Lavalta: Proxima 8 - kauhumatka avaruuteen (Teatteri Tuike)

Kuva: Aarne Linden

Avaruusmatkailun karmea arki 

Teatteri Tuike tuo syksyn hämärään jälleen uuden aistiteatteriesityksen. Aikaisempien esitysten kauhupainotteisuudesta ollaan siirrytty avaruusmatkustuksen maailmaan. Proxima 8:n maailmassa avaruuslennot eivät ole enää vain harvoille ja valituille ja tällä kertaa katsojat eli matkustajat suuntaavat kohti eksoplaneetta Proxima Centauri B:tä. Luonnollisesti kaikki ei suju suunnitelmien mukaan eikä ole lainkaan varmaa selvitäänkö tästä matkasta hengissä perille.

Esitys koetaan silmät peitettyinä, joten muut aistit terävöityvät havainnoimaan ympäristöä hajuineen ja äänineen. Huomasin myös oman kehon reagoivan voimakkaasti avaruusmatkan hibernaatioon; sormet nykivät ja ajatus siitä, että olisi noussut pois istuimesta kesken esityksen, tuntui lähes mahdottomalta. Onneksi ylösnousu ei tullut tarpeelliseksi, sillä vaikka esitys on jännittävä ja intensiivinen, ei se ainakaan itselleni ollut varsinaisesti pelottava.

Tarinan voi havaita saaneen inspiraatiota useista scifi-klassikoista, mutta se on selkeästi kuitenkin oma kokonaisuutensa. Oivallinen äänisuunnittelu (Aarne Linden ja Miika Elmgren) vie tutuilla äänillä ajatukset avaruusaluksen sisälle paukkuvien metalliovien ja jalkojen alla kalisevien metalliritilöiden avulla. Lentoonlähtöhuminan aikana olin aivan varma siitä, että myös istuimeni tärisi samalla tavoin kuin lentokoneen kiihdyttäessä. Otso Heloksen tunnelmallinen musiikki täydensi omalta osaltaan elämystä.

Näyttelijät (Riina Nieminen (meidän näytöksessämme poikkeuksellisesti ohjaaja Nina Rinkinen), Miika Elmgren, Veera Aaltonen ja Ann-Mari Ohtamaa) hoitivat hommansa hyvällä intensiteetillä. Nostan hattua sille, että tunnelmassa pysyttiin koko ajan vaikka ei välttämättä ole ollenkaan helppoa näytellä kun lavasteita ei varsinaisesti ole ja katsojatkin istuvat silmät peitettyinä. Toisaalta en ole yllättynyt, sillä tällaista laatua odotan Tuikkeen tuotannoilta muutenkin. Kaiken lisäksi aistiteatteriesitykset ovat parantaneet laatuaan koko ajan ja Proxima 8 oli kokonaisvaltainen tarinallinen elämys.

Todettakoon varsinaisen esitystilanteen ulkopuolelta vielä, että businessluokassa matkustaminen oli hauska elämys. Ennen esitystä pääsimme luonnollisesti omaan loungeen, jossa saimme tarjoilua ja aluksessa pääsimme mukaville istumapaikoille. Hauska ja hyvin toteutettu idea, kannatti pulittaa peruslipun hinnan päälle hieman ekstraa.

Jos avaruusseikkailu kutkuttaa mielikuvitustasi, suosittelen varaamaan piletin Proxima Groupin lennolle. Turvallista lentoa en rohkene toivottaa, mutta vauhtia ja vaarallisia tilanteita lipun hinnalla kyllä saa!

ALEKOODI Saat 11.11. asti -15% pois lipun hinnasta käyttämällä Holvissa koodia Kujerruksia.

