Lavalta: Kesäyön uni (Ylioppilasteatteri)

Puckit juonimassa. Kuva: Veera Konsti

Voiko kesäyö olla muuta kuin levoton

Ylioppilasteatteri tarjoilee tänä kesänä teatteria lähes koko Mustikkamaan mitalta, kun Shakespearen Kesäyön uni levittyy lavalta läheisille kallioille ja rannoille. Keijukuningas Oberonin juonet saavat sekaisin niin miehet kuin naiset, kun rakastavaiset etsivät toisiaan, rakastuvat ensisilmäyksellä aivan satunnaisiin hahmoihin ja kamppailevat halujensa kanssa. Immersiivistä teatteria ja tanssia yhdistelevä esitys kutsuu myös katsojat astumaan sisään himolta löyhyävään metsään.

Mustikkamaalle keskiöön on nostettu neljän nuoren (Lysander, Hermia, Demetrius ja Helena) seikkailu öisessä metsässä. Oberonin ja Puckin aiheuttama neliödraama saa aikaan kiukkua, intohimoa ja epäluuloja. Toisaalla teatteriseurue harjoittelee upeaa esitystään suomalaisesta rakkaudesta, mutta tässäkään ryhmässä intressit eivät aivan kohtaa. Ehkä juoni ja sen orjallinen seuraaminen eivät ole kuitenkaan ne olennaisimmat asiat tässä tulkinnassa, jossa pohditaan rakkautta ja haluamista monelta kantilta.

Immersiivisyyden lisäys esitykseen teki siitä automaattisesti kiinnostavamman. Pelkkänä näyttämöllä esitettynä teoksena tämä ei olisi minua tällä kertaa houkuttanut, mutta esitykseen maailmaan heittäytyminen kiinnosti sitäkin enemmän. Osittain immersiossa oli onnistuttu oikein hyvin. Hahmojen mukana oli kiinnostavaa liikkua ja jonkin verran pystyi myös itse vaikuttamaan mitä katsoi. Laajalti Mustikkamaalle levittäytyvät kohtaukset aiheuttivat kuitenkin sen, että kynnys lähteä etsimään toista kohtausta oli turhan suuri ja pääosa ajasta tuli kuljettua varsin ison katsojamassan mukana.

Jotenkin onnistuin myös välttämään suoran kontaktin näyttelijöiden kanssa täysin, vaikka sitä ympärilläni tapahtuikin. Olisin mieluusti lähtenyt ajelulle Oberonin autolla ja ties mitä muita salaisuuksia esitys piti sisällään. Itse olisin siis suonut lisää suoraa kontaktia ja ehkä myös suuntamerkkejä siitä missä kaikkialla nähtävää oli. Nyt muutama etsintäretkeni tuli tehtyä vain satunnaisten kuulohavaintojen perusteella.

Näyttelijäkaarti ansaitsee joka tapauksessa kehut. Roolit on pidettävä yllä koko ajan, sillä koskaan ei voi tietää mistä pusikosta mahdollinen katsoja saattaa saapua. Erityisesti tuplamiehityksellä toiminut eksyneiden nuorten joukkio ihastutti verevällä heittäytymisellään ja Puck-kolmikko hoiti peikkohommansa oivallisesti. Näyttelijäseurueen riveissä puolestaan nähtiin mainioita tulkintoja tyypillisistä nuorista näyttelijäkliseistä.

Titaniat ja näyttelijäseurueen jäseniä. Kuva: Veera Konsti

Tuleville katsojille annan vinkiksi joka tapauksessa laittaa jalkaan hyvät kengät, sillä Mustikkamaan maasto on vaihtelevaa ja kävelymatkaa tulee varsin reippaasti. Itse asiassa osasyy siihen, että vietin toisen puoliajan katsomassa teatteriseurueen "avoimia harjoituksia", piili siinä että tämänhetkisessä kunnossani en tohtinut lähteä enää kallioille rämpimään.

Varsinaiselle näyttämölle sijoittuva loppukohtaus jätti minut hieman kylmäksi. Maria Säkön arviota lukiessani tajusin, että minulta ilmeisesti meni nyt tyylikkäästi ohi viittauksia Ylioppilasteatterin näyttämöteosten historiaan. Se vähän harmitti, tarttumapinta kun katosi ja samalla ote esitykseen.

Teemoiltaan ja ajankohtaisuudeltaan Ylioppilasteatterin versio oli kuitenkin kiinnostava. Rakkaus ja himo olivat kiinnostavia näkökulmia, esityksen levittäytyminen alueelle oli virkistävää ja näyttelijäseurueen historiaa luotaava näytelmäkimara olisi ollut kiinnostava nähdä kokonaan. Toivokaamme hyviä säitä esityspäiville, niin yleisö uskaltautuu katsomon suojista metsän siimekseen näkemään yhteisiä unia.

