Syynissä Sarjakuva-Finlandia -ehdokkaat

Tänään perjantaina jaetaan neljättätoista kertaa Sarjakuva-Finlandia-tunnustuspalkinto. Palkinnon saajan päättää tänä vuonna Mato Valtonen. Palkinnonjakoa voi seurata suorana Tampere kuplii -youtube-kanavalta klo 12.

Itse lähdin tapani mukaan hieman yllytettynä ja liian tiukalla aikataululla luku-urakkaan (kiitos vain haasteen heittämisestä bloggareille, Avi!) ja pääsin maaliviivalle jopa ennen tätä virallista julkistusta. Alla siis mietteitäni kaikista ehdokkaista.

***

Edith Hammar: Homo Line (Förlaget, 2020)

Hammarin Homo Linessa koti-ikävä vaivaa molempiin suuntiin, sillä kertoja ei koe kuuluvansa kumpaankaan kodiksi kutsumaansa maahan. Suomessa syrjintä on näkyvää ja rumaa, Ruotsissa se on puolestaan aivan yhtä rumaa, mutta tapahtuu salassa. Väkivallan uhasta ja surusta huolimatta Hammarin sarjakuvan pohjavire on kaunis ja haikea. Rumuus ei ole nitistänyt kykyä nähdä kauniita asioita. 

Hammarin tussiviiva on selkeä ja omaan silmääni miellyttävän pyöreä. Mustavalkoiset kuvat ovat eläväisiä ja virtaavia. Kauneimmillaan teos oli mielestäni silloin, kun se irtoaa reaalimaailman kahleista. Ympyrätalo ja Iso Robertinkadun kulma tulvivat rönsyileviä kasveja, jättiläismäinen hahmo kylpee Itämeressä risteilyalusten kyntäessä ohitse.

Markkinointiteksteissä Hammaria on kutsuttu "2020-luvun Tom of Finlandiksi" ja mikäpä siinä. Tom of Finlandin miehiset nahkahousuhahmot itse asiassa seikkailevat myös Hammarin teoksessa, muistuttavat sodanaikaisesta historiasta Helsingin kaduilla, joista ei virallisissa lähteissä juuri puhuta.

Tekstin suhteen teos on kevyt, joten kielimuurin vuoksi ei teosta kannata jättää lukematta. Kuvat puhuvat puolestaan.

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu - kovaa menoa kiskoilla (Otava, 2020)

Täytyy myöntää, että yllätyin uusimman tatupatu-kirjan keikkumisesta listoilla, sillä en ollut ajatellut sitä sarjakuvana vaikka sellainenhan se toki on. Kovaa menoa kiskoilla vie meidät outolalaisten veljesten kanssa junamatkalle, josta ei kommelluksia ja väärinkäsityksiä puutu. Onneksi on eväitä.

Sarjakuvamaisuudesta johtuen tämä junailuteos sopineekin luettavaksi vähän isompien tatupatu-fanien kanssa, sillä 3,5-vuotias kykenee keksimään yhden aukeaman kuvista uuvuttavan määrän kysymyksiä. Itse luin tämän kuitenkin oikein mielelläni ja ilahduin kuviin tuttuun tapaan piilotetuista vitseistä. Kannattaa tarkkailla niitä infonäyttöjä junassa.

Tuisku Hiltunen: Kuutamo ja muita kertomuksia (Suuri Kurpitsa, 2020)

Hiltusen teos löytyi meiltä onnekkaasti kotoa, sillä puoliso oli tuonut sen minulle tuliaisina viimekesäiseltä Turun reissultaan. Kolme tarinaa kuljettavat lukijan niin öiseen kaupunkiin, kuhisevaan satamakaupunkiin kuin alushuoltoasemalle avaruuteen. Vaihtelevista miljöistä huolimatta kokoelma on yllättävän yhtenäinen kokonaisuus.

Täytyy myöntää, että olin lähellä pitkästyä nimitarinan parissa, kun se viime sivuillaan vetäisi maton jalkojeni alta ja halusin lukea sen heti uudelleen. Mahtavaa. Tällainen lempeä kikkailu ilahduttaa minua joka kerta. Tarinat Yli meren ja Pakolliset päivitykset seuraavat suoraviivaisempia tarinalinjoja, mutta olivat yhtä kaikki hyvin ilahduttavia. Erityisesti pidin Hiltusen tarinoiden monimuotoisista hahmoista, on miellyttävää lukea sarjakuvia joissa ihmiset näyttävät, no, ihmisiltä.

Hiltusen lempeä piirrosjälki on kovasti mieleeni ja kokonaisuutena kokoelmasta tuli hyvä mieli, käsitteleväthän tarinat rakkautta ja hyväksynnän löytämistä.

Pauli Kallio ja 22 muuta tekijää: Ammatti: käsikirjoittaja (Suuri Kurpitsa, 2020)

Tunnustan: en lukenut tätä teosta vielä kokonaan, sillä aikataulu kävi liian tiukaksi ja tämän järkäleen pikaselaamisessa ei tuntunut olevan järkeä. Alkuun kuitenkin pääsin ja tätä onkin mielekästä lukea ajan kanssa, sillä teoksen kautta pääsee myös tutustumaan suomalaisen lehtisarjakuvan historiaan ja Kallion ja piirtäjien moninaisiin yhteistyöprojekteihin. Iso osa teoksen sarjakuvista olikin tuttuja, mutta mahtui sinne myös itselle tuntemattomampia sarjakuvia.

Sarjakuvan sijaan määrittelisin tämän teoksen itse kuitenkin tietoteokseksi, jonka pääosassa on sarjakuva ja sen tekeminen.

Karoliina Korhonen - Anssi Vieruaho (toim.) ja 9 sarjakuvantekijää: Katkenneita lankoja (Atena, 2020)

Tilasin Katkenneita lankoja -kokoelman ennakkoon, mutta pitkitin sen lukemista kuitenkin tänne maaliskuulle. Nytkin oli pidettävä taukoja ja luettava tarina kerrallaan, sillä välillä oli myös vähän itkettävä, kun kokemukset osuivat ja upposivat.

Katkenneita lankoja tarjoilee yhdeksän työuupumusta käsittelevää sarjakuvaa yhdeksän sarjakuvataiteilijan tekeminä. Kirjan tarinat on koottu työuupumuksesta kärsineiden ihmisten kokemuksista. Kokemukset työuupumuksesta ovat hyvin erilaisia ja kirjo näkyy tässä teoksessa hyvin. Työuupumus voi iskeä kehen tahansa työelämässä olevaan, oli kyse sitten ympäripyöreitä päiviä tekevästä yksityisyrittäjästä, opiskelijasta tai "ihan tavallisia määriä ja tavallista työtä" tekevästä ihmisestä. Teos myös näyttää, että kyseessä ei ole mikään "millenniaalien ammattitauti", vaan työuupumusta nähdään valitettavasti kaikissa ikäryhmissä-

Osa tarinoista vaati lukemisen jälkeen hengittelyä ja kunnollista taukoa (esimerkiksi kokoelman aloittava Tuisku Hiltusen Herätys 7:00) ja toiset oli luettava heti useampaan kertaan, jotta pääsi kiinni tarinoiden moniin kerroksiin (muun muassa Mari Ahokoivun Trying is the first step toward failure ja Avi Heikkisen Mullapa menee vielä huonommin, mutta kaikki on ihan ok). 

Kiinnostavan aiheen lisäksi teos tarjoaa siis myös monipuolisen katsauksen kotimaisen sarjakuvan tyylien kirjoon. Tämän teoksen tuotot myös lahjoitetaan Mieli ry:lle, hatunnosto sille.

Kari Korolainen: Marjatta & Ilman Kinna (Kirjokansi, 2020)

Marjatta ja Ilman Kinna oli ehkä tästä kymmeniköstä minulle haastavin. Jonnekin menneisyyteen sijoittuva seikkailullinen tarina lähti käyntiin ensimmäiseltä sivulta eikä tosiaan pysähtynyt, ennen kuin loppuun oli päästy. Korolainen on upottanut tarinaansa hauskaa murretta ja vinkeitä tapahtumia, mutta kaikki vilisi silmissäni niin kovaa tahtia, että keskittyminen oli haasteellista. 

