Lavalta: Liisa Ihmemaassa (Kansallisooppera)

Hullu Hatuntekijä (Samuli Poutanen) ja Liisa (Salla Eerola). Kuva: Mirka Kleemola

Kaunista tanssia, mutta liian vähän sieniä

Perjantaina Kansallisoopperan päänäyttämölle tuotiin jälleen uusi satubaletti, kun Jorma Elon koreografioima Liisa Ihmemaassa sai ensi-iltansa. Klassikkoteoksesta on nähty viime vuosina useita tulkintoja elokuvissa, suomalaisten teattereiden lavoilla eivätkä siitä tehdyt baletit ole maailmalla mikään vieras asia, joten jatkumo Kansallisbaletin käsittelyyn tuntuu loogiselta.

Liisa elää rauhallista perhe-elämää vanhempiensa ja veljensä kanssa. Isän ja tyttären suhde on hyvin läheinen, kun taas äiti näyttäytyy tytölle julmana persoonana. Isän kuoltua traagisesti perheen dynamiikka särkyy ja sittemmin Liisalle kaavailtu pakkoavioliitto saa nuoren naisen pakenemaan valkoisen kanin perässä mystiseen Ihmemaahan. Ihmemaassa Liisa kohtaa mitä ihmeellisempiä olentoja ja löytää vähitellen rohkeuden palata takaisin reaalimaailmaan.

Carrollin Liisa Ihmemaassa ja sen jatko-osa Liisan seikkailut Peilimaassa ovat erikoisia teoksia. Sanoilla kikkailuun perustuva kerronta hämmentää ja itselleni juonen seuraaminen jo kirjoissa oli haastavaa, etenkin kun sitä ei paikoin juuri ollut. Sama vaivaa balettia. Kohtauksien hahmot olivat kyllä tuttuja, mutta syvempien merkitysten esiin kaivamiseksi oli käsiohjelma tarpeellinen.

Paikoin esitys tuntuu junnaavaan paikoillaan. Alussa keskitytään lähes tuskastuttavan kauan kuvaamaan Liisan pakoilua sulhasehdokkaansa tanssiinkutsusta ja toisella puoliajalla nähty pelikortti- ja šakkinappula-armeijoiden koreografiat tuntuvat vain jatkuvan ja jatkuvan. Onneksi seassa on myös hengästyttävän hienoja hetkiä. Portaikkojen käyttö sekä alussa että lopussa vaikuttavasti saa ympyrän sulkeutumaan ja monessa kohtauksessa erityisesti miesten esittäminä nähtiin kauniita koreografioita.

Michal Krčmář Valkoisena Ritarina. Kuva: Mirka Kleemola

Tanssissa itsessään ei toisaalta ole mitään vikaa. Salla Eerola on viehättävä todellisuuspakoisena ja leikkisänä Liisana ja Frans Valkama saa monta hienoa soolo-osuutta Liisan veljenä. Valkoinen ritari Michal Krčmář puolestaan taistelee urheasti aika ajoin painostavasti esiin ilmestyvää lohikäärmettä vastaan ja Xiaoyu He on vinkeä Valkoinen Kani. Yökorennon ilmestyessä jää hetkeksi kaipaamaan paksua savurenkaita puhaltevaa toukkaa, mutta koreografia on kohtauksessa hieno. Harmittamaan jäi lopulta se, että kiinnostava Irvikissa joutui jäämään vain lavastukselliseksi elementiksi.

Visuaalisesti Liisa on komea ja siitä on kiittäminen Robert Perdziolaa. Lavalle on tuotu muun muassa carllarssonmainen ja hämmentävän kaksiulotteinen hienostokoti, pössyttelyyn sopiva sieniröykkiö vesipiippuineen ja Herttakuningattaren järjestelmällinen puutarha. Lisäksi tanssijoiden puvut ovat upeita, viehätyin kovasti muun muassa Herttakuninkaallisten asuista.

Lopputulemana Liisa Ihmemaassa on kaunista, mutta paikoin pitkästyttävää katsottavaa tarinankerronnan pysähtyessä liian usein liian pitkiin kohtauksiin. Tuotos on tanssillisesti laadukas ja klassinen kokonaisuus, joten katsominen ei harmita, mutta parhaimmat tarinan tarjoamat mahdollisuudet vaikutuksen tekemiseen jätettiin mielestäni käyttämättä.