Unimaailmaan ehtii astua 19.8. asti, ohjelmassa myös muutama klo 22 alkava yönäytös.

Kiitokset Ylioppilasteatterille lipusta esitykseen.

Lavalta: Macbeth (Kansallisteatteri)

Kuva: Mitro Härkönen

Kaatuu ihminen, kaatuu maailma

Kevätkaudella Kansallisteatterissa ensi-iltansa saanut Macbeth on kirvoittanut toveripiirissäni niin moninaisia kommentteja, että olihan se lopulta mentävä myös itse katsomaan mistä on kyse. Janne Reinikaisen ohjauksessa ja hänen Eva Buchwaldin kanssa tekemässään sovituksessa tragedia on kokonaisvaltainen. Maailma ja hallitsijat tuhoutuvat ja ihmisen itsekkyys johtaa katkeraan itsetuhoon.

Minulle tämä on ensimmäinen näkemäni kokoversio Macbethistä, joten kiinnostavaa tämä oli siinäkin mielessä. Macbeth palaa voitokkaana sotaretkeltään ystävänsä Banquon kanssa ja he kuulevat noidilta ennustuksen, jossa luvataan Macbethin nousevan kuninkaaksi. Mies ajattelee, että odottaa kohtalon täyttyvän itsekseen, mutta vaimonsa Lady Macbethin painostuksesta Macbeth päätyy tekemään entistä hirveämpiä hirmutekoja, jotka syöksevät tämän hulluuteen ja lopulta tuovat tuhon tullessaan.

Nimiroolissa nähdään oikein mainio ja hulluuden rajoille uskottavasti vaipuva Antti Luusuaniemi. Taisteluparinaan tällä on Katariina Kaitueen lady Macbeth, vahvatahtoinen ja kunnianhimoinen, mutta sielultaan lopulta herkkä persoona. Seppo Pääkkönen on mainio jalat maassa -henkisenä Banquona ja Karin Paciuksen lordi Lennox jäi myös mieleen kiinnostavana hahmona. Näyttelijäensemble on muutenkin kokonaisuudessaan oikein mainio ja osaava.

Esityksen tähtiä minulle olivat kuitenkin Kati Lukan lavastus ja Tarja Simonen puvustus. Kliinisen lasisina ja metallisina kohoavat elementit huokuvat kylmyyttä ja luovat hyvän taustan hahmojen sisäiselle kuohunnalle. Simonen puvustus puolestaan on nykyaikaan kumartava muttei hupsutteleva ja sen värimaailma on kiinnostava. Erityisesti lady Macbethin rikinkeltaiset asut ja tehosteet nousevat komeasti esiin. Max Wikströmin valosuunnittelu korostaa hyvin visuaalisia elementtejä ja luo tunnelmaa.

Kuva: Mitro Härkönen

Timo Hietala on säveltänyt esitykseen kiinnostavan äänimaailman, joka viehättää tummuudellaan. Musiikista vastaa monitoimiosaaja Joakim "Jusu" Berghäll, joka kiltissään soittaa lavalla niin kitaraa, rumpuja, saksofonia kuin pianoakin. Kansallisteatterissa on näkynyt nyt ilahduttavan paljon esityksiä, jossa muusikot pääsevät lavalle osaksi esitystä ja tähänkin näytelmään se sopi oivallisesti.

Esityksen ensimmäsitä puoliaikaa tuntui joka tapauksessa vaivaavan jonkinlainen rytminen omituisuus, en päässyt tarinaan siis oikein mukaan ja huomasin lähinnä analysoivani nimenomaan visuaalisuutta. Toisella puoliajalla pääsin paremmin esityksen makuun. Macbeth ja ladynsa vaipuvat vähitellen syvemmälle hulluuteen ja näkevät verta kaikkialla, mutta lopettaa he eivät osaa. Tunnelma tihenee loppua kohden herkullisesti. Harmillisesti hyvin kehittynyt jännite katkaistaan Antti Nylénin näytelmään kirjoittamalla kaksitoista- tai kuusitoistasäkeisellä puheella, joka pakottaa katsojan ajattelemaan maailman tuhoa ja ihmisen heikkoutta sen edessä. Asia sinänsä on ihan paikkansapitävä ja näytelmään sopiva, mutta tuntui että me katsojat olimme siellä jo ja tässä haluttiin vain varmistaa, että ymmärsiväthän kaikki, mistä on kyse. Harmillista.