Lukemista vaikeutti omalla kohdallani myös itselleni haastava tekstaustyyli, joka teki lukemisesta hidasta ja vei keskittymistä kuvilta. Korolaisen piirrostyyli oli Sarjakuva-Finlandian raatia lainatakseni tosiaan lennokas ja sitä katselin oikein mielelläni. Olisin oikeastaan lukenut tämän albumin mielelläni pidempänä versiona, jolloin olisin luullakseni päässyt Marjatan ja Ilman Kinnan vankkureille tukevammin istumaan.

Timo Mäkelä: Korpit ja muita kertomuksia (täysi KÄSI Oy ja Arktinen Banaani, 2020)

Mäkelän Korpit ja muita kertomuksia kulkee läpi Euroopan taidehistorian Decameronesta impressionismin nousuun. Lyhyissä tarinoissa käsitellään pääsääntöisesti aikakauden tiettyä taiteilijaa (esimerkiksi Goya ja Van Gogh) ja jäljitellään aikakaudelle leimallista tyyliä. Tarinoiden sisältö liikkuu humoristisesta traagiseen.

Kokoelman taidokkuudesta huolimatta huomasin tarinoiden olevan minulle liian lyhyitä, ehdin juuri päästä tyyliin ja tarinaan mukaan kun aikakausi jo vaihtuikin ja olin jo uuden äärellä. Tämä teos saattaisi siis hyötyä siitä, että sarjakuvat lukisi vähitellen ja yksi kerrallaan eikä suinkaan ahmaisten.

Tästä huolimatta suosikikseni nousi kokoelman viimeinen, vain kahden sivun mittainen Tämä ei ole piippu, joka on hatunnosto taiteilija René Magrittelle. Se ilahdutti minua tavattoman paljon.

Viivi Rintanen: Sarjakuvaterapiaa ja muita kertomuksia hulluudesta (Suuri Kurpitsa, 2020)

Rintasen Sarjakuvaterapiaa ja muita kertomuksia hulluudesta kokoaa yhteen kaksitoista Hulluussarjakuvia-blogiin piirrettyä tarinaa, joiden ympärille kietoutuu omaelämäkerrallinen tarina loppuunpalamisesta, syömishäiriöstä ja psykoterapiasta. Monipuolista sarjakuvaa oli paikoin uuvuttavaa lukea, sillä tarinat mönkivät ihon alle ja asettuivat sinne. Epävarmuus, hankala olo omassa kehossa ja uupumus tulvivat sivuilta ja läikkyvät yli ääriviivojen. Toisaalta teos on myös lohdullinen: se puhuu asioista ja kokemuksista suoraan, tekee kokemuksista näkyviä ja tosia, ja se on tärkeää.

Moninaiset Hulluussarjakuvat tuovat teokseen erilaisia kokemuksia mielenterveysasioiden kanssa painimisesta. Mietin, tulisiko niihin kaikkiin kyetä samaistumaan, mutta eihän se niin voi olla. Sarjakuvanovellit kertovat kuitenkin eri ihmisistä ja siitä, että asiat ja kokemukset eivät ole yksiselitteisiä, ei ole vain yhtä tarinaa.

Itselleni merkityksellisintä tässä teoksessa oli kuitenkin taustalla kulkeva kuvaus psykoterapiassa käymisestä. Tarinassa korostuu oikean terapeutin löytämisen tärkeys, se, että joku todella kuuntelee ja voi tarjota myötätuntoa. Ja se, että joskus on seurattava omituiseltakin tuntuvia ajatuskulkuja ja ne voivat tuoda eteen jotain tärkeää ja lohdullista.

Samson: Musta hevonen: Vuokrakolmio Bermudalla (Egmont kustannus, 2020)

Samsonin Musta hevonen -albumi oli minulle tämän kierroksen todellinen musta hevonen. Olin mielestäni lukenut joitakin Heikki Hevosen seikkailuja aiemmin ja en muista niiden tehneen suurta vaikutusta. Nyt löysin itseni kuitenkin hörähtelemästä sohvannurkassa näiden strippisarjakuvien parissa.

Vuokrakolmio Bermudalla on mielestäni tässä joukossa hieman altavastaajan asemassa, sillä omassa mielessäni jokseenkin yksittäisten strippisarjakuvien on hankala kilpailla pitempien tarinoiden kanssa. Tästä huolimatta todettakoon kuitenkin, että albumi pitää joukossa hyvin puoliaan onnistuen hymyilyttämään ja viihdyttämään. Voisin lukea toistekin!

Tiitu Takalo: Memento Mori (WSOY, 2020)

Säästin Takalon Memento Morin viimeiseksi luettavaksi, mikä oli hieman hassua, sillä teos on ollut hyllyssäni jo likimain puoli vuotta. Takalo kertoo teoksessa omasta aivoverenvuodostaan ja sen jälkeisistä tapahtumista, ja kaltaiselleni kuolemaa suhteellisen aktiivisesti pelkäävälle teos oli, sanoisinko, jännittävää luettavaa.

Aloittamisen jälkeen teos oli kuitenkin pakko ahmaista kerralla, seurata toipumista ja tunteiden vaihtelua. Teos kritisoi myös terveydenhuollon turhia koukeroita ja haasteita, joista selviäminen on toipumisen ohella monelle mahdoton rasti. Toisaalta kiitosta annetaan sinne minne se kuuluu, ystävällisille hoitajille ja niille terveydenhuollon ihmisille, jotka katsovat ihmistä eivätkä potilasta.

Teoksen piirrosjälki on taattua laatua ja nautin värien käytön vaihteluista. Raskaasta aiheestaan huolimatta teos jättää toiveikkaan ja ihmisyyteen uskovan olon.

***

Jos jotain kokoavaa sanoisi, niin se on ainakin varmaa että kotimaisen sarjakuvan monipuolisuus on taattua. Iloitsen myös siitä, että Sarjakuva-Finlandia nostaa esiin näin monia teoksia, jolloin sarjakuvan kenttää huonomminkin seuraava (eli esimerkiksi allekirjoittanut) pääsee hyvin lukutärppien äärelle.

Miki Liukkonen: O

Massiivinen O saa aikaan huimauskohtauksia

Miki Liukkosen O on järkäle. Sähköisessä muodossa sen kokoa ei voi hahmottaa fyysisesti, massiivisuudesta kertoi vain hyvin hitaasti kasvava prosenttiluku lukusovellukseni oikeassa yläkulmassa. Kirja kurottaa moneen suuntaan ja sen tarinaan nivoutuvat niin nuorten miesten uimajoukkue, mystiset huimauskohtaukset Meilahdessa, Nikola Teslan kokeet, liukumäet, tanskalainen teatteriryhmä, kokeelliset huumeet, espanjalainen haiseva ranta kuin aika moni muukin asia. Kerronta kiertää kehää, nousee, laskee ja keriytyy itsensä ympärille hajotakseen taas tangentteina jonnekin muualle. Yksinkertaisesti sanottuna informaatioähkyinen O oli minulle uuvuttava lukukokemus.

Todettakoon aluksi silti muutamia hyviä asioita. Liukkonen kirjoittaa välillä hengästyttävän kauniita ja osuvia kielikuvia. Aikapoimut ja kollektiiviset déjà vut olivat aiheina kiinnostavia ja niissä oli paljon potentiaalia vaikka mihin. Lisäksi näin laajan, moniäänisen ja lähes 900-sivuisen teoksen kirjoittaminen on ollut sen verran suuri työ, että nostan sille hattua. 

Toisaalta hyvätkin kielikuvat hukkuvat sinne massaan, etenkin jos niitä on useampi samassa virkkeessä. Moniulotteisuus tuo tarinaan erilaisia näkökulmia, mutta jos tarina hajoaa liian laajalle en ainakaan minä jaksanut jatkuvasti keskittyä siihen että kuka nyt puhuu ja missä suhteessa hän on kaikkiin muihin esiteltyihin henkilöihin. Romaanin laaja pituus ei myöskään ole synti itsessään, mutta itse olisin kaivannut hieman tiivistämistä ja fokusointia. 