Baletin esitykset on myyty käytännössä jo loppuun, mutta televisiointi lähetetään 29.10. Ylen toimesta.

Lavalta: Eden Live! (Wannabe Ballerinas)

Joskus sosiaalinen media vie aarteiden jäljille. Ryhdyin syksyllä täysin sattumalta seuraamaan Instagramissa nimimerkkiä wannabeballerinas. Pian kävi ilmi, että nimimerkin takana on helsinkiläinen aikuisbalettiporukka Wannabe Ballerinas ja heiltä olisi tulossa uusi esitys, Eden Live!, maaliskuussa. Harjoituskuvat, tyllivuoret ja kaikki se kuvista hyökyvä hyvä fiilis kannustivat hankkimaan liput tämän luomistapahtumaan. Torstaina suhailin sitten sopivasti omalta balettitunnilta kohti Suvilahtea.

Edenissä kuhisee. Jumala on päättänyt järjestää tosi tv-kilpailun Eden Live, jossa katsotaan mikä laji onnistuu täyttämään maan nopeiten. Eden-Aatamille luodaan kaveri, Eden-Eeva, kylkiluusta ja kilpailukumppaneina on ainakin paratiisilintuja ja jäniksiä. Kuka voittaa, hairahtuuko joku maistamaan hyvän ja pahan tiedon puusta ja mahtaako Aatami olla ollenkaan kiinnostunut Eevasta? Nämä asiat selviävät vain katsomalla silmä kovana Eden Liveä.

Jumalan kommenttien ja päiväkirjahuonehetkien lomassa nähdään sitten ne esityksen parhaat palat eli itse ballerinat. Sanon tähän heti alkuun, että meno on mahtavaa. Lavalla nähdään lähes kolmekymmentä ballerinaa, jotka eivät kyllä mielestäni ole mitään wannabeita vaan upeita, asenteellisia tanssijoita. Tekemiseen keskitytään täysillä, mutta ei otsa rypyssä vaan menosta nauttien. Erityisen onnistuneen liikkeen voi havaita myös tanssijan kasvoilta, pieni hymy välähtää ja sitten taas keskitytään.

Ja ne koreografiat! Niissä ei oltu himmailtu, sillä joukkokoreografioissa ei tyydytty samojen liikkeiden hinkkaamiseen. Ryhmät tekivät omat sarjansa ja kaikesta muodostui upea kokonaisuus. Se piruettien, grand battementejen ja ojentuneiden nilkkojen määrä, huh! Myös yksilö- ja paritanssikohdissa huomaa katsovansa innoissaan ja haltioituneena, upeaa. Hatunnosto siis sekä koreografi Henna Riikoselle että kaikille tanssijoille, tätä on selvästi rakkaudella hiottu ja harjoiteltu.

Muutenkaan ei oltu jääty puolitiehen. Lavalla nähdään ties kuinka montaa eriväristä tylliä, asut ja lavastus on mietitty ja musiikki raikaa rytmikkäästi taustalla. Asuvaihdot tehdään rivakasti ja tanssi jatkuu taas. Eden Live! on kokonaisvaltainen show, jonka osaset on suunniteltu hyvin ja sitten naksauteltu kohdilleen. Tunnin ajan ei voi tehdä muuta kuin fiilistellä sitä hyvää meininkiä ja ihailla, kuinka kevyeltä kaikki näyttää vaikka tietää liikkeiden olevan raskaita ja sitten kun niitä vielä tekee tunnin niin tsipidipi vaan.

Esitys oli myös interaktiivinen siinä mielessä, että katsojat saivat luvan kanssa twiittailla esityksen aikana ja kommentit nostettiin sitten screenille tasaisin väliajoin. Tanssikohtauksissa twiittejä ei näkynyt, mikä helpotti koreografioiden seuraamista, mutta rullailevien tekstirivien kanssa kuultiin sitten puolestaan Jumalan repliikkejä ja lavallakin tapahtui, joten olo oli paikoin hieman jakomielinen. Idea oli joka tapauksessa hauska ja toteuttamisen arvoinen. Selvästi pitäisi harjoitella twiittailemaan ilman näköyhteyttä omaan ruutuun niin onnistuisi tämä livemeininkikin.