Kokonaisuutena Macbeth on erikoinen kokemus. Visuaalisesti se on upea ja näyttelijät ovat hyviä. Musiikki sopii tunnelmaan. Ensimmäistä puoliaikaa vaivaava hitaus kuitenkin uuvutti ja teemojen selittäminen tuntui hupsulta. Vanhahtava kieli myös tuntui välillä kiistelevän modernin näyttämökuvan kanssa, en tiennyt miten olisin suhtautunut. Olen kuitenkin tyytyväinen, että kävin esityksen katsomassa, nyt on tämäkin kuningasnäytelmä jonkinlaisena versiona nähty ja ihmetelty.

Lavalta: Rikhard III (Kansallisteatteri)

Kuva: Tuomo Manninen

Kansallisteatterin Rikhard III ei tiedä, onko lintu vai kala

Jussi Nikkilän Kansallisteatterin debyyttiohjausta Rikhard III on kehuttu paljon, sitä todistavat useat positiiviset lehdissä julkaistut arviot. Minulla ei ole näytelmään läheistä suhdetta, tarinan tiesin sentään suurin piirtein, mutta mitään versiota en ollut aiemmin nähnyt. Lähdin siis puhtaalta pöydältä katsomaan kerrontaa vallanhimosta, kostosta ja kirouksista ja, myönnettäköön, näkemään Kristo Salmista nurjana kuningaspyrkyrinä.

Rikhardista ei koskaan pitänyt tulla kuningasta. Gloucesterin herttuan arvo ei hänelle riitä ja Rikhard päättää nousta kruunupääksi hinnalla minnä hyvänsä. Liian kallis ei ole veljen tai ystävän henki tai läheisten luottamus. Lipeväkielinen kieroilu johdattaa tyrannimaisen miehen valtaistuimelle, mutta samettipielus ja raskas panta otsalla eivät tuo onnea, kun alamaiset pelkäävät ja liittolaiset kaikkoavat. Himoitusta valtakaudesta tulee lyhyt ja verinen.

Esityksen päättyessä olo on vähintäänkin hämmentynyt. Rikhard III:n pitäisi olla tragedia, onhan siinä vallankaappaus, veljesmurhaa, kostonhimoisuutta ja lopulta kaiken menettävä lyöty mies. Nimen ohessakin lukee tragedia viidessä näytöksessä. Kansallisteatterin versiossa tästä kaikesta on kuitenkin tehty paikoin pesunkestävää sketsiviihdettä. Clarencen murhaajat kähisevät, hihittävät ja ryyppäävät ja Rikhardin mielipuolisuus tuntuu huvittavalta, kuin hän haluaisi kalifiksi kalifin paikalle.

Toisaalta paikoin esitys ottaa itsensä hyvin vakavasti. Etenkin loppukohtaus on vaikuttava, haamut huutavat sumusta, Rikhard III joutuu kaivamaan kerrosten alta murtuneen miehen joka ei valtakuntaansa kauaa saanut pitää. Hämäryyteen hiipuvat haaveet ovat mennyttä vain. Näyttelijät ovat myös hirvittävän taitavia. Salmisen ohella Milka Ahlroth, Heikki Pitkänen, Antti Pääkkönen ja Juha Varis tekevät tarkkaa työtä ja ei ole epäilystäkään, etteivätkö valinnat olisi harkittuja, en vain ymmärrä niitä.

Keskustelemme esityksen jälkeen ja päädymme tulokseen, että näytelmä on ollut joko täysin kammottava tai pirullisen hyvä. En ole vieläkään aivan varma mihin päädyn. Näyttelijät ovat ajoittaisesta karikatyyrimäisyydestään huolimatta oivallisia, Pietu Pietiäisen valaistus on huikea, Mila Laineen elävä musiikki soi kuin Rikhardin päänsisäisenä orkesterina tunnetiloihin reagoiden. Vastapainona on sitten jonkinlainen kesäteatterimaisuus, ystävääni lainaten en oikein tiedä onko tavoitteena niin sanottu aito shakespearelaisuus jossa yleisö nousee reagoimaan ja saa möyhytä esityksen päälle, ottaa osaa.

Ehkä tämä vielä jossain vaiheessa loksahtaa päässäni oikealle paikalleen ja saan selkoa tästä tunteiden sekamelskasta. Ajoittain toivon, että eilinen esitys olisi ollut omituinen aprillipila, mutta jotain niin kiehtovaa tässä Nikkilän ja työryhmän tulkinnassa oli etten osaa päästää siitä irti.