Lisäksi tässä teoksessa oli todella suuri määrä eri tavoin ällöttäviä kohtauksia. Minä haen lukukokemuksestani nautintoa sanoista, mutta ruumiiden tökkiminen kepeillä tai jalkasilsan yksityiskohtainen kuvaaminen eivät tuoneet sitä minulle, olivat ne sitten vaikka kuinka hienosti sanoitettuja.

Pikaisen Goodreads-selailun perusteella uskallan todeta, että kirja on sellainen joka joko ihastuttaa tai jättää kylmäksi. Tai oikeastaan vaikuttaa siltä, että moni tämän lukenut on ollut sitä mieltä, että tämä on kerrassaan mainio. Tämä selittynee ehkä myös sillä, että moni saattaa olla niin fiksu että jättää näin pitkän kirjan kesken, jos se ei nappaa. Minä myönnän hyytyneeni vähän jo henkilöluettelon kohdalla ja satunnaisia innostumisen hetkiä lukuunottamatta tämä oli minulle enemmän liikunnanopettajan ankaran katseen alla suoritettu Cooperin testi kuin leppoisa metsälenkkeily. Omapa on sinnikkyyteni.

Jos aiot tähän kirjaan kuitenkin tarttua, suosittelen paperiversiota. Lähinnä siksi, että ainakin omassa lukusovelluksessani tai minun sorminäppäryyteni puutteen vuoksi alaviitteiden tarkistaminen oli kammottavan hankalaa ja kirjan kokonaishahmottaminenkin olisi varmaan ollut fyysisessä muodossa helpompaa.

Viime vuoden Helmet-haasteessa luin tämän kohtaan kirjassa on yksivärinen kansi. 

Miki Liukkonen: O
WSOY, 2017. 859 s.

Menun verran sarjakuvaa ja sarjakuvahaasteen päätös

Marraskuu vetelee viimeisiään ja päätöksensä saa tänään myös Hurja hassu lukija -blogin Sarjakuvahaaste. Tässä teille vielä viime tinkaan menullinen sarjakuvaa ja lyhyt haastekooste.

***

Aperitiivi

Tsugumi Ōba & Takeshi Obata: Death Note #1-2 (Viz, 2005)

Death Note oli yksi mangasarjoista, joita minulle erityisesti Twitterissä vinkattiin mangasuosituksia havitellessani. Tsugumi Ōban piirtämässä ja Takeshi Obatan käsikirjoittamassa mangassa lukio-opiskelija Light löytää kadulta Death Note -kirjan, joka kuuluu kuolemanjumala (shinigami) Ryukille. Kirjan haltija voi tappaa kenet tahansa, jonka nimen ja kasvot hän tietää. Light aikoo tehdä maailmasta kirjan avulla paremman paikan, mutta mystisesti kuolevien rikollisten vyöry kiinnittää Japanin poliisivoimien huomion. Poliisit saavat johtajakseen kansainvälisen tason etsivän, L:n, joka on valmis saamaan tappajan kiinni keinolla millä hyvänsä.

Olen lukenut tästä kaksitoistaosaisesta sarjasta vasta kaksi ensimmäistä osaa ja aion ehdottamasti lukea sen loppuun. Sarjassa käsitellään kiinnostavasti oikeaa ja väärää ja se on oikeastaan aika kuumottavaa luettavaa. Suosittelen.

Alkupala

JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Irtiotto (WSOY, 2018)

Villimpi Pohjola on ollut meillä lähinnä siipan lukema sarjakuva, itse olen tainnut lukea aiemmista albumeista ehkä kaksi. Tämä sarjan viides albumi kuitenkin tyrkättiin minulle painokkaasti käteen ja todettiin, että lue. Sarjassa käsitellään nuorten aikuisten elämää erilaisissa tilanteissa: on lapsiperhearkea, graduahdistusta, pelokasta työnhakua ja lapsettomuushoitoja. Ahosen piirrostyyli on äärimmäisen paljon mieleeni ja kerronnan ote on humoristinen ja vertaistuellinen. Hyvät itkut tuli tästä albumista, kiitos Ahoselle.

Pääruoka

Lorina Mapa: Duran Duran, Imelda Marcos and Me (Conundrum Press, 2017)

Sarjakuva toimii minusta oivallisesti elämäkertakerronnassa ja niin on tässäkin tapauksessa. Lorina Mapan isä kuolee auto-onnettomuudessa ja rakasta vanhempaa on lähdettävä saattamaan haudan lepoon entiseen kotimaahan, Filippiineille. Teoksessaan Mapa kaivautuu omaan lapsuuteensa ja pohtii juuriaan maassa, jossa elintasoerot ovat suuret ja politiikka repii kansaa hajalle. Oma tietämykseni Filippiinien historiasta oli käytännössä olematonta, joten kiinnostavan suku- ja kasvutarinan lisäksi teos tarjosi myös sivistävä.

Jos lisätieto kiinnostaa, kannattaa lukea Suketuksen oivallinen bloggaus.

Jälkiruoka

Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga Vol. 6-8 (Image Comics, 2016-2018)

Hyvä ravintolajälkiruoka on mielestäni sellainen, että annos on kaunis ja jollain tavalla yllättävä. Saga on juuri tällainen. Staplesin piirrosjälki on lumoavaa ja Vaughanin käsikirjoitus on, no, oikeastaan se on kamala. Kamala siinä mielessä, että kelle tahansa hahmolle voi tapahtua mitä tahansa. Eräässä näistä kolmesta luetusta albumista muun muassa tapettiin brutaalisti yksi minulle rakas hahmo ja tapahtui muutakin häkellyttävää. Tavallaan siis inhoan näitä sarjakuvia, mutta samaan aikaan en voi olla lukematta niitä.

Sarjassa Alana ja Marko yrittävät epätoivoisesti pitää pienen perheensä hengissä. Sotivien kansojen molemmilta puolilta tulevat rakastavaiset ovat saaneet lapsen, joka herättää auktoriteeteissa kauhistusta. Matkalle halki avaruuden heidän seuraansa on liittynyt sekalainen joukkio muitakin järjestäytyneen yhteiskunnan laitamilla eläviä henkilöitä. Sarja on paikoin graafinen ja väkivaltainen, mutta myös kaunis ja sykähdyttävä.

Olen kirjoittanut sarjan kahdesta ensimmäisestä osasta täällä. Like-kustannus on ansiokkaasti suomentanut tätä sarjaa, jos englannin kieli ei maita.

Toinen jälkiruoka, joka olisi kannattanut jättää syömättä

HyeKyung Baek: Gossip Girl: For Your Eyes Only #1-2 (Yen Press, 2010-2011)

Minä rakastan Gossip Girl -tv-sarjaa, tykittelin sen aikoinaan läpi jonkinlaisessa hurmoksessa. Sarjan dramaattisuus, epäuskottavat käänteet ja mystinen parisuhdesekoilu Upper East Siden kimalluksessa oli erinomaista eskapismia arjesta. Sarja perustuu Cecily von Ziegesarin kirjoihin, joita en ole lukenut.

Manga lähtee suurinpiirtein samasta lähtökohdasta kuin sarja. Blair on saanut tietää Serenan muhinoineen Blairin poikaystävän Naten kanssa. Luonnollisesti Serena on kadonnut tapahtuman jälkeen teille tietämättömille. Serena haluaa viimein palatessaan korjata välit Blairin kanssa, mutta Blair ei tietenkään aio antaa anteeksi helpolla. Tämän jälkeen tarina lähteekin aikamoiseksi sekoiluksi, jossa Blair muun muassa joutuu muuttamaan pois kotoaan, löytää salaisen kutsumuksensa siivoamisen parista ja blaablaablaa. Mangan piirrostyyli ei ollut lainkaan makuuni (liian tyyliteltyä sipistelyä höystettynä söpöilykaahotushahmoilla) ja sen lukeminen oli valitettavasti aika puuduttavaa. Harmi. Sarjassa on ilmestynyt yhteensä kolme osaa enkä pidä tarpeellisena haalia enää sitä viimeistä käsiini.

