Lavalta: Cabaret Noir (Ilmaisukoulu Tuike)

Kuva: Nina Rinkinen

Parrasvalojen katveessa on pimeää

Teatteri Tuikkeen kevätkausi päättyy tuttuun tapaan ilmaisukoulu Tuikkeen ryhmien esityksiin. Ensimmäisenä ensi-iltansa sai viime viikolla jatkotason Tuli-ryhmän Cabaret Noir, jossa akrobatia ja sanaton teatteri yhdistyvät tarinaan tähteyden tavoittelusta. Tummasävyisessä esityksessä onnellisia loppuja ei juuri nähdä, vaan varjot häivytetään glitterillä.

Nuori nainen (Henna Karekari) paiskii hanttihommia haaveillen samalla parrasvaloista ja glamourista. Kun limainen vuokraisäntä ja valittavat asiakkaat alkavat ottaa riittävästi hattuun, nappaa nainen tanssikenkänsä ja lähtee kiertämään koe-esiintymisiä. Lavalle pääsy ei kuitenkaan ole niin helppoa kuin hän on kuvitellut eikä esiintyjän elämäkään täytä odotuksia. Mistä nainen on valmis luopumaan unelmiensa vuoksi?

Työryhmä on tehnyt käsikirjoituksen devising-menetelmällä Nina Rinkisen ohjauksessa. Elementeiltään tarina on tuttu, joten osittain tarina on turhankin ennalta-arvattavissa. Toisaalta muutamia ilmeisimpiä kliseitä onnistutaan välttämään taitavasti ja loppu oli viitteellisyydessään onnistunut, vaikkei katsomosta tätä myöten iloisena päässytkään poistumaan. Tarina vie ajatukset muun muassa musikaaleihin Cabaret ja Chicago.

Työryhmä pelaa esityksessä hyvin yhteen. Karekarin lisäksi lavalla nähtävät Miika Elmgren, Johanna Fallström, Sinikka Isoaho, Noora Kääriäinen, Susanna Melander, Auri Näres ja Kati Repo tekevät kaikki useampia rooleja milloin herätyskelloina, kryptisinä mutta kaivattua kevennystä tuovina kylpyankkoina ja luonnollisesti cabaretin muina esiintyjinä. On kiinnostavaa katsoa, miten näytteleminen muuttuu kun puheilmaisu käytännössä poistetaan paletista kokonaan.

Sanna Warsellin esitykseen suunnittelemat akrobatiaosuudet ovat onnistuneita. Temput ovat sopivan näyttäviä ja tukevat samalla tarinan kulkua. Myös Warsellin ja Karekarin tekemät koreografiat näyttävät hyvältä ja erityisesti cabaretin esiintyjien yhteinen tanssi oli hieno. Esityksen liikekieli on hiottua ja miellyttävää katsoa.

Kokonaisuutena Cabaret Noir on onnistunut esitys ja ihailen sitä, miten ilmaisukoulun aikuisten ryhmä haastaa itseään esityksissä vuosi toisensa jälkeen. Esitysvalinnat ovat raikkaita ja rohkeita eivätkä näyttelijät päästä itseään helpolla. Bravo.

Cabaret Noirin pariin ehtii vielä tänään 5.5., lisäksi toukokuussa nähdään myös muiden ilmaisukoulun ryhmien esityksiä.

Lavalta: Veitsenterällä (Vesa Purokuru/Cirko)

Kuva: Eemeli Nättinen

Ilmaan heitetyt toiveet

Helmikuussa kirjoittaminen oli vaikeaa. Osin se johtui siitä, että moni nähty esitys ui jonnekin ihon alle, sai herkistymään niin paljon että sanoja ei löytynyt. Yksi tällaisista oli Vesa Purokurun Cirkossa nähty sooloesitys Veitsenterällä, tarina miehestä joka lähti kokeilemaan omia rajojaan ja harjoittelemaan epäonnistumista ja luopumista.

Päällimmäisenä ajatuksena mielessä esityksen jälkeen oli kaiken kattava inhimillisyys ja ihmisen rajallisuus. Monologissaan Purokuru käy läpi elämänsä käännekohtia, pohtii omaa uraansa taiteilijana, sitä kuinka homma äkkiä vain lähti vaikka perhe vähän katsoikin alta kulmain isän uutta harrastusta. Yrittänyttä ei silti laitettu, vaan harjoitteleminen jatkui ja repertuaariin tuli uusia temppuja. Lisäpuhtia haettiin milloin koti- ja milloin ulkomaisilta kursseilta. Tutuksi tulivat tasapainoilu, ilma-akrobatia ja onpa esitykseen hiottu huolella myös hurja koripallo-ottelu, jossa päättäväinen hyökkääjä heittää korinsa yksipyöräisellä ajaessaan.

Esitys ei ehkä sinänsä huimaa päätä kuin jotkin sirkusteokset eikä sen tarvitsekaan, 54-vuotiaan keho kun ei yleisesti ottaen taivu kaikista henkeäsalpaavimpiin temppuihin. Ihailua ne silti herättävät jongleerauksesta köysiakrobatiaan, hyvä jos omissa käsissä pysyy kerrallaan kaksi heiteltävää esinettä ja niidenkin tulisi olla pyöreitä. Esitys kuitenkin muistuttaa, että koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa. Toki reisilihas saattaa toisinaan revetä ja tavallisesti epäonnistumisen tunne on jatkuvasti läsnä, mutta senkin kanssa voi elää.

Veitsenterällä on matka kasvusta, isyydestä, harjoittelusta, kivusta ja suurista toiveista, valosta joka näyttää tietä. Se ei ole esitys, joka jää mieleen vain teknisesti kauniina vaan myös sydäntä lämmittävänä hetkenä. Kiitos Vesa Purokuru tästä kurkistuksesta taiteilijan sieluusi, kiitos epäonnistumisen askeleista, tiskiharjoista, ylävitosista.

Kiitokset Cirkolle kutsuvieraslipusta esitykseen.

Lavalta: #Hope (Duo D'LYh/Kanneltalo)

Kuva: J-P Salminen

Kommunikaatiossa ei aina tarvita sanoja

Kiinnostavia pienten toimijoiden nykysirkusesityksiä on nykyään paljon tarjolla. Kanneltalossa nähtiin tällä viikolla Duo D'Lyhin uusin esitys #Hope, jossa esiintyvät Sanni Sarlin ja Kaito Takayma. Sarlinin erikoisalaa ovat rengastrapetsi ja hulavanteet, Takayman puolestaan jongleeraus ja esinemanipulaatio. Kaikkia taitojaan käyttäen duo luo lavalle pienieleisen ja viehättävän esityksen.

Teos on saanut inspiraationsa ihmistenvälisestä kommunikaatiosta. Itse jumitin ensimmäisissä kohtauksissa miettimään liikaa symboliikkaa ja viittauksia tai oikeastaan sitä, etten löytänyt niitä selkeästi. Lopulta tajusin rentoutua ja katsoa esiintyjiä. Yhdessä ja erikseen he liikkuvat lavalla, välillä selvästi toista väärin lukien ja konfliktiin ajautuen, toisessa kohdassa taas ymmärtäen ja saman tahdin löytäen. Omia suosikkikohtauksiani olivat Takayaman taitava pallotemppuilu, miten voikin ihmiskeho kyetä moiseen, ja Sarlinin viehättävät hulanumerot.

#Hopen musiikki on sekopäistä särinää ja jumittavaa jurnausta. Kaikki klipit on haalittu Creative Commons -kirjastoista muodostaen kiinnostavan kokonaisuuden. Kappaleet sopivat numeroihin hyvin vaikka välillä epätahtisuudellaan aivoja nyrjäyttävätkin.

Arvostan tässä esityksessä paljon myös sitä, että iltapäivien näytökset olivat maksuttomia. Toivottavasti todella moni nuori pääsi tätä katsomaan ja ehkä samalla kokemaan uudenlaisen taidemuodon.

Esitys on jollain tavalla kovin sympaattinen. Se ei yllätä katsojaa hengästyttävän vaarallisin tempuin, mikä ei toisaalta tarkoita sitä ettei taitoa olisi. #Hope on miellyttävä katsaus kahden sirkustaiteilijan osaamiseen ja siihen, mitä kaikkea hienoa kaksin voi saada aikaan.

Kanneltalon esitykset ovat ohi tältä erää, mutta Duo D'Lyhiin voi tutustua esimerkiksi heidän kotisivuillaan. Kiitokset Kanneltalolle kutsusta esitykseen.

Lavalta: La Meute (Cirko / Kansallisteatteri)

Kuva: Ben Hopper

Panostukseni Cirko-festivaaliin tänä vuonna noudatti viime vuoden kaavaa: liput esitykseen, joka nähdään Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä. Ihan vahingossa kylläkin tällainen kaava, ensi vuonna voisi mennä myös muille lavoille, mutta ei tämä ranskalaisen nykysirkusryhmän La Meute ollut varmasti huono vaihtoehto.

La Meutessa eli suomalaisittain laumassa tavataan kuusi nuorta miestä, jotka astelevat lavalle reteästi pelkät pyyhkeet ympärillään. Kuvakieli heittää ajatukset heti miesten saunailtaan ja sellaista se meno sitten loppuajan onkin, tai siis sellaista että se vastaa ajatustani kliseisestä miesillasta. Siinä vähän kisaillaan, höynäytetään kaveria, keksitään hulluja temppuja ja urpoillaan. Tosin harvemmin kai perussaunaillassa ahdetaan kuutta miestä yhden pyörän päälle tai hypätään keinun vauhdista metrien korkeuteen ja heitetään siinä samalla pari volttia. Tai mistäs minä tiedän.

Jussi Tossavainen käytti Hesarin jutussaan termiä jätkäsirkus ja se tai jopa rouheampi äijäsirkus ei ole yhtään pöllömpi määritelmä tälle lajille. Nuoret miehet pelleilevät, tekevät toisilleen källejä ja huumorissa hyödynnetään miehistä meininkiä. Hauskaa on esimerkiksi käyttää kaveria (tai etenkin kaverin jalkoväliä) ponnistuslautana tai jäädä melkein raskaan metallikeinun alle. Ja täytyy myöntää että olihan se hauskaa, siis koko esitys. Sympaattisen äijämäistä meininkiä ja myös sopivan kompaktissa mitassa niin, että testosteronin ja adrenaalin liittoon ei ehtinyt tympiintyä.

Reippaan tunnin kestäneessä esityksessä ehdittiin nähdä siis sitä huumoria ja melekosen kovaa akrobatiaa. Kieli oli universaalin sanaton ja eipä tuossa meiningissä mitään reploja tarvittukaan. Hurjia kundeja ja hupaisa esitys!

Lavalta: Supernova (Teekkarispeksi)

 Aria, Viktor ja Aatos. Kuva: Laura Vanhala

Kun tämä speksitouhu nyt lauantaina korkattiin, oli hyvällä kokemuksella mukava jatkaa Teekkarispeksin pariin. Vuorossaan 26. teekkareiden speksi Supernova esitetään Aleksanterin teatterin komeissa puitteissa. Hulppea ympäristö tuleekin tarpeeseen, sillä esitykseen on panostettu.

Supernova vie katsojan Ceres-asteroidille vuoteen 2404. Kajon suku hallitsee lujalla otteellaan ja matriarkka Luhta (Henna Partanen) kouluttaa tyttärestään Kaidasta (Kirsti Larja) kovaa vauhtia seuraajaansa. Perheen yhteispeli kuitenkin rakoilee, kun veli Viktor (Heikki Slåen) innostuu keksijäkilpailussa äidin tuomitsemasta kvanttiplekseristä. Viktor hyppää keksijäpariskunta Arian (Ilona Kuusela) ja Aatoksen (Jari Vepsäläinen) joukkoon ja nousujohteinen Viima-yritys alkaa kilpailla Kajo-konsernin kanssa tosissaan. Onko suku kuitenkin tärkein vai viekö valta Kajon perheen erilleen? Ja miten kylmäkatseinen neuvonantaja Irina (Aiju Heinonen) ja hohtobloggaaja Janus Hurme (korkeissa koroissaan loistava Saban Ramadani) upeine posseineen (oikeesti jätkät, vau!) liittyvät tähän kaikkeen?

Suoraan sanottuna tarina olisi toiminut esityksenä ihan näinkin, sillä käsikirjoitus on hiottu hyvin. Omstartit kuitenkin onnistuvat pitämään paikoin synkäksikin muuttuvan tarinan keveänä ja humoristisena kokemuksena. Kun esityksiä on alla jo useampia, lähtevät näyttelijät hanakasti mukaan yleisön ehdotuksiin ja paikoin lavalla taivutaan varsin herkullisiin suorituksiin ja saadaan nerokkaita älynväläyksiä. Myös bändi on sähäkästi mukana ja taitava bändi muuten onkin. Komiat sovitukset oli kappaleista tehty ja omstart-kappaleet olivat mahtavaa lisänautittavaa!

Janus ja "pojat". Kuva: Laura Vanhala

Lavalla nähdään toki myös tanssia ja sen lisäksi myös todella mainioita pariakrobatianumeroita. Koreografiat ovat näyttäviä ja paikoin jopa hengästyttäviä. Hommaa on selvästi treenattu ihan ajatuksella ja varmuus näkyy lavalla hienosti. Kokonaisuus on toki hiottu muutenkin: puvustus on tehty viimeisen päälle, itse olin havaitsevinani jotain viittauksia Final Fantasy X -peliin, ja rekvisiittaan on panostettu. Esimerkiksi hohtavat ilmarium-kivet ovat sievää silmäkarkkia.

Tässä vaiheessa on myös kehuskeltava, että oli siellä lavalla tuttujakin. Ostin kuitenkin lipun ihan itse, joten sillä perusteella kehtaan kyllä ihan ääneen kehuakin että on se hienoa tuntea noin taitavia ihmisiä. Pus teille toverit! Ja laitetaan samalla muullekin työryhmälle, koska tätä oli ilo katsoa. Jäi tavattoman hyvä fiilis.

Ensi keväälle aikataulutamme ehdottomasti Teekkarispeksin taas ohjelmaamme!

Lavalta: Camping 3 - Hyvä ja paha kieli (Circo Aereo/Cirko)

Kuva: Heli Sorjonen

Circo Aereon uuden teoksen Camping 3 - Hyvä ja paha kieli mainontaa alkoi osua silmiin jo syksyllä. Aikaisemmat osat ovat menneet meikäläiseltä täysin ohi, mutta edeltäjiensä tavoin pääteemana olisi maahanmuutto ja esimerkiksi siihen liittyvät sosiaalipoliittiset kysymykset. Kun tähän yhdistetään nykysirkus, odottaa lavalla näkevänsä jotain erikoista.

Jonkinlaisena kehyskertomuksena on risteily, jolta päädytään haaksirikon kautta paratiisisaarelle. Taikuri Timo Kulmakko toimii risteilyisäntänä ja toivottaa kaikki tervetulleiksi matkalle. Aivan esityksen alussa koetaan se hetkellinen koko katsomon jännittyminen, kun Kristiina Janhunen kehtaa ehdottaa jonkin yhteisen tekemistä ja luomista, mutta tilanne laukeaa yllättäen iloiseen hörinään. Olemme valmiita.

Lavalla nähdään kokoelma kohtauksia, osassa tieteellisempi ja osassa taiteellisempi tai oikeastaan tanssillisempi ote. Seassa nähdään sirkuksesta odotettavaa trapetsitaidetta ja akrobatiaa, mutta toisaalta kuullaan pohdintaa muun muassa Kelan toimintatavoista, mietiään suomalaisuutta ja ulkomaalaisuutta ja kuullaan ananasakäämä. Hienoimpia hetkiä ei edes oikein halua paljastaa, yllätyksellisyys ja satunnaisuus ovat tämän esityksen valttikortteja. Tylsää ei joka tapauksessa ole, yleisö osataan yllättää.

Kuva: Juha Rahijärvi

Estradilla vaikuttavat Kulmakon ja Janhusen lisäksi muusikko Prinssi Jusuf, trapetsitaiteilija Bellina Sörensson, hurmaavan kuivakka tietokirjailija ja akrobatia-opettaja Osmo Tammisalo, tanssija ja näyttelijä Kaisa Niemi sekä akrobaatti ja jonglööri Jori Reunanen. Kaikki hallitsevat osansa hienosti ja esitys rullaa omalla painollaan hienosti, mikä on mielestäni mahtavaa myös siksi että ensi-ilta oli vasta tällä viikolla. Tämä toimii, kuulkaa. Kiitokset täytynee siis osoittaa myös ohjaajana toimineelle Maksim Komarolle.

Prinssi Jusufin räppi jää päähän soimaan ja esityksen jälkeen on hyvä mieli. Toisaalta jonnekin takaraivoon jää kytemään myös hyviä ajatuksia yhteiskunnasta ja sen mystisistä rakenteista. Camping 3 on hilpeä, häpeilemätön ja hieno esitys. Kiitos.

Esityksiä on vielä lähes tammikuun loppuun asti.

Lavalta: Talvisirkus Uni (Hurjaruuth)

Fantasos johdattaa katsojat unimaailmaan. Kuva: Chris Hills

Jos ystävät ehdottavat uudenvuoden viettoon yhteistä reissua katsomaan Hurjaruuthin Talvisirkus Unta, niin tottahan toki sinne lähdetään. Samalla tulisi taputeltua kulttuurivuosi 2014 kauniisti pakettiin. Olen viimeksi ollut katsomassa Hurjaruuthin talvisirkus-esityksiä muistaakseni nelisen vuotta sitten, joten oli jo aikakin päivittää käyntinsä.

Hurjaruuthin talvisirkus yhdistelee löyhän tarinakaton alle unenomaisia maisemia, joissa nähdään taitavaa akrobatiaa, sirkustemppuja ja kuullaan sirkusorkesteri Unettoman musiikkia. Tietenkin mukaan on ympätty myös niitä vaarallisia temppuja, jolloin yleisöstä kuullaan kiljahduksia ja vähintään puolet pidättää hengitystään. Unimaailmassa voi tapahtua mitä vain ja se tulee esityksen kuluessa hyvin selville.

Fantasos (Joni Pakanen) kutsuu yleisön mukaan näkemään yhteistä unta. Pari- ja ilma-akrobatia, huvittavat tyynyjä syövät rotat ja utuinen tunnelma valtaavat lavan. Osa numeroista huvittaa lapsiyleisöä selvästi enemmän, rauhallisemmat mutteivät suinkaan tylsät aikaansaavat pienemmissä hieman levotonta liikehdintää. Eniten huvitusta taisi aiheuttaa unissaankävelevä herrahakkaraismainen Heikki Leppävuori, joka nähtiin lavalla jos jonkinlaisissa tasapainoilutempuissa.

Mainitsen tässä tuon levottomuuden lähinnä siksi, että takanamme istui turhankin innostunut lapsikatsoja, joka selosti hyvinkin äänekkäästi kuinka osa tempuista on ihan helppoja ja kaiken lisäksi hänen vanhempansa vastasivat lapselle aivan yhtä kovaan ääneen. Kannustan ehdottomasti lasten tuomista kulttuuritapahtumiin ja satunnaiset huomiot eivät haittaa, mutta ihan koko esitystä ei tarvitsisi puhua. No, toiselle puoliajalle nuori herra oli saanut tikkunekun joten siinä sai jo itsekin keskityttyä paremmin.

Epäilyttäviin sänkyihin ei parane luottaa. Kuva: Joona Petterson

Omia suosikkejani lavalla olivat Tuk Frederiksenin ja Sofie Sabron pariakrobatiat (seuralaisen sanoin: on aina hienoa katsoa, kun iso mies tekee voltteja), aikuisia huvittanut epätoivoisen Freudin (Frederiksen) terapiakohtaus notkean Jatta Borgin kanssa, Nacho Riccin ja Arce Lopez Gutiérrezin kiinalainen tolppa -numero (tuollaiset kiipeilytaidot olisivat tavattoman hyödyllisiä geokätköilyssä) ja pakko on mainita myös se lopun käsittämätön kuolemanpyörä-numero (Carlos Mayarga Macias ja Angelo Lyerzkysky Rodriguez). Mies totesi, että on tavattoman epäreilua sisällyttää numeroonsa tahallista epäonnistumista siten, että yleisö saa oikeasti olla kauhuissaan vaikka jollain tasolla tietää (ja toivoo) että nuorukaiset pysyvät kuolemanpyöränsä kyydissä. Näyttävä lopetus yhtä kaikki, joka aikaansai erinäisiä vau-huutoja yleisössä. Ensimmäisen puoliajan lopettanut kollektiviinen tyynysota oli puolestaan esityksen hauskinta antia.

Ihastuin esityksessä kovasti myös Kirsi Mannisen värikkääseen pukusuunnitteluun eikä Sanna Silvennoisen koreografioissakaan ole moittimista. Arja Petterson on ohjannut sirkustaiteilijoidensa kanssa varsin toimivan kokonaisuuden, jossa unenomaisuus on tuotu hyvin esille ja Joona Pettersonin luomat projisoinnit toimivat luovasti kohtausten tukena.

Kokonaisuutena Talvisirkus Uni oli ilahduttava esitys, joka toimi erinomaisesti uudenvuoden illan viihdykkeenä. Taitavat esiintyjät, absurdi tunnelma ja hyvä musiikki takasivat kokonaisvaltaisen viihtymisen. Kiitos Hurjaruuthille, ehkä tapaamme myös ensi kaudella!

Lavalta: C8H11NO2 (Room 100 / Teatteri Union)

Kuva: Room 100

Teatteri Union on ottanut yhdeksi asiakseen tuoda Helsinkiin kiinnostavia ulkomaisia esiintyjiä. Tällä kertaa vuorossa oli kroatialainen Room 100, jonka palkittu esitys C8H11NO2 kertoo ihmisen taistelusta skitsofrenian kanssa. Esitys perustuu toisen esiintyjän, Jakov Labrovićin, kokemuksiin hänen veljensä taistelusta skitsofrenian kanssa. Seuraksi sain poikkeuksellisesti äitini.

Aiheesta voinee jo päätellä, että luvassa ei ollut mitään kevyttä. Esitys alkaa videotaltioinnilla, jossa Labrovićin veli kertoo ajastaan sairaalassa, skitsofrenian kanssa elämisestä, hoitojen sivuvaikutuksista. Miltä tuntuu, kun ei itse enää koe olevansa sairas mutta joutuu silti läpikäymään hoitoja. Näistä ajatuksista, niiden inspiroimana, on syntynyt butoa, breakdancea ja akrobatiaa hyödyntävä esitys. David Gadzenin oskillaattoreilla soitettu musiikki luo omaa erikoista tunnelmaansa.

Lavalle syttyvään valokeilaan ilmestyy mies, joka istuu selin yleisöön. Selän lihakset alkavat vähitellen liikkua, väreillä. Näyttää, kuin iho kuplisi. Selkeimmän visuaalisen kuvan ehkä saa, jos on nähnyt koskaan elokuvassa kuinka joku käy läpi muodonmuutosta. Liike näyttää epämukavalta, toisaalta harmoniselta ja hallitulta. 

Esityksen aikana olo on vuorotellen hieman epämukava ja vaikuttunut. Tuntuu, että ihmiskehon ei välttämättä tulisi liikkua tuollaisiin suuntiin ja tuollaisin tavoin. Toisaalta ei osaa olla katsomattakaan, sillä kehonhallinta on niin äärimmäistä ja tarkkaa ettei sitä oikein voi kuin ihailla.

Kuva: Room 100

Antonia Kuzmanićin osuus puolestaan viehättää visuaalisuudellaan ja samalla etäännyttää outoudellaan. Veden heijastuspintaa käytetään hyväksi käsittämättömän taitavasti. Koordinoitu käsien ja jalkojen liike luo illuusion siitä, että lavalla nähtäisiin useampikin ihminen. Notkeutta ei voi myöskään kuin ihailla, sillä liikkeiden tarkkuus on huumaavaa ja niihin tarvittava keskittyneisyys käsinkosketeltavaa. 

Kaikki loppuu Labrovićin huikeaan breakdance-koreografiaan. Vastaavanlaisia liikkeitä olen nähnyt videolla, mutta en koskaan livenä. Tuntuu, kuin pitäisi pidättää hengitystä. Loppupeleissä koko esitys vetää aika hiljaiseksi, siitä on vaikea sanoa mitään. C8H11NO2:n käytännössä kasvottomiksi jäävät hahmot luovat tunnetta jonkinlaisesta irtaantumisesta, todellisuudesta vieraantumisesta. En lainkaan epäile, etteikö esitys omalla tavallaan olisi hyvinkin tarkka kuvaus skitsofrenisesta mielenmaisemasta.

Tämä kirjoittamani tuntuu jotenkin tyhjältä ja riittämättömältä. C8H11NO2 on todella vaikuttava esitys, josta on vaikea kirjoittaa. Pään sisällä tapahtuu paljon, verbalisointi ei onnistu. Tietää vain nähneensä jotain hienoa, samalla kaunista ja alkukantaista, harkittua ja sekavaa.

Lavalta: Café de Abejasin Kammerkabarett (Savoy)

Kuva: Juha Reunanen / Reunanen Photography

Kevään konserttitapaus itselle oli ehdottomasti Café de Abejasin Kammerkabarett, joka nähtiin Savoyssa 21.5. Olimme, minä ja mies, odottaneet jo kovin. Liput parven ensimmäiseltä riviltä oli hankittu aikapäiviä sitten. Sadekaan ei pidätellyt, lähdimme junalla kohti keskustaa ja Kasarmikatua.

Café de Abejasiin törmäsin ensimmäisen kerran Soiva kortteli -tapahtumassa muutama vuosi sitten. Kaupunginmuseossa esiintynyt duo hurmasi ensikuulemalta ja samana vuonna ilmestynyt ensimmäinen levy on ollut meillä ahkerassa kuuntelussa. Olemme olleet kuulemassa duoa jo useamman kerran, mutta Kammerkabarettin luvattiin olevan jotain erikoista. Lavalla nousisi Laura Reunasen ja Jere Waltteri Rallin lisäksi sellisti Saara Viika, perkussionisti Ilari Launonen ja ihastuttava muusa Noora Palotie.

Väliajallisen konsertin tunnelma oli upea ja hieman nyrjähtänyt, hyvällä tavalla. Tuntui, kuin olisi ollut jossain hämyisessä kellaritilassa, ei suinkaan Savoyn salissa. Lavalle katsoessa huomaa tarkkailevansa vuoroin soittajia, vuoroin Palotien nykysirkusta. Koreografiat on suunniteltu taiten, kaikki käy yhteen.Viimeisen päälle ovat myös valot ja puvustus.

Konsertin aikana kuultiin lähes kaikki Mascot Moth -albumin kappaleet ja liuta uusia. Itse ilahduin pitämieni (I'd teach you how to) Fly- ja Mascot Moth -kappaleiden kuulemisesta. Uusista mieleen jäivät erityisesti insrumentaalinen Irma Vep Quickstep ja Waiting for the Roses. Odotettuna lopetuksena kuultiin surullinen mutta kaunis The Captain and the Widow (jonka musiikkivideon voitte katsoa täältä).

Noora Palotien performanssi oli myös upeaa katsottavaa ja sopi musiikkiin oivallisesti. Erityisesti toisen puoliajan aloittanut La Beauté ja Le Grand Feu olivat tyylikkäitä. Tai oikeastaan, kaikki oli tyylikästä, upeaa. Kehun nyt paljon, mutta en syyttä.

Kiitos Café de Abejas, kiitos Savoy. Toivon, että tällaisia iltamia järjestetään tulevaisuudessa vielä monta. Minä tulen paikalle.

Lavalta: The 7 Fingersin Traces (Cirko)

Tämä oli vielä aika matala hyppy. Kuva: Larry Rosenberg

Kun ensimmäisiä kertoja näin ilmoituksen, että The 7 Fingers tulee esintymään Kansallisteatteriin Cirko-festivaalin yhteydessä, hankin liput lähes heti. Ei, en tiennyt kanadalaisesta ryhmästä mitään, mutta Traces-ohjelman kuvaus kuulosti niin kiinnostavalta että olihan se nähtävä. Lupauksena oli toimittaa sirkusta ja katulajeja, kamppailua, omistautumista.

Kaikki tämä toimitettiin, ehkä jopa enemmän. Lavalla nähtiin skeittausta, koripalloa, akrobatiaa, komiikkaa, jännitystä. Kuusi esiintyjää (Lucas Boutin, Hou Kai, LJ Marles, Fletcher Sanchez, Renaldo Williams ja ryhmän ainut nainen Naomi Zimmermann-Pichon) laittoivat itsensä likoon.

Temput tuntuvat muuttuvan koko ajan käsittämättömämmiksi. Lavalla nähdään sekä hienosti koreografioituja ryhmänumeroja että sooloja. Kun Lucas Boutin kiipeää ensimmäistä kertaa lavalla olevaan tolppaan kepeän vaivattomasti suuni loksahtaa auki. Kuinka kukaan pystyy tuohon?

Kuva: Michael Meseke

Ihmetellä sai vielä monta kertaa. Muun muassa sitä, kuinka voi kyetä roikkumaan kattoon kiinnitetyistä nauhoista vain yhden jalan varassa, hyppäämään käsittämättömän korkealle, tekemään hallitun spagaatin rullaluistimilla ja olemalla vain käsittämättömän upea liikkeissään. Huomaan etenkin tanssillisilla osuuksissa, herkkis kun olen, silmieni hieman kostuvan. Kuinka joku yksinkertaisesti voi liikkua noin hienosti?

Yksi suosikkinumeroistani on ehdottomasti Naomi Zimmermann-Pichonin soolonumero nojatuolin ja kirjan kanssa. Hyvää kirjaa voi tosiaan lukea missä tahansa asennossa riippumatta siitä, mihin suuntaan tuoli keikahtaa. Ei varmaan ihmetytä, että juuri tämä numero lämmitti lukijan sydäntä. Muita suosikkejani olivat varmaankin mainio "tolppanumero" sekä lopun käsittämättömyydessään jo naurattava rengashyppely. Huhhuh.

Kirjaa voi lukea myös pää alaspäin. Kuva: ODC

Ainut mikä jäi askarruttamaan oli se, minne oli jäänyt ryhmän seitsemäs esiintyjä (Mathieu Cloutier)? Ilmoitusta en poisjäännistä mistään löytänyt. Esitys oli joka tapauksessa loistelias.

Esityksen päätyttyä totesimme toisen aplodiaallon aikana, että eiköhän nousta seisomaan. Nousimme. Koska oli se niin hyvä. Jos ette usko, katsokaa youtubesta tämä pätkä.

Ensi vuoden Cirko-festivaalien koittaessa suunnittelen tyhjentäväni kalenterin ja katsovani monta, monta esitystä.

Lavalta: Tarzan (HKT)

Tavallisessa valaistuksessa Katariina Kirjavaisen lavastus näyttää isolta leikkikentältä.

Täytynee nyt aluksi myöntää, että Helsingin kaupunginteatterin Tarzan ei ollut listallani kun mietin että mitä sitä keväällä menisi katsomaan. Disneyn elokuva ei kuulu suosikkeihini ja kun menoa muutenkin tuntui riittävän, niin ajattelin jättää väliin. Teatterilta tupsahtanut kutsu bloggaajailtaan pyöräytti kuitenkin pään, sillä hupsuahan se olisi jättää kulissikierros kokematta ja Tarzan tapaamatta.

Niinpä myöhästeleviä junia uhmaten kipitimme kaupunginteatterille. Alkuillan saimme viettää yleisötyöntekijä Mirja Neuvosen kanssa, joka kuljetti meitä läpi teatterin sokkeloiden ja esitteli tiloja. Suurella näyttämöllä tapasimme myös ohjaaja Kari Rentolan ja sinä iltana Tarzania näytelleen Saska Pulkkisen.

Rentola ja Pulkkinen kertovat musikaalin teosta. Siippa otti tämän kuvan.

Minua ilahdutti kuulla, miten Disney-musikaaleja ei odotuksieni vastaisesti tehdäkään kaupunginteatterilla valmiin sapluunan mukaan vaan design on omaa jälkeä. Kiinnostavaa oli myös se, että ohjaaja ei ollut nähnyt Tarzanista muita versioita, joten visio olisi omanlaisensa. Saska Pulkkinen puolestaan kertoi Tarzanin roolin harjoittelusta ja esitteli jaloissa olevia tarzantossujaan eli paljasjalkakenkiä. Hauskinta musikaalin tekemisessä oli kuulemma ollut se, kun lavasteet viimein saapuivat ja niillä pääsi kiipeilemään. Eikä ihme, sillä hauskoja lavasteita käytettiin hauskasti ja monipuolisesti jos jonkinlaiseen kiipeilyyn.

Kierros päätettiin ylälämpiöissä pienten herkkujen ääreen. Käsiohjelmaa plärätessä aika kului nopeasti ja pian päästiin jo salin puolelle. Alkamista odotellessa katseltiin kankaalle heijastettua Afrikan karttaa. Huomasin myös ilokseni, että vieressä istui aikamoinen liuta lapsia, sillä musikaali tuntui olevan vaihteeksi selkeämmin nuoremmalle yleisölle suunnattu.

***

 Kuva: Mirka Kleemola/Imagenary Oy

Löyhästi Edgar Rice Burroughsin Tarzan-teoksiin pohjautuva musikaali kertoo, luonnollisesti, Tarzanista, apinoiden kuninkaasta. Haaksirikon seurauksena perhe päätyy viidakkoon, mutta villi luonto ei ole helposti kesytettävissä. Orvoksi jäävä poika päätyy gorillaheimon kasvatettavaksi ja kasvaa vähitellen nuoreksi mieheksi, joka tietää olevansa erilainen kuin kädellinen perheensä. Tilanne muuttuu yllättäen, kun brittiläinen retkikunta saapuu viidakkoon tutkimaan gorilloja. Retkikuntaan kuuluva Jane Porter kohtaa Tarzanin, ihmeellisen apinamiehen, joka alkaa vähitellen oppia asioita omasta itsestään. Animaatiosta poiketen alunperin Phil Collinsin esittämät kappaleet on muutettu hahmojen ja ensemblen laulettaviksi. Kappaleita on myös lisätty ja täten saatu tarinaa vähän "lihotettua".

Saska Pulkkinen oli mielestäni oivallinen Tarzan. Sympaattinen, elämäniloinen ja sopivalla tavalla viaton Tarzan näkee, kokee ja saa yleisön kokemaan kanssaan. Vastaparina toimii mainiosti Elina Aallon Jane, topakka ja ilahduttava naishahmo. Unohtaa ei tule myöskään mainiota Terk-gorillaa, Tarzanin parasta ystävää, joka musikaaliversiossa on miespuolinen animaatiosta poiketen. Sukupuolenvaihdoksen kyllä ymmärtää roolin vaatimusten kautta ja joka tapauksessa Matti Leino tekee mainiota työtä suulaana gorillanuorena.

Eero Saarinen on mainio brittiherrasmies esittäessään Janen isää ja onnistui olemaan hauska, mutta silti sopivan hillitty. Professori oli nimittäin niitä hahmoja, jotka voitaisiin helposti tehdä turhan överiksi. Kari Mattila oli iljettävän liukas ja omahyväinen Clayton ja Unto Nuora toimi hänelle mainiona kumppanina ollen sopivan höveli, mutta silti fiksu apuri. Ja tietysti viidakossa ovat gorillat, upea ja akrobaattinen heimollinen johtajansa Kerchakin (kumeaääninen Mikko Vihma) kaitsennassa.

Katariina Kirjavaisen lavastus on visuaalisuudessaan mainio, samoin Elina Kolehmaisen puvustus. Löysimme jonkinlaisia yhtymäkohtia West Endillä nähtyyn Lion Kingiin, mutta savanni on tässä toki vaihtunut viidakoksi. Kurkkasin myös kuvia Broadway-versiosta ja täytyy myöntää, että Kirjavaisen visio on ehdottomasti enemmän omaan makuuni. Lava on hyödynnetty kokonaisuudessaan mainiosti ja pyörivät elementit ovat jälleen kerran reippaassa käytössä. Viidakon lisäksi lava muuntuu myös mereksi ja yksi ensimmäisistä kohtauksista, pieni väläys veden alla, jäi mieleen erittäin vaikuttavana.

Kuva: Mirka Kleemola/Imagenary Oy

Lienee kohtuullisen perusteltua sanoa, että Disneyn Tarzan oli studiolle jonkinlainen välityö ja täten ei myöskään niitä suurimpia animaatiohittejä. Tämä on harmillista myös musikaalille, sillä laiskahkoa kirjoittamista ei ole paikattu lavaversiota varten. Hyvät näyttelijät ja mainio lavastus eivät pysty täysin nostamaan laihahkoa tarinaa. Ja se on harmi, sillä yritys on kyllä kova. Vaikka toki tässä on nähtävissä se, että vanhempana katsojana tarinalta odottaa vähän enemmän, sillä lapsikatsojiin meininki vaikutti uppoavan oikein mainiosti.

Erityismaininta napsahtaa tällä kertaa Tarzanin äitiä Kalaa esittäneelle Sanna Majurille. Gorillamainen liikehdintä oli omaksuttu viimeisen päälle ja sen katselusta ei tuntunut saavan tarpeekseen. Myös koko gorillaheimoa olisi katsonut mielellään enemmänkin, sillä sen verran taidokasta porukan liikekieli oli. Myös Rentola mainitsi gorillayhteisön suosikikseen musikaalissa, en ihmettele lainkaan. Mies hehkutti kovasti myös Janen retkillään näkemiä kukkia, jotka oli kyllä tosiaan toteutettu nerokkaasti.

Tarzan tarjosi minulle kahmaloittain näyttävää visuaalisuutta ja upeita näyttelijäsuorituksia, joten niiden osalta suosittelen esitystä lämpimästi. Katselukokemusta nostanee, jos seurakseen saa jonkun kohderyhmään kuuluvan. Vieressäni istuvat lapset nimittäin katselivat erityisesti toisella puoliajalla melkein irti penkistä ja jännittivät esityksen tapahtumia tosissaan.

Kiitokset vielä Kaupunginteatterille kutsusta esitykseen.

Lavalta: Keskusteluja (Cirko)

Kuva: Petri Virtanen VTM/KKA

Viime keväänä kävimme Kansallisteatterissa katsomassa WHS:n produktion Lähtö. Lähtö oli unenomainen, visuaalisesti kaunis ja samalla vähän pelottava mutta pohjattoman hieno. Niinpä kun huomasimme Cirkossa esitettävän WHS:n vuonna 2006 kantaesitettyä Keskusteluja, piti liput hankkia samoin tein.

Keskusteluja on Kalle Nion ja Ville Walon, taikurin ja jonglöörin, yhteisesitys. Mitään perinteistä sirkusta ei kuitenkaan kannata odottaa. Kommunikaatiota käsitellään teoksessa jonglöörauksen ja illuusioiden keinoin yhdistelemällä temppuihin vanhaa 1920-luvulla tehtyä mykkäelokuvaa ja pahvilavasteita.

Kalle Nio harhailee lavalla kuin juuri heränneenä ja yrittää saada yhteyttä mykkäelokuvan naiseen. Taikatemppuja ei lavalla varsinaisesti nähdä, mutta Nion liikekieli yhdistyy lähes saumattomasti erilaisiin videointeihin. Yksi hienoimmista ja samalla pelottavimmista hetkistä oli, kun video heijastettiin Nion kasvoille ja päällisin puolin tavallisesta hetkestä, lavalla istuvasta miehestä, tulikin yhtäkkiä hämmentävä ja hieman kammottava.

Ville Walo puolestaan viihdyttää yleisöä häikäisevän taitavalla jonglöörauksella. Käsittelyyn joutuvat niin vanha lankapuhelin kuin lehtiö ja kynäkin. Walon taiturointi näyttää kovin vaivattomalta, vaikka voi vain arvata sitä keskittymisen ja harjoittelun määrää, jota suorituksiin on vaadittu.

Kummankin miehen esitysosuuksista on paikoin löydettävissä vähäeleistä huumoria, mutta hauska esitys ei varsinaisesti ole. Tunnelma on jopa hieman painostava, vaikka ei kuitenkaan ahdistava. Kohtauksesta siirrytään toiseen, pahvimaisema muuttuu jälleen, videokuva yhdistyy todellisuuteen. Lopulta koko katsomo resonoi, pelkään salin sortuvan ja vastaajaviestit seuraavat toisiaan. Viimeisenä, hiljaisuus.

Mies mietti myös teoksen etiikkaa. Esitys on rakennettu naisen jättämien epätoivoisten vastaajaviestien ympärille. Tarina ei kerro, milloin viestit on saatu tai seurasiko niistä mitään, otettiinko naiseen yhteyttä, tavoittiko hän koskaan sitä jolle yritti todella soittaa. Ei tarvitsekaan. Toisaalta viestit tuntuvat todella yksityisiltä ja niiden kuuntelu saa olon hieman hämmentyneeksi.

Kokonaisuudessaan Keskusteluja oli mielenkiintoinen ja ajatuksiaherättävä, vaikuttavuudessaan hiljainen ja hieman ahdistava. Kommunikaatio on vaikeaa ja sen kanssa saa ihminen tehdä töitä päivästä toiseen.

Keskusteluja ei ole valitettavasti enää ohjelmistossa, mutta kannattaa pitää silmät auki WHS:n tulevien esitysten varalta. Lisäksi kannattaa katsoa esityksestä tehty lyhyt video, jossa näkyy useampikin mainituista kohtauksista täällä.

Lavalta: Cabaret Jamon (Cirko)

 Kuva: Cirko

Kävin lokakuussa Cirkossa katsomassa kaksoisesityksen. Sana nykysirkus avautui minulle uudella tavalla ja innostutti niin paljon, että totesin Cirkon pikkujouluesityksen Cabaret Jamonin (nähtävissä vielä perjantaina ja lauantaina 20.-21.12.!) olevan jotain sellaista jonka haluan nähdä. Innostusta vain lisäsi se, että esityksen jalkineet ovat ihailemani Minna Parikan käsialaa. Niinpä suuntasimme sateisena keskiviikkona kohti Kalasatamaa ja Cirkon tiloja.

Jo aulassa pääsi virittymään hyvin esityksen tunnelmaan. Lipun hintaan kuului ennen esitystä tarjoiltu sherry ja iberico-kinkku (tai vaihtoehtoisesti alkoholiton juoma ja juusto). Tunnelma oli hämyisä, sopivan juhlava ja odottava. Keskellä lavaa on suuri pata, jossa istuu nainen. Pataan heitetään vihanneksia ja suolaa.

Vihdoin esitys alkaa. Osa yleisöstä istuu katsomossa, aiemmin paikalle ehtineet lavan toisella puolella olevassa "ravintolassa". Alkaa räväkkä latinotyylinen keittiösompailu, ote NoFit Staten Noodles-esityksestä Cristina Geninazzin ja Zenaida Alcaden esittämänä. Yleisöä naurattaa.

Cabaret Jamon koostuu lyhyistä sirkusnumeroista. Geninazzin ja Alcaden lisäksi lavalla nähdään pohjoismaista taituruutta Klara Mossbergin ja Lisa Angbergin esityksissä ja ainoana miehenä fyysiseen teatteriin erikoistunut Thomas Monckton. Numerot ovat tasaisesti joko akrobaattisuudessaan päätähuimaavia, suunnattoman hauskoja tai samaan aikaan molempia. Naiset taiteilevat nuoralla, trapetsilla ja köysillä sekä käyttävät renkaita ja esittävät uskomatonta kehonhallintaa osoittavia käsilläseisontaesityksiä. Monckton huolehtii pääosin komediallisista osuuksista - kuka uskoisi, että leipiä paahtimen ohi viskova mies voi naurattaa niin paljon - mutta ei jää kuitenkaan kehonhallinnassa kanssaesiintyjilleen toiseksi.

Kuva: Cirko

Omia suosikkejani olivat Mossbergin ja Angbergin duonumerot, joissa sekä käveltiin nuoralla että seisottiin käsillä mitä ihmeellisimmissä asennoissa, ja Geninazzin ilma-akrobatiaesitys, jossa punainen iltapuku muuttuu yllättäen köysiksi. Voiton vie kuitenkin hurmaava Monckton, jonka sympaattinen tyyli, huikea kehonhallinta ja komediantaju saivat minut sekä puhkeamaan nauruun että tuntemaan suurta ihailua. The Pianist-esityksestä peräisin olleet pätkät olivat timanttisia.

Kiitokset ansaitsevat myös esityksen muusikot Antonio Alemanno ja Juuso Hannukainen. Sen lisäksi, että musiikki oli hyvin soitettua ja täsmällisesti ajoitettua, osallistuivat muusikot eleillään ja ilmeillään esityksen tunnelman luomiseen. Hienoa.

Väliaikoineen noin kaksi tuntia kestänyt esitys oli riemukas, sopivan överi ja piristävä kokonaisuus. Sirkusnumerot olivat taidokkaita ja hauskoja. Ilahduin myös sitä, että esiintyjät näyttivät niin sanotusti tavallisilta ihmisiltä, siis eivät olleet narunlaihoja rimpuloita. Näin esityksessä oli ainakin itselleni enemmän tarttumapintaa (vaikka en kyllä suostuisi kieppumaan köysissä niin korkealla, kiitos vain). Kiitos Cirko tästä piristyksestä jouluhässäköiden keskellä! Palaan varmasti keväällä taas Kalasatamaan uusien esitysten pariin!

Lavalta: Wolfpack (Stoa)

Kuva: Hanna Käyhkö/Kinetic Orchestra

Stoassa oli mahdollisuus nähdä tänä viikonloppuna tanssiryhmä Kinetic Orchestran uusi työ Wolfpack. Lavalla nähdään neljä tanssijaa (kuvassa vasemmalta Anni Koskinen, Jarkko Mandelin, Jyrki Kasper ja Elina Saavalainen) sekä varsin susimainen ja massiivisen kokoinen alaskanmalamuutti Ansa. Esityksessä yhdistellään erilaisia tanssityylejä ja pariakrobatiaa, lisäksi koiran läsnäolo tuo oman lisäpiirteensä teokseen.

Tunnelma on tiivis, eläimellinen. Lavan lattia on musta ja sitä reunustavat metallipalkit, osassa on valoja. Inhimillisyys on kadonnut jonnekin tanssin taakse. Lavalla nähdään upeaa liikehdintää yhdessä ja erikseen. Huomaan yrittäväni tulkita lauman toimintaa. Tässä ehkä metsästetään, seuraavaksi taistellaan, lopulta ollaan taas yhteisymmärryksessä, laumana. Voimasuhteiden tarkastelu on kiinnostavaa, se miten vahvempi voi täysin yllättäen käydä töytäisemässä alemman takaisin ruotuun.

Nykytanssi on kiinnostavuudestaan huolimatta minulle vielä jokseenkin vieras taidemuoto. Eniten siinä ehkä jopa jännittää se, että osaanko minä nyt tulkita tätä oikein. Käsiohjelmassa kerrotaan, kuinka teoksessa käsitellään henkilökohtaisten rajojen hämärtymistä sekä lauman sääntöjen epähumaanisuutta. Tämä tuntuu järkeenkäyvältä, jotain samaa olisin sanonut itsekin, en tosin varmaan yhtä hienosti. Lauman liikekieli ja toiminta joka tapauksessa nousee hienosti esiin. Ja tulipa mieleen sekin, että ehkä se ei ole edes niin vakavaakaan jos nyt ei käytä koko katseluaikaansa siihen, että yrittää kovasti tulkita. Aina voi vain nauttia näkemästään. 

Kuva: Aino Huovio-Airaksinen

Kehonhallinta on nimittäin upeaa, sitä katsoo ilokseen. Kaikki näyttää kevyeltä ja ilmavalta, vaikka huomaakin tanssijoiden kasvoilla virtaavan hien. Huomaan myös miettiväni, että yksi väärä tukiasento, hallitsematon ilmalento, siinä voisi käydä huonosti. Hallitut kaatumiset ja tipahdukset hätkähdyttävät. Erityisesti huomaan ihailevani sitä, kuinka neljä tanssijaa kykenevät toimimaan niin yhtenäisesti, koordinoidusti

On vaikea sanoa kuinka paljon koiran osallistuminen on suunniteltua niissä kohdissa, jolloin se ei ole vapaana lavalla. Niin tai näin, samaan aikaan lempeän ja hurjan Ansan tassuttelut ja ulvonnat sopivat esityksen luonteeseen hyvin. Koiran läsnäolo vahvistaa esityksen tunnelmaa, alkukantaista ulvontaa ei musiikilla voi matkia. Toisaalta Ansa tuo esitykseen myös huumoria ja keveyttä käydessään tervehtimässä eturivissä istujoita ja leikkiessään pallollaan.

Kinetic Orchestran Wolfpack oli kaunis ja voimakas tanssiteos, jota sai katsoa lumoutuneena ja ilahtuneena. Se myös tarjosi mainion kokemuksen tanssiteoksista ja vahvistaa sitä, että pitäisi muistaa tarkastella myös muita kulttuurimuotoja kuin teatteria. Kiitos.

Kiitokset kutsusta esitykseen Jarkko Mandelinille.

Lavalta: Pinta & Will Have Sex For Love (Cirko)

Sirkus. Sanasta tulee mieleen titididididititidiidii, hiekka, meteli ja klovnit, teltta. Uusi sirkus sen sijaan on jotain aivan muuta. Uuden sirkuksen keskus Cirkossa järjestettiin torstaina 31.10. kaksoisesitysilta, jossa pääsi näkemään ja kokemaan sekä Salla Hakanpään Pinnan että Zero Gravity Companyn Will Have Sex For Loven.

Kuva: Tom Hakala

Ilta alkoi Solmu-salissa, ensimmäisenä Pinta. Katosta roikkuu paksu köysi, lattialla on valkoisia ympyröitä. Lavalle saapuu nainen, Hakanpää, ja alkaa temppuilla köyden kanssa ensin kuin leikitellen, lopulta alkuvoimaisesti. Esityksen toisessa osassa lavalle ilmestyy taianomaisesti vettä, jonka heijastuksia sekä muodostuvia varjoja käytetään upeasti hyväksi visuaalisen ilmeen luomisessa. Lisäksi käytetään videota ja strobovaloa. 

Pinta on leikillinen, vakava, voimakas ja kaunis. Hakanpään hallittu voima näkyy. Vesi lentää kaarissa ja lopulta sataa. Tunnelma on vahva. Esityksen jälkeen lavalle astelee aplodien saattelemana onnellisen näköinen nainen. Syystäkin, Pinta oli suunnattoman kaunis pelkistetyssä komeudessaan.

Kuva: Janne Pietiläinen

Maneesi-salissa nähty illan toinen puolikas, Will Have Sex For Love, toi lavalle myös tutumpia sirkuselementtejä kuten trapetsin ja hevosia ollen silti jotain aivan muuta. Netta Lepistö ja Maarit Utriainen leikittelevät, keimailevat, tappelevat, kisailevat ja näyttävät miten upealta kehonhallinta ja yhteispeli voivat näyttää. Lavalla nähdään rakennustelineitä, muovia, yllätyksellisiä laatikoita ja kolikoilla toimiva hevonen, jonka selässä voidaan esittää jos jonkinlaisia akrobaattisia temppuja.

Will Have Sex For Love oli selvästi humoristisempi kuin Pinta, mutta ei silti mikään hattarankevyt esitys. Ihailin molemmissa esityksissä sitä, että kaikki tapahtuu kuin jossain toisessa todellisuudessa. Täällä, mutta ei silti aivan kuitenkaan, sillä jotain omaa taikaansa nykysirkuksessa tuntui olevan. Jotain synkkää, hieman pelottavaa ja silti äärimmäisen viehättävää ja kutsuvaa.

Tiesin kyllä Cirkon olemassaolosta ennen siellä käyntiä, mutta en jotenkin ollut silti sisäistänyt sen olemassaoloa. Nyt sisäistin ja aion laittaa myös sen tarkkailuun, sillä tällaista näkisi mielellään useamminkin. Taitoa, rakkautta tekemiseen, visuaalista herkkua.

Kaksoisesitysiltoja on vielä tänä viikonloppuna sekä lauantaina että sunnuntaina.

Lämmin kiitos Cirkolle kutsusta esitykseen.