Näin jälkikäteen ajatellen en kyllä tiedä jäikö minulta mitään olennaista kokematta, mutta paheksun silti.

I've Got Your Numberissa on tuttu kinsellamainen juonikuvio. Poppylla menee kaikki hyvin: sormessa on iso sormus ja kainalossa ihana mies, häät tulossa. Sormus kuitenkin häviää ja samoin puhelin, mutta onneksi roskiksesta löytyy uusi, puhelin siis, ja sitä myötä Poppy päätyy aikamoiseen soppaan bisnesmiehen Samin kanssa. Ette varmaan ikinä arvaa mitä tässä kuviossa tapahtuu?

Finty Williams on mitä sympaattisin lukija ja sopii teokselle loistavasti. Tarina nyt on ihan höpöinen ja epäuskottava, mutta loppujen lopuksi aika hellyyttävä. Viihdyin kuten oli tarkoituskin.

E.L. Doctorow: Andrew's Brain (Whole Story Audio, 2014; kirja 2013. 3 h 52 min)

Andrew's Brain oli paniikkilaina HelMetin varannoista kun edellinen äänikirja pääsi loppumaan. Tässä kävi tosin sellainen sekaannus, että luulin lainaavani Cory Doctorow'n kirjoittaman kirjan ja kun kirjailija nyt tosiaan oli eri oli tarinakin jonkinmoinen yllätys. E.L. Doctorow lukee kirjan nauhalla itse.

Teos on Andrew'n jollekin näkymättömälle henkilölle kertoma lausunto hänen omasta elämästään ja sen epäonnisista sattumuksista, tragedioista jopa. Andrew on epäluotettava kertoja, hänen kerronnassaan ei ole minkäänlaista kronologiaa ja välillä tarina keskeytyy toden ja kuvitelman rajojen ja aivokemian pohdiskeluun.

Täytyy sanoa, että kuunneltavaksi tämä oli ihan hirvittävän haastava ja olin ison osan ajasta todella pihalla. Käteen ei jäänyt oikein mitään, luettuna olisi ollut ehkä helpompaa mutta en koe tällä hetkellä tarvetta antaa teokselle uutta mahdollisuutta.

HelMet-haasteessa tämä menee kohtaan kirjailijan viimeiseksi jäänyt kirja.

Pete Dexter: The Paper Boy (Blackstone Audiobooks, 2012; kirja 1995. 10 h 47 min)

The Paper Boysta tehtiin muutama vuosi sitten elokuva ja siitä tämä teos tuttu olikin, tosin vain nimeltä. Uteliaisuudesta siis tartuin tarvitessani seuraa marjapuskien perkaamiseen. Tarina oli tosin sen verran synkkä, että punaviinimarjojen kerääminen alkoi tuntua välillä harvinaisen masentavalta hommalta.

Moat Countyn sheriffi, ei kovin pidetty henkilö, löydetään tien vierestä suolistettuna. Paikallinen mies tuomitaan, mutta tapaus jää edelleen epäselväksi. Nuori nouseva journalistitähti Ward päättää palata kotikaupunkiinsa etsimään Tarinaa rikoksen takana ja pestaa paikoilleen jämähtäneen veljensä Jackin kuskikseen. Mukana heiluu myös Wardin toimittajatoveri ja tuomittuun mieheen palavasti rakastunut nainen, joka tahtoo auttaa paljastamaan totuuden.

Myönnetään, Sean Runnente lukee teoksen todella hyvin kiinnostavalla, elämään lannistuneesti suhtautuvalla äänellä. Tarina on kuitenkin niin harmaasävyinen ja ankea, että kuunnellessa minua lähinnä ahdisti ihmisten hirveys ja itsekkyys. Loppuun oli kuitenkin kuunneltava ja saatava tietää, miten lehtijutulle lopulta kävi.

Elena Ferrante: Loistava ystäväni (WSOY, 2016. L'amica geniale, 2011. 12 h 7 min)

Elena Ferranten Napoli-sarja on noussut jonkinlaiseksi kansainväliseksi sensaatioksi ja sitä myöten ensimmäinen osa suomennettiin tänä vuonna. Suoraan sanottuna kirja ei minua lähtökohtaisesti hirveästi kiinnostanut, mutta, kuten äänikirjojen kohdalla minulle usein käy, se sattui sopivasti kohdalle BookBeatissa ja klikkailin sen itselleni kuultavaksi.

Kirja alkaa kiinnostavasti. Elena Grecon puhelin soi ja hänelle ilmoitetaan, että hänen ystävänsä Lila on kadonnut jäljettömiin. Miten voi kadottaa itsensä kokonaan? Harmikseni kerronta siirtyy tästä hetkestä historiaan kuvaamaan Elenan eli Lenun ja Lilan lapsuutta. Napolin kaduilla tytöt leikkivät, rakastuvat, uhmaavat poikia ja isiään, opiskelevat, yrittävät kuumeisesti kasvaa upeiksi naisiksi. Pölyisillä kaduilla eteenpäin kulkeva elämä muuttuu Erja Manton sielukkaasti lukemana kiinnostavaksi kertomukseksi.

On kuitenkin myönnettävä, että en olisi ehkä jaksanut lukea tätä. Vaikka Ferranten tarina on kiehtova pikkutarkkuudessaan ja Helinä Kankaan suomennos soljuu rikkaana, en yksinkertaisesti usko jaksavani kahlata sivukaupalla läpi sitä ihmettelyä ja elämänhapuilua. Onneksi on äänikirjat, voin kuunnella seuraavan osan suomennoksen tullessa jos Erja Manto lukee senkin.

Sarah Harris: Closure

Kirjahyllyjä läpikäydessä mies naureskeli muutamalle kirjaston kierrätyshyllyistä poimimilleni teoksille että aionkohan ikinä oikeasti lukea niitä. No, tuumasta toimeen, Sarah Harrisin Closure on majoittunut meillä jo nelisen vuotta joten otin sen ensimmäiseksi käsittelyyn. Höpöinen pokkari oli juuri sitä mitä ajattelinkin ja sen hetkiseen lukufiilikseen nappivalinta.