Huh. Tulipas nyt hehkutettua, mutta ihan ansaitusti. Tästä tuli hyvä mieli.

Koska voin näin tehdä, niin kiitän vielä kaikkia tanssijoita. KIITOS Jenni Jauri (Aatami), Heidi Ovaska (Eeva), Karolina Granlund, Piia Haataja, Hanni Holmström-Kuokkala, Anita Hyppönen, Katariina Kangas, Laura Lehtinen, Essi Lindberg, Hannele Luukkainen, Maria Lähdesmäki, Piia Lääveri, Niina Miikolanniemi, Jenni Mäenpää, Emma Nikkanen, Ira Nykänen, A-k Pohjola, Emma Reponen, Anni Ritari, Anna Routti, Elina Rundell, Hanna Rundell, Aiju Tikkala, Annika Väisänen, Maria Väisänen, Liisi Ylönen, Riikka Kuukka (Jumala), Elina Hakola, Kiira Laine, Anni Saarinen ja Isa Väkiparta. Teidän tanssinne teki sielulle hyvää.

Lavalta: Romeo ja Julia (Bolshoi/Pathé Live)

Aleksandr Voltshkov ja Anna Nikulina. Kuva: Bolshoi Ballet

Balettilähetykset Bolshoin lavalta ovat pyörineet elokuvateattereissa jo viitisen vuotta. Nyt sain kuitenkin vasta aikaiseksi varata liput riittävän ajoissa ja pääsimme Maximiin katsomaan Romeon ja Julian nauhoitetta keväältä 2013. Musiikki esityksessä on se klassinen Sergei Prokofjevin ja koreografia Juri Grigorovitshin. Maximin sali sopii erinomaisesti näille esitystaltioinneille plyysipenkkeineen ja pehmeine valoineen, tunnelma on lähes kuin ruudulla näkyvässä Bolshoin salissa.

Shakespearen Romeon ja Julian tarina on tuttu, joten tässä baletissa on helppoa pysyä kärryillä. Montaguen ja Capulet'n suvut vihoittelevat toisilleen renesanssiajan Veronassa. Romeo lähtee ystävänsä Mercution kanssa kuokkimaan Capuletien naamiaisiin ja rakastuu siellä palavasti Juliaan. Julia toki vastaa tunteisiin ja kielletty rakkaussoppa on keitetty. Tähän ihastumiseen käytetään koko baletin ensimmäinen näytös ja täytyy myöntää, että vähän jotain toimintaa olisi tähän alkuun kaivannut. Joukkokoreografiat olivat kyllä hienoja, ei siinä mitään, mutta Maximin kellarisalin lämmin ilma ja melko tasainen tunnelma lavalla tuppasivat vähän unettamaan.

Toiseen näytökseen on sitten mahdutettu Mercution kuolema Tybaltin käsissä, Tybaltin kuolema Romeon käsissä, Julian vanhempien yritys naittaa tämä kreivi Parisille, Julian epätoivoinen valekuolema veli Lorenzon myrkyn avulla ja sitten tietysti tämä jokseenkin masentava tuplakuolema vielä loppuun. Kai se vaan on niin, että ooppera ja baletti myyvät hyvin kunhan niissä kuolee paljon ihmisiä. 

Pidin joka tapauksessa kovasti, erityisesti toisesta näytöksestä. Nuori pääpari Aleksandr Voltshkov ja Anna Nikulina olivat oikein taitavia ja sympaattisia, Mihail Lobuhinin Tybalt oli jykeväleukainen ja liikkeissään vahva. Andrei Bolotinin Mercutio oli hyväntuulisuudessaan ja ilkukurisessa olemuksessaan tavattoman viihdyttävä ja piristävä muuten paikoin raskaan renessanssimeiningin seassa. Oli muutenkin mukava nähdä niin paljon taitavia miestanssijoita tässä esityksessä, tuollaiset koreografiat vaativat tavattoman paljon taitoa ja lihaksia.

Itse balettia en näillä tietotaidoilla osaa sen kummemmin kommentoida, mutta olihan se kaunista katsottavaa ja oli mukavaa nähdä ammattibalettia, sitä kun tulee katsottua turhan harvoin. Taltiointien hyvä puoli on kyllä siinä, että myös elokuvateatterin taaemmilta riveiltä näkee mitä lavalla tapahtuu ja lähikuvissa pääsee katsomaan ilmeitä ja yksityiskohtia. Ennen esityksen alkua kamera kurkistaa myös kulissien taakse ja ainakin Maximissa yleisöä muun muassa huvitti puoliajalla Pikachu-asussa lämmitellyt tanssija.

Pitää tutkailla ajoissa ensi syksyn ohjelmistoa, josko siellä olisi jotain kiinnostavaa. Finnkino on kiitettävästi ottanut esitykset ohjelmistoonsa, mutta kun esityksiä on aina vain yksi saa lippujen kanssa olla tarkkana. Tänä keväänä Bolshoin esityksistä on nähtävänä vielä Iivana Julma, joka näytetään livetaltiointina 19.4. ja siihen näyttäisi olevan vielä lippuja jäljellä.

Liisa Vihmanen: Varpaille: Balettia koko elämä

Aikuisbaletin kevätesitys. Allekirjoittanut toinen oikealta, Tuomas otti kuvan.

En enää muista, missä ensin huomasin Liisa Vihmasen teoksen Varpaille: Balettia koko elämä (Kirjapaja, 2014). Sen kuitenkin tiesin, että halusin lukea kirjan. Olen nyt harrastanut aikuisbalettia kaksi vuotta ilman aikaisempaa lajitaustaa ja kiinnostus lukea suomalaisen baletin historiasta ja baletista yleisesti kiinnosti.

Parhaimmillaan balettitunti toimii työpäivän päätteeksi lähes meditatiivisena hetkenä. Tiedän, miten tunti etenee ja mitä tapahtuu seuraavaksi. Tiedän myös sen, että seuraavan puolentoista tunnin aikana kukaan ei kysy minulta mitään eikä pyydä mitään. Riittää, kun teen ne samat liikesarjat, jotka kaikki muutkin tekevät. Muuta ei tarvitse ajatella, ei juuri nyt. Voin pukea kaikki senhetkiset tunteeni liikesarjoihin, jotka ulospäin saattavat näyttää täysin tyyniltä.

Vihmasen teksti veikin tämän harrastajan heti mennessään. Varpaille on kirjoitettu rakkaudesta balettiin ja se näkyy. Lajin puutteille ei toki pelätä esittää kritiikkiä ja kirja on moniääninen, mutta kaiken takana on tanssin harrastamisen riemu. Vihmasen tekstiä on myös helppo lukea, se tuo baletin maailman helposti lähestyttäväksi. Kirjan kuvituksena on upeita valokuvia Virpi Lariston kotialbumista suomalaisen baletin historiasta ja Natalia Baerin ja Juha Reunasen ottamia uusia kuvia.

Kirjan luvut kertovat eri aiheista, kuten kuinka baletti on tullut Suomeen ja miten laji on vuosien saatossa kehittynyt kansainvälisesti tai millaista on olla ammatiltaan balettitanssija. Paljon kirjoitetaan myös lajin harrastamisesta ja sille omistautumisesta ja vaatimuksista, joita (ammattimaiselle) balettitanssijalle asetetaan. Toisaalta myös kerrotaan, kuinka balettia voi harrastaa kuka tahansa ja siitä olen aivan samaa mieltä. Harrastussalissa omalla vartalotyypillä tai ulkonäöllä ei ole väliä, Vihmanenkin toteaa että kauniisti tehty tendu on aina kaunis riippumatta siitä kuka sen tekee.

Vihmanen on myös haastatellut suurta joukkoa baletin piirissä toimivia ihmisiä. Ääneen pääsevät tunnetut nimet, kuten Kansallisbaletin entinen tähtitanssija Minna Tervamäki ja nykyinen taiteellinen johtaja Kenneth Greve. Toisaalta lajista ja arjestaan kertovat myös balettikoulun oppilaat ja heidän perheensä. Jos baletissa tähtää ammattimaiseen osaamiseen, on harjoittelu aikaavievää ja haastavaa eikä uhrauksilta vältytä - joku asuu jo yläasteikäisenä yksin Helsingissä, toinen ajaa balettitreeneihin monta tuntia. Lukion käynti siirtyy usein iltapuolelle, sillä tanssiharjoitukset ovat päiväsaikaan.