Lavalta: Hautajaiset (Teatteri Tuike)

Teatteri Tuike

Kauhua kaikille aisteille

Minä inhoan kauhua. En katso kauhuelokuvia enkä suostu menemään kummitusjunaan. Kuitenkin menin katsomaan Teatteri Tuikkeen Hautajaiset-aistikauhuesitystä. Näkö- ja kuuloaistin lisäksi esityksessä hyödynnetään myös haju- ja tuntoaistia, joten elämys on kokonaisvaltainen. Etenkin jos istuu eturivissä, mihin taitaa väistämättä joutua jos on viimeisenä saliin astelevien joukossa.

Muistotilaisuus päättyy ja mies jää istumaan yksin nojatuoliinsa. Suru on käsinkosketeltavaa. Jotain kuitenkin on vinossa ja pian tapahtumat alkavat lähteä synkkiin suuntiin. Todellisuuden raja häilyy eikä voi olla varma mikä on totta. Esityksen luonteen vuoksi enempää ei juonesta kannata paljastaa, sillä yllätyksellisyys on luonnollisesti osa jutun juonta.

Oma keho on esityksen aikana koetuksella. Joudun useampaan kertaan tietoisesti rentouttamaan hartioitani huomatakseni hetken päästä niiden olevan taas korvissa. Kasvolihakset saavat myös liikuntaa, tuntuu jotenkin turvallisemmalta kun silmät eivät ole kokonaan auki. Paikoin unohdan hengittää. Kirkumaan en sentään alkanut eikä kukaan muukaan katsomosta, mutta illan edellisessä näytöksessä meteliä oli kuulemma enemmän. Tämä ei kuitenkaan kerro eläytymisen puutteesta, tunnelma oli keskittynyt.

Arvostan sitä, että esityksessä ei ole turvauduttu halpoihin äkkisäikyttelyihin vaan lähdetty rakentamaan pelottavaa tunnelmaa hienovaraisemmin. Pitkät pimeän jaksot, vilkkuvat valot, painostava musiikki ja nenään hiipivät tuoksut saavat mielikuvituksen laukkaamaan. Puhetta esityksessä on vähän ja sitä olisi etenkin esityksen loppupuolella saanut olla mielestäni vähemmänkin, sillä juoni oli selkeä ja oman pään sisällähän ne kauheudet tuppaavat muodostumaan todellista pahemmiksi.

Noin tunnin pituinen esitys on taiten tehty. Kiitosta ansaitsee paljon muun muassa pääosaa esittävä Markku Ihamäki, hänen hahmonsa valumista hulluuteen on pelottavaa ja hienoa katsoa. Myös erikoisefektit on tehty huolella ja sopivan pienesti, ylilyönteihin sortumatta. Hautajaiset on kiinnostava jatkumo Tuikkeen aikaisemmalle aistikauhuesitykselle Viimeinen vuoro ja odotan kauhunsekaisin tuntein mitä seuraavaksi on luvassa.

Suosittelen sopivan kauhun etsijöille ja uusia elämyksiä kaipaaville ja mieluiten eturivistä käsin, jolloin muiden katsojien takaraivojen näkeminen ei haittaa eläytymistä. Syksyn esitykset ovat jo kutakuinkin täysiä, mutta keväällä on uusi esityskausi joten kannattaa laittaa Teatteri Tuikkeen fb-sivu seurantaan.

Kiitokset Tuikkeelle kutsuvieraslipuista.

Lavalta: Viimeinen vuoro (Teatteri Tuike)

Kuva: Teatteri Tuike

Syksyn jännittävimpiä hetkiä oli astelu Teatteri Tuikkeen tiloihin marraskuisena lauantai-iltana. Paikallisen teatterin syksyn esitys, jo IIKKA-palkinnollakin palkittu, Viimeinen vuoro lupaa katsojille kauhua aistiteatterin merkeissä. Esitys siis koetaan silmät peitettyinä ja tapahtumat aistitaan pääasiassa kuulo- ja hajuaistin avulla.

En itse pidä kauhusta ollenkaan, sillä olen todella säikky ja jopa huvipuistojen kummitusjunat tuppaavat olemaan meikäläiselle liikaa. Paikallista teatteritaidetta on kuitenkin ilo tukea, joten pitihän sitä tänne uskaltaa. Sen verran kuitenkin jänistin, että varasin itselleni ns. pelkääjän paikan, jossa katsojaan ei esityksen aikana kosketa. HC-paikkalaisille jännitystä lisätään tuomalla mukaan lähikontakti esitykseen.

Viimeisessä vuorossa astutaan metrojunaan, joka on luonnollisesti illan viimeinen. Matka ei kuitenkaan suju suunnitelmien mukaan, sillä kyyti pysähtyy keskelle metrotunneleita. Kyseessä ei kuitenkaan ole matkustajille niin tuttu tekninen vika, vaan tunnelissa taitaa kulkea muutakin kuin sähköllä toimivia vaunuja matkustajineen. Tämän enempää ei juonesta kannattane paljastaa, sillä yllättävyys on luonnollisesti osa esityksen tehoa.

Esitys on todella intensiivinen alusta asti. Matkustajat saatetaan penkeilleen yksitellen, nyt jo silmät peitettyinä. Kun kaikki ovat kyydissä, kuuluu kaiuttimista tuttuja metron ääniä. Illuusio toteutuu oivallisesti. Metrorataa paremmin tunteva voi alkaa päätellä (kuten minä tein), missä vaiheessa tapahtumat alkavat viimein eskaloitua. Itse istuin siinä mielessä varsin sopivalla paikalla, että esimerkiksi lämpötilan vaihtelut vaikuttivat todella hyvin ja samalla pystyi jalkojen säikkytärinän naamioimaan pienoiseksi paleluksi. Esityksen teho nojaa paljon myös katsojan mielikuvitukseen, kun näköaisti ei ole käytössä. Vilkkaampaa kauhukuvastoa päässään pyörittävät voivat saada itsensä varmasti aikamoisiin tiloihin.

Esityksen päättyessä olo on hieman absurdi. Olimme seuralaisten kanssa täysin varmoja, että esitys ei mitenkään voinut kestää reilua 45 minuuttia, mutta kello todisti luulomme vääriksi. Aika kuluu siis Viimeisen vuoron parissa yllättävän nopeasti. Tiimi on tehnyt hyvää työtä. Käsikirjoitus on Nina Rinkisen ja Aarne Lindenin käsialaa, ohjaus Rinkisen. Näyttelijöinä kuullaan Lindeniä, Venla Vannelaa ja Nina Rinkistä, musiikista ja äänitekniikasta vastaa Otso Helos. 

Täytyy kiitellä, että myös tällainen jänishousu pystyi kokemaan esityksen ilman pakottavaa tarvetta rynnätä panikoiden salista ulos (saatoin kyllä pari kertaa avata silmät silmikon takana ja tuijotella hetken polviani). Meidän esityksessämme ei hysteeristä kiljuntaa kuulunut, mutta muutamassa aikaisemmassa kiljumisen ketjureaktio on kuulemma lähtenyt oivallisesti käyntiin. Paatuneille kauhunkululuttajille suosittelen siis HC-paikkoja, niitä jäivät vähän haikailemaan myös seuralaisista kaksi jotka varmuuden vuoksi ottivat pelkääjän paikat uuden teatteritekniikan parissa.

Extemporen blogissa on hieno Nina Rinkisen haastattelu esityksen tiimoilta ja Kulttuurikuurin Meri on kirjoittanut kiinnostavan muttei spoilaavan arvion esityksestä.

Esityksen uusi tuleminen nähdään helmi-maaliskuussa ja liput ovat tulossa varattavaksi piakkoin, joten kannattaa seurata vaikka Teatteri Tuikkeen facebook-sivuja. Kauhua vierastaville on myös tarjolla aistiteatteria, sillä esitettävänä on samaan aikaan hurmaava Pieni tulitikkutyttö, jonka kävimme katsomassa viime vuonna. Suosittelemme lämpimästi molempia esityksiä.

Lavalta: Pieni tulitikkutyttö (Teatteri Tuike)

Teatterissa käyminen on mukavaa, etenkin jos teatteri sattuu sijaitsemaan alle puolen kilometrin päässä kotoa. Teatteri Tuike on hankkinut tilat Tapanilasta ja esittää siellä sekä omia että vierailuesityksiä. Menimme siis testaamaan uutta lähiteatteria ja katsomaan aistiteatteriesitystä, koko perheelle suunnattua Pientä tulitikkutyttöä.

H.C.Andersenin ristiriitainen klassikkosatu lienee monelle tuttu. Pieni tyttö yrittää epätoivoisesti myydä tulitikkuja kylmänä uuden vuoden aattona, mutta kaikki kävelevät ohitse. Tyttö ei uskalla palata kotiin ilman myyntituloja ja jää viettämään iltaa aseman seinustalle. Kylmyydestä kärsivä tyttö alkaa sytyttää tikkuja ja näkee lämmönhohteessa mitä kauneimpia näkyjä. Lopulta tyttö näkee loisteessa isoäitinsä ja lähtee tämän kanssa onnellisena taivaaseen. Satu on kaunis, mutta toisaalta myös todella surullinen ja jopa epäreilu, vaikka tavallaan kaikki käykin hyvin.

Joka tapauksessa Tuikkeessa sadun esitykseen oli otettu erilainen lähestymistapa. Sen sijaan, että tarina olisi näytelty, istuvatkin katsojat salissa silmät kankaisilla silmikoilla peitettynä ja kuuntelevat ja kokevat tarinan aisteillaan. Tehosteena käytettiin hajusteita (ei siis sovi hajusteyliherkille), lämmönvaihteluita ja ääniä. Katsojiin ei esityksen aikana koskettu.

Tämä oli ensimmäinen kerta minulle aistiteatterissa ja varmasti monelle muullekin yleisön edustajalla. Silmien peittäminen tuntui ensin kummalliselta, mutta siihen tottui melkoisen äkkiä ja sen jälkeen pystyi nauttimaan esityksestä. Kylmän puhallus tuntui jossain määrin ikävältä, mutta toisaalta toi esityksen tunnelmaan hyvää lisäväriä. Lisäksi lämpötilan vaihtumine suloiseen lämpöön tuntui viileän viiman jälkeen todella mukavalta. Hajut toimivat hyvin ja olivat mielestäni sopivan voimakkaita. Äänimaisemasta mies kiinnitti huomiota erityisesti hanheen, joka kuulosti epäilyttävästi meiltä kotoa löytyvältä koiran röhkipossulta.

Hauskaa oli, että esityksen jälkeen katsojat saivat tutustua esityksessä käytettyihin tarvikkeisiin ja kokeilla esimerkiksi äänien tuottoa sekä haistella käytettyjä hajuja. Erityisesti lapsikatsojat tuntuivat pitävän tästä vaiheesta ja kävivät rohkeasti hipelöimässä tarvikkeita. Itse olin erityisen ilahtunut kookospähkinä-hevosesta.

Aistiteatteri oli kiinnostava uusi kokemus ja erityisesti ihastelimme esityksen kolmiulotteisuuden tuntua. Vaikka istuimme siipan kanssa eri puolilla salia, kuuluivat äänet hyvin kaikkialle ja esimerkiksi hajusteiden levitys tuntui sujuvan jopa taianomaisesti, sillä yleisön edessä liikkuvien esiintyjien askelten ääniä ei esimerkiksi tullut aistittua lainkaan. Huikeaa.

Pientä tulitikkutyttöä esitetään vielä maanantaina 16.12., kannattaa mennä! Esitys sopii kaikenikäisille ja sen kesto on noin 30 minuuttia.

Lisäksi Tuikkeelta lupailtiin, että jos asiat menevät mallikkaasti päästään ensi vuoden syksynä teatterilla kokemaan aikuisille suunnattua kauhuaistiteatteria.