Anna on ollut lähes koko elämänsä varsinainen heittopussi ajatellen liikaa sitä mitä muut hänestä ajattelevat, ihastunut vääriin miehiin ja tyytynyt kelvollisiin ratkaisuihin. Uusi työ Problem Call -nimisessä radio-ohjelmassa kuitenkin avaa Annan silmät, tai ainakin ohjelmassa vakiovieraana oleva psykologi Sean tekee. Elämän on muututtava ja Annan otettava ohjat käsiinsä, mutta onnistuuko sankarimme pääsemään irti muiden odotusten täyttämisestä? Muuttuuko elämä todella? Ja jos muuttuu, niin muuttuuko se parempaan suuntaan?

Niin, hyvin jännittäviä kysymyksiä ja niihin löytyvät juonesta hyvin arvattavat vastaukset. Oikeastaan teoksessa ei tapahtunut yhtikään mitään mistä olisin yllättynyt ja pariin otteeseen teki mieli antaa Annalle pari litsaria tai edes heittää kirjalla vesilintua kun päätökset olivat niin harvinaisen vatipäisiä.

Silti kirja täytti tarkoituksensa. Lukuhetkellä pää oli yhtä ajatussekamelskaa enkä jaksanut keskittyä mihinkään niin sanotusti järkevään, joten Closure tarjosi hyvän ja älyvapaan pakopaikan. Pään suttuisuuskin helpotti, nyt pystyy taas vähitellen lukemaan muutakin. Ja kaiken lisäksi kirja pääsi nyt takaisin kiertoon, toivottavasti joku ilahtuu siitä.

HelMet-haasteessa olkoon tämä viihteellinen kirja.

Sarah Harris: Closure
Harper Collins, 2000. 419 s.

Tuija Lehtinen: Mies vailla sydäntä

Järvelle tuijottelu auttaa joskus rakkausasioissakin.

HelMetin lukuhaastetta varten piti löytää kirja, joka on julkaistu omana syntymävuotena. Aatoksen tultua mieleen törmäsin kirjaston kierrätyshyllyllä Tuija Lehtisen kokoelmateokseen Rakasta minua ja kuin kohtalon oikusta sen keskimmäinen teos Mies vailla sydäntä on julkaistu vuonna 1988. Valinta oli tehty, Lehtiseen voi luottaa.

Jane Kettu muuttaa valmistumisensa jälkeen kurssikaverinsa Anun kotipaikkakunnalle ja naiset perustavat siellä yhdessä fysikaalisen hoitolan. Tokihan Jane törmää ja ihastuu pian myös mystiseen Kim Ruhtinaaseen, joka sattuu luonnollisesti olemaan Anun kihlattu. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa ongelma, sillä Ruhtinaan mahtisuvulla tuntuu olevan salaisuuksia vaikka muille jakaa. Ainoa normaali asia Janen elämässä on Pekka, joka sitkeästi yrittää saada Janea kainaloonsa. Lopputulemaan ei kuitenkaan päästä ilman lukuisia juonenkäänteitä, jotka saavat jopa yllättävän synkkiä sävyjä.

Luulin teosta aloittaessani saaneeni käsiini harmittoman kolmiodraaman, jossa lopulta kaikki päättyy parhain päin. Olin harvinaisen väärässä. Toki teoksessa on myös kevytmielisyyksiä ja vaaleanpunaisia unelmia, mutta pohjimmiltaan se on yllättävän jalat maassa ihmissuhteiden kuvausten suhteen. Perhekiemuroiden ja -salaisuuksien kuvailussa sukelletaan puolestaan harvinaisen synkkiin vesiin, mutta sielläkin Lehtinen onnistuu luovimaan aiheuttamatta suurempaa lukuangstia.

Vaikka teoksella on jo ikää, ei se juurikaan näkynyt. Toki älypuhelimet ja internet loistavat poissaolollaan, mutta toisaalta niiden paikalla ei ole esimerkiksi perinteikästä kirjeenvaihtoa eikä lankapuhelimiakaan taideta kummemmin mainita. En oikeastaan muista kiinnittäneeni huomiota olisiko kieli ollut vanhahtavaa, tuskinpa vain. Kirjoitustyyli on koukuttavaa, kuten Lehtiseltä odotinkin, ja kirjaa oli mukava lukea ennen nukkumaanmenoa. Lopussa homma meni ihan jännäksikin ja kutkutti miten juoni saadaan päätökseensä.

Mies vailla sydäntä oli siis oikein positiivinen lukukokemus, vaikka se odottamastani keveydestä huolimatta kallistui jopa traagisen puolelle. Hyvin kirjoitettu teos pitää puolensa ajan hampaita vastaan ja tästä rohkaistuneena lukenen muutkin tuon kokoelman kirjat jossain välissä.

Tuija Lehtinen: Mies vailla sydäntä
Otava, 1988. (Julkaistu myös kokoelmassa Rakasta minua, Otava, 2001. 333 s.)
Kansi: ?

Jane Green: Avioliittoallergia

Minulla on tapana kaappailla kirjaston kierrätyshyllystä mukaani chick lit -kirjoja, koska ajattelen optimisesti että välillä olisi kiva lukea jotain todella kevyttä. Usein muut kirjat ajavat armotta näiden ohi, mutta kiitos HelMet-haasteen ajattelin että tässä Jane Greenin Avioliittoallergiassa (Loisto, 2005) olisi potentiaalia kirja, jonka lukeminen hieman nolottaa sinua -kategoriaan. Valitettavasti olin oikeassa.

Libby on lontoolainen PR-tiedottaja, joka haikailee rikkaamman elämän perään. Lyhyemmät suhteet saavat siis riittää ja sitoutumista vauhdittaa tavattu rikas pankkiiri, joka (tietysti) rakastuu Libbyyn silmittömästi. Harmillisesti jokin hurmaavassa Edissä tökkii ja Libby ei taida olla aivan päässyt yli myöskään entisestä poikaystävästään, boheemista ja ihanasta mutta toki varsin rahattomasta Nickistä, joka ei ollut valmis vakiintuneeseen suhteeseen.

Nickin ei koskaan pitänyt olla Se Oikea, herran tähden. Sen verran minäkin ymmärsin. Niinpä niin, kyllähän onnellisesti naimisissa olevat usein sanovat, ettei sitä voi heti tietää, mutta tietysti minä tiesin. Ei hän kuulostanut mitenkään väärältä -- Nick puhui äidinkieltämme hiukan paremmin kuin minä itse, mutta mikään muu ei ollut kohdallaan, mikään muu ei sopinut.

Voin rehellisesti sanoa, että arvasin jokikisen tulevan käänteen siinä vaiheessa kun olin aloittanut kirjan. Jokikisen. Olen siis ehkä katsonut ja lukenut liikaa genren viihdettä tai sitten omaperäisyys oli heitetty roskakoriin ja tyydytty toistamaan toimivia kaavoja yksi toisensa jälkeen. Lisäksi kirjassa käytetyt kielikuvat, henkilöiden luonteenpiirteet ja kliseiset käytöskuviot aiheuttivat alun hymistelyn jälkeen lähinnä ärsytystä. En siis ollut kovin vaikuttunut ja siksi tämän pikkupokkarin lukeminen saattoikin ihan vahingossa venyä helmikuulta kesäkuulle. Kiitosta pitää kuitenkin antaa siitä, että suomennos oli varsin mukiinmenevä, lähdemateriaali ei vain se kiitollisin.

Hyvän tiivistyksen tästä kirjasta löysin GoodReadsista ja jaanpa teillekin tämän kuvakaappauksen:

Että näin. En siis osaa suositella tätä kryptisesti suomennettua Avioliittoallergiaa (englanniksi Mr. Maybe) kellekään, mutta saanpahan kuitattua sen haastekohdan. Ja nyt palautan kirjan takaisin kirjaston kierrätyshyllyyn.

Jane Green: Avioliittoallergia (Mr. Maybe, 1999)
Karisto, 2001. (Loisto-pokkari, 2005) 396 s.
Suomentanut: Auli Hurme-Keränen
Kansi: Suomen Kuvapalvelu Oy

3 x äänikirja

Äänikirjojen kuuntelu onnistuu myös pihatöiden lomassa.

Työpaikka vaihtui tässä vuoden alussa ja samalla lisääntyi äänikirjojen kuuntelu, sillä osa työmatkasta tulee suoritettua kävellen. Audiblesta on tullut hankittua jos jonkinlaista kuunneltavaa ja sattumoisin tulin kuunnelleeksi peräkkäin kolme teosta, joista kaikista on myös tehty elokuva.

Frank W. Abagnale (Stan Reddingin kanssa): Catch Me If You Can

Frank Abagnale Jr:n tarina lienee monille tuttu Leonardo DiCaprion tähdittämästä elokuvasta, joka siis pohjautuu tähän kirjaan. Omaelämäkerrassaan tämä huijarimies kertoo, miten lähti nuorena kotoa ja päätyi yhdeksi jahdatuimmista konnista ikinä. Eikä ihme, sillä Abagnale onnistui loppupeleissä varsin lyhyen uransa aikana esiintymään uskottavasti muun muassa lääkärinä, lakimiehenä ja, ehkä tunnetuimmin, Pan Amin pilottina.

Nykypäivänä Abagnalen jäljittäminen olisi ehkä ollut helpompaa, sillä dokumenttien ja shekkien väärentäminen on ainakin käsittääkseni tullut vaikeammaksi (ja osin nimenomaan Abagnalen ansiosta). En voi silti olla ihailematta Abagnalen kekseliäisyyttä ja ennen kaikkea pokkaa, jota huijausten suorittaminen on vaatinut. Toisaalta ketkuilusta sai myös maksaa. Abagnalen aika ranskalaisessa vankilassa on harvinaisen karua kuultavaa ja vaikka sieltä sitten päästiin pois ja loppupeleissä taas vapaalle jalalle, saatiin Abagnale lopulta kiinni. Kirja tosin jättää lopullisen kiinnijäämisen kertomatta, mikä tavallaan oli vähän harmillista.

Kirjan lukijana toiminut Barrett Whitener oli aivan loistava ja piti omalta osaltaan yllä kiinnostusta teokseen. Elävästi luettu ja juuri sopivasti eläydytty, tykkään. Kuuntelin äsken muistinvirkistykseksi pienen pätkän ja melkein teki mieli alkaa kuunnella kirjaa uudelleen. Suosittelen siis lämpimästi, jos tosielämän huijaritarinat kiinnostavat.

Christopher Priest: The Prestige

The Prestige valikoitui kuunneltavaksi puhtaasti sillä perusteella, että pidin tavattomasti samannimisestä, Hugh Jackmanin ja Christian Balen tähdittämästä elokuvasta. Pääosa tarinasta sijoittuu 1800-luvun loppuun ja 1900-luvun alkuun, jossa kaksi taikuria päätyvät toistensa verivihollisiksi ja yrittävät kaikin tavoin sabotoida toistensa työtä. Olinkin varsin hämmentynyt, kun kirjaversio alkoikin jostain nykyajan tienoilta.

Kerronnaltaan kirja siis poikkeaa elokuvasta paljonkin, sillä Robert Angier'n ja Alfred Bordenin tarina kuullaan päiväkirjamerkintöjen kautta ja niiden avulla pyritään ratkaisemaan nykyajassa vielä kytevää päähenkilön sukuun liittyvää mysteeriä. Päiväkirjamuotoinen teksti ei ollut kuunneltavana sitä mielenkiintoisinta ja kun vielä luulin muistaneeni kaikki olennaiset käänteet, oli kirjan ensimmäinen puolisko melkoista takkuamista ja kuuntelu hidasta.

Jossain puolivälin tienoilla sitten tajusin ja muistin, että tarina olikin monimutkaisempi ja innostuin teoksesta uudelleen. Aivan yhtä lennokkaisiin fiiliksiin en päässyt kuin elokuvan kanssa, mutta pidin tästä kaikesta huolimatta kovasti. Lavataikuruus, petokset ja juonittelu pitivät otteessaan ja Simon Vancen luentaa oli mukava kuunnella.

Sophie Kinsella: Confessions of a Shopaholic

Sophie Kinsellan Himoshoppaaja-sarjan aloitusosa oli tämän äänikirjakolmikon suurin yllättäjä. Nappasin kirjan jostain kampanjasta toisen kylkiäisenä ja ajattelin, että olisihan se kiva välillä kuunnella jotain leppoisampaa. Mutta ehei, tämähän oli harvinaisen laadukasta ja koukuttavaa chick littiä, jota kuuntelin aivan onnessani.

Becky on töissä sijoitusneuvoja jakavassa lehdessä, mutta on oman finanssielämänsä suhteen aivan jumissa. Alennusmyynneissä on pakko juosta, paha olo korjataan shoppaamalla ja merkkihuivi on ostettava vaikka tilinylitys on ollut realiteetti jo jonkin aikaa. Pankki alkaa hengittää kannoilla ja Becky yrittää epätoivoisesti korjata tilannettaan, mutta homma ei ole niin yksinkertainen. Soppaa hämmentävät sympaattiset vanhemmat, varakkaampi ystävä ja komeat miehet.

Pelkällä juonikuvauksella en tästä olisi uskonut kiinnostuvani, mutta eloisa kerronta ja Emily Grayn loistava lukuääni veivät heti mennessään. Työmatkoilla saatoin aiheuttaa hämmennystä puhistessani ääneen Beckyn edesottamuksille ja jupistessani, kun täydellisiin tilaisuuksiin ei osattu tarttua. Onneksi kyseessä on kuitenkin chick lit ja loppuun osasi odottaa onnellisempaa loppua. Huh. Ovatko ne loputkin Himoshoppaajat hyviä, kannattaisiko hankkia?

Tällä triolla kuittaan HelMet-haasteesta kohdan kirja, josta on tehty elokuva.

Frank W. Abagnale: Catch Me If You Can
Blackstone Audio, 2002. 8 h 36 min.
Lukija: Barrett Whitener

Christopher Priest: The Prestige
Blackstone Audio, 2006. 12 h 9 min.
Lukija: Simon Vance

Sophie Kinsella: Confessions of a Shopaholic
Recorded Books, 2003. 11 h 44 min.
Lukija: Emily Gray

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Luin tässä syksyllä ihan hirveästi spefin alle laskettavaa kirjallisuutta ja jossain vaiheessa pää alkoi pöristä vähän liikaakin. Satunnaisella kirjastoreissulla tassuun osui Riikka Pulkkisen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (Otava, 2014) ja se lähti mukaan, koska blogitutka muistutti että tätä on hei kehuttu.

Seitsemän onnellisen vuoden jälkeen Aleksi jättää Iiriksen yllättäen. Hätäkaljaa laatikossaan pitävä koulupsykologi Iiris lähes romahtaa, mutta päättää sitten selviytyä kuten modernin naisen kuuluukin. Rakastuminen ja rakastaminen ei kuitenkaan ole ihan helppoa eivätkä omat terapiakeinotkaan aina toimi, mutta onneksi on naapurin viisas Marja-Liisa ja korkokengät. Ja mekot.

Lukemisesta on jo hetki aikaa, joten helpotan elämääni liittämällä tähän tavattoman syväluotaavan analyysin, jonka kirjoitin kirjasta GoodReadsiin:

Ja siinä se tärkein taitaa ollakin. Iiris on omassa genressään erittäin mainio teos. Se on helposti luettava, sopivan pituinen (jatkokertomus toimii oikein hyvin romaanimuodossa, tarina siis julkaistu alunperin Kauneus&Terveys-lehdessä), sopivan epäuskottava ja hupsu mutta toisaalta myös paikoin hellyyttävän fiksu. Ja siihen lukusaumaan juuri passeli. 

Monisanaisempaa tekstiä kaipaaville suosittelen kurkkaamista vaikkapa Katjan (joka tuli yllätyksekseen Iiriksen kanssa juttuun) ja Kristan (joka rakastui kirjaan) blogeihin.

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Otava, 2014. 174 s.
Kansi: Sanna Mander

Helen Fielding: Bridget Jones: Mad About The Boy

Bridgetin seuraksi sopii esimerkiksi mantelicroissant.

Bridget Jones on kuulunut lukuhistoriaani vuosia ja sama koskee myös elokuvia. Olenpa tainnut käyttää sarjan ensimmäistä osaa jopa jonkinlaisena lohtukirjana eräässä elämänvaiheessa. Tämän valossa sarjan kolmas osa, Helen Fieldingin kynäilemä Mad About The Boy (Otava, 2013) oli must-luettava vaikka siihen hieman epäileväisesti suhtauduinkin.

Kello14.00 No niin. Olen tehnyt päätöksen. Aion muuttua täydellisesti.
Palaan zen/new age - elämätaitokirjojen opiskeluun ja joogaan jne. aloittaen muutoksen sisä- eikä ulkopuolelta, meditoin säännöllisesti ja pudotan painoa. Olen laittanut kylppäriin kynttilän ja joogamaton ja aion meditoida hiljaisuudessa ja hiljentää mieleni ennen kuin lähden viemään lapsia lääkäriin, vaikka muistan toki varata aikaa myös a) välipalojen ja koulun retken lupalapun mukaan pakkaamiseen ja b) kadonneiden autonavainten etsintään.

Jo alussa käy ilmi monia lukijoita kauhistuttanut seikka. Unelmien aviomies Mark Darcy on kuollut traagisesti ja Bridget on jäänyt leskeksi ja kahden lapsen yksinhuoltajaksi. Tästä ei päiväkirjanrustaaja kuitenkaan lannistu, ainakaan täysin, sillä kuvioihin on vähitellen putkahtanut nuori toyboy ja rakkauselämä tuntuu korjaantuvan. Mutta onnistuuko toyboyn pallottelu ja yksinhuoltajan arki edes supertehokkaalta Bridgetiltä? Lisäksi Bridget yrittää (turhankin) innokkaasti opetella käyttämään ihmeellistä Twitteriä ja haalimaan itselleen roppakaupalla seuraajia.

Niinpä niin. Ei ole se sama sinkkumeininki enää valloillaan. Ja ehkä hyvä näin, kaameampaa olisi varmaan ollut jos Mark ja Bridget olisivat eronneet. Tyhjältä se silti tuntui. On kuitenkin lohduttavaa, että Bridget on edelleen yhtä hupsu, koska jos hänestä olisi kehittynyt toimelias ja idyllinen perheenäiti olisin vain hämmentynyt.

Täysin juoneen liittymättömästi pitkäaikaisin hämmennykseni koski kuitenkin sivulauseessa mainittua labraduudeli-koiraa. Hihittelin asialle pitkään, koirarotu kun virallisesti on labradoodle, mutta sittemmin selvisi että ilmeisesti tätä huvittavaa duudeli-muotoa käytetään puhekielessä. No, huvitti se silti.

Lisäksi mietitytti, että käyttävätkö ihmiset edelleen tekstiviesteissä näitä *naputtelee kiivaasti* tähtimerkintöjen väliin laitettuja teon kuvauksia? Siis tekstareissa. Ja koko ajan. Ei siinä, jos niitä olisi muutama mutta ei kukaan jatkuvasti *hihittele hallitsemattomasti* tai mitä näitä nyt oli. Hmph.

Loppujen lopuksi ja kaikesta tästä marmatuksesta huolimatta jouduin kuitenkin antautumaan. Vaikka Mad About The Boy ei noussut Bridget-suosikikseni, huomasin lopussa hieman herkistyväni jopa vasten tahtoani. Koska olihan se nyt aika kliseistä ja söpöä vaikka tiesin suurinpiirtein sivulla 20 mitä lopussa tulee tapahtumaan. Niisk. Kirja oli oivallista viihdykettä esimerkiksi hitaalla Tallinnan lautalla, kun Miki-kirjan sivuja oppi selailemaan reipasta tahtia.

Tästä huolimatta toivon, että leffasuunnitelmat kirjasta kariutuisivat. Fieldingin ja Bridgetiä niin mainiosti esittävän Renee Zellwegerin välit ovat nimittäin elleivät poikki niin ainakin hyvin tulehtuneet, enkä kestä jos joku muu esittää Bridgetiä. Koska ei se vain käy.

Myös Norkku palasi vanhan ystävän pariin, Hanna ei toivo kirjalle enää jatkoa vaikka lukukokemuksesta pitikin.

Helen Fielding: Bridget Jones: Mad About The Boy (Bridget Jones: Mad About The Boy, 2013)
Otava (Miki-kirja), 2014. 845 s.
Suomentanut: Annika Eräpuro
Kansi: Suzanne Dean

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti

Olen pitänyt Anu Holopaisen tuotannosta siitä asti, kun luin yläkouluikäisenä Sonja-sarjan kirjat. Olikin nyt sitten kiinnostavaa nähdä, miten kirjailija pärjää chick litin maailmassa. Täysiverinen lajityyppinsä edustava Ilmestyskirjan täti (Myllylahti, 2014) ei tosin ole, mutta siihen suuntaan se joka tapauksessa kumartaa.

"Mistä sinä puhut, Liilahan on ihan hirveä ihminen", puuskahdin varomattomasti. "Se on sairaalloisen itsekeskeinen juoppo, jolla ei ole pienintäkään käsitystä käytöstavoista! Vaikka Liila näyttäisi Sharon Stonelta, se ei pystyisi peittämään sisäistä rumuuttaan."
"Sinun sisäinen kauneutesi sen sijaan paljastuu koko loistossaan Liilasta puhuessasi", Jarmo irvaili.

Airi Kivikko palaa äitiyslomalta takaisin töihin it-maailman syövereihin. Työtehtäviin totuttelun lisäksi Airi joutuu myös yllättäen kestämään töissä myös miehensä ikävää Liila-tätiä firmojen yhdistymisen seurauksena. Jostain kumman syystä kukaan muu ei kuitenkaan tunnu huomaavan Liilassa mitään omituista tai ärsyttävää. Tapahtumat menevät yhä kummallisemmiksi, mutta epäilyt kaikuvat kuuroille korville ja Airi joutuu painiskelemaan pohdintojensa kanssa itsekseen. Samaan aikaan firmassa kuohuu ja kärsivällisyyttä kysytään, kun pomot lätkivät pöytään eropaketteja ja uusia työehtoja.

Holopaisen tyyli on iskevä ja tekstiä lukee paikoin hyvinkin ahdistavasta aiheesta huolimatta kevyesti. Yt-neuvottelut, jumahtaneet urapolut ja univaikeudet eivät ole niitä keveimpiä juttuja, mutta Holopainen luovii niiden viidakossa yllättävän näppärästi. Päähenkilö Airi on myös harvinaisen rasittava, tai ei nyt välttämättä rasittava, mutta teki mieli istuttaa täti teekupposen ääreen ja todeta että "Airi hei, mietipä ne prioriteettisi nyt". Tästä huolimatta Airista jaksaa kyllä lukea.

Kirjan loppu tosin veti sitten hieman mattoa alta. En aivan ymmärtänyt mitä tapahtui, kaikki kun tapahtui niin nopeasti ja vähän puskista. Tai periaatteessa ymmärsin. Ehkä. Mutta jotenkin se loppu ei sitten ilahduttanut niin paljon kuin se kirjan alkupuoli.

Kokonaisuudessaan Ilmestyskirjan täti oli joka tapauksessa oikein mainiota kesäluettavaa. Holopaisen kynä on terävä ja suurimmilta osin kirja on oikein hyvä (joskin tavallaan aika kummallinen, joka ei välttämättä ole huono asia). Seuraavaksi siirryn taas Holopaisen nuorten tuotantoon, Syysmaa-sarjasta on vielä kaksi osa lukematta.

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti
Myllylahti, 2014. 290 s.
Kansi: Satu Kontinen

Jane Tesh: A Hard Bargain

Olen vihdoin tajunnut, että saan kuunneltua äänikirjoja ajaessani autoa. Läppärin saa kytkettyä auton kaiuttimiin (jossain vaiheessa ehkä löydän jostain mp3-soittimen laturinkin) ja kirjan ehtii kuunnella melkein laina-ajan puitteissa. Nyt jouduin uusimaan teoksen vain kerran.

Jane Teshin A Hard Bargain valikoitui OverDriven valikoimista kuunneltavaksi satunnaisotannalla: jotain piti saada äkkiä ja tämä oli tarjolla olevista kiintoisin. Vasta noin tunnin kuunneltuani tajusin, että kyseessä on sarjan toinen osa, mutta eipä se paljon vauhtia haitannut. (Hassusti molemmista Teshin kirjasarjoista on OverDrivessa tarjolla vain toiset osat!)

Madeline on muuttanut Celosian pikkukaupunkiin ja on perustanut etsivätoimiston. Tulta alle antaa jo yksi selvitetty paikallinen murha, mutta Madelinen menneisyys kauneuskilpailuvoittajana vie hommalta vakuuttavuutta. Töitä kuitenkin on, siis palauttamattomien kirjojen ja kadonneiden sateenvarjojen etsintää. Toimintaa ei tosin tarvitse sittenkään jäädä odottelemaan, sillä paikkakunnalle saapuva kuvausryhmä herättää tunteita laidasta laitaan ja pian, tietysti, sattuu kuolemantapaus jota Madeline alkaa selvittää.

Ja jotta homma ei menisi pelkäksi dekkarimeiningiksi, setvii Madeline samalla suhdettaan ystäväänsä Jerryyn jonka talossa hän asustaa. Jerryn kanssa voisi olla jotain sutinaa, mutta miehen vanhempien omituinen kuolema vaivaa ja Madeline ei uskalla hypätä suhteeseen ennen kuin arvoitus on selvitetty. Eli loppupeleissä opus on jonkinlainen dekkarin ja chick litin hybridi.

Marguerite Gavin lukee kirjan kivan letkeästi. Murteellisemmista puheenvuoroista tosin saa toisinaan välillä vähän huonosti selvää, samoin kohdista joissa huokaillaan, mutta muuten ei valittamista. Hahmojen puhetyylit erosivat toisistaan riittävästi ja liiallista esittämisen makua ei Gavinilla ollut.

A Hard Bargain ei ollut mikään tajunnanräjäyttävä kuuntelukokemus, mutta jaksoi joka tapauksessa kiinnostaa reippaan seitsemän tunnin ajan. Juoni on sopivan rönsyilevä ja toisaalta sopivan napakka, asiat saadaan päätökseen ja fiilis on hyvä. Ei hassumpaa siis.

Jane Tesh: A Hard Bargain (Madeline Maclin Series #2)
Blackstone Audio, Inc, 2012. 7h 4min.
Lukija: Marguerite Gavin

Melissa Bank: The Girls' Guide to Hunting and Fishing (suom. Nyt nappaa!)

Voi minkä helmen olisin menettänyt, jos en olisi sattunut lukemaan anni.M:n arviota Melissa Bankin kirjasta The Girls' Guide to Fishing and Hunting (Viking, 1999 / Penguin Books, 2000; suom. Nyt nappaa! Otava, 2006) Tämä Bankin esikoinen on nimittäin todella mainio kirja.

Behind him I saw peonies on the dining room table. They were white and edged with magenta, still closed into little fists. "Oh," I said. "My favorite."
He said, "Yes, I know," and his eyes said, You're not yourself.
While he poured club soda and squeezed lime into it, he told me that he'd stood over those peonies and asked, ordered, and begged them to open, but they were as resistant as I'd been at the beginning.
"Maybe they're seeing someone else," I said.

Kirjan päähenkilönä on Jane, nuori nainen joka haluaa olla hyvä kustannustoimittaja. Novellit keskittyvätkin paljolti Janen työhön, mutta myös hänen ihmissuhteisiinsa, perheeseensä ja elämässä etenemiseensä. The Girls' Guide to Hunting and Fishing koostuu seitsemästä, periaatteessa itsenäisestä kappaleesta jotka siis kuitenkin linkittyvät toisiinsa. Vain yhdessä päähenkilönä ei ole Jane, vaan kohtaus tapahtuu kerrosta alempana Janen asunnosta.

Robert and I talk about how much fun the wedding was. I'm distracted, trying to follow the vows or at least not to break any, but the only ones that come to mind are: Don't say "I love you" first! Wear your hair long! Don't bring up marriage!

Bank kirjoittaa mielestäni todella tasokasta, ytimekästä tekstiä ja Janen tarina kulkee eteenpäin mielenkiintoisena. Vaihtelevat näkökulmat novellien välillä piristävät. Hyvin kuvataan mm. niin suhdetta vanhempaan mieheen kuin sitä päänsisäistä keskustelua, kun Jane päätyy ostamaan kirjan niminovellissa kirjan How to Meet and Marry Mr. Right (tämä muistutti minua vähän Kathleen Tessaron Eleganssista).

Ainakin GoodReadsin arvioissa napistiin paljon siitä, että tämä määritellään turmiolliseksi chicklitiksi (josta muuten kiinnostaa keskustelua Susan blogissa). Minua ei tuon termin käyttö paljon hetkauta, mutta heille jota se kammoksuttaa: älä pelkää, tämä on oikeasti hyvä ja taiten kirjoitettu kaunokirjallinen teos. Tartu vain rohkeasti! Minulle tämä oli rentouttava ja tarpeeksi syvällisehkö, välipalaksi tarkoitettu, mutta josta saattoi tulla vähän enemmän.

Hauska detalji: joku kirjan edellisistä lukijoista oli alleviivannut kirjasta kaikki sellaiset sanat, joita ei ilmeisesti ollut ymmärtänyt. Hurrasin aina sisäisesti, kun tiesin jonkun alleviivatun (ja turhauduin jos en, mutta tiedänpä nyt silti että avuncular tarkoittaa setämäistä).

Toimii myös mainiosti bussilukemisena, tähän pystyi uppoutumaan hetkessä ja matkat menivät yhdessä hujauksessa. Toiminee myös rentoutumiseen kotisohvalla tai lomamatkalla.

Melissa Bank on kirjoittanut myös toisen kirjan, The Wonder Spot, joka on myös Otavan toimesta suomennettu nimellä Täydellinen juttu. Täytynee lukea.

Tällä piste So American -haasteen Jewish-American Experiences -kategoriaan sekä Pennsylvania -osavaltiokategoriaan.

Melissa Bank : The Girls' Guide to Fishing and Hunting
Penguin Books, 2000 (Viking, 1999) 274 s.
Suomennettu: Nyt nappaa! Otava, 2006.
Kannen kuva: Peter Davidia

Toinen kuva otettu elokuussa 2011 Tvärminnen kenttäkurssilla, allekirjoittanut irrottaa kuvassa ahventa kalaverkosta.

Sophie Kinsella: Twenties Girl

Meriharakoiden levottomuuden jälkeen kaipasin jotain rentouttavampaa tänne tenttien ja aukinaisten aikataulujen seassa luovimiseen, joten jatkoin brittihaastettani vielä yhdellä chick lit - opuksella.

En ole lukenut Sophie Kinsellaa aikaisemmin, vaikka toki Himoshoppaaja - sarja on nimenä tuttu. Ei vain ole tullut luettua. Alunperin minun itse asiassa oli tarkoitus aloittaa Himoshoppaaja - sarjan ensimmäisestä osasta, mutta koska sen hankkimiseen olisi pitänyt nähdä enemmän vaivaa, päädyin tähän Twenties Girliin (2009; suom. Kevytkenkäinen kummitus, WSOY, 2010) sen sijaan.

I can't quite move. My eyes are flicking madly from the girl in front of me to the wizened, candyfloss-haired old woman in the Polaroid, and then back again to the girl. I'm hallucinating my dead, 105-year-old great-aunt?

Tarinan keskiössä on Lara, headhunter-uraansa aloitteleva nuori nainen jolla on, yllätys yllätys, ongelmia elämässään. Ihana poikaystävä on jättänyt Laran tuntemattomasta syystä. Lisäksi vastaperustetun headhunting-firman toinen osapuoli, Laran hyvä ystävä Natalie, on jäänyt Goalle lomailemaan tietämättömäksi ajaksi ja jättänyt firman oman onnensa nojaan Laran huomaan.

Tämä ei kuitenkaan vielä riitä, sillä kohtalolla on vielä pari temppua takataskussaan. Lara on perheineen etäisen 105-vuotiaan isotädin hautajaisissa, kun tapahtuu kummia. Isotädin haamu ilmestyy Laralle, ja vaatii häntä etsimään kadoksissa olevan kaulakorunsa. Ilman sitä isotäti ei ilmeisesti kykene jatkamaan matkaansa tuonpuoleiseen. Ja haamu on siis isotädin 23-vuotiaassa hahmossa suoraan luvulta 1927 flapper dresseineen ja kevytkenkäisine tapoineen. Tally-ho!


Lara, jota koko muu suku luulee nyt hermoromahduksen saaneeksi, alkaa siis laittaa kummituksen asioita kuntoon ja rukkailee samalla omaa elämäänsä takaisin raiteilleen. Laran ja isotäti Sadien suhde ei tosin ala kovin ruusuisesti, sillä Sadie on itsepäinen ja turhauttava.. kunnes Lara tajuaa että Sadiesta voisi olla hyötyä myös hänelle. Sadie nimittäin pystyy vaikuttamaan jossain määrin toisten ihmisten mieliin huutamalla heille. Tähän kummalliseen kaulakorun etsintään saadaan mahdutettua niin vaivaannuttavia vierailuja poliisilaitokselle, treffeille haluavia kummituksia, huimien juonien paljastelua, Charleston-tunteja, vintageshoppailua, taikatemppuja ja tietysti vähän romantiikkaakin mm. Mr American Frownin astuessa kuvioihin.

I'm wearing the flapper dress from the shop, which I only just managed to zip up. Clearly they didn't go for boobs in the twenties. My feet are squished into the dancing slippers. Six long bead necklaces are jangling round my neck. Circling my head is a black headband with jet, and sticking out of that is a feather. A feather.

Twenties Girl oli minulle vähän siinä rajoilla että oliko se hyvä vai ei. Juoni oli varsin menevä, Sadie melkoisen hurmaava vaikkakin toisinaan ärsyttävä hahmo ja Mr American Frownissa eli Ed Harrisonissa oli jotain hyvin Mr Darcymaista (mikä tietenkin sulatti sydämeni). Larasta sen sijaan en pitänyt kovin paljon, ja se varmaan onkin syynä siihen että Twenties Girl jäi minulle melko keskinkertaiseksi lukukokemukseksi. Sanottakoon Laran ansioksi kuitenkin se, että hän paransi kirjan loppua kohden miellyttävyyttään mutta sekään ei ihan riittänyt.

En ole Twenties Girlin perusteella täysin vakuuttunut siitä, onko Sophie Kinsella minulle se oikea chick lit - kirjailija. Saatan kuitenkin jossain vaiheessa kokeilla Himoshoppaaja - sarjaa ihan varmuuden vuoksi, sillä Kinsellan tyylissä on silti jotain mistä pidän (ja hän osaa luoda varsin herkullisia ärsyttäviä sivuhahmoja). Sen verran tosin täytyy sanoa, että jos Twenties Girlistä tehdään elokuva sopivilla näyttelijöillä niin katsoisin sen ehdottomasti. Viihdyttäväksi Hollywood-elokuvaksi tässä käsikirjoituksessa olisi kyllä potentiaalia.

Suosittelen Twenties Girliä kevyeksi lukemiseksi vaikkapa välipalana tai aivojen nollaamiseksi kiireiden keskellä tahi lomalla.

Luettu osana Totally British: Chick lit - haastetta.

Lisa Jewell: Hyvät bileet

Lisa Jewellin Hyvät bileet (Otava (Stella), 2003; Ralph's Party 1999) on erään ystäväni suosikkikirjoja. Pidän tätä kyseistä ystävääni todellisena asiantuntijana chick litin piirissä, joten tarvitessani jotain todella kevyttä mutta silti hyvin kirjoitettua höpöä uskalsin tarttua tähän.

Silloin hän tiesi, että oli ollut täällä aiemmin. Ei ehkä juuri tässä paikassa, mutta jossain hyvin samanlaisessa. Unissaan, aina teini-ikäisestä saakka - alimman kerroksen asunnossa, yhdessä kadun varrella sijaitsevista taloista; näkymä ikkunasta illalla, valaistu huone; mies sohvalla polttelemassa tupakkaa, mies jonka kasvoja Jem ei näe. Hänen kohtalonsa. Oliko tämä se mies?

Hyvät bileet tapahtuu vuosina 1996 ja 1997 Lontoossa. Sanon jo tässä vaiheessa, että kirja on vanhentunut todella hyvin, sillä viidentoista vuoden ikää ei oikeastaan voinut päätellä kuin toisinaan mainituista vuosiluvuista. Kirjassa on kaksi päätarinaa. Ensimmäisessä Ralphin, rentun taiteilijan, ja Smithin, vakavamman pukumiehen, kellariasuntoon muuttaa kämppikseksi ihana Jem, joka on varma, että toinen miehistä on hänen kohtalonsa. Toisaalla samassa talossa asuvat Karl ja Siobhan, 15 vuotta seurustellut pariskunta. Karl on pettänyt Siobhania (jälleen) samassa talossa asuvan simpsakan Cherin kanssa, mutta kokee, että haluaa silti mennä ihanan Siobhaninsa kanssa naimisiin.

Kuten alkuasetelmista voi päätellä, on luvassa monta monimutkaista käännettä, suhdesotkuja, pohdintaa että kuka nyt onkaan se oikea. Heitetään soppaan vielä sopivan erikoisia sivuhenkilöitä, tulisia chilejä, kauniita mekkoja, pyöräilyonnettomuus, kauniita maalauksia ja radioaaltoja, niin meillä on Hyvät bileet.

Kaiken lisäksi Jewell vielä kirjoittaa yllättävän hyvin ja kirja oli käännetty taitavasti, sillä itse en ainakaan huomannut tekstissä virheitä. Ainut käännös mistä voisin nillittää, on kirjan nimi, mutta en keksinyt yhtään parempaa käännöstä äkkiseltään joten jätän tämän mutinan tähän. Annetaan Rick Springfieldin puhua vähän puolestani, sillä tämä biisi sekä mainitaan kirjassa että kuvaa sitä aika hyvin.

En keksi tästä enempää järkevää sanottavaa. Hyvät bileet oli juuri sitä mitä hainkin; sopivan kevyt, sopivan älykäs, sopivan suhdesotkuinen ja ennalta-arvattava ja sopivan ällöromanttinen. Kiitos.

Äärimmäisen viihdyttävää brittihömppää siis. Nyt voikin taas siirtyä hyvillä mielen jonkun hieman haastavamman teoksen pariin.

Luettu osana Totally British: Chick Lit - haastetta.

Kathleen Tessaro: Eleganssi

Syvempisoutuisten kirjojen jälkeen kaipasin jotain hieman kevyempää. Niinpä kaivoin hyllystä esiin Kathleen Tessaron Eleganssin (Otava, 2004; Elegance 2003). Alunperin tämä pieni kirja tarttui mukaani kirjastosta puhtaasti kansikuvan vuoksi, onhan siinä tuo iki-ihana piirroskuva Audrey Hepburnista elokuvasta Aamiainen Tiffanylla (vaikka pää puuttuukin). Sittemmin se on löytänyt tiensä omaan hyllyyni antikvariaatin uumenista ja olen tainnut lukea tämän aiemmin jo kaksi kertaa.

"Minä en ole kurpitsa", sanon kuvajaiselleni. "Enkä nakki." 
 
Louise Canova, hieman yli kolmekymmentä vuotta, on jättänyt haaveet näyttelijättären urasta ja työskentelee teatterin lipputoimistossa. Hänen miehensä on menestyvä näyttelijä, entisen valokuvamallin poika, joka huolehtii enemmän täydellisen lampunvarjostimen hankkimisesta kuin parisuhteensa tilasta.

Ohuen harmaan kirjan nimi oli Eleganssi. Se oli hautautunut paksun, kaikesta päätellen täysin koskemattoman, Ranskan kuningashuoneen historiasta kertovan teoksen ja hiirenkorville selaillun D.H.Lawrencen Rakastuneita naisia-pokkarin väliin. Se oli korkeampi ja ohuempi kuin muut hyllyn kirjat, ja se erottui vaatimattomasta ympäristöstään ylhäisenä ja arvokkaana. Nimen kohokirjaimet hohtivat hopeanvärisessä kannessa kuin kultakolikko virtaavan puron pohjalla.

Sitten Louise löytää antikvariaatista Madame Dariauxin teoksen, joka muuttaa hänen suhtautumisensa elämään. Louise haluaa olla elegantti, kauniimpi ja parempi. Ehkä mieskin sitten huomaisi. Näin ei kuitenkaan, luonnollisesti, käy ja Louise huomaa yhtäkkiä olevansa vailla miestä ja elämän suuntaviivatkin ovat jälleen miten sattuu.

Olen kolmenkymmenenkahden, asun siivouskomerossa teatteria harrastavan homon ja vanhanpiian kanssa.

Homokaveri Colin jaksaa silti kannustaa ja syöttää Ouiiselle vain vähän rusentuneita alennuskeksejä, ja rauhallinen Ria jakaa arvokkaita ja ärsyttäviä neuvojaan. Vähitellen elämä alkaa näyttää siltä kuin pitäisi ja uusi mieskin saattaisi olla kiikarissa. Elämänhallinnan lisäksi ongelmia kuitenkin aiheuttaa toisinaan myös sopeutuminen englantilaiseen yhteiskuntaan, jonka käyttäytymissääntöjä amerikkailaissyntyisen Louisen on joskus hankala ymmärtää (kuten ihastus suuriin hattuihin, teehetkien tärkeys ja hämmentävä sääntöviidakko liittyen maaseutuviikonloppuihin).



"Tämä on mahdotonta! Minulla ei ole kumisaappaita, kashmirpuserosta nyt puhumattakaan. Ja öljykangastakit haisevat pahalle!"
"Maassa maan tavalla, Ouise. Pelkkää suolaa vai juustosipulia?"

Eleganssi on hurmaava kirja. Se on kevyt, mutta ei silti aliarvioi lukijaa syöttämällä mitä tahansa huttua. Oikeastaan Tessaron kirjoitustyyli tuo mieleeni Helen Fieldingin Bridget Jonesin päiväkirjan. Tässä ei kuitenkaan kirjoiteta paino- ja miesongelmista, vaan haetaan niihin ratkaisua Mme Dariauxin kirjasta. Esikuvana toimiva Eleganssi on itse asiassa aivan todellinen kirja, ja takakannen mukaan Dariaux on jopa henkilökohtaisesti auttanut Tessaroa kirjan kirjoittamisessa. Lähes jokainen luku aloitetaankin siihen sopivalla katkelmalla tästä eleganssin kultaisesta kirjasta.

Dariaux'n kirjan katkelmat ovat hurmaavaa luettavaa. Toki moni neuvo on aikansa lapsi (en itse ainakaan hankkisi kamelinväristä twinsettiä) ja armoton mutta järkevä. Dariaux esimerkiksi toteaa, että (perinteisen) kauneuden saavat vain harvat, mutta eleganssin sen sijaan voi oppia ja tehdä itsensä täten hurmaavaksi.

Tällä hetkellä en tunne itseäni kovin elegantiksi istuessani kotona shortseissa, ja Dariaux läksyttääkin kirjassaan naisia, jotka pukeutuvat kuin kaupankassaa varten mutta sonnustautuvat kotona vain mukaviin ja käytännöllisiin vaatteisiin. No, ehkä minä toisinaan kuitenkin olen elegantti myös kotona, mutta tällä lämpimällä säällä en yksinkertaisesti viitsi. Lauantaina voin olla, kun voi laittaa mekon suunnatessaan serkun ylioppilasjuhliin. Ja ehkä tuo mies antaa minulle anteeksi, etten aina ole parhaimmillani kotona.

Luettu osana Totally British: Chick Lit-haastetta.