***

Sarjakuvahaaste itsessään oli mukava, sillä luettavakseen saattoi valita genren kentältä mitä tahansa. Lainapinoissani kurkistelee nytkin useampi teos, joka olisi sopinut tähän haasteeseen, mutta onneksi niiden lukemista voi jatkaa muutenkin. Tässä postauksessa mainittujen sarjakuvien lisäksi luin seuraavat teokset:

Emmi Valve: Armo
Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti
Mae Korvensivu: Clownfish Twister #1
Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne 
Liv Strömquist: Kielletty hedelmä

Makoto Yukimura: Planetes #1-4

Yhteensä luin haasteeseen 18 sarjakuvateosta ja saavutin tason Marv (18-20 luettua teosta). Kiitokset Hurjalle hassulle lukijalle kivasta, matalan kynnyksen lukuhaasteesta! 

Maria Veitola: Veitola

Veitola sopii myös kahvin kanssa.

Bosslady, äiti ja tyylikokeilija

Maria Veitola on minulle kaikista tutuin Trendin kolumnistina, olen ollut vuosia lehden on-off-tilaaja. Olen pitänyt Veitolan teksteistä paljon, niissä on ollut napakkuutta ja hyviä havaintoja erityisesti ihmissuhteista. Tätä myöten kovasti rummutettu Veitola oli luontevaa ottaa kuunteluun, sillä siihen on koottu Veitolan kirjoittamia kolumneja ja hänen kommenttejaan niihin useiden vuosien varrelta.

Äänikirjana tämä oli loistavaa kuunneltavaa. Veitolan äänessä kuuluu puhetyöläisen varmuus ja selkeys. Rytmitys on hyvää ja puheessa kuuluu sopivasti tunne. Äänikirjaformaatti asetti toisaalta myös haasteita, sillä aina minulle ei ollut selvää milloin kyseessä oli varsinainen kolumni ja milloin sen kommentointi. Ei se kuuntelemista sinänsä haitannut, mutta välillä oli vähän hassua havahtua näkökulman äkilliseen vaihtumiseen.

Aiheet vaihtelevat ystävyyssuhteista perhedynamiikkaan, tyyleistä urakehitykseen, bilettämiseen ja vanhemmuuteen, näin muutamia mainitakseni. Monipuolisesta kattauksesta on helppo löytää itselleen samaistumiskohteita ja useassa kohtaa löysin itseni nyökyttelemästä, saatoinpa pyyhkäistä muutaman kyyneleenkin. Laajuuden vuoksi joukosta löytyi luonnollisesti myös asioita, joista olin eri mieltä, mutta ei sekään ole huono asia. Omien ajatusten törmäyttäminen tekee ihmiselle hyvää.

Veitola on hyvä ja sujuvasanainen kirjoittaja. Sitä myöten välillä mietitytti, olisiko teos voitu toteuttaa sisältäen kokonaan tai ainakin enemmän uusia tekstejä, sillä osittain kolumnit keskustelivat toistensa kanssa sujuvasti ja välillä hyppäykset saman aihepiirinkin sisällä tuntuivat aika suurilta. Onneksi tekstien kaveriksi oli kuitenkin lisätty ne kommentit ja muutama kokonaan uusi kolumni, jolloin kokoelma oli kuitenkin vahvasti tätä päivää.

Äänikirjakaverina Veitola oli joka tapauksessa erinomaista seuraa päiväkävelyillä ja pyykkejä ripustaessa. Go Maria, oot huima tyyppi!

Reader, why did I marry him? -blogissa vietettiin myös hyviä hetkiä Marian kanssa.

Maria Veitola: Veitola
WSOY äänikirja, 2018. 7 h 24 min.
Lukija: Maria Veitola

Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua

Tarina lyhyt, pohdinta pitkä

Erkka Mykkäsen esikoisnovellikokoelma Kolme maailmanloppua koostuu kolmeen osioon jaetuista 25 kuvitelmasta. Pääosin sivun tai muutaman pituiset, synkät ja usein aikakäsityksiltään vähintäänkin joustavat tarinat kuljettavat sumuisille järville, syöksevät alas jyrkänteeltä ja saavat näkemään Krista Kososen milloin missäkin.

Novelleissa seikkailevat lähes poikkeuksetta nimettömäksi jäävät miehet ja naiset. Jotkut heistä saavat jääpuikkoja naamoihinsa, toiset höyryttävät parsakaalia. Moni heistä tuntuu olevan jollain tavalla eksyksissä elämänsä kanssa, muutosten tai päätösten edessä. Tulevaisuus tuntuu epävarmalta ja sitä se monelle onkin.

En ole ihan varma mitä mieltä näistä novelleista olisin. Jollain tavalla ne resonoivat juuri lukemani Maija Sirkjärven novellikokoelman kanssa, samanlaista outouden tunnetta oli molemmissa. Toisaalta välillä ärsytti, erityisesti vaatteitansa alituiseet riisuvat naiset, että mikä pointti siinä alastomuudessa nyt oli ja pitääkö niitä miehiä sitten vielä sujautella sisäänsä. Välillä toiset kuvitelmat tekivät pesän jonnekin aivon harmaaseen osaan ja pulpahtanevat sieltä pintaan sopivan hetken tullen. Ajattelen jiistään riistettyä trapetsitaiteiliarta, eteisessä kompastunutta aviomiestä, aggressiivista siiliä. Minuakin on muuten purrut siili, mutta se tapahtuma ei päättynyt lainkaan niin dramaattisesti kuin tarinassa Siili.

Jotenkin aika miellyttävä lukukokemus kuitenkin. Pitkänmallinen, ohut kokoelma sopii mukavasti käteen ja sen kansi, Markus Pyörälän käsialaa, on nätti kuin mikä sekä paperikannellaan että ilman. Päässä surisee. Koska kuvitelmat olivat niin lyhyitä, voisin kuvitella palaavani niihin vielä uudelleen. Tuntuu, että lyhyestä mitastaan huolimatta tai juuri siksi niissä on vielä paljon pureksittavaa jäljellä.

Viimeinen novellihaasteen peukutus lähtee novellille Hälytys ominaisuuden näkökulma kautta. Tämä on yksi kokoelman harvoja minäkertojan kautta kerrottuja tarinoita. Olen kuullut tämän pari vuotta kirjailijan itsensä ääneenlukemana ja se muistui luettuna todella vahvana mieleen. Alkaako sinullakin tinnittää?

Luetut, lukemattomat -blogin Liisa ilahtui Mykkäsen kyvystä yllättää kerta toisensa jälkeen, Kirjakaapin kummitus nostaa myös esiin novellien pitkän jälkimaun.

Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua
WSOY, 2015. 86 s.
Ulkoasu: Markus Pyörälä

Helmiä Helsinki Litistä

Olen kerrankin valmistautunut Helsinki Litiin lukemalla kirjailijoiden teoksia etukäteen! Kuvittelen, että tämän vuoksi kirjaston varausjononi ei pullahda tapahtuman seurauksena käsittämättömäksi, mutta epäilen että jollain tavalla niin silti käy. Se on kuitenkin selvää, että tänäkin vuonna kirjailijakattaus on kiinnostava ja odotan keskusteluja innolla.

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran (Det var vi, 2017)
Otava, 2018. 224 s.

Hashemzadeh Bonden kirja on kitkerän katkera, täysi ja terävästi kirjoitettu. Tarinassa uidaan surun, menetysten, elämän satunnaisuuden ja ihmisten epäreiluuden myötä syvissä vesissä, mutta jotenkin tämä ei silti tuntunut raskaalta vaan vaikuttavalta. Hieno suomennos on Jaana Nikulan käsialaa.

Päähenkilö Nahid on Ruotsiin pakolaisena tullut iranilaisnainen, jolle elämä heittää kierrepallona vielä syövän. Tauti tuntuu epäreilulta, tämäkin vielä kun kotimaan olot ovat epävakaat, parisuhde on kariutunut ja suhde tyttäreen on vaikea. Nahidissa on vimmaa ja tahtoa, hän ei tahdo hyväksyä lähestyvää kuolemaa ja kaipaa läheisiltään omistautumista, ehkä jopa jonkinlaista uhrautumista. Tunteet tuntuvat inhimillisiltä. Itselleni vahvimmaksi teemaksi nousi surun hallitsemattomuus.