Lavalta: FR33MHZ: Shakespeare400 (European theatre collective)

Ikiaikaista rakkaudenpaloa kaupungin kulmauksissa

Kulttuurikeskus Caisan salissa on hämärää. Lavalla on neljä valkokangasta ja mikrofoni, siihen ei tosin kukaan puhu missään vaiheessa. Kankaille heijastetaan videokuvaa ja sitä myöten European theatre collectiven FR33MHZ-esityssarjan osa Shakespeare400 alkaa. Auditiivisessa ja visuaalisessa esityksessä on yhdistelty sekä näyttelijöiden että niin sanotusti tavallisten ihmisten lukemia Shakespearen sonetteja David Kozman kuvaamiin muuntuviin videokuviin Helsingistä. Taustalla junnaa Romulus Chiciucin matalataajuinen ambient-musiikki.

Noin tunnin kestävä esitys on pienieleisyydestään huolimatta haastava katsottava. Mieli tempoo milloin mihinkin suuntaan ja ihmettelee videoiden merkityksiä, yrittää löytää punaista lankaa ja yhdistelee asioita hektisesti. Sisällä velloo tarve ymmärtää ja saada kokonaisuus haltuun.

Irti päästäessä olo helpottaa. Kaikella ei ole välttämättä merkitystä tai jos on, se lienee vapaasti löydettävissä. Voin ihan hyvin keskittyä hetkeksi tuijottamaan aaltoilevaa videokuvaa satama-alueesta, metrolaiturista tai kaupunkimaisemasta ja tunnistamaan tuttuja paikkoja.

Sonetit löytyvät sieltä kaiken keskeltä suomeksi ja englanniksi luettuina irtonaisina mutteivät irrallisina pätkinä. Kyse on rakkaudesta, siitä miten se välillä pettää monin eri tavoin ja toisinaan taas jättää sanattomaksi. Vaikka sonetit ovat vanhoja, on niiden sanoma läsnä tässäkin päivässä. Osa tekstistä tosin soljuu ohi korvien, muuntuu osaksi äänimaisemaa ja jää kytemään jonnekin taustalle.

Esityksen jälkeen olo on pöllämystynyt mutta rentoutunut. Pinnalle jää tunne rakkaudesta ihmisiin, kaupunkiin, tähän paikkaan. Aina se rakkaus ei ole ruusuista tai kesäpäivän kaltaista, vaan toisinaan riipivää ja rumaa, mutta rakkautta se on kuitenkin. Ja rakkauspuhetta tähän maailmaan mahtuu aina vähän enemmän.

Lavalta: Tapaus Hamlet (Teatteri Harakka)

 Hamletia ahdistaa. Kuva: Sakari Hokkanen

Shakespearen Hamlet on eittämättä klassikko. Jollain tasolla pidän näytelmästä hirveästi, mutta toisaalta sen pituus ja masentavuus on alkanut puuduttaa. Teatteri Harakan Tapaus Hamlet pudistaa yli 400-vuotiaasta tekstistä pölyt ja kaiken lisäksi lysti on lyhennetty puoleentoista tuntiin, jonka pystyy kepeästi istumaan ilman väliaikaa myös Harakan Taiteilijatalon vanhan luentosalin penkissä.

Tarina on vanha tuttu. Tanskan prinssi Hamlet palaa kotiin myöhästyen juuri isänsä hautajaisista ja saapukin äitinsä ja setänsä häihin. Isän haamu vaatii kostoa katalalle veljelleen ja Hamlet alkaa vähitellen flipata kaikesta siitä ahdistuksesta ja juonittelusta joka hovissa velloo. Tyttöystävä Ofelia jää unohduksiin, Horatio-ystävästä ei ole apua ja tragediasta kun on kyse niin melkein kaikkihan siinä sitten lopuksi kuolevat.

Teatteri Harakan versiossa Hamletia näyttelee riemastuttavan anttituiskumainen ja karismassaan vaikuttava Mikko Virtanen. Virtanen tuo lavalle angstisen ja hämmentyneen Hamletin. Surkuhupaisa terapiakäynti, elämän ja kuoleman suuret kysymykset ja avuttomuus uudessa tilanteessa tuovat Hamletin samaistuttavasti tähän hetkeen. Tukena lavalla on mainio Outi Herrainsilta, joka näyttelee säpäkästi Ofelian roolin ja liikuttelee nokkelasti myös muita paperinukkeina lavalla nähtäviä hahmoja. Ohjaaja Sakari Hokkanen hoitaa tekniikan ohella myös Horation roolin yrittäen tukea Hamletia, ollaanhan me täällä, mutta eihän prinssi siitä paljoa piittaa.

Synkkä luentosali on lavastettu oivasti, seinät on paperoitu työryhmältä ylijääneillä ideoilla ja joka puolella irvistelevät Hamletin kasvot. Esityksessä yhdistetään hyvin näyttelemistä, nukketeatteria ja videota, mikään ei tunnu turhalta kikkailulta. Parasta on kuitenkin ehkä se, että ensimmäistä kertaa minulle jää Hamletista hyvä mieli. Jotenkin työryhmä on kaivanut esiin jotain omaa, joka jättää hymyn huulille. Että voihan se näinkin mennä, hyvänen aika.

Esityksen jälkeen kiertelemme vielä Harakan kallioilla ja puhumme esityksestä, kehumme ja kehumme. Tapaus Hamlet oli hulvaton ja röyhkeä, mutta silti tarkkanäköinen ja hillitty, juuri sopiva balanssi kaikessa. Suosittelen lämpimästi reissua Harakkaan, muistakaa vain nostaa viitta laiturilla ylös jotta yhteysvene osaa noutaa teidät mukaansa kohti Taiteilijatalon pienois-Tanskaa ja sen kuohuja.

Kuva: Sakari Hokkanen

Teatteri Harakan Tapaus Hamlet on niitä esityksiä, joka olisi jäänyt näkemättä ilman kanssabloggaajien arvokkaita vinkkauksia. Talle onneksi tästä kirjoitti alkusyksyn vinkeissään ja kun esitys vielä tuli puheeksi viime viikolla niin pitihän se kalenteriin mahduttaa, kiitos siitä! Myös toinen kollega Katri ehti käydä tämän viikonloppuna tsekkaamassa.

Esityksiä on jäljellä vielä neljä ja niistä viimeinen on 4.9. Lisätietoa esityksestä ja sinne saapumisesta löytyy facebook-tapahtumasta.

Kiitokset Harakalle kutsuvieraslipusta esitykseen.

Lavalta: Kesäyön uni (Ryhmäteatteri)

Titania keijuineen. Kuva: Tanja Ahola

Kesäperinteet jatkuvat, matkamme vei jälleen kerran Hyvän omantunnon linnakkeeseen katsomaan Ryhmäteatterin kesävetoa. Tänä vuonna juhlistettiin Shakespearea, jonka kuolemasta on 400 vuotta, esittämällä näytelmänsä Kesäyön uni. Komediallisessa esityksessä ateenalaiset nuoret päätyvät yöllä keskelle maahisten ja keijujen maata, jossa unennäkö on todellisuutta tärkeämpää ja koskaan ei voi tietää kehen herätessään rakastuu.

Kesäyön unessa Lysander (Noora Dadu) ja Hermia (Anna-Riikka Rajanen) päättävät mennä salaa naimisiin ja sopivat tapaavansa yöllä metsässä. Perässä seuraa Helena (Pyry Äikää), joka on päättänyt johdattaa Hermian sovitun sulhasen Demetriuksen (Henri Tuominen) paikan päälle. Samaan aikaan metsässä näytelmää harjoittelee työläismiehistä koostuva sakki toivoen pääsevänsä sen myötä esiintymään Ateenan kuningas Theseuksen ja Hippolytan (Robin Svartström ja Minna Suuronen) häihin. Toisaalta samaisessa metsässä riitelevät keijujen kuningas ja kuningatar Oberon ja Titania ja kuolevaiset on helppo sotkea mukaan tähän peliin.

Näytelmä oli itselleni tuttu vain kursorisesti, joten esityksen katsominen meni jo yleissivistyksenä. Esityksessä käytetty Lauri Siparin suomennos sopii näyttelijöiden suuhun varsin hyvin ja rullaa mukavasti muutamaa hieman epäselvää kohtaa lukuunottamatta. Kaksi ja puoli tuntia kestävä näytelmä jaksaa viihdyttää ihan sellaisenaan ilman ylimääräisiä kommervenkkeja.

Omat väännökset esitykseen oli lisätty roolitusta sekoittelemalla. Sekaisin on miehet, naiset kirjoittaa Shakespeare ja näin ne ovat myös rooleissaan. Tästä ei kuitenkaan tehdä mitään numeroa ja hyvä niin, lavalla esitetään nimenomaan roolia eikä silloin sulupuolella ole niin väliä. Noora Dadu on oikein vakuuttava intohimoisena Lysanderina ja Pyry Äikää on kerrassaan viehättävä Helena. Sari Mällinen puolestaan on kaikkine kähinöineen oikein sympaattinen Puck.

Näytelmän harjoitukset alkakoot. Kuva: Tanja Ahola

Omia suosikeitani olivat silti työläismiehet Perä, Vankka, Kuono, Pölkky ja Nälkä eli Jarkko Pajunen, Mikko Penttilä, Aarni Kivinen, Juha Pulli ja Marko Tiusanen. Näytelmäkerholla oli asenne kohdallaan ja meininki katossa. Häissä esitetyn Mitä murheellisin komedia Pyramuksen ja Thisben kurjasta kohtalosta voisin myös katsoa uudelleen, siinä oli sitä menoa ja tunteen paloa ja sai sopivasti vetää överiksi.

Kokonaisuutena tämä Esa Leskisen ohjaus klassikosta oli varsin tasapainoinen esitys. Jalat eivät menneet alta, mutta viihdyin katsomossa oikein hyvin eikä tarvinnut pitkästyä. Näytelmä pelaa näyttelijöidensä taidon varaan sortumatta ylenpalttiseen visuaaliseen tykitykseen ja se ei ole tällaisessa puhepainotteisessa esityksessä lainkaan huono asia. Janne Siltavuoren lavasteet ja Ninja Pasasen puvut olivat kyllä hienoja, mutta eivät vaatineet heltiämätöntä huomiota itseensä. Lopputulemana makoisat unet, ei hassumpaa.

Lavalta: Tragedi (Teaterhögskolan)

Kuva: Sanni Siira / TeaK

Gråtande kom vi till världen sanotaan Kuningas Learissa, esityssalista sai puolestaan poistua hymyillen ja intoa puhkuen. Seitsemästä Shakespearen tragediakatkelmasta koostuva Teaterhögskolanin esitys Tragedi oli synkistä aiheistaan huolimatta raikas tuulahdus musiikkiteatteria ja esitteli vakuuttavaa näyttelijäntyötä Teatterikorkeakoulun ruotsinkielisen koulutusohjelman kolmannen vuosikurssin opiskelijoilta. Väldigt bra, sanon.

Kahdessa tunnissa ehditään tutustua niin Romeoon ja Juliaan, Richard III:een, Macbethiin vaimoineen, Othelloon, Edmundiin ja Edgariin, Hamletiin kuin kuningas Leariinkin. Yhdeksän näyttelijäntyön opiskelijaa (Wilhem Enckell, Minni Gråhn, Petra Heinänen, Alexander Holmlund, Salla Loper, Liisa Tremmel, Alexander Wendelin, Klara Wenner Tångring ja Ole Øvre) loikkivat roolista toiseen kukin saaden valokeilan vuorollaan. Lähes kaikki toiminta tapahtuu Mediakeskus LUMEn salista löytyvässä uima-altaan kaltaisessa kaukalossa ilman sen kummempia lavasteita ja ratkaisu toimii pitäen tunnelman ilmavana.

Vähän nolotti esityksen alkaessa kun tajusin, että Richard III:n, Othellon ja Macbethin juonet ovat itselle aivan hukassa, Romeon ja Julian, Kuningas Learin ja Hamletin sentään muistin. Nolotus ei kuitenkaan kestänyt kauan, tämähän on teatteria ja näytelmä kantakoon, yllättyypähän sitten. Tragedioiden ollessa kyseessä lopputulemia ei tosin ollut kuin yksi, verenvuodatusta ja kuolemaa siis. Ruotsivaihteen käynnistyksessä kesti hetken, pää yritti epätoivoisesti suomentaa kaiken samanaikaisesti, mutta pian helpotti kun malttoi jälleen antaa näyttelijöiden näytellä, kaikkea ei onneksi tarvitse ymmärtää sanatarkasti.

Kuva: Sanni Siira

Shakespearen tekstien ruotsinnokset kääntyvät komeasti laulettavaksi ja lausuttavaksi. Erityisesti katkelmien päähenkilöiden sooloissa sai melkein pidellä penkistä kiinni, komean kuuloista oli niin soitto kuin laulukin. Lotta Ahlbeckin johtamana seitsenpäinen orkesteri luo komean taustan kaikelle toiminnalle, tosin suosikkejani olivat silti (vaski)puhaltimien aloitukset kaikille katkelmille.

Kehuttava on myös puvustusta, joka on Anni Korkalon käsialaa. Kokovalkoiset, Shakespearen aikaisiin asusteihin päin kumartavat asut muuttuvat esityksen kuluessa sinikirjaviksi maalin roiskuessa milloin mistäkin suunnasta ja kenenkin toimesta. Sinisen värin käyttäminen oli siinäkin mielessä mukavaa, että esitys olisi ollut käsittämättömän makaaberi jos maali olisi ollut punaista. On tässä silti pyykkäämistä ja puunaamista esitysten välillä, kumarrus puhtaanapidolle siis myös.

Näemmä kehun nyt kaikkea, mutta se suotakoon, ilahduin tästä ilman sen kummempia odotuksia katsomastani esityksestä niin kovasti. Jacob Höglundin ohjaama näyttelijäntyö koreografioineen on laadukasta, mieleen jäivät erityisesti Klara Wenner Tångringin vastustamaton Hamlet ja Petra Heinäsen kylmä cerseilannistermainen Lady Macbeth, Wilhelm Enckellin Ofelia pääsi myös yllättämään herkkyydellään. Ensemble pelaa hienosti yhteen ja työskentelyä on ilo katsella, lavalta (tai kaukalosta) huokuu esiintymisen ilo. Kiitos, tack, lisää tällaista!

Tragedin ehtii kokea Mediakeskus LUMEn tiloissa vielä tämän viikon, jag rekommenderar, suosittelen lämpimästi. Esitys on myös ensimmäinen osa NY Musikteater -hanketta, odotan innolla jatkoa.

Kävin katsomassa esityksen saamallani Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun kausikortilla.

Lavalta: Hamlet (NT Live / Barbican Theatre)

Kuva: Barbican

Harvoin tulee pakattua eväitä mukaan kun teatteriin lähtee, mutta maanantaina tuli tehtyä tällainen temppu. NT Live -esitykset tuovat taas Lontoon meininkiä kotomaahan ja tällä kertaa vuorossa oli Shakespearen Hamlet. Kestoa tällä esityksellä lupailtiin olevan noin kolme ja puoli tuntia, joten eväsleivät tulivat ihan tarpeeseen.

Tarina oli tuttu ennestään ja se ei sinänsä tarjonnut mitään suurta ja yllätyksellistä. Hommahan menee niin, että Tanskan prinssi Hamletilla menee vähän kurjasti. Isän haamu kertoo, että kuningattaren kanssa naimisiin mennyt Claudius-setä oli vääryydellä ja viekkaudella kruunun itselleen anastanut ja tällainen peli ei tietenkään käy. Hamlet ryhtyykin punomaan juonia Claudiuksen pään menoksi, mutta samalla muut luulevat tämän menneen täysin päästään sekaisin ja onpa siinä sivussa kaikenlaisia väärinkäsityksiä ja sotkuja myös Ofelia-neidon kanssa. Kaiken lisäksi Tanskan valtion tilanne on hieman epävakaa, kun sotavarusteluja tehdään naapurimaissa.

Twitterissä monet näytelmää katsomassa olleet vaikuttivat hieman pettyneiltä. Esitystä kuvattiin muun muassa yllätyksettömäksi ja tavanomaiseksi. Toisaalta monet heistä elleivät jopa kaikki olivat nähneet Hamletin aikaisemmin muodossa tai toisessa. Minulle ja siipalle tämä puolestaan oli ensimmäinen kerta, jos Leijonakuningasta ei siis lasketa. Tällöin tuli varmasti katsottua esitystä hieman eri silmin.

Itse pidin näytelmän visuaalisuudesta ja mukaansatempaavuudesta, massiivisesta pituudesta huolimatta katsomossa ei nimittäin ollut tylsää vaikka nukahtamista vähän etukäteen pelkäsin. Benedict Cumberbatch veti nimiroolin varmoin ottein ja herran kiitokseksi voinee myös sanoa sen, että näytelmää tulivat katsomaan varmasti monet joita Shakespeare ei muuten välttämättä kiinnostaisi. En kuitenkaan nosta Cumberbatchia sen kummemmalle jalustalle tässä, sillä myös muu roolitus oli oiva ja toimiva, omat tontit hoidettiin ammattitaidolla. Mies tosin pyysi mainitsemaan, että Cumberbatchin artikulaatio ja painotukset shakesperiaanisen englannin lausunnassa olivat herkullisia. Itse pidin erityisesti Ofelian (Sian Brooke) romahtamisesta ja Claudiuksen (Ciarán Hinds) osoittamasta heikkoudesta, miten surullinen mies joka ei täytä itselleen asettamiaan vaatimuksia ja jää niiden alle.

Kokonaisvaltainen elämys siis tämä Hamlet, kiinnostava näytelmä josta selvästi löytyy pontta vielä nykypäivänäkin ja taipuisuutta erilaisiin tulkintoihin. Tämä Lyndsey Turnerin ohjaus tuntui olevan nykyisyyttä lähentelevästä ajankuvastaan huolimatta melko perinteinen ja olisi hauska nähdä tästä erilaisia tulkintoja. Kiitokset vaan taas Finnkinolle NT Live -näytösten järjestämisistä!