Varpaille pureutuu myös poikien asemaan baletin kentällä. Vaikka asenteet ovat muuttuneet, on tanssiva poika edelleen, ainakin joidenkin mielestä, jonkinasteinen kummallisuus. Toiset tanssilajit ovat hyväksytympiä kuin toiset ja balettia pidetään feminiinisenä, vaikka tutuja ei paljon näykään ja kärkitossuja eivät pojat edes käytä. Kirjassa haastatellut nuoret miehet kertovat harrastuksestaan kuitenkin innoissaan, vaikka monen taustalla on ollut ikävää kiusaamista ja jopa väkivaltaa. Asennemuutosta siis tarvitaan edelleen, mutta parempaan suuntaan ollaan menossa.

Voisin varmasti kirjoittaa tästä teoksesta enemmänkin, mutta ehkä annan teidän lukea sen itse. Minulle Varpaille tarjosi uutta tietoa lajin historiasta ja vahvistusta siihen tunteeseen, että kyllä tämä minun lajini on vaikka tässä vaiheessa aloittaneena ei kärkitossuille enää pääsisikään (enkä välttämättä edes haluaisi). Mainio tietoteos, suosittelen.

Marian mielestä kirja on kiehtovaa luettavaa myös balettiummikolle, Hennalle kirja toi lisäkipinää harrastuksen aloittamiseen.

Liisa Vihmanen: Varpaille: Balettia koko elämä
Kirjapaja, 2014. 156 s.
Kuvat: Natalia Bauer ja Juha Reunanen
Kannen suunnittelu: Tuija Kuusela / Stiili

Kevään tärpit - kulttuuria kiitos!

Kipin kapin lippuja hankkimaan!

Viime syksynä tein itselleni tärppilistan syksyn teatterijutuista. Listan tekeminen selvästi auttoi, sillä onnistuin pinkomaan sen kokonaan läpi ja nyt lienee paikallaan kahlata läpi myös kevään tarjonta. Tällä kertaa tosin ajattelin laajentaa valikoimaani myös teatterista muihinkin esittävän taiteen muotoihin, hui! Seuraavassa siis Kujerruksien kevään 2014 tärppilista!

Sikäli mikäli ehdin näitä katsomaan niin katsomisen jälkeen linkkiä ilmestyy vinkin perään. Ja sanottakoon tähän alkuun vielä se, että on aika ihanaa olla ilmoittautuneena teatterien tiedotuslistoille kun kevätkauden lehdet tulevat postissa kotiin.

Cirko

Laitan Cirkon tähän nyt ihan vain yleisesti ottaen koska siellä on vaikka mitä kiinnostavaa! Keväällä on paljon erilaisia esityksiä ja toukokuussa järjestetään Cirko-festivaali. Cirko-festivaalin tiimoilta ostimme jo meille liput kanadalaisen The 7 Fingers -ryhmän Traces-esitykseen.

Isänmaallinen messu - Halleluja perkele! / KOM-teatteri

Esityksen nimen nähtyäni mietin vähän että oisko tää nyt tärppi vai ei, mutta kuvauksen luettuani totesin että joo. Suomalaiset eturivin kirjoittajat puhuvat suunsa puhtaaksi ja pohtivat kansakunnan tilaa, lavalla KOM-ensemble. Luvassa on kuulemma laulua, pelastautumissuunnitelmaa ja saarnaa. Esitys vedetty ohjelmistosta liian tiukan aikataulun vuoksi.

Jekyll ja Hyde / Turun kaupunginteatteri

Harmitti, kun en syksyllä ehtinyt katsomaan mutta tämähän menee vielä keväälläkin! Klassikkotarina Jekyll ja Hyde on puettu Turun kaupunginteatterissa musikaalimuotoon, pääroolissa häärii Riku Nieminen. Kavereilta tuli vielä kaiken lisäksi sen verran hyvät suositukset, että nähtävä on. - nähty 5.4.2014

Järki ja tunteet / HKT

HKT tuo lavalle keväällä Austen-klassikon. Klassikoiden lavalle tuomisessa on omasta mielestäni aina haasteensa, mutta parhaimmillaan se voi onnistua erittäin hyvin. Päätän tällä kertaa laskea toivoni pääosakaksikon, Sara Mellerin ja Kreeta Salmisen varaan.