Pidin tästä kirjasta hirvittävästi ja uskon lukevani sen vielä uudelleen. Hashemzadeh Bonde on onnistunut kirjoittamaan tiivistunnelmaisen ja kauniin kirjan.

Helmet-haasteesta kuittaan kohdan maahanmuuttajan kirjoittama kirja.

Kirjaluotsissa teoksen kehutaan olevan virkistävällä tavalla erilainen maahanmuuttoa ja pakolaisuutta käsittelevä romaani.

Domenico Starnone: Solmut (Lacci, 2014)
WSOY äänikirja, 2018. 5 h 9 min.

Totean heti, että Starnonen kirja ei ollut yhtään minun juttuni. Tai no, tavallaan pidin Starnonen vähäeleisestä ja tyylikkäästä kerronnasta, mutta ensisijaisesti tämä oli minusta jokseenkin pitkäveteinen. Kuuntelin kirjan Toni Kamulan lukeman ja olin alussa aivan hukassa, aloitin kolmasti, mutta pääsin sitten mukaan Starnonen rauhalliseen poljentoon ja vaihtuviin kertojiin. Suomennos on Leena Taavitsainen-Petäjän ja se yhdessä Kamulan makustelevan kerronnan kanssa sai minut ajattelemaan auringossa kylpeviä seiniä, parvekepuutarhoja ja pölyisiä katuja.

Solmut oli minulle tarina yhdestä avioliitosta ja perheestä, sanomatta jätetyistä asioista ja eri tavoin muistetuista hetkistä, väärinkäsityksistä ja ehkä väärin perustein tehdyistä periksiannoista. Kuunnellessa ajattelin toki myös paljon Elena Ferrantea, kaikki nämä avioliittohuhut, tiedättehän, ja kerronta tuntui minusta myös todella paljon samalta, sillä aivan samat visuaaliset jäljet minulla on myös Loistavasta ystävästäni. Tai ehkä italialainen kirjallisuus ei ole minun juttuni? En minä tiedä. Tavallaan kiinnostavaa, mutta pölyistä, auringonhohtoista mutta pölyistä.

Oksan hyllyltä -blogissa haluttaisiin kieltää kirjan lukeminen avioliittoa suunnittelevilta pareilta.

Morten A. Strøksnes: Merikirja (Havboka, 2015)
Gummerus, 2018. 312 s.

Epäilin jo viime syksyn Gummeruksen tiedotustilaisuudessa, että tulen pitämään tästä teoksesta ja olin oikeassa. Strøksnes kertoo kirjassaan Merikirja eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana ensisijaisesti missiostaan pyydystää jäähai ystävänsä Hugon kanssa, mutta päätyy tarinoimaan aika paljon muustakin. Vaikka miesten tavoite pyydystää hai on jokseenkin älytön, on kirjassa paljon tärkeää asiaa.

Teos on yhtäaikaisesti tavattoman mielenkiintoinen ja todella rasittava. Aina varsinaisen tarinan päästessä alkuun Strøksnes harhautuu sivupolulle kertomaan jostakin kiinnostavasta tai ajankohtaisesta mereen liittyvästä asiasta. Tutuksi tulevat niin muovipyörteet, mystiset syvänteiden eläimet kuin Norjan kalastusteollisuus. Täytyy kuitenkin myöntää, että kuukausi lukemisen jälkeen faktat ovat jossain määrin unohtuneet ja vahvimpana kuvana mielessä on kaksi miestä kumiveneessä tiputtamassa haisevia ruhonosia Jäämeren syvyyksiin.

Sivupolkujen vuoksi kirja tuntuu huomattavasti mittaansa pidemmältä, sillä ainakin tuntuu siltä että luin tätä kirjaa hyvin, hyvin pitkään. Tästä huolimatta on todettava Katriina Huttusen suomennoksen olevan oivallinen ja huolella tehty, eihän se hänen vikansa ole että kirjailija ei pysy aiheessa. Joka tapauksessa jos meri on elementtisi, olet kiinnostunut miellyttävästä tietokerronnasta etkä menetä hermojasi jaaritteluun, lue tämä.

Helmet-haasteessa kuittaan tällä luonnollisesti kohdan kirjassa on mukana meri.

Reader, why did I marry him? -blogissa kyllästyttiin Strøksnesin jaaritteluun.

Tällä hetkellä minulla on vielä kesken Johannes Anyurun loistava ja hämmentävä He hukkuvat äitiensä kyyneliin ja Ayòbámi Adébáyòn avioliittoromaani Älä jätä minua. Voinen siis todeta, että festivaaleille on saatu kiinnostavia kirjailijavieraita ja että kirjallisuus elää ja hengittää hyvin ilmassa leijuvasta siitepölystä huolimatta.

Neljäs Helsinki Lit tänään ja huomenna 25.-26.5. Savoyssa ja keskustelut näkyvät myös Ylen kautta.

Maailmalla palkittuja teoksia

Han Kangin Vegetaristi oli yksi viime kevään kohistuista käännösteoksista. Itse luin tämän korealaisen teoksen viime kesän lukumaratonillani ja se olikin sen verran synkkää antia, että loppuaika oli luettava jotain kevyempää ja helpommin mielessä sulavaa. Kiinnostava tämä omituinen teos toisaalta oli, joten ei lukeminen harmittanutkaan.

Kotirouva Yeong-hye lopettaa lihansyönnin toistuvien, väkivaltaisten painajaisten vuoksi. Elämänmuutos vaivaa kovasti läheisiä ja sekä aviomies, lanko että sisar yrittävät saada Yeong-hyeta muuttamaan mieltään. Itse Yeong-hyeta ei päästä teoksessa kuulemaan lainkaan, vaan tämän vetäytymistä oman mielensä uumeniin jonnekin toisaalle seurataan vain edellä mainittujen perheenjäsenten kautta. Näin kerronta on itse asiassa ehkä kiinnostavampaa, sillä havaintojensa kautta kertojat kertovat lopulta ehkä enemmän itsestään.

Teoksesta on jäänyt mieleen muutama harvinaisen voimakas kohtaus, kuten ateljeessa tapahtunut maalaaminen, ruoan pakkosyöttäminen ja eräskin päällä seisominen. Jälkimmäisin tosin nousee mieleen lähinnä ansiokkaan Sivumennen-podcast-jakson vuoksi, mutta ei se ole huono juttu sekään. Miksikään suureksi suosikiksi teos ei kuitenkaan noussut, koin tarinan etäännyttävänä ja jälkiolo oli omituinen.

Teos voitti Booker-palkinnon vuonna 2016.

Innostuneemman jutun tästä voi lukea vaikka Pieni kirjasto -blogista, siellä teosta pidettiin muun muassa helppolukuisena mutta lukijaa haastavana.

Viime vuoden Helmet-lukuhaasteessa luin tämän kohtaan ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja.

***

Anthony Doerrin romaanista Kaikki se valo jota emme näe kohistiin puolestaan sen ilmestymisvuonna 2015, mutta itse välttelin kirjaa ja otin sen luettavaksi vasta viime vuonna suurimman pölyn laskeuduttua. Muistaakseni kirja tarttui kirjastosta mukaan, kun se oli nostettu esille presidentti Obaman suosittelemana teoksena.

Teos on tyylipuhdas lukuromaani ja sellaisena sitä myös markkinoitiin. Suuri, huolella kirjoitettu ja koskettava tarina vie toisen maailmansodan aikaan. Sokea Marie-Laure pakenee isänsä kanssa Pariisista Bretagneen omituisen setänsä talon suojiin ja opettelee isänsä rakentaman pienoismallin avulla liikkumaan uudessa, vieraassa kaupungissa. Saksalainen Werner puolestaan on asunut nuoruutensa orpokodissa kuunnellen sisarensa kanssa radioaalloilta outoja kertomuksia luonnontieteistä ja on radioharrastuksensa vuoksi päätynyt sodassa erityistaitoja vaativaan tehtävään. On ennalta-arvattavaa, että lopulta Marie-Lauren ja Wernerin tarinat kietoutuvat yhteen erikoisella ja ehkä hieman yllättävälläkin tavalla.