Hamlet on vielä mahdollista nähdä kahdessa marraskuisessa encore-esityksessä, kurkkaa lisätietoja täältä.

Lavalta: Romeo & Julia (Aura of Puppets / TEHDAS teatteri)

Kuva: Jussi Virkkumaa / Aura of Puppets

Turku on minulle hyvä teatterikaupunki. Sinne tulee lähdettyä suhteellisen harvoin, mutta silloin kun tulee ovat odotukset esitysten suhteen yleensä korkealla ja niin tälläkin kertaa. Pettyä ei ole silti tarvinnut kertaakaan. Tällä kertaa lavalla lumosi TEHDAS teatterin ja Aura of Puppetsin yhteisproduktio Romeo & Julia, jossa Shakesprearen klassikkonäytelmä on tuotu lavalle nukketeatterin keinoin.

Tarina on tuttu. Veronan kaupungissa kaksi sukua, Montaguet ja Capuletit, ylläpitävät pitkää vihaa. Rakkaus ei kuitenkaan katso nimeä ja niinpä sukujen vesat, Romeo ja Julia, rakastuvat toisiinsa ja yrittävät kaikin keinoin päästä naimisiin. Ongelmana on vain se, että Julia on luvattu kreivi Parisille ja liittoa vastaan tuntuvat muutenkin olevan suurin piirtein kaikki paitsi Julian imettäjä ja pappi Lorenzo. Nukketeatteritulkinnassa ei kuitenkaan tyydytä tähän perinteiseen versioon, vaan tarina on siirretty kaoottisella kaatopaikalle, jossa huumejengit riehuvat, kaikilla on jokin riippuvuus ja toiveet paremmasta tulevaisuudesta riippuvat henkäyksen kaltaisten lankojen varassa. Julian perheessä on väkivaltaa ja huumeriippuvuutta, Romeo haistelee kavereidensa kanssa liimaa ja saa käsiinsä aseen. Repliikit ovat kuitenkin pääosin niitä vanhakantaisia ja tuovat oman kontrastinsa lavan synkälle miljöölle.

Nukettajat ovat esityksessä tavattoman taitavia. Paikoin jopa groteskin näköiset alastomat, hieman perunasäkkimäiset nuket saadaan vaikuttamaan inhimillisiltä ja samaistuttavilta. Nukettajia ei ole myöskään yritetty piilottaa, vaikka asusteet ovatkin kaikilla mustat ja naamatkin on monella mustattu, välillä he tanssivat ja riehuvat lavalla kuin nukkensa. Sirpä Järvenpää ja Toni Kandelin tekevät vahvaa työtä pääparina. Muissa ihmisrooleissa nähdään ja kuullaan Lee Lahikaista, Jaakko Liljaa, Niina Lindroosia, Anna Nekrassovaa, Alma Rajalaa, Outi Sippolaa, Maiju Tainiota ja Lotta Virtasta. Suurin osa esittää useampaa roolia ja hyvin se sujuu kyllä kaikilta, osaamista on vaikka muille jakaa.

Balthazar, Romeo ja Julia. Kuva: Jussi Virkkumaa / Aura of Puppets

Omia suosikkejani nukettamisen kannalta olivat kuitenkin, ihmishahmojen inhimillisyydestä huolimatta, Balthazar-koira (Nanna Mäkinen) ja Capuletien Omega-kana (Maria-Elina Koivula). Liikehdintä ja äänet olivat aidon oloisia ja nuket kekseliäästi valmistettuja, esimerkiksi kana oli valmistettu valkoisesta naistenkengästä. Esityksen jälkeen kävin myös keskustelemassa ystäväni kanssa, joka oli myös nähnyt esityksen ja kehuimme kilpaa myös itse lavasteiden ja maiseman liikettä. Esimerkiksi loppukohtauksessa nähty meri oli kaunis ja liikkeissään ilmava.

Lavalle on onnistuttu luomaan oikeasti koskettava versio näytelmästä. Toki tarina on edelleen paikoin melodramaattinen, mutta jotenkin se ei tässä turhauta. Rumassa ja ankeassa ympäristössä tarina pääsee oikeuksiinsa ja onnistuu rakkaustarinan lisäksi kommentoimaan myös tätä aikaa ja sellaisia oloja ja tilanteita, jossa liian moni tällä hetkellä elää ilman mahdollisuutta paremmasta tulevaisuudesta. Komeaa työtä, kiitos.

Romeo & Julian ehtii nähdä TEHDAS teatterissa vielä marraskuussa, liput Tiketistä. Lisäksi esitys on myös osa marraskuista TIP-festiä.

Kiitokset Aura of Puppetsille kutsuvieraslipusta.