Kaspar Hauser / Q-teatteri

Q-teatterin kevään uutuus lupaa kertoa Y-sukupolven tarinan. Itselleni alkaa olla Q-teatterin suhteen sellainen fiilis, että en hirveästi tutustu mitä siellä näytetään vaan menen vaan. Ensinnäkin siellä on hyviä näyttelijöitä ja toisaalta sieltä ei tule ainakaan lähdettyä ihanhyväkolmekauttaviis-meiningillä. Lisäksi kuulin satunnaisen kohtaamisen aikana Eero Ritalalta että tästä on tulossa aika hyvä. - nähty 19.3.

Kaunotar ja Hirviö / Kansallisbaletti

Innostuin taas kun tajusin että kappas, sen lisäksi että räpellän sunnuntaisin balettitunneilla sitä voi ihan oikeasti myös mennä katsomaan. Kansallisbaletti tarjoilee keväälle klassikkosadun lumottuine prinsseineen ja rakkaustarinoineen.

Kokoteatterin improklubit

Koko-teatteri tarjoilee kevätkaudella improklubeja kaksin kappalein. Joka kuukauden toisena maanantaina Koko Jazz Clubin lavalla nähdään Totuus vs. tarina eli sinne ja takaisin jossa julkkisvieraan kertomasta tarinasta näyttelijät improvisoivat jotain uutta. Joka kuun viimeisenä maanantaina puolestaan päästään kokemaan Riskiryhmän improklubi teatterisalissa. Näihin haluaisin päästä edes kerran.

Luolasto / Kansallisteatteri

Syyksi melkein riittäisi, että näytelmässä esiintyy eräs suosikeistani eli Martti Suosalo. Tämän lisäksi näytelmän idea kuulostaa kiinnostavalta. Tutkimusryhmä seikkailee maan uumenissa etsien kristallijärven rannalta löytyviä maalauksia ja kohtaa luolastossa jotain kummallista. - nähty 1.4.

Nätti tyttö, vähän pehmee / Ryhmäteatteri

Nätti tyttö, vähän pehmee lupailee kuplivaa kerrontaa, pohdintaa olemassaolosta sekä Suomineidon vahvuudesta. En tiedä yhtään mitä odottaa, mutta myönnän tässä että nyt menen ensisijaisesti siksi että tykkään Ryhmiksen meiningistä ja en halua jättää näitä väliin. Sieltä saa aina jotain ajateltavaa, vähintään. - nähty 6.2.2014

Ovista ja ikkunoista / Kansallisteatteri

Oivallinen ranskalaiskomedia pyörii vielä kevätkaudella Pienellä näyttämöllä. Olin ilahtunut, koska kerrankin komediana mainostettu esitys nauratti ihan aidosti. Kristo Salminen ja Katariina Kaitue esittävät hienosti lopulta hermoromahduksen partaalle joutuvaa pariskuntaa, jonka kotiin alkaa yhtäkkiä ilmestyä kasoittain rahaa. Oma juttuni esityksestä täällä.

Sormet hunajapurkissa / Ryhmäteatteri

Jostain syystä tämä keväinen tärppilistani on kauhean näyttelijävetoinen, mutta entäs sitten. Ryhmäteatterin kevään toisessa ensi-illassa on pääosassa Sanna-Kaisa Palo, josta pidän aivan hirvittävästi. Ihmissuhteiden törmäyttäminen myös kiinnostaa mukavalta tai vähintäänkin kiinnostavalta.

Tohtori Zivago / HKT

Meinasin viime syksynä, että en nyt mene katsomaan tätä HKT:n (silloin) uutta musikaalia koska se ei lähtökohtaisesti oikein sytyttänyt. Tämän jälkeen olen monelta taholta kuullut, että kannattaisi ehkä sittenkin. Edes Antti Timosen vuoksi, joka on kuulemma tässä tosi hyvä pahis.

Mainiota kulttuurikevättä kaikille!

ps. Palaan myös aiheeseen Avoin kirje teatterikävijöille. Innostutaan ja fiilistellään, mutta höpötetään vasta esityksen jälkeen!

Lavalta: Lumikuningatar (Kansallisooppera)

Kuva: Sakari Viika

Äiti oli taikonut jostain liput tammikuiseen Lumikuningattaren esitykseen. Olen käynyt baletissa viimeksi joskus vuosikausia sitten katsomassa Pähkinänsärkijää, mutta nyt balettiharrastuksen myötä on kiinnostukseni tähän taidemuotoon kasvanut. Siispä mekko päälle ja Oopperalle!

Kansallisoopperan Lumikuningatar perustuu H.C.Andersenin samannimiseen satuun, mutta on muokattu suomalaiseen asuun. Esityksen on dramatisoinut baletin koreografi Kenneth Greve Pirjo Toikan kanssa. Lyhykäisyydessään kerrottakoon, että ystävykset Kerttu ja Kai asuvat Helsingissä ja Lumikuningattaren peili on matkannut sinne isoäidin (kertojana toimiva Minna Haapkylä) mukana Lapin markkinoilta. Kun Lumikuningatar yrittää saada peilinsä takaisin apureidensa avulla, rikkoutuu peili ja sen siru lentää Kain silmään. Kai kaapataan korjaamaan peiliä ja Kerttu lähtee pitkälle matkalle etsimään rakasta ystäväänsä. Matkallaan hän kohtaa paljon erilaisia ihmisiä ja jännittäviä olentoja ja oppii uutta maailmasta.

Ensimmäinen puoliaika vei minut heti mukanaan ja katselin vain onnessani taitavia tanssijoita ja upeaa lavastusta. Esityksen Helsinki on kaunis ja tunnelmallinen, lapsitanssijat sympaattisia. Kain saatua sirpaleen silmäänsä tanssijat vaihtuvat aikuisiksi, Kain roolia tanssi Johan Pakkanen ja Kertun suloinen Linda Haakana. Toisella puoliajalla pidin kovasti Kertun matkojen aikana esitetyistä maakohtaisista tansseista. Oma suosikkini oli ilahduttava japanilainen tanssi, mutta myös persialainen tanssi väriloistossaan ja iloisuudessaan viehätti silmää. Lopun jännittävät kohtaukset olivat myös melkoista visuaalista ilotulitusta, nautin kovasti erityisesti Lapin velhon (hurmaava Tuukka Piitulainen) mainion joukkion liikehdinnästä.

Itse Lumikuningatar oli äärimmäisen vaikuttava kylmyydessään ja taitavuudessaan. Mai Komorin jäätävä katse ja jotenkin Black Swan -elokuvasta muistuttava maskeeraus toivat hahmoon ovelaa pahuuden tuntua. Sirot Lumihiutaleet olivat viehättävä "armeija" tälle viileälle kuningattarelle, noidat kiljahduksineen veivät ajatukset synkemmille poluille. Tosin myönnettäköön, että hieman hihittelin sisäisesti ensimmäisellä puoliskolla kuningattaren glitteröidylle segwaylle. Se ei ihan mielestäni sopinut esitykseen.

 Kuva: Sakari Viika

Aivan lopussa katsoja yllätetään vielä kerran ja esitys loppuu yllättävän hämyisiin tunnelmiin. Minä tosin tiesin, mikä se lopun yllätys on, mutta hieman se hämmensi. Äidin kanssa spekuloimme asiaa kotimatkalla ja löysimme lopulta onneksi tyydyttävän selityksen joten loppu saa hyväksymis-merkinnän.

Baletin musiikin on säveltänyt Tuomas Kantelinen. Musiikki soi jylhästi ja esitykseen sopivasti. Etenkin Lumikuningattaren kohtauksiin oli saatu upeaa jännitystä niin, että itse ainakin kökötin eturivin penkissäni kuin liimattuna. Myös lavastukseen ja puvustukseen on panostettu, erityiskiitokset Lumikuningattaren ja lumihiutaleiden puvuille sekä Manta-patsaalle.

Miinusta annan kyllä siitä, että Kertun auttamiseen tarkoitettuja taikasauvoja annettiin väliajan jälkeen vain lapsille. Kyllä tällainen päälle kaksikymppinen lapsikin olisi mielellään avustanut Kerttua ja Lapin seitaa. Huokaus.

Lumikuningatar oli ehdottomasti näkemisen arvoinen balettiesitys. Esityksen ulkonäkö niin lavastuksen kuin puvustuksen suhteen oli huikea, tanssijat upeita ja tunnelma taianomainen. Ensimmäisen puoliajan aikana ihan liikutuin siitä, että on se ihmiskeho hieno systeemi ja kuinka jotkut osaavat sitä käyttää niin hienosti. Lisää balettia, kiitos!