Myönnettävä on, tarina oli hieno ja suuri ja taidolla kokoon kudottu. En tiedä oliko se makuuni jopa liian taitava ja täydellinen vai odotinko liikoja, mutta jotain särmää jäin kaipaamaan. Hienoja kuvia tästäkin teoksesta on toisaalta jäänyt mieleen, simpukankuorien tuntu käsiin, Louvren jännittävät käytävät, Jules Vernen lukeminen pistekirjoituksella, surullinen, rätisevä pianokappale radioaalloilla. 

Hieno romaani tämä kuitenkin on, sellainen helposti mukaansa vievä. Suomennos on sujuva, tarina kaunis ja herkkä, en ihmettele kehuja.

Teos on voittanut muun muassa Pulizer-palkinnon vuonna 2015.

P.S. Rakastan kirjoja -blogissa teosta tituleerataan kaunein sanankääntein Suureksi Romaaniksi.

Viime vuoden Helmet-lukuhaasteessa luin tämän kohtaan kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa.

Han Kang: Vegetaristi (채식주의자, 2007)
Gummerus, 2017. 215 s.
Suomentanut: Sari Karhulahti

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe (All the Light We Cannot See, 2014)
WSOY, 2015. 554 s.
Suomentanut: Hanna Tarkka

Joni Pyysalo: Kuolema, rakkaus ja lisälaitteet

Runo valaisee mielen 

Torstaiaamu bussissa matkalla kaupunkiin. Luen Joni Pyysalon Kuolema, rakkaus ja lisälaitteet (WSOY, 2006) läpi lähes kokonaan ja räpyttelen kyyneliä silmistä. Miten voikin olla runous näin hyvää(tekevää)?

Erityisesti pidin kokoelman keskimmäisestä osasta Rakkaus on rikkaruoho. Siinä rakkaus eli ja hengitti sanoissa, rivien välissä, väljillä sivuilla. Sen olisin voinut lukea läpi uudelleen ja uudelleen. Pidin minä niistä kahdesta muustakin, mutta timanttisin osuus oli siellä keskellä turvassa. Voisi ajatella että rakkaus ja arkipäivän kauneus ovat hieman banaaleja runoaiheita ja ehkä niin, mutta minuun Pyysalon ilmaisu osui ja upposi.

En minä osaa tästä kokoelmasta sanoa muuta kuin että se oli hieno, ihana ja itkettävä ja että toivon muistavani sen hetken bussissa, kun oli runoja, vauva nukkui, aurinko paistoi ja tuntui että tähän maailmaan mahtuu surujenkin keskelle rakkautta.

Melkein, melkein ehti harmittaa että onnistuessani jokin aika sitten löytämään tästä kappaleen (lukematta sitä ensin itse) lahjoitin sen suorilta ystävälle. Toisaalta tiedän, että hänen käsissään tämä kokoelma on loistavissa käsissä. Lisäksi universumi selvästi tahtoi olla minulle kiltti, sillä ajattelin tätä kirjoittaessani tarkistaa josko tämä kuitenkin jostain löytyisi omaan hyllyyn ja löytyihän se.

Analyyttisempaa ja perinpohjaisempaa analyysia kokoelmasta löytyy esimerkiksi Kiiltomadosta.

Joni Pyysalo: Kuolema, rakkaus ja lisälaitteet
WSOY, 2006. 82 s.

Lue minulle, Krista Putkonen-Örn

Iloinen äänikirjakävelijä.

Olen löytänyt jälleen kerran äänikirjaflow'n, sillä yhtäkkiä tilaisuuksia kuunnella tuntuu putkahtelevan kuin itsestään. Pyykin ripustus ja aamupuuron keitto sujuu mukavammin, kun joku lukee minulle ääneen. Toisaalta olen kaivannut äänikirjoiltani myös jonkinlaista turvallisuudentunnetta, joten näissä teoksissa valintakriteerinä oli jälleen lukija eli luottoääneni Krista Putkonen-Örn.

Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää -teoksesta (WSOY, 2018) olin kuullut kehuja jo ennen aloittamistani, mutta yllätyin silti siitä kuinka hyvä kirja olikaan. Eleanor on kolmikymppinen, tarkkaan säänneltyä elämää viettävä toimistotyöläinen. Viikolla käydään töissä ja ruoat ostetaan Tescosta, viikonloput kulutetaan sumussa vodkan voimalla jottei omia asioita tarvitsisi miettiä. Rutiinit suistuvat raiteiltaan, kun Eleanor kohtaa tai oikeastaan näkee lavalla miehen, jonka aikoo saada omakseen ja saavuttaa sitä myöten mahdollisuuden täydelliseen elämään. Soppa hämmentyy entisestään, kun Eleanor päätyy auttamaan firmansa it-tukihenkilö Raymondin kanssa kadulle lyyhistynyttä vanhaa miestä. Yhtäkkiä Eleanorilla on jotain, jota voisi kutsua lähipiiriksi, ja tavoite, jota kohti pyrkiä.

Eleanor on taiten rakennettu hahmo. Häntä vaivaavat menneisyyden salaisuudet paljastetaan tarinan myötä hitaasti ja erikoiselle käytökselle löydetään syyt. Solmujen auetessa Eleanor alkaa saada valoa elämäänsä ja kehittyy luontevasti, eikä tarinan päämääränä ilokseni ollutkaan auvoinen rakkaus. Kirja on kipeän hauska, surullinen ja koukuttavasti kirjoitettu, varsinainen lukusukkula. Lisäksi siinä käsitellään kiinnostavasti mielenterveysongelmia.

Aivan huippu teos. Rakastin.

Kuittaan teoksella Helmet-haasteen kohdan kirja, jossa käy hyvin.

Esimerkiksi Rakkaudesta kirjoihin -blogissa todetaan tämän olevan kirja, joka kuluu käsissä varmasti useampaan otteeseen.

***

Jessica Knollin Onnentyttö (Bazar, 2017) on puolestaan teoksena jokseenkin vastenmielinen toimien erikoisena vastaparina Honeymanin teokselle. Molemmissa kirjoissa nainen yrittää ratkaista elämänsä ongelmia tavoilla, jotka eivät välttämättä ole parhaita mahdollisia.

Tiffany FaNelli tai nyttemmin trendikkäästi Aniksi kutsuttava nainen on saavuttamassa unelmansa: hän on menossa naimisiin rikkaan miehen kanssa, työpaikka on tunnetussa aikakauslehdessä ja pian kuvattavassa dokumentissa Ani saisi vihdoin kertoa oman tarinansa koulussa vuosia sitten tapahtuneesta murhenäytelmästä.

Haluaisin tuntea sympatiaa Ania kohtaan, sillä etenkin kouluajan tapahtumat ovat oikeasti hirveitä. En kuitenkaan pysty siihen suurimmaksi osaksi ajasta, sillä Anin oma käytös on laskelmoivaa ja pinnallista. Lisäksi teoksessa keskitytään jatkuvasti ulkoisiin seikkoihin ja se on aika puuduttavaa.

Ei todellakaan minun kirjani, mutta puolivälin jälkeen olisi tuntunut höpsöltä jättää kesken ja kuunneltuna kirja oli kuitenkin ihan mukiinmenevä.

Kirjoihin kadonnut -blogissa luonnehditaan teosta muun muassa koukuttavaksi ja viihdyttäväksi lukemiseksi.

***

Annamari Marttisen Korsettia (Tammi, 2018) minulle suositteli ystäväni ja tämä olikin oikein hyvä suositus. Kirjan päähenkilö on Pauli, ihan tavallinen mies joka toisinaan pukeutuu naiseksi ja rakastaa kauniita vaatteita. Kun nuoruuden tyttöystävä pukee hänet leikillään naiseksi, avautuu Paulin sisällä jotain. Hän haluaa oman korsetin, haluaa omistaa kauniita vaatteita ja pukeutua niihin. Tyttöily on pitkään salaista, sillä asiasta puhuessaan Pauli ei ole saanut ymmärrystä eikä hän tahdo ihmissuhteidensa kariutuvan sen vuoksi. Erinäisten tapahtumien myötä tarve astua kaapista ulos muuttuu pakottavaksi ja Pauli joutuu pohtimaan, mitä hänen on tehtävä ollakseen onnellinen. Paulin ja hänestä löytyvän Suskin tarina on kerrottu kiinnostavasti, mutta kirjan lopussa tarina lähtee vähän keulimaan ja tuntuu että loppuratkaisun kanssa jotenkin kiirehditään.

