Maja Säfström: Tärkeitä tietoja eläimistä

Kirjassa on jännittäviä ja hämmentäviä faktoja myös tutummista eläimistä, kuten hiiristä. Kuva: Maja Säfström

Omaa aikaa tarvitsevat pingviiniäidit ja mahalaukuttomat merihevoset

Tärkeitä tietoja eläimistä oli täydellinen valinta maanantaisen junamatkan seuraksi. Maja Säfströmin piirtämät eläimet ovat tavattoman sympaattisia ja faktatiedot yllättäviä ja hauskoja. Vaikka mielestäni osaan eläinkunnasta melkoisen paljon nippelitietoa, tarjosi teos paljon uutta repertuaariin lisättävää.

Tiesitkö esimerkiksi, että kengurut ja strutsit eivät osaa peruuttaa? Tai että laiskiainen poistuu puusta yleensä vain kerran viikossa mennäkseen tarpeilleen? Itseäni ilahdutti myös kovasti, että yksi hieman hupsu ärsytysaiheeni on otettu teokseen mukaan. Tiedoksi jälleen kaikille: kuorella se on kotilo, ilman kuorta etana. 

Tällä kertaa luin kirjan itsekseni lapsen vedellessä autuaasti sikeitä rattaissa, mutta voisin kuvitella että hauskat eläimet ja nippelitieto kiinnostaisivat myös eläininnokasta lasta. Niin tai näin, joskus on mahtavaa saada itselleen hyvää mieltä katselemalla kuvia söpöistä eläimistä ja lukea siitä, kuinka saukot nukkuvat käpälä käpälässä etteivät joutuisi toisistaan eroon.

Jos haluat hyvää mieltä ja liudan hauskoja ja kiinnostavia eläinfaktoja, lue tämä kirja. Yksin, kaksin, lapsen kanssa, aikuisporukassa. Uskaltaisin myös vähän kerettiläisesti väittää, että väritysintoilijalle saattaisi olla tässä puuhasteltavaa, vaikkei tämä värityskirja olekaan.

Kirjojen keskellä -blogissa ihasteltiin, kuinka paljon tietoa näin pieneen kirjaan mahtuukaan ja Lastenkirjahyllyssä kehutaan Säfströmin tapaa pitää tietomäärä minimissä mutta kuitenkin innostavan uuden oppimiseen.

Maja Säfström: Tärkeitä tietoja eläimistä (The Illustrated Compendium of Amazing Animal Facts, 2016))

Nemo, 2018. 120 s.

Suomennos: Nina Tarvainen

Jorma Tenovuo: Utön linnut - Fåglarnas Utö

Haahkaemot Hangossa kesällä 2016.

Jorma Tenovuon tietoteos Utön linnut - Fåglarnas Utö hyppäsi vastaan Hublan sivuilta, en tosin tiedä kuinka vanhasta numerosta kun luen lehtiä vähintäänkin epämääräisessä järjestyksessä. Joka tapauksessa valokuvateos ulkosaariston linnustosta ja luonnosta kuulosti kiehtovalta ja sai henkisiä plussapisteitä kaksikielisyydestään, joten laitoin kirjan varaukseen.

Tenovuo kuvailee kirjassaan ulkosaariston linnustoa keskittyen lähinnä Utön alueeseen, jolla kaikki kuvatkin on otettu. Vuodenkiertoa seuraten päästään tutustumaan vuosittaisiin muuttolintuihin, eteläsaaristoon eksyneisiin harvinaisuuksiin ja talvien traagisiin joskin luonnollisiin lintukohtaloihin. Kirja esittelee linnustoa pienimmistä sirkuttajista suuriin merikotiin. Kuvat ovat ehdottomasti kirjan parasta antia, linnut ovat niissä lähellä karun kauniissa saaristomaisemassa.

Teksti on selkeää luettavaa ja Tenovuo tietää mistä puhuu. Välillä rinnakkain kulkevat suomen- ja ruotsinkieliset tekstit tuntuivat aiheuttavan liian tiuhaa sivujenkääntelyä, teksti kun on taitettu kapeisiin palstoihin, mutta tämä nyt on pieni miinus. Mukavaa, että luontokirja on julkaistu lähtökohtaisesti kaksikielisenä.

Tenovuon tekstistä paistaa läpi kotiseuturakkaus ja hyvä niin. Utö näyttäytyy jonkinlaisena karuna lintubongarin paratiisina, jossa kuitenkin myös eletään ihan tavallista elämää ja ihmetellään aika ajoin paikalle pölähtäviä lintuihmisten vaelluksia. Lintutietouden lisäksi Tenovuo jakaa vinkkejä alueelle matkustamiseen ja muistuttaa toki myös hyvistä käytöstavoista asuinalueilla liikkuessa.

Eniten kirja herätti kaipuun lähteä saaristoon istumaan avokallioille ja kiikaroimaan lintuja. Eikä niitä kiikareitakaan välttämättä tarvitsisi, kunhan saisi kuunnella merituulen suhinaa ja bongata jonkin linnun. Ehkä joskus pääsen Utöseenkin asti, kesäkuussa kutsuvat taas Hanko, haahkat ja merimetsot.

Jorma Tenovuo: Utön linnut - Fåglarnas Utö
Vrakplundrarförlaget Ab, 2015. 143 s.

Douglas Adams & Mark Carwardine: Last Chance to See

Prahan komodot ottivat rennosti uhanalaisstatuksestaan huolimatta.

Lienen bongannut Douglas Adamsin ja Mark Carwardinen kirjan Last Chance to See jonkin Stephen Fry -yhteyden kautta ja onnistunut muiluttamaan sen itselleni huuto.netin ihmeellisen maailma kautta. Alunperiin radioon tehty ohjelma, jossa Adams ja Carwardine reissasivat ympäri maailmaa sukupuuttouhan alla olevia eläimiä etsimässä, julkaistiin sittemmin myös kirjana ja hyvä että julkaistiin. Adamsin humoristinen kirjoitustyyli yhdistettynä tärkeään asiaan luonnon monimuotoisuudesta ja ihmisen vaikutuksesta eläinten sukupuuttoihin on mielenkiintoista luettavaa.

Jos on Adamsin teksteihin tutustunut aiemmin ja pitänyt tulee tuskin tämän kirjan kanssa pettymään. Huumori ja sanavalmius on tallella ja matkakertomukset absurdeine sattumineen (karkailevat kanat, hurjat lennot helikopterilla vuoristossa, mystiset tullimiehet ja asialleen vannoutuneet suojelutyöläiset, näin muutamia mainitakseni) ovat huikeaa luettavaa. Menevän meiningin ohella ei olla kuitenkaan unohdettu sitä tärkeää eli luontokappaleita ja niiden elosta, olosta ja sukupuuttojen historiasta kerrotaan selkein sanoin.

Kävin lukemisen jälkeen internetin syövereissä tutkiskelemassa ja ilokseni huomasin, että käytännössä kaikki kirjassa mainitut lajit ovat vielä olemassa (ks. alla oleva taulukko). Poikkeuksen muodostaa kiinanjokidelfiini eli baiji, sen olemassaolosta ei olla enää aivan varmoja enkä sitä surukseni ihmettelekään kirjassa kerrotun perusteella. Saasteinen ja vilkkaasti liikennöity joki ei ole paras ympäristö käytännössä sokealle vesinisäkkäälle.

Vaikka mainitut eläimet edelleen ovat uhanalaisluokituksessa riskin alla on kuitenkin selvää, että jotain on tehty. Ne tuskin olisivat muuten enää täällä yli 20 vuotta kirjan kirjoittamisen jälkeen. Suuri osa ongelmista on toki ihmisen aiheuttamia, mutta on tärkeää muistaa myös se että asioihin voidaan vaikuttaa. Kaikkia lajeja ei pystytä pelastamaan ja todennäköisesti palloltamme katoaa jatkuvasti lajeja, joita tiede ei koskaan luokitellut. Silti yritys kannattaa.

Suosittelen tätä teosta lämpimästi kaikille, joita luonnon monimuotoisuus, suojelutyö ja menevä tarinointi kiinnostaa. Kirja myös sopii vuoden 2017 HelMet-lukuhaasteeseen esimerkiksi kohtaan kirjassa liikutaan luonnossa.

BBC:n nettisivuilla voi kuunnella joitakin vanhoja radio-ohjelman jaksoja, kurkkaa vaikka pätkä komodonvaraanista.

Douglas Adams & Mark Carwardine: Last Chance to See
Pan Books, 1991. (alkup. 1990) 206 s.

Anders Tjernshaugen: Tiaisten salainen elämä

Lintubongari.

Yritän lukea säännöllisesti uusia luonnontieteellisiä kirjoja pysyäkseni jotenkin kärryillä ja saadakseni uusia mausteita opetukseen. Anders Tjernshaugenin Tiaisten salainen elämä (Atena, 2016) vaikutti kiinnostavalta heti ensikuulemalta. Norjalainen tietokirjailija seuraa teoksessaan vuoden ajan tiaisten elämää omassa pihapiirissään ja tapaa myös tutkijoita, jotka valottavat tiaisten elämän salaisuuksia lisää.

Tjernshaugenin kerronta on leppoisaa ja rullaa mukavasti. Ote on tarttuva, lintujen tarkkailua voi aivan hyvin tehdä kahvikuppi kädessä ja toisinaan ikkunasta ulos vilkaisten. Lisätietoa haetaan tiaistutkijoilta ja tutkimusalueilta, välillä kahlataan läpi artikkeleita. Tekstistä kuultaa läpi innostus aiheeseen ja lämpö oman pihapiirin lintuja kohtaan, jännitys siitä kuka pönttöön muuttaa pesimään ja miten pesintä lopulta sujuu. Pihalintujen elämää kuvataan havaintojen kautta, pohditaan laulun voimakkuutta ja reviirikiistoja niin oman lajin kuin lajirajojen ylikin.

Kuvitus on miellyttävä. Luvut alkavat koko sivun valokuvilla, lisäksi sivuilla on paljon piirroskuvia joilla havainnollistetaan muun muassa tiaisten kuviointeja. Enpä esimerkiksi tiennyt (tai muistanut) miten talitiaisten sukupuoli erotetaan, nyt tiedän. Muutenkin miellyttävä on hyvä adjektiivi kuvaamaan tätä kirjaa: kaikki on kovin leppoisaa, mieli on hyvä, muutama luku on kiva lukea vaikka työmatkalla. Lisää olisin toisaalta voinut lukea tiaisten värityseroista ja ihmeellisyyksistä ja käyttäytymismalleista, muun muassa parinmuodostus ja tiaisten parisuhteet muutenkin olivat kiinnostavaa luettavaa.

Kirjan luettuani huomasin kuulevani lintuja paljon enemmän, niihin osasi yhtäkkiä taas kiinnittää huomiota. Yritän tunnistaa erilaiset titityyt ja kurkkia pensaikkojen lomaan mitä pikkulintuja siellä hyppeleekään. Bongaan myös poikashöyheniään vaihtavia talitiaisia ja ilahdun ja seuraan pihatuijassamme kasvaneiden sinitiaisten lentopyrähdyksiä. Ensi kesäksi laitan pihallemme tiaispöntön tai kaksi.

Suosittelen Tiaisten salaista elämää letkeiden tietokirjojen ja pikkulintujen ystäville. Biologian peruskäsitteiden tuntijalle kirjassa on paljon tuttuakin, mutta teksti on sen verran selkokielistä että se ei liene vaatimus.

Myös Lukupinon Simo on lukenut tämän ja tykästynyt tiaisiin.

Anders Tjernshaugen: Tiaisten salainen elämä (Meisenes hemlige liv, 2015)
Atena, 2016. 223 s.
Suomentanut: Ulla Lempinen

Laline Paull: The Bees

Laline Paullin The Bees -teos (2014) päätyi kirjastosta varaukseen varmaankin jonkun kirjablogin kautta. Mehiläispesän elämästä kertova kirja kuulosti sopivan erikoiselta ja kehuvat huhut toki kannustivat lukemiseen. Lisäksi en tällä hetkellä itse opeta biologiaa, joten nyt myös tuntuu siltä että aivot kykenevät vastaanottamaan enemmän siihen liittyvää materiaalia myös vapaa-ajalla.

Mehiläispesään syntyy uusi työläismehiläinen Flora 717. Suurikokoisessa mehiläisessä havaitaan heti jos jonkinlaisia tavalliselle työläiselle epätyypillisiä ominaisuuksia, joten Flora pääsee papitarmehiläisten myötäavustuksella kokeilemaan erilaisia töitä mehiläispesässä ja jopa tapaamaan palvotun kuningattaren. Floran kokemusten kautta esitellään laajasti mehiläispesän toimintaa ja rakennetta sekä päästään osalliseksi jos jonkinlaista valta-asemakeinottelua ja uskonnon hyväksikäyttöä. Pesän ulkopuolella kohdataan myös erilaisia uhkakuvia linnuista ampiaisiin.

Aluksi olin tavattoman innoissani. Mehiläispesän hierarkia ja toiminta jaksoivat kiinnostaa, mehiläiset tuntuivat vieraudessaan jännittäviltä ja tuskin maltoin odottaa, mihin toimeen Flora 717 seuraavaksi päätyisi. Puolivälin tienoilla homma alkoi kuitenkin vähän tökkiä. Mehiläisten inhimillistäminen oli mennyt mielestäni liian pitkälle, esimerkiksi kanttiinin vielä ymmärsin mutta ruoka valmistettiin "leipomossa" nimeltä Pollen & Patisserie. Nimen olisi voinut jättää pois, vaikka pitääkin paikkansa että mehiläiset valmistavat ravinnoksi eräänlaista leipää. Mehiläisten hierarkkinen kastijako oli myös paikoin hieman sekava ja Floran erityisasema siinä hieman kryptinen.

Pääpiirteissään Paull on kuitenkin tehnyt oivaa tutkimusta ja mehiläiskolonian toiminta tuntuu noudattelevan varsin tarkasti oikeiden mehiläisten elämää. Lukemista voi siis pitää myös jonkinlaisena oppimiskokemuksena. Täytyy myös myöntää, että vaikka tässä nyt jupisin niin The Bees oli kiinnostava teos jonka luki mielellään. Flora 717 oli myös kapinallisuudessaan niin symppis hahmo, siis mehiläinen, että hänen edesottamuksiaan seurasi mielellään ja kannusti eteenpäin.

En ehkä suosittele hyönteiskammoisille, mutta monimutkaisista yhteiskuntarakenteista viehättyvät saattaisivat pitää tästä kirjasta.

Omppu pohtii tekstissään teoksen eri tulkintatasoja, Liina puolestaan kiitteli esimerkiksi parviälyn kuvausta.

Laline Paull: The Bees
2014. (painos Fourth Estate, 2015) 352 s.
Kansi: ?

Lars Sund: Aamu-unisen lintubongarin tunnustukset

Viimeaikaisilla kirjastoreissuilla olen parhaani mukaan yrittänyt välttää spontaaneja lainauksia kotona huojuvien kirjapinojen vuoksi. En kuitenkaan voinut vastustaa eteeni lehahtanutta Lars Sundin Aamu-unisen lintubongarin tunnustuksia (WSOY, 2011) mustarastaineen.

Maltillinen tarkkailija etsii luontokokemuksia. Hän tuntee yleisimmät lintulajit ja yleensä tyytyy niihin. Petolintujen iänmääritys, metsähanhien eri lajit, Calidris-sukuisten kahlaajien höyhenpukujen muunnokset eivät kiinnosta Epikuroksen maltillista seuraajaa. Hän joka kuluttaa tuntikausia tunnistamiskäsikirjojen ääressä ja surffaa netissä etsien erityisartikkeleita esimerkiksi siitä, miten erotetaan aroharmaalokki tavallisesta yksinkertaisesta harmaalokista, on jo joutunut kaltevalle pinnalle. Hän on hyvää vauhtia liukumassa kohti täydellistä riippuvuutta linnuista.

Alaotsikkonaan teoksella on Päiväkirjanlehtiä toukokuulta joulukuulle ja niitä teos sisältääkin, siis Sundin lintuhavaintoja ja niihin liittyviä lintubongaukseen tai elämään yleensä liittyviä havaintoja. Jokainen luku on otsikoitu jonkin lintulajin nimellä ja toisinaan lintua käsitellään enemmän, joskus se on pelkkä ponnahduslauta varsinaiselle aiheelle. Lukujen myötä tarkkaillaan tavallisempia lintuja kuten naakkaa ja sinitiaista, mutta tutustutaan myös harvinaisempiin lajeihin kuten sitruunavästäräkkiin ja pikkutikkaan.

Helpointa tätä teosta on kuvata sanalla viehättävä. Se raottaa ovea intohimoisen harrastajan maailmaan, mutta saa samalla verenpaineen laskemaan kun voi kuvitella itsensä seisomaan ruovikon reunalle kiikarit kädessä ja toivomaan arosuohaukan ilmestyvän näkökenttään. En ole itse hyvä lintubongari, korkeintaan tunnen peruslajit, mutta lintujen katselemisesta nautin ja tämä kirja kertoo yhden version siitä miksi lintujen tarkkailu on niin hienoa.

Leppoisan tarkkailun taustalla on toki myös piinkova into ruksien (tai Suomessa pinnojen) kirjaamiseen omiin tilastoihin ja rariteettien näkemiseen. Todellinen lintubongaus ei ole mitään sunnuntaiharrastelua, vaan vaatii omistautumista itseltä ja ymmärrystä lähipiiriltä. Toisaalta palkinnoksi omistautumisesta voi myös päästä osaksi lintuharrastajien yhteisiä, osalliseksi jostain suuremmasta kuin oma itse ja kiikarit.

HelMet-haasteesta tällä raksi kohtaan kirja, jota kirjaston henkilökunta suosittelee sinulle.

Lars Sund: Aamu-unisen lintubongarin tunnustukset: Päiväkirjanlehtiä toukokuulta joulukuulle (En morgontrött fågelskådares bekännelser, Dagboksblad maj-december, 2010)
WSOY, 2011.
Suomentanut: Jaana Nikula
Kannen suunnittelu: Helena Kajander
Kuvitus: Ika Österblad

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kirjoja on monenlaisia. Joitakin tahtoo luettuaan kehua kaikille, kehottaa lukemaan. Toiset tahtoisi pitää vain itsellään, salaisuuksina. Anni Kytomäen esikoisromaani Kultarinta (Gummerus, 2014) on minulle tällainen jälkimmäinen.

Sitten tuuli solahtaa hämähäkinlankojen lomasta ja väräyttää metsää. Se herkeää kohisemaan, hakee kaikuja läheltä ja kaukaa, tapailee säveliä vielä keksimättömistä puusoittimista, kaikista yhdessä ja erikseen. Maasta latvuksiin metsä soi, rapisee, narisee ja humuaa kaikukoppansa perukoita myöten. Se unohtaa, että saavuin vasta tänään, vasta äsken, ventovieraana.
Tietenkin. Minähän olen ollut täällä ennenkin. Metsä on kaikkialla sama.

1900-alkuvuosikymmenien Suomessa kuohuu. Kapinaa, hapuilevaa itsenäisyyttä, maailman kohinaa. Se ei kuitenkaan ole tärkeää tässä teoksessa. On mies, isä, joka kulkee metsissä ja kuuntelee palokärkiä. Tytär, joka kaipaa ja tahtoisi saappaat. Ja on metsä, jossa voi uskaltaa, kohdata, ikävöidä ja rakastaa.

Vaikka pituutta teoksella on 644 sivua, ei siitä voisi ottaa mitään pois. Eikä tarvitsekaan. Sammal joustaa askeleen alla ja metsä humisee hiljaa, matkaa jatkaisi jatkaa vaikka kuinka pitkään. Hetkeksi voi pysähtyä katsomaan joutsenen pesää, sitten liikutaan taas eteenpäin.

Haluaisin sanoa tästä teoksesta paljon. Haluaisin kertoa siitä, miten Kytömäen teksti soljuu, huojuu ja virtaa niin kauniisti, että tuntee pakahtuvansa. Kuvailla sitä, miten ihmisten katseet sanovat paljon ja kuinka vaikeaa niiden oikeiden sanojen sanominen on. Kertoa siitä, miltä tuntuu kun luulee näkevänsä metsässä karhun. En saa kuitenkaan lauseita muodostettua, Kultarinta on liian lähellä.

Kultarinta oli minulle kutakuinkin täydellinen kirja, joka ansaitsi tulla luetuksi rauhassa. Sen parissa tuli vietettyä pitkäksi venähtäneitä hetkiä ja pakollisia taukoja, sillä kirja vei myös voimia vahvuudellaan. Levon jälkeen oli kuitenkin aina hyvä palata takaisin metsään. Ja sinne metsään palaan varmasti vielä uudelleen, vaikka kirjan kansi jo sulkeutui.

Kiitos arvostelukappaleesta kustantamolle.

Kirsi kehuu ja avaa tarkemmin (muttei liikaa) kirjan juonikuviota, Minna kaipasi lukemisen jälkeen rauhaisaan parantolaan hengittelemään metsiä.

Anni Kytömäki: Kultarinta
Gummerus, 2014. 644 s.
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Ilkka Hanski, Ilkka Niiniluoto ja Ilari Hetemäki (toim.): Kaikki evoluutiosta

Elävä fossiili tässä moi.

Ilkka Hanskin, Ilkka Niiniluodon ja Ilari Hetemäen toimittama Kaikki evoluutiosta (Gaudeamus, 2009) tarttui kirjastosta vaihteeksi mukaan satunnaisotannalla. Teos on julkaistu vuonna 2009 evoluutio-teemaisten Tieteen päivien yhteydessä ja siinä on koottu yhteen kymmenien kirjoittajien tekstejä. Biologinen evoluutio on kirjassa vain yhdessä osassa, sillä käsittelyyn päätyvät myös Ihminen ja kulttuurin evoluutio sekä Tulevaisuus.

Aivoja verrataan liian usein tietokoneeseen, jossa johdot ja piirit pysyvät samanlaisina ja vain ohjelmistot muuttuvat. Auvotietokoneessa muokkautuu kuitenkin myös kovalevyn rauta. Ihminen voi muuttaa aivojensa piirejä toimimalla, aistimalla ja ajattelemalla. (Riitta Hari: Muuttuuko mieli, muovautuvatko aivot?)

Kirjan ensimmäinen osio, Evoluutio luonnossa, jaksoi kiinnostaa ja ilahduttaa eniten, sillä töissä opetan tällä hetkellä lukion biologian ensimmäistä kurssia jossa asiaa käsitellään. Muiden tekstien kohdalla huomasin sitten hieman väsyväni, sillä tekstin kiitettävästä helppotajuisuudesta esimerkiksi oikeuden evoluutio tai globalisaatio ei jaksanut kiinnostaa niin paljon. Harmi. Tapahtui sitä innostumista silti niissä muissakin osissa. Esimerkiksi kielen evoluutio oli kiinnostavaa, samoin aivojen muotoutuminen teknologian kehittyessä.

Luonnonvalinta etsii tehokkaita ratkaisuja eliöiden kohtaamiin ongelmiin, eikä älykkyys suinkaan ole aina paras ratkaisu, aivotoiminta kun kuluttaa runsaasti energiaa. Niinpä älykkyyttä, kuten muitakin ominaisuuksia, puretaan tarpeen tullen pois: tiaisten hippokampuksen on osoitettu pienenevän aina pesinnän alkaessa, kun talvisia ruokakätköjä ei enää tarvitse muistaa. (Hanna Kokko: Mitä jokaisen tulisi tietää evoluutiosta?)

Kirjoittajia täytyy joka tapauksessa kiitellä siitä, että vaikka tekstissä pomppii HOX-geenejä ja muita jännittävyyksiä, on juttu silti mielestäni luettavaa. Toki katselen kirjaa humanistiluonnontieteilijän lasien läpi, mutta sanottakoon nyt vaikka niin että voisi siinä tieteen popularisoinnissa onnistua paljon huonomminkin.

Tulevaisuudessa talouden perustana voivat olla ajattelu ja haaveilu. Myös silloin on kuitenkin pidettävä huolta siitä, että talouden mekanismit eivät tuota eriarvoisuutta, aiheuta konflikteja tai latista elämää. (Juha Sihvola: Tulevaisuuden evoluutio)

Kaikki evoluutiosta on joka tapauksessa laadukas tietoteos, jonka kieli tuntui ymmärrettävältä ja asia relevantilta. Evoluutiota käsitellään monipuolisesti eri näkökannoilta ja täten houkuttaa lukijoiksi ehkä muitakin kuin tietojaan päivitteleviä luonnontieteilijöitä. Jos haluaa kuitenkin päivittää tietoaan evoluutioteoriasta, suosittelen lämpimästi tutustumaan ainakin kirjan ensimmäiseen osioon.

Ja oppi tässä uuttakin. Tai ehkä asia on jossain vaiheessa opintoja tullut ilmi, mutta nyt vasta tajusin että kaikki nisäkkäät ihmistä lukuunottamatta voivat hengittää niellessään. Aikamoista.

Ilkka Hansi, Ilkka Niiniluoto ja Ilari Hetemäki (toim.): Kaikki evoluutiosta
Gaudeamus, 2009. 259 s.
Kansi: Jukka Aalto / Armadillo Graphics

Emma Kari & Kukka Ranta: Kalavale

Itse savustettua Itämeren kalaa biologian kenttäkurssilla.

Emma Karin ja Kukkan Rannan kirjoittama Kalavale (Into, 2012) alkoi kiinnostaa, kun kuulin kirjasta Runokuun Tietokirjaraadissa. Kirja kertoo kalakantojen romahduksesta, riistokalastuksesta ja merien huonosta tilasta niin omassa Itämeressämme kuin Länsi-Afrikan rannikolla.

Vielä paremmin kuin Kymijoen kosket, vaari tuntee siihen rakennetut padot ja osaa nimetä jokaisen jätevetensä jokeen päästäneen tehtaan. Hän muistaa, minkä vuoden keväänä joen vesi samentui ja kuinka eräänä kesäisenä aamuna ruskean veden pinnan peitti paksu lipeävaahto. Hän tietää, miten vesivoimalan turbiini ruhjoo lohen, joka yrittää uida padon toiselle puolelle. Vaari osaa kuvailla elävästi, miten joen pohjalla mädäntyvästä hiokkeesta vapautuva rikkivety tappaa kaiken elävän. Hän on nähnyt kuituliejun pilaamat kutupaikat ja saastuneen veden tuhoamat mätimunat. Kymijoella kalastanut tietää, miltä kuoleva joki haisee.

Teos alkaa henkilökohtaisella otteella. Karin isoisä elätti itsensä kalastamalla, kunnes lohta ei enää ollut. Kuteminen Kymijoessa ei enää onnistunut ja jos kalaa halusi, oli lähdettävä kauas merelle. Kustannukset ja tulot eivät kohdanneet. Vähitellen liikutaan yksityisestä yleiseen, puhutaan kalastuskiintiöistä, poliittisista päätöksistä, turskasodista ja väärennetyistä kalastustodistuksista. Laitonta kalastusta tapahtuu jatkuvasti ja kuoleva sivusaalis jää mereen kellumaan upotakseen lopulta pohjaan aiheuttaen rehevöitymistä.

Eurooppa kurkottaa myös kohti Länsi-Afrikan rannikkoa, jossa kalaa vielä on toisin kuin omilla merillä. Tai oli ainakin aiemmin, sillä suuret kalastuskiintiöt tuntuvat verottavan paikallisia kalakantoja turhan rankasti. Samalla suuret troolarit vievät elinkeinon paikallisilta kalastajilta aiheuttaen laitonta siirtolaisuutta uusien elinkeinojen pariin.

Kalavale tuo mieleen Ryhmäteatterin Eduskunta-esitykset. Tietoa on kerätty paljon ja eri lähteistä, nimiä tiputellaan niin hyvässä kuin pahassa ja informaatio tuodaan esille suorin sanankääntein. Teksti ja kuvat ovat tarkoituksellisen provosoivia: lähes koko sivun kuvissa näytetään kuolevia kaloja ja köyhyydestä kärsiviä länsiafrikkalaisia. Merten hyvinvoinnin ja ihmisten elinkeinojen menetyksen lisäksi puututaan myös kalojen kohteluun: tutkimusten mukaan myös kalat tuntevat kipua, mutta kaloihin samaistuminen on ihmiselle vaikeaa. Surkuttelun makua ei kuitenkaan itselleni jäänyt.

Tietokirjaraadissa kirjaa muistaakseni moitittiin sekä huolimattomasta oikoluvusta että ympäristöjärjestöjen julkaisujen käyttämistä lähteenä. Itse löysin kirjasta muutaman kirjoitusvirheen, en tiedä olisinko huomannut ellei maininta olisi kummitellut päässäni. Lähteistä puolestaan muistaakseni yksi oli Greenpeacen julkaisema, muutama WWF:n ja nämäkin julkaisut vaikuttivat asiallisilta kuten koko lähdeluettelo muutenkin. Toki kirjassa on ns. propagandan makua kuten jo mainitsin, mutta tällaisessa kirjatyypissä se kuulunee asiaan. Tarkoituksena on kuitenkin lisätä tietoisuutta ja herättää ajatuksia, sellaisen tekeminen on hankalaa jos teksti on tasapaksua ja tieteellistä.

Opus tarjoaa paljon ajattelemisen aihetta kaloista, merien tilasta ja siitä, miten itse voisi asiaan vaikuttaa. Kaikkea ei toki tarvitse purematta niellä. Itse pidin kirjasta kovasti tarkoitushakuisuudesta huolimatta ja helppolukuinen teksti teki siitä miellyttävän lukea, vaikka aihe vakava onkin.

Kirjan facebook-sivu pyörii edelleen ja jakaa aiheeseen liittyviä uutisia jatkuvalla syötöllä. Jos asia kiinnostaa, kannattaa sivulla pistäytyä.

Emma Kari & Kukka Ranta: Kalavale (tyhjenevä meri ja ihmiset sen rannalla)
Into, 2012. 112 s.
Kansi: Shutterstock photos

Peter Watts: Sokeanäkö

Peter Wattsin Sokeanäköä (Gummerus, 2013) hehkuteltiin kovasti Finnconissa, mutta sain aikaiseksi tarttua kirjaan vasta nyt. Oikeastaan olisin vähän toivonut, että olisin aloittanut kirjan vielä vähän myöhemmin. Tämä ei kuitenkaan johtunut siitä, että kirja olisi ollut huono.

Ei se täältä alkanut. Ei häilyistä eikä Rorschachista, ei Big Benistä, Theseuksesta tai vampyyreistä. Useimpien mielestä se varmaan alkoi Tulikärpäsistä, mutta se ei pidä paikkaansa. Se päättyi niihin kaikkiin.

Avaruudesta havaitaan jotain uutta, joka mahdollisesti uhkaa ihmiskuntaa. Vierasta tutkimaan lähetetään komitea, johon kuuluu varsin omalaatuista väkeä. Kertojana toimii Siri Keeton, synteetikko, tallentaja, jolta on toinen aivopuolisko poistettu. Kumppaneina matkustelevat tuunattu biologi, monipersoonallinen kielitieteilijä, omapäinen sotilas sekä vampyyri nimeltä Jukka Sarasti.

Uutta tuntematonta tutkitaan säteilyvaarasta huolimatta. Kokeita tehdään, miehistö lähetetään epävarmoille näytteenottoretkille. Kummallista ei ole pelkästään tämä uusi avaruuden olento, vaan myös kirjan aikainen Maa on omanlaisensa, meidän Maatamme oudompi. Tai kehittyneempi. Kuka tietää.

Sokeanäkö oli ihastuttavan älykäs kirja topologioineen ja muine hienoine termeineen, jotka eivät kuitenkaan tuntunut turhalta hapatukselta. Ongelma tämä oli minulle ainoastaan siksi, että pääni käy tällä hetkellä hidasajolla ja fiksun tekstin lukeminen sai sen sammumaan totaalisesti. Olin kuitenkin sen verran jääräpää, että tahkosin kirjan loppuun ja siksi osia varmaan jäi jonnekin hämärän rajamaille. Joudun esimerkiksi puolivälissä kirjaa tarkistamaan, että niin siis anteeksi mikä tämä Rorschach oli. No, pikkujuttuja.

Ja mainio se silti oli. Pidin avaruudessa heilumisesta, henkiin herätetyistä vampyyreistä ja polttiaiseläimiä muistuttavista häilyistä mielenkiintoisine biologisine toimintoineen. Tuntuu, että aina kun asiaan liitetään biologia, olen kieli pitkällä kuolaamassa. Niin ja olihan tässä myös jännittävää pohdintaa tietoisuudesta (joka sai muistamaan mainion Incognito-kirjan, se kannattaa lukea).

Niin ja Sivukirjaston Liinan teksti sai minut siis tämän loppupeleissä lukemaan.

Peter Watts: Sokeanäkö (Blindsight, 2006)
Gummerus, 2013.
Suomentanut: J.Pekka Mäkelä
Kannen suunnittelu: Jussi Kaakinen

Hannele Klemettilä: Federigon haukka ja muita keskiajan eläimiä

Hannele Klemettilän Federigon haukka ja muita keskiajan eläimiä (Atena, 2013) suositeltiin minulle kun kyselin keväämmällä hyvien tietokirjojen perään. Kirjassaan Klemettilä esittelee ihmisen suhdetta eri eläimiin keskiajan Euroopassa. Mukaan nostetaan niin eläimiin liittyvää symboliikkaa, niiden käyttötarkoituksia kuin niistä tehtyä taidettakin.

Aamun ulkoilutuokion aikana paasit kampasivat koirien turkit ja hieroivat niitä olkitukoilla. Ulkoiluretken lopuksi koirat vietiin alueelle, jossa kasvoi niille mieluisia yrttejä tai kasveja - esimerkiksi nuorta vehnää -, jotta ne saivat etsiä itselleen luonnollisia lääkkeitä. Keskiajalla uskottiin, että koirat pystyivät parantumaan tietyistä sairauksista syömällä sopivia yrttejä ja oksentamalla ne pois sisuksistaan.

Kirjassa päästään tutustumaan niin kotoisiin koiriin, hevosiin kuin sikoihinkin, villeihin susiin, haukkoihin, karhuihin ja turkiseläimiin kuten kärppiin sekä eksoottiseen elefanttiin. Kaikkia näitä eläimiä käytettiin keskiajalla joko apureina, ravintona, riistana tai lämmön ja koristeiden lähteenä.

Vaikka kirja sisältää paljon faktatietoa, on se kirjoitettu pilke silmäkulmassa ja aidosta kiinnostuksesta aiheeseen. Klemettilä kertoo tiedon ohessa omasta suhtautumisestaan esiteltyihin eläimiin ja kertoo anekdootteja elämästään. Tietoa ei myöskään esitetä värittömästi, vaan Klemettilä pohtii myös esimerkiksi ihmisten suhtautumista eläimiin ja siihen liittyvää etiikkaa.

Haukan tukikohta oli haukastajan vasen käsivarsi. joten haukastaja tarvitsi vahvan nahkakäsineen suojaamaan rannettaan linnun kynsiltä. Metsästysretkillä hän kantoi mukanaan laukkua, joka sisälsi instrumetteja, lääkkeitä, varahuppuja, kulkusia ja mahdollisesti elävän kanan tai pari palkkioksi tai hätätilanteita varten.

Federigon haukka ja muita keskiajan eläimiä oli informatiivinen katsaus keskiajan ihmisen eläinkulttuuriin. Jokaista kirjassa esiteltyä eläinlajia käsitellään monipuolisesti ja tekstissä viitataan niin tieteelliseen tutkimukseen kuin keskiajalla ilmestyneisiin, eläimiä käsitteleviin opuksiinkin.

Kiinnostavaa oli myös Klemettilän esittämät pohdinnat eläinten hoidosta keskiajalla. Totta on, että esimerkiksi karhuja käytettiin erääseen aikaan julmasti kiertävinä esiintyjinä ja kritiikkiä voisi esittää vaikka haukkojen koulutuksessa käytetystä silmien umpeen ompelusta, mutta esimerkiksi koirista ja hevosista pidettiin erityisen hyvää huolta. Talouksissa oli usein nimenomaan eläimien hoitoon erikoistunutta palvelusväkeä ja eläimistä haluttiin pitää hyvää huolta. Klemettilä nostaa esiin myös sen, että esimerkiksi sikatalous keskiajalla on hyvin erilaista verrattuna nykypäivään. Siat saivat viettää paljon aikaa vapaana eivätkä suinkaan kahlittuina ahtaisiin tuotantolaitoksiin. Eläinten huonoon kohteluun myös suhtauduttiin nuivasti.

Suosittelen Klemettilän teosta lämpimästi kaikille keskiajasta ja eläimistä kiinnostuneille. Kirja on asiasisällöstään huolimatta kevyt luettava ja sen lukuisat taidekuvat tuovat väriä ja elävyyttä sen esittämiin asioihin.

Hannele Klemettilä: Federigon haukka ja muita keskiajan eläimiä
Atena, 2013. 193 s.
Taitto ja kansi: Ville Lähteenmäki

Marja Björk: Poika

Marja Björkin Poika (Like, 2013) nostaa esiin tärkeän aiheen, transsukupuolisuuden. Itse en muista ainakaan kovin monesta kirjasta lukeneeni mitään transsukupuolisuudesta, joten Björkin kirja on positiivinen yllätys ja kun teos vielä perustuu Björkin oman pojan kokemuksiin on teoksella myös uskottavuutta.

"Katso nyt Marion, Viivilläkin on hame. Ottaisit Viivistä mallia."
"Onko Marion tyttö?" Timo rupesi änkyttämään. "Onko Marion tyttö?"
Sitä se toisteli, kunnes pikkusisko tönäisi.
Timo ei tullut enää ikinä kysymään, voinko olla.

Marion eli Makke tietää jo lapsena olevansa poika. Ei siis haluavansa olla kuin poika, vaan hän kokee olevansa väärässä vartalossa. Lapsena homma vielä sujuu kohtalaisen kivuttomasti, mutta murrosiässä ongelmat kasaantuvat. Kammotut rinnat ja menkat saapuvat, ideaalisidettä kuluu ja ahdistus vie mennessään. Onneksi on myös onnea. Kavereita, jotka kohtelevat jätkänä, ihania tyttöystäviä ja loppupeleissä myös perheen tuki. Rehtori, joka muistaa juhlissa sanoa Makke eikä Marion. Tarinan kaari kulkee lapsuudesta kohti aikuisuutta.

Minulle kirjan alku oli todella koskettavaa luettavaa. Kuvaus lapsuudesta, jossa kaikilla perheenjäsenillä on paha olla, oli repivää. Erityisesti Makken ongelmat tulivat iholle: mitä tehdä kun haluaisi kaverien kohtelevan poikana, tai perheen? Miksi kukaan ei tunnu ymmärtävän, että hän on poika eikä vain leiki sellaista? Miksi ei saisi kirjoittaa rakkauskirjeitä tytöille?

Kirjan loppupuolella tunnelma vaihtui minulle hämmentävän nopeasti. Kaikki tuntui sujuvan liian yksinkertaisesti ja jäin miettimään, käykö se oikeastikin noin helposti. Vaikka mainittiinhan siellä sentään parin kuukauden jonotusajat. Tosin on nyt sanottava, että toivottavasti se oikeasti on noin yksinkertaisen oloista (siis teknisesti, en tarkoita tällä henkistä puolta), sillä pitäisihän sen olla ihmisoikeus saada elää sinä sukupuolena kuin oikealta tuntuu.

Makken tarinan lisäksi kirjassa pureudutaan myös lyhyesti uusioperhe-elämään ja isän kuolemaan. Minulle teemaksi olisi riittänyt pelkkä transsukupuolisuus, johon kirjassa suhtaudutaan ihailtavan, no, Jennin sanoja lainatakseni tavallisesti. Jokainen meistä joutuu jossain määrin pohtimaan omaa identiteettiään elämänsä aikana ja Makkella se avainkysymys oli nyt tämä.

Kansi ei mielestäni vastaa tunnelmaa kovin hyvin. Verinaarmut ilmastointiteipistä ja ahdistavat kaakelit tekevät kirjasta todella angstisen ja epätoivoisen näköisen. Loppupeleissä itse asiassa kansi ahdisti minua mikä harmitti, sillä se teki kirjan lähestymisen minulle hankalaksi vaikka aihe kiinnosti.

Poika on kirja tärkeästä aiheesta ja sen suorasukainen kieli ja nopealukuisuus tehnee siitä helposti lähestyttävän. Hatunnosto siis Björkille kirjan kirjoittamisesta, toivottavasti se antaa monelle uutta tietoa ja ehkä jopa apuakin.

Marja Björk: Poika
Like, 2013. 215 s.
Kansi: Tommi Tukiainen
Kannen kuva: Ville Juurikkala

Lasse Berg: Kalaharin aamunkoitto - Miten ihmisestä tuli ihminen

Kuvan gundi ei liity ihmisen kehityslinjaan, vaikka Afrikassa asustaakin. Kehityslinjat nimittäin erosivat noin 91,9 miljoonaa vuotta sitten.

Lasse Bergin tietoteos Kalaharin aamunkoitto - Miten ihmisestä tuli ihminen (Into, 2012) herätti heti kiinnostukseni. Olen biologian opinnoissani ollut systemaattisesti hieman laiska, kun kyse on ollut ihmisen alkuperästä ja juurista. Bergin kirja tarjosi nyt oivan tilaisuuden korvata tämä puute.

Ensin on tämä valtava afrikkalainen pata, jossa kädellisten keitos kiehuu miljoonia vuosia, ja hominini toisensa jälkeen pulpahtaa pintaan kadotakseen taas pimeyteen. Mutta nyt meitä kiinnostaa nykyisen Homo sapiensin synty, sillä kuulumme itse siihen lajiin, homininien pitkässä ketjussa viimeiseen.

Lasse Berg ei itse ole luonnontieteilijä, vaan kirjailija, toimittaja ja dokumenttiohjaaja. Kiinnostus tämän kirjan kirjoittamiseen Bergillä on herännyt hänen oleskeltuaan pitkiä aikoja Afrikassa ja erityisesti hänen tutustuttuaan Botswanassa eläviin busmanneihin.

Minua harmittaa, että kirjoitan tätä tekstiä vasta kun kirjan lukemisesta on jo muutama viikko, sillä asiat eivät ole enää yhtä kirkkaina mielessäni. Yritän silti. Berg ottaa lukijan mukaansa matkalle, jossa tutustutaan sekä läheisimpiin sukulaisiimme ihmisapinoihin että niihin lajeihin, jotka todennäköisesti ovat nykyistä Homo sapiensia edeltäneet. Tutuksi tulevat niin lempeät gorillat, sotaisat simpanssit kuin seksillä kaikesta sopivat bonobotkin.

Lisäksi Berg vierailee ympäri maailmaa asuvien tutkijoiden luona ja selvittää, miten ihminen on loppujen lopuksi kehittynyt ja kuinka meistä loppujen lopuksi on tullut juuri tällainen laji. Tällä hetkellä yhteisymmärrys tuntuu olevan, että ihmisen alkukoti on Afrikassa. Vähitellen kahdella jalalla kulkeva ihminen lähti vaeltamaan myös muualle maailmaan ja kansoitti lähes koko maapallon.

Mielenkiintoisinta antia kirjassa lienee pohdinta ihmisen kulttuurin kehittymisestä. Mitä tarvittiin, että aivomme kasvoivat ja muotoutuivat tällaisiksi ja miksi ihmeessä (suhteellisen) huolettomasta metsästäjä-keräilijästä tuli lopulta kaupungeissa asuva nykyihminen? Teoksessa selvitellään myös milloin ihminen alkoi tehdä taidetta (ja kuinka upeita vanhat luolamaalaukset ovatkaan!) ja kehittää kulttuuria, miten kehittyivät tarinat. Berg kirjoittaa paljon myös ihmisen inhimillisyydestä ja se, miten se eroaa siitä ainakin inhimillisyyden kaltaisuudesta jota voidaan havaita myös muilla lajeilla. Huikeaa.

Bergin kirja on helppotajuisesti kirjoitettu, tai ainakaan siinä ei tuhottomasti viljelty tieteellisiä käsitteitä ja puhuttu liian korkealentoisesti. Pikemminkin Berg keskustelee lukijansa kanssa, kertoo ja auttaa ymmärtämään sekä esittää kysymyksiä. Henning Mankell nimeää Bergin kirjan takakannessa Homo narratukseksi ja voisin olla valmis allekirjoittamaan tämän väitteen. Myös suomennos on varsin oivallinen, vaikka lauseet välillä polveilevatkin varsin antoisasti. Epäilen, että tekstin rytmityksessä on jäänyt alle alkukieltä ruotsia, mutta joka tapauksessa tekstiä on helppo lukea ja seurata enkä ainakaan itse törmännyt varsinaisesti virheellisiin käännöksiin.

Mitokondrio-Eevaan tosin törmäsin. Kalaharin aamunkoitto sopi hienosti luettavaksi Johannes Lahtisen Alku eli 4 1/2 miljoonan vuoden rakkaustarina -teoksen (Gummerus, 2013) jälkeen. Kumpikin kirja käsittelee käytännössä samaa aihetta, Lahtinen vain kaunokirjallisemmin, ja ne täydentävät mukavasti toisiaan.

Itse nautin Kalaharin aamunkoiton lukemisesta kovasti ja suosittelen sitä lämpimästi niille, joita ihmisen alkuperä kiinnostaa.

Kiitokset kustantamolle arvostelukappaleesta.

Haasteet: Kolmas kirja Kansankynttiläin kokoontumisajoihin, Sytkäri-taso saavutettu.

Lasse Berg: Kalaharin aamunkoitto - Miten ihmisestä tuli ihminen (Gryning över Kalahari - Hur människan blev människa, 2005)
Into, 2012. 380 s.
Suomentanut: Riikka Toivanen
Kansi: Elina Salonen

Johannes Lahtinen: Alku eli 4 1/2 miljoonan vuoden rakkaustarina

Johannes Lahtisen esikoisteoksessa Alku eli 4 1/2 miljoonan vuoden rakkaustarina (Gummerus, 2013) käsitellään ihmisyyttä ja inhimillisyyttä. Se alkaa siitä, kun ihminen laskeutuu puusta ja päättyy eläintarhavierailuun. Se kertoo kaipuusta jotain suurempaa kohtaan, kehityksen tiestä joka ei aina välttämättä ole järjellinen.

Äkkiä Aatami kääntyi katsomaan taakseen. Eevaa saattoi tuskin enää erottaa akaasian oksien joukosta. - Sinä olet kinsteripensaan varjo, Aatami sanoi, - juomapaikan raikas vesi, virvoittava tuuli.
Mutta ilma oli pysähtynyt, eikä voimakkain pasaatituulikaan olisi jaksanut kantaa niin heikkoa kuiskausta savannin yli Eevan korvien kuultavaksi.

Niin siis Aatami rakastuu Mitokondrio-Eevaan, mutta hänellä on suuri ongelma: kurkunpää ei ole vielä oikeanlainen eikä rakkausrunojen lausuminen onnistu millään. Suusta tulee vain murahduksia ja ölinää. Kehitystä kuitenkin tapahtuu ja vähitellen asioilla löydetään sanoja. Pikkuhiljaa metsästäjä-keräilijöiden joukko alkaa tehdä innovaatioita: maanviljelys, sodat, uskonto, parisuhde. Viestimisen muodot muuttuvat, asioista voidaan keskustella ja jopa järjestää oikeusistuntoja. Tai sitten voidaan tehdä taidetta.

Lahtisen esikoisteos muistuttaa paljon vähän aikaa sitten lukemaani Italo Calvinon Kosmokomiikkaa-teosta. Siinäkin henkilö matkaa läpi elämän historian rakastaen ja ihmetellen maailman menoa, tosin Calvinon teoksessa pysytellään universumin laajemmilla kentillä. Lahtisen teoksessa pidetään jalat tukevasti maassa ja pyritään kehittymään nykyihmisiksi, osa suuremmalla vimmalla kuin toiset. Uudistusmielisimmät tuovat uusia ideoita mukanaan muilta heimoilta, varovaisemmat ihmettelevät uutuuksia jotenkin muumimaisella hämmennyksellä.

- Mitä sanotte? Aapeli huusi. - Haluatteko ottaa lain vastaan?
- Jos me otamme sen vastaan, Robustus huusi, - niin osaako se käyttäytyä? Mitä meidän on tarjottava sille, jotta se viihtyy seurassamme?
- Jos se puhuu, leskirouva Earth huusi, - millaisia tarinoita sillä on?
- Laki sisältää kaikki maailman tarinat, Aapeli huusi takaisin.

Alku on jollain tavalla lohdullinen kertomus, mutta samalla ajatuksiaherättävä. Millaisessa tilanteessa ihminen olisi nyt, jos olisimme edelleen metsästäjä-keräilijöitä? Olisiko täällä joku muu valtalaji? Miten maapallo voisi? Ja miksei meille vieläkään ole kehittynyt estokoneistoa, joka estää meitä vahingoittamasta toisiamme?

Alku ei ole tietokirja, vaikka se sisältääkin paljon varsin validia informaatiota. Se ei myöskään ole humoristinen teos, vaikka se aiheuttaa myös hymyilyä. En osaa aivan tarkkaan sanoa, mikä sen syvempi sanoma on, mitä se kritisoi vai kritisoiko mitään. Sen tiedän, että sen vaikutus on vähittäinen: huomaan ajattelevani kirjaa joka päivä enemmän, arvostavani sitä eri tavalla.

ps. Olin riemuissani kun lukiessani Lasse Bergin Kalaharin aamunkoittoa (josta blogissa myöhemmin) törmäsin myös Mitokondrio-Eevaan.

Arvostelukappaleesta kiitos kustantajalle.

Minnan teksti innosti minut tarttumaan tähän kirjaan, Jori piristyi kirjan erilaisuudesta mutta ei vakuuttunut aivan täysin.

Johannes Lahtinen: Alku, eli 4 1/2 miljoonan vuoden rakkaustarina
Gummerus, 2013. 175 s.
Kansi: Eevaliina Rusanen

David Eagleman: Incognito - Aivojen salattu elämä

Neurotutkija David Eagleman on kirjoittanut oivallisen tietoteoksen Incognito - Aivojen salattu elämä (Avain, 2012) siitä, millaiset ihmisaivot ovat, mitä niistä tiedämme ja toisaalta myös siitä, mitä emme tiedä. Vaikka kirja on suhteellisen helppolukuinen ja siinä on riemukkaitakin hetkiä, se ei varsinaisesti ole hauska vaan ajatuksia herättävä. Kysymykset muun muassa siitä, olemmeko vain biologiamme vankeja, keitä me olemme, mikä vaikuttaa persoonallisuutemme eivät ole niitä pienimpiä.

Meidän tarinamme on uskomaton tarina. Sikäli kun tiedämme, olemme maailman ainoa järjestelmä, joka on niin mutkikas, että se on syöksynyt päätä pahkaa tutkimaan omaa ohjelmointikieltään. Kuvittele, että tietokoneesi alkaisi hallita oheislaitteitaan, avaisi kuorensa ja suuntaisi verkkokameransa omiin piirilevyihinsä. Niin me teemme.

Eagleman johdattaa lukijan varmoin ottein läpi kirjan neurologisten tutkimusten ja case-esimerkkien avulla. Välillä pääsee itsekin rääkkäämään aivojaan ja huomaamaan käyttäytyvänsä juuri kuin Eagleman olettaa. Raivostuttavaa ja tuhottoman kiehtovaa. Kirja aloittaa matkan aivojen salaiseen elämään pohtien ensin tietoisuutta ja aivojen rakennetta. Olemmeko vielä me, vaikka tietoisuuden ulkopuolella tapahtuu niin suunnattomia määriä prosesseja? (minun mielestäni kyllä, suurin osa tiedostamattomasta on kuitenkin sinne meidän ohjelmoimiamme ja totta puhuen olisihan se aika surullista ajatella, että on käytännössä robotti)

Autosi ei voi joutua ristiriitaan siitä, mihin suuntaan se on kääntymässä: sillä on vain yksi ohjauspyörä, jota kääntää yksi kuljettaja, ja se seuraa ohjeita mukisematta. Sen sijaan aivot voivat olla kahta ja joskus paljon useampaakin mieltä. Emme tiedä, pitäisikö kakunpala ottaa vastaan vai pitäisikö sille kääntää selkänsä, koska meidän käytöksemme ohjauspyörällä on monta pientä käsiparia.

Opuksessa pohditaan myös paljon vapaata tahtoa ja syyntakeettomuuden ajatusta: jos niin suuri osa toiminnastamme on biologian ohjaamaa ja fyysiset vammat aiheuttaa poikkeuksia käytöksessä, missä määrin ihmistä voi syyttää? Kirja ei kuitenkaan ehdota oikeuslaitoksen poistamista vaan rangaistusjärjestelmien muuttamista: jos henkilö on tehnyt rikoksen aivokasvaimen aiheuttamien muutosten vuoksi kysymyksen ei ehkä tulisi olla, kuinka moneksi vuodeksi tyyppi laitetaan vankilaan vaan millä tavalla hänet voidaan kuntouttaa vai voidaanko laisinkaan?

Eagleman on myös riittävän nöyrä. Hän myöntää, kuten asia onkin, että tiede ei tällä hetkellä tiedä kaikkea. Tällä hetkellä luomme teorioita sen perusteella, mitä olemme voineet tutkia, ja tätä kautta päästäänkin yhteen lempiaiheeseeni: tieteelliset teoriat eivät ole uskon asioita vaan niitä voi joko pitää todenmukaisina tai sitten ei. Ja on ihan yhtä mahdollista, että tämänhetkinen teoria on lähellä totuutta tai vaihtoehtoisesti 10 vuoden päästä laitetaan kaikki tieto- ja oppikirjat uusiksi.

Sen verran tosin täytyy pyyhkeitä antaa, että kirjaan oli eksynyt hieman liian monta kirjoitusvirhettä minun makuuni ja vielä yksi väärä kuva sivulle 44. Tässä tapauksessa kuva oli vielä suht olennainen, puhe kun oli illuusioista.

Toisaalta nostan hattua Avaimelle siitä, että tämä kirja on käännetty: Incognito tuskin on kirja, joka löytää tiensä joka toisen suomalaisen joululahjapakettiin. Sietäisi kyllä joutua, sillä opus on kiinnostava ja varsin tajuttavasti kirjoitettu (käännöskin on oivallinen) vaikka sanastossa vilisevät neuronit ja synapsit. Ja aion myös säilyttää tämän kirjan työkirjahyllyssäni, tästä saa oivia esimerkkejä biologian tunnille eikä tämä olisi hassumpi lisä myöskään esimerkiksi psykologian tai filosofian opettajan hyllyyn.

Kiitos kirjan lähettämisestä kustantamolle.

Opuksen on lukenut myös Miiru.

David Eagleman: Incognito - Aivojen salattu elämä (Incognito: Secret Lives of the Brain, 2011)
Avain, 2012. 300 s.
Suomentanut: Jaakko Kankaanpää
Kansi: Jussi Jääskeläinen

Haastattelussa: Lukukoira Börje

Kirjasto Omenassa oli tänään käymässä arvokas vieras, nimittäin Sellon kirjastossa työskentelevä lukuterapiakoira Börje. Börje ystävällisesti suostui haastateltavaksi ja hänen omistajansa Raisa tulkkasi, sillä oma koirani on hieman ruosteessa.

Börje on syntynyt 16.10.2010 Beverly Hillsissä eli hän on selvästikin syntynyt tähdeksi. Rodultaan Börje on maltankoira ja on selvästi rotunsa iloinen ja ylpeä edustaja.

Börje on Suomen ja itse asiassa koko Pohjoismaiden ensimmäinen rekisteröity lukuterapiakoira. Börje suoritti READ-tutkinnon (Reading Education Assistance Dog) yhdessä omistajansa kanssa 7 kuukaudessa. Työaikana Börje käyttää kaulassaan pätevän lukukoiran punaista huivia (ja tietysti rusettia, ettei turkki mene silmille).

Börjen mielestä etänä tehtävä koulutus oli todella hauska, erityisesti siksi että koulutuksen aikana palkinnoksi sai ihania maksanameja. Pitkän seulonnan jälkeen amerikkalainen järjestö hyväksyi koirakoulun Rakkaat haukut Börjelle avuksi.

Börjen lempikirjoja ovat kuulemma Muumi-kirjat, eikä myöskään kuulemma haittaa jos luetaan aina samaa kirjaa. Omenassa Börje malttoi kuunnella hetken erään hänen lukijaystävänsä lukuhetkeä Muumipeikko herää -kirjasta. Outo ympäristö ja hälinä tosin vähän häiritsivät Börjen keskittymistä. Koiran ja lukijan välisissä lukuhetkissä onkin tärkeää, että paikka on rauhallinen ja koira ja lukija saavat olla kahdestaan. Lukuhetken aikana koira keskittyy lukijaan ja on aktiivisesti tsempaten mukana lukemisessa.

Työskentelyaika on 2 tuntia viikossa. Jokaiselle lukijalle on varattu aikaa 10 minuuttia ja jokaisen lukijan väliin 5 minuutin lepohetki, että Börje jaksaa tsempata jokaista lukijaa. Lisäksi jokaiseen työpäivään kuuluu puolen tunnin fanihetki, jolloin Börjeä saa tulla rapsuttelemaan ja tervehtimään.

Tutkimusten mukaan jo viidellä lukuterapiaeläinkäynnillä on saatu hyviä tuloksia aikaan eivätkä sen useammat jatkuvat käynnit välttämättä enää vie asiaa eteenpäin. Börjen vastaanotolla on sama käytäntö: aikoja saa varata viidelle kerralle ja sen jälkeen lukija saa pienen palkinnon. Jos lukemisessa on vielä suuria vaikeuksia, saa noin puolen vuoden kuluttua varata uusia aikoja. Näin pidetään huolta mm. siitä, että mahdollisimman moni pääsisi Börjen vastaanotolle.

Bloggaaja pääsi fanikuvaan. Börje selvästi otti vakavan ja intellektuellin ilmeen tähän kuvaan.

Börje halusi vielä lähettää sellaisia terveisiä kirjabloggaajille, että viime aikoina on tullut paljon myös hyviä aikuisten kirjoja joissa on koira. Tosin Börje oli ollut kovin närkästynyt kun Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe -teoksessa maltankoiria oli kutsuttu maltanterriereiksi. Ei kuulemma yhtään kiva.

Kiitos haastattelusta Börje!

Börje vierailee Kirjasto Omenassa vielä keskiviikkona 29.2. klo 17-19.

Lukukoira Börjellä on oma blogi (josta löytyy info miten Börjelle voi varata lukuajan ja muita kuulumisia) ja facebooksivu. Lisäksi Börjeä on haastateltu mm. Yle Areenassa. Börjen työstä kertoo tarkemmin hänen lukuemäntänsä Raisa.

Lukukoiran hommissa toimii myös muita avustajakoiria mm. Etelä-Haagan kirjastossa.

Ja kiitos Tuomakselle kuvausavusta!

Markus Bennemann: Himokas härkäsammakko ja muita eläinkunnan seksipetoja

Markus Bennemannin Himokas härkäsammakko ja muita eläinkunnan seksipetoja (Atena, 2011) jatkaa samalla tiedettä popularisoivalla tyylillä kuin kirjailijan edellinenkin kirja, Pistoolirapu ja muita eläinmurhaajia. Otsikosta varmaan jo käy ilmi kaikille, että nyt ei enää ihmetellä eläinkunnan ihmeellisiä saalistustapoja vaan on siirrytty suvunjatkamisen mystiseen maailmaan.

Periaatteessa kaikki saman valaspopulaation urokset laulavat samaa laulua, joka muuttuu vuosittain, niin että valailla on - siinä kuin ihmisilläkin - joka kesälle oma hittibiisinsä. Tavallisesti hitti eroaa edellisen vuoden laulusa vain jonkin pienen murahdus- tai vingahdussarjan osalta, jonka jokin uros on keksinyt siihen lisätä. Yhtäkkiä muunneltua versiota laulavat kaikki muutkin osoittaaksen olevansa ajan hermolla.

Bennemannin aikaisempaa opusta lukiessani minua välillä vähän tökki tämä toisinaan epätieteellisenkin oloinen kirjoitusasu, mutta Härkäsammakon kohdalla olin jo päässyt ajatuksesta yli. Ennakko-odotukset olivat kohdallaan ja kirja onnistui tuottamaan paljon huvitusta sekä myös aitoa ihmetystä siitä, miten ihmeellinen tämä luontomme tosiaan on.

Kirja on lajiteltu lukuihin teemoittain. On Lemmenlauluja, Rehentelijöitä, Rakkaudenpalveluksia, Avioliittohuijareita ja niin päin pois. Jokaisessa luvussa on esitelty yleensä useampia eri lajeja, jotka hoitavat lisääntymisensä jollain "tavallisesta" poikkeavalla konstilla.

Minulla oli tämä opus melkein elokuusta asti yöpöytäkirjana eli luin kirjaa silloin tällöin pienen pätkän, joko ihan kokonaisen luvun tai osia siitä. Kirja lieneekin parhaimmillaan pienissä osissa, sillä putkeen luettuna voi lukijalla tulla jonkinlainen infoähky erilaisista spermapaketeista ja parinvalinnan kiemuroista.

Meritursaat eivät juuri parittele päällekkäin vaan käytännössä ilman kehokontaktia. Parittelukumppanit istuvat liikkumatta riutalla metrin päässä toisistaan, ja koiras ojentaa naarasta kohti yhden lonkeroistaan niin asiallisen kiihkottomasti kuin se olisi merenpohjassa kulkeva öljyjohto. --- Eräät ovat paritellessaan aivan erityisen varovaisia. Silloin meritursaat kököttävät kumpikin omassa kallionkolossaan mahdollisimman kaukana toisistaan, ja jos koloja ei yhdistäisi pientä syvänmeren kaapelia muistuttava lonkero, kukaan ei ikimaailmassa arvaisi, mitä ne puuhaavat.

Kirjan lopussa on myös kattava lähdeluettelo kirjoittamisen apuna käytetyistä artikkeleista ja kirjoista. Luonnontiedeopiskelijana tätä arvostaa kovasti ja käytinkin lähdeluetteloa apuna etsiessäni materiaalia kandidaatintyöhöni (luvussa Lemmentuoksut on pätkä mulperiperhosista ja niiden feromonista, jota kandityöni pääasiassa käsittelee). Lisäksi kovakantisessa painoksessa on mukana kuvaliite, joista voi tutkailla esimerkiksi jääpingviininaaraita, jotka haluavat seksuaalisista palveluista palkakseen kiviä, tai molukkirapujen parittelutalkoita.

Molukkiravun kuori. Ovat melkoisen söpöjä.

Suosittelen humoristiseksi mutta yhtä kaikki opettavaiseksi lukemiseksi luontodokumenteista pitäville (allekirjoittanut hankki muuten itselleen joululahjaksi boksillisen Attenboroughin dokumentteja, ah!). Tästäkin varmaan tulee pokkariversio eli sopisi vaikka rantalukemiseksi.

Jos muistan oikein, sain tämän ihanalta mieheltä lahjaksi viime elokuussa vuosipäivän merkiksi. <3 Ja kuvassa olevat sammakot mies on saanut minulta syntymäpäivä- (tyttösammakko) ja joululahjoiksi (poikasammakko).

Sammakoiden kurnutusta on kuunnellut myös Hanna.

Markus Bennemann: Himokas härkäsammakko ja muita eläinkunnan seksipetoja (Die Evolution in Liebessrausch. Das bizarre Paarungsverhalten der Tiere, 2010)
Atena, 2011. 301 s. + lähteet.
Suomentanut: Heli Naski
Kannen kuva: Stephen Krasemann.

Jani Kaaro & Väinö Heinonen: Evoluutio

Ilahduttavimpia kirjauutuuksia tältä vuodelta on Jani Kaaron ja Väinö Heinosen lasten tietokirja Evoluutio (Avain, 2011). Valmistuvana luonnontiedeopettajana tällaisen teoksen julkaisu lämmittää sydäntä, varsinkin kun tekijät ovat vielä kaiken lisäksi suomalaisia.

Värikkäästi ja hauskasti kuvitettu opas on jaettu neljään osaan, joissa käsitellään evoluutiota, geenien osuutta siihen, elämän syntyä sekä ihmisen tarinaa. Tekstiä on mielestäni (lasten tietokirjaan) sopivasti ja kuvat auttavat kuljettamaan juttua. Uskaltaisin sanoa, että tästä opuksesta löytyy kiinnostavia juttuja niin jo itse lukeville pikkutieteilijöille kuin aikuisen kanssa kirjaa tutkiville nuoremmillekin.

Jos nyt vähän nipotan, niin muutamassa kohdassa jäin miettimään että syntyyköhän nyt tästä ja tästä lapsille ehkä vaihtoehtoisia käsityksiä (eli ei tieteellistä käsitystä vastaavia vaan itse (arkisemman tiedon perusteella) luotuja käsityksiä). Tällainen tunne tuli esimerkiksi kohdassa, jossa Paracelcuksen kerrottiin väittäneen luoneensa ihmisen muun muassa luista, ihosta ja eläimen karvoista. Kirjassa toki sanotaan, että tätä ei koskaan todistettu mutta eipä tätä suoraan kielletäkään. Tämä nyt on tätä tulevan opettajan jupinaa.

Enemmän minulla silti on kehuja kuin moitteita tätä hienoa lasten tietokirjaa kohtaan. Vaikeatkin asiat on selitetty hyvin ja kirjaan on valittu hyvin lapsille soveltuvia analogioita. Rohkeasti on otettu mukaan myös geenit ja mutaatiot, siitä paljon plussaa. Samoin yhden suosikkitieteilijäni Mendelin ja hänen hernekokeidensa esittely toi hymyn huulille.

Kokonaisuutena Evoluutio on hauska ja asiallinen tietopaketti evoluutiosta ja siihen liittyvistä ilmiöistä. Suosittelen, ja aion myös hankkia tämän itselleni. Lapsiahan minulla ei ole, mutta en pidä mitenkään mahdottomana tämän kirjan käyttämistä opetuksen tukena myös yläasteella tai jopa lukiossa.

Lapsiperheen näkökulmaa tähän opukseen tuovat Katja ja Susa.

Evoluutio, jonka olen arvostellut työn puolesta myös Jipossa, arvotaan jossain vaiheessa joulukuun joulukalenteria joten kirjaa himoitsevat pysytelkööt kuulolla.

Markus Bennemann: Pistoolirapu ja muita eläinmurhaajia

Kenttäkurssilla minulla oli viime viikolla mukana myös aiheeseen sopivaa kirjallisuutta, eli saksalaisen Markus Bennemannin oiva Pistoolirapu ja muita eläinmurhaajia (Atena, 2010; Im Fadenkreuz des Schützenfischs. Die raffiniertesten Morde im Tierreich 2008). Kuten titteli kertoo, käsittelee kirja eläinkunnan kummallisia ja uskomattomia murhamenetelmiä.

Sanotaan jo tähän heti alkuun, että sanan murhaaja käyttäminen eläimistä on usein hyvin harhaanjohtavaa sillä ainakin tämänhetkisen tieteellisen tiedon pohjalta ihminen on ainut eläin, joka kykenee todella suunnittelemaan murhan. Bennemann on kuitenkin ottanut asian huomioon ja puolustautuu esipuheessaan näin:

-- tässä kirjassa kuvattavat surmatyöt toteutetaan niin suunnitelmallisesti ja harkitusti, ja niihin liittyy niin kiistatonta, viileän laskelmoivaa tahallisuutta, että niiden nimittäminen murhiksi on pakostakin luontevaa. Kun nimitystä vielä käyttää minun tapaani hiukan leväperäisesti, eläinten surmatöillä ja ihmisten rikoksilla on yllättävän paljon yhteistä.


Ja kun nyt päästiin tästä murha-sanan pohtimisesta, voidaan siirtyä itse kirjaan. Markus Bennemann siis on kirjailija, ei luonnontieteilijä, vaikka onkin Atenan sivujen mukaan sekä opiskellut biologiaa että myös harrastaa vapaa-ajallaan luontovalokuvausta. Tästä johtuen kirja on kirjoitettu populaaristi, ja olo on vähän kuin katsoisi ihanan David Attenboroughin luontodokumentteja. Jos totta puhutaan, muutaman ensimmäisen luvun ajan tämä eläinten eräänlainen inhimillistäminen hieman häiritsi sisäistä luonnontieteilijääni, mutta Bennemann kirjoittaa niin vetävästi etten voinut olla antamatta tätä hänelle anteeksi.

Pistoolirapu on jaettu lukuihin murhatapojen mukaan; raflaavia otsikoita ovat esimerkiksi Tappava houkutus ja Psykopaatit. Jokaisessa luvussa esitellään useampi eläinkunnan parivaljakko, joista toinen nimetään murhaajaksi ja toinen uhriksi. Luonnollisesti ilmoitetaan myös rikospaikka.

Seepia pistää saman psykedeelisen värikuvion vaeltamaan yhä uudestaan kehollaan, eikä rapu hautaudu pohjaan eikä ui karkuun. Enää se ei edes liikuttele saksiaan, jotka se pelästyneenä kohotti uhkaavaan asentoon seepian nähdessään. Rapu vain seisoo hiljaa paikallaan ja tuijottaa lumoutuneena - kuin turisti, jonka show-hypnotisoijan sievä avustaja on houkutellut esiintymislavalle Las Vegasissa ja joka pian kohoaa yleisön ihmeeksi vaakatasossa ilmaan.


Edellä kuvatun seepian hypnoositaitojen lisäksi kirjasta voi lukea mm. otsikon pistooliravun paineilmapistoolista ja yhteistyöstä tokkojen kanssa, hurjista vaeltajamuurahaisista, ovelasta kilpikonnilla herkuttelevasta maakotkasta ja maalla kömpelöistä mutta vedessä taitavista saalistajista, suulista. Parhaimmillaan Pistoolirapu lienisi pieninä pätkinä, ikään kuin joka iltaisina Avaran luonnon teemajaksoina.

Ja niin kieroutunutta kuin se ehkä onkin, Pistoolirapu on upea kirja. Veriteoilla ei mässäillä liikaa, lyhyet luvut mahdollistavat pienet pistäytymiset luonnon ihmeelliseen maailmaan ja kieli on niin lupsakkaa, että kokee viihtyvänsä eikä lukevansa tieteellistä tekstiä vaikka lähdeaineistona onkin ihan "oikea tiede". Hurraa, kiljaisee nyt se sisäinen luonnontieteilijäni. Minun pokkariversioni ainut huono puoli lieni ehkä se, että kätevämmästä koosta huolimatta siitä puuttuu kovakantisen version värikuvaliite.

Monista kirjan ihmeellisistä saalistustavoista löytyy muuten youtube-videoita (ainakin käärmeiden hännänpäätempuista ja seepioista) ja esimerkiksi ampujakalojen huvittavaa vesipyssyilyä pääsee seuraamaan ihan livenä Linnanmäen SeaLifen ruokintanäytöksissä. Suosittelen.

Hyllyyn jää vielä odottamaan Bennemannin uudempi teos, Himokas härkäsammakko ja muita eläinkunnan seksipetoja. Sitä kiinnostuksella odottaen!

Pistooliravun on muuten lukenut myös ainakin K-blogin Jenni.

Tvärminne kuvina

Paikka: Tvärminne, Hankoniemi
Aika: 15.8.-21.8.
Miksi? Saariston ekologian kenttäkurssi

Tutkimusalus Saduria.

Snorklausta Brenskärin aalloissa (itse kuvassa vasemmanpuoleisin snorkkelipää).

Aseman veneitä.

Keskittynyttä kalan irrotusta.

Vuosisadan leväsaalis. Mutta onko siellä kalaa? (oli siellä)

Aseman ranta.

Nuo mustat pisteet tuolla ovat hylkeitä. <3 

Jääkarhun muotoinen pilvi!

 Iloinen laivapoika.

Meduusoja!

Merellä.

Planktonia. Kuvassa ainakin hankajalkainen sekä useampi Coscinodiscus granii.

Kovin ikävänäköinen miljöö opiskella.. Kuvassa merimaltsaa.

Sinisiipisirkka.

Någon gång ska jag åka med segelbåten.

Viimeisen illan kruunasi itse savustettu kala! Kampela oli parasta.