En ole aikaisemmin lukenut transvestiitin näkökulmasta kerrottua kirjaa, joten jo se teki tästä teoksesta kiinnostavan. Marttisen kirjoittama tarina perustuu Mimmi Makusen elämään, mutta on fiktiota. Pidin Paulin kertojanäänestä, kuvaus on kaunista ja lukiessa olin ehdottomasti Paulin puolella, toivoin hänelle hyvää. Tuntuu uskomattomalta, että transvestismi on luokiteltu Suomessa sairaudeksi vuoteen 2011 asti. Toivottavasti tämä kirja olisi omalta osaltaan tuomassa asialle positiivista huomiota.

Kirjaluotsissa ruoditaan kirjan teemaa enemmän ja pohditaan muun muassa sitä, muuttuisiko kuuntelukokemus jos lukija olisikin mies.

***

Viimeisenä kolmas kerta toden sanoo, olen nimittäin yrittänyt lukea Adam Bradleyn kehutun ja erinäisiä palkintojakin saaneen dekkarin Piiraan maku makea (Bazar, 2014) jo useampaan kertaan. Se on ollut minulla lainassa kirjastosta ja aloitin sen kuuntelun englanniksi, mutta jokin mätti. Päätin kokeilla teosta taas suomeksi kuunneltuna ja nyt tähdet olivat kohdallaan, sillä tarina tuli kuunneltua todella nopeaan tahtiin.

Yksitoistavuotias Flavia de Luce on jonkinlainen omituisuus perheessään. Leskeksi jäänyt isä sulkeutuu paljolti omiin oloihinsa ja siskojen kiinnostukset ovat perinteisempää laatua, kun taas Flavi rakastaa kemiaa ja erilaisten myrkkyjen keittelyä. Taidot pääsevät käyttöön, kun perheen kartanon kuistille ilmestyy ensin kuollut kurppa postimerkki nokassaan ja seuraavana päivänä kurpitsapenkistä löytyy kuollut ruumis. Flavia ei tietenkään voi jättää tapausta vain poliisien selvitettäväksi.

Nenäkäs ja utelias Flavia on juuri sellainen rasittava päähenkilö, että en voi kuin rakastaa häntä. Oli myös miellyttävää pitkästä aikaa kuunnella rikoskirjaa, joka kaikkine englantilaisuuksineen oli todellista cosy crimea. Pitänee kuunnella loputkin sarjan osat, onhan näitä suomennettukin jo huikeat kahdeksan kappaletta ja äänikirjoja löytyy ainakin viisi.

Kirsin kirjanurkassa aloitetaan tästä kirjasta kertova postaus toteamalla olipa aivan mainio dekkari!

***

Ja tosiaan, Krista Putkonen-Örn tekee loistavaa työtä jokaisessa näistä äänikirjoista. Kiitos ja kumarrus.

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää (Eleanor Oliphant Is Completely Fine, 2017)
WSOY äänikirja, 2018. 12 h 44 min.
Suomentaja: Sari Karhulahti
Lukija: Krista Putkonen-Örn

Jessica Knoll: Onnentyttö (Luckiest Girl Alive, 2015)
Bazar, 2017. 14 h 27 min.
Suomentaja: Päivi Pouttu-Deliere
Lukija: Krista Putkonen-Örn

Annamari Marttinen: Korsetti
Tammi, 2018. 10 h 28 min.
Lukija: Krista Putkonen-Örn

Adam Bradley: Piiraan maku makea (Sweetness at the Bottom of the Pie, 201)
Bazar, 2014. 11 h 29 min.
Suomentaja: Maija Paavilainen
Lukija: Krista Putkonen-Örn

Anja Portin ja Aino-Maija Metsola: Ava ja oikukas trumpetti

Ystävä ei vain kuule, vaan kuuntelee

Ava tuijottelee yksinäisenä parvekkeelta pihalle, kunnes ajatusketju johdattaa tämän isoäidin vanhan trumpetin luo. Trumpetista putoava kirje lupaa, että puhaltamalla trumpettiin Ava ei olisi enää yksin, mutta ensin olisi löydettävä joku, joka kuuntelee. Ava lähtee ulos etsimään kuuntelijaa ja saakin seikkailla aikamoisen matkan, ennen kuin löytyy se todella kuunteleva korva.

Anja Portinin kirjoittama ja Aino-Maija Metsolan Ava ja oikukas trumpetti (WSOY, 2017) on kaunis tarina kuuntelemisen ja toisen huomaamisen tärkeydestä. Lisäksi se herättää ainakin aikuisessa kaukomatkakaipuuta maailman ihmeiden äärelle.

Puoliso kehui kirjassa erilaisten äänien esiinnostamista. Trumpetin truuttaukset ja tömpsäykset löytyvät tekstistä muusta tekstistä poikkeavina ja kannustavat ääneenlukiessa kiinnittämän niihin erityistä huomiota.

Metsolan värikäs, graafinen kuvitus on miellyttävää katsottavaa. Pehmeät vesivärit toimivat hyvin tarkempien tussauksien rinnalla. Erityisesti pidin merimaisemista ja trumpetin taianomaisista äänimaisemista. Erityismaininnan ansaitsevat myös Avan upeat kulmakarvat.

Loppu on sympaattisen kohottava, siitä tuli hyvä mieli. Pienikin voi osata vaikka mitä.

Kirjaan perustuva satuesitys on nähtävissä Paloheinän kirjastossa 4.4.

Helmet-haasteesta kuittaan tällä kohdan kirjan nimessä on adjektiivi.

Anja Portin ja Aino-Maija Metsola: Ava ja oikukas trumpetti
WSOY, 2017. 40 s.

Fantastisia loppuja ja alkuja

Vähemmän fantastinen, mutta silti kelvollinen lukupaikka junan vaunuosastolla. Tässä luvussa Kuura.

Viime vuonna heitin haikeita jäähyväisiä muutamalle sarjalle ja tervehdin joitakin. Koska sarjojen jatko-osista on ollut hieman haastavaa kirjoittaa liikoja spoilailematta, käsittelen tässä luettuja teoksia yleisellä tasolla. Yhteistä tälle setille on joka tapauksessa se, että jokainen niistä edustaa spefi-kirjallisuuden jotakin alalajia ja että ne olivat kaikki vähintäänkin hyviä lukukokemuksia.

***

Haikeimmat hetket vietin viime vuonna J.S. Meresmaan Mifonki-sarjan kahden viimeisen osan, Mifongin kadottaman ja Mifongin lunastaman parissa. Olen seurannut sarjaa vuodesta 2012 ja nyt viisivuotisen yhteisen taipaleen päättyessä pala oli kurkussa, kun jouduin luopumaan tutuista ja rakkaaksi käyneistä hahmoista. En kommentoi viimeisten osien juonta sen kummemmin kuin että Meresmaa onnistuu viemään sarjan kiinnostavaan lopetukseen, ei tyydy ratkaisuissaan niihin ilmeisimpiin ja jättää lankoja sopivasti auki niin, että hahmot jäävät mieleen elämään omaa elämäänsä.

Yleisesti ottaen kommentoitavaa on sitten paljonkin. Mifonki-sarja on viehättänyt minua alusta asti vauhdikkaalla menollaan. Tyyli on sopivan viihdyttävä ja kepeä. Se ei tarkoita, että sisältö olisi höttöistä, mutta reipas meininki ja seikkailullinen ote on ollut otollista alustaa kirjaan uppoutumiselle ja arkihuolien unohtamiselle. Mifonkien parissa olen pystynyt rentoutumaan silloinkin, kun pää on ollut yhtä mössöä ja muihin kirjoihin keskittyminen vaikeaa.

Rakastin myös hahmoja. Tämä todella kirkastui oikeastaan vasta viimeisen osan kohdalla, kun tajusin että nyt minun on päästettävä nämä tyypit jatkamaan eloaan jonnekin kirjan sivujen ulottumattomiin. Näiden värikkäiden tyyppien pariin oli aina helppo palata ja vaikka edellisen osan lukemisesta olisi ollut aikaa, onnistuu Meresmaa pienien muistutusten avulla kertaamaan edeltäviä tapahtumia sen verran että omat ajatukset saa taas järjestykseen. Jään kaipaamaan tätä loistavaa sarjaa.

J.S. Meresmaa: Mifongin kadottama
Myllylahti, 2016. 460 s.

J.S. Meresmaa: Mifongin lunastama
Myllylahti, 2017. 475 s.

***

Viimeiset osansa sai viime vuonna myös Timo Parvelan ja Bjørn Sortlandin yhteinen Kepler62 -sarja. Virus ja Salaisuus johdattavat retkikunnan lapset viimein arvoitusten ratkaisujen luokse. Viimein selvisivät muun muassa ylimääräisen matkustajakapselin arvoitus ja kehen retkikunnassa voi todella luottaa. Sarja loppuu melkomoiseen ryminään ja on viimeisissä käänteissään entistä jännittävämpi ja pelottavampi. Käänteitä oli jopa niin paljon, että pohdin josko sarja olisi kaivannut vielä pidempää mittaa tai edes paksumpaa päätösosaa, jotta lopun hässäkkää olisi ehditty käsitellä rauhallisemmin.

Kokonaisuutena sarja on joka tapauksessa ollut erinomainen. Olen pitänyt piirun verran enemmän Parvelan kynäilemistä osista, joissa on Jonin ja Arin näkökulma, mutta toisaalta vuorottelevien kertojien ratkaisu oli toimiva ja liputan iloisesti suomalaisnorjalaisen yhteistyön puolesta. Pasi Pitkäsen kuvitus on ollut läpi sarjan timanttista.

Sarjan toisen kauden on lupailtu käynnistyvän syksyllä, odotan varovaisen kiinnostuneena. Bloggaukseni ensimmäisistä osista voit lukaista täältä.

Timo Parvela & Bjørn Sortland: Virus (Kepler62 #5)
WSOY, 2017. 189 s.

Timo Parvela & Bjørn Sortland: Salaisuus (Kepler62 #6)
WSOY, 2012. 200 s.

***

Mintie Dasin Storm Sisters -sarjan ensimmäinen osa Kuohuva maailma viehätti minua ja täten sarjan toinen osa Hyiset mainingit (Tammi, 2017) oli luonteva lisäys lukulistalle. Nyt on myönnettävä, että tätä kirjoitettaessa lukemisesta on kutakuinkin vuosi ja juonen detaljit ovat päässeet paljolti unohtumaan, mutta varsinaisen lukukokemuksen muisto on kyllä tallella.

Tarina jatkuu edellisen vanavaedessä. Tytöt saavat uutta tietoa vanhempiensa kohtalosta ja yllättäen näyttää siltä, että he saattaisivat sittenkin olla elossa. Matka käy kohti Pohjanmerta ja kuninkaallista hovia, jonka juonittelua pursuavaan seurapiirin on lisätietojen tarpeessa pakko yrittää soluttautua. Luvassa on siis vauhtia ja vaarallisia tilanteita hameenhelmat heiluen ja miekka viuhuen.

Edelleen pidän hahmoista valtavasti. Tytöt ovat erilaisine luonteineen viehättäviä ja raivostuttaviakin, koska sellaisia nuoret tytöt yleensä tuppaavat olemaan. Kerronnallisesti teos tuntui puolestaan hieman hiomattomalta. Pidän teoksen ideasta todella paljon ja siinä on paljon hyvää, mutta kaipaisin vähän tiivistystä ja vähän lisää terävyyttä, sitten tämä olisi todella hyvä. Pienen alkukankeuden jälkeen juoni kuitenkin vei mukanaan, eli peruspalikat ovat kyllä kunnossa. Varmasti tulen tarttumaan myös sarjan jatkoon, sillä haluan tietää mitä tapahtuu.

Kolmas osa on jo ilmestynyt englanniksi (Ocean of Secrets, 2017) ja kahdella seuraavallakin on jo nimet, mutta suomennoksista en löytänyt tietoa.

Mintie Das: Storm Sisters 2: Hyiset mainingit

Tammi, 2017. 326 s.

Suomentanut: Marja Helanen

***

Sarah J. Maasin Throne of Glass - Lasipalatsi -teosta minulle suositeltiin useammaltakin taholta. Nuori salamurhaajana kunnoustautunut Celaena saa uuden mahdollisuuden, kun tätä tullaan noutamaan kruununprinssin edustajaksi kilpailuun, jossa valitaan seuraavaa Kuninkaan Miekkaa. Suolakaivokset orjankahleineen jäävät taakse ja Celaena matkaa jäyhän kapteeni Westfallin kanssa Lasipalatsiin valmistautuakseen kilpailemaan niin kokeneita sotureita, varkaita kuin murhamiehiäkin vastaan.

Hahmoja Celaena on niin ihana, että vei sydämeni. Kirjoja ja kauniita vaatteita rakastava nuori nainen on samanaikaisesti taitava salamurhaaja ja ristiriitaisuksissaan viehättävä. Sarjan romanssikuviokin on varsin mielenkiintoinen, tässä kun ei salamarakastuta tai olla niiden tunteiden kanssa muutenkaan niin varmoja saati sitten että kiinnostuksenkohteita olisi vain yksi.

Juoni itsessään on lopputulemaltaan ennalta-arvattava, muutoin kirjalle ilmestyvä jatko tuntuisi oudolta, mutta kilpailun kuvaamisen lisäksi kerrotaan paljon myös linnan sisäisestä politiikasta ja keskitytään ratkomaan, kuka tai mikä tappaa järjestelmällisesti ja brutaalisti kilpailun osallistujia. Kirjassa oli omaan makuuni riittävästi viihdyttävyyttä ja jännittävyyttä ja lukusukkuloin sen läpi melko nopeasti. Sarjan toinen osa Keskiyön kruunu (Gummerus, 2018) on jo ilmestynyt ja aion sen varmasti myös lukea.

Sarah J. Maas: Throne of Glass - Lasipalatsi (Throne of Glass, 2012.
Gummerus, 2017. 438 s.
Suomentanut: Sarianna Silvonen

***

Elina Pitkäkankaan Kuura (Myllylahti, 2016) tuo kiintoisan lisän kotimaiseen urbaanin fantasian tarjontaan. Olin mielessäni luokitellut teoksen päässäni paranormaalien romanssien kategoriaan, mutta huomasin ilokseni olevani väärässä. Vaikka teoksessa on romantiikkaakin, ei sen pääpaino ollut suhderuodinnalla.

Kuurankerossa ei ole nähty ihmissusia enää vuosiin, vaikka kaupunkia ympäröikin edelleen muuri ja metsään poistuminen on ankarasti kiellettyä. Lukiolaistyttö Inka joutuu kuitenkin rikkomaan kieltoa veljen jouduttua vakavaan onnettomuuteen ja tulee avanneeksi jonkinlaisen Pandoran lippaan. Ihmissudet ovat lähempänä kuin Inka olisi koskaan osannut arvata. Suurta salaisuutta on vaikea pitää ja Inkan ystävä Aaron huomaa pian sotkeutuneensa asiaan liiankin tiiviisti. Ihmissusien olemassaolo on kirjan maailmassa luontevaa ja kiinnostavasti kuvattua.

Kirja oli todella koukuttava ja tarjosi sitä lukiessani kaivattua lepoa myllerretylle päälle. Pitkäkankaan kerronta on vauhdikasta ja miellyttävää. Tarinassa edetään vauhdilla ja etenkin sen loppu onnistui yllättämään, tällaista menoa ja meininkiä olisin mielessäni osannut odottaa vasta ehkä sarjan toiselta osalta. 

Trilogian toinen osa Kajo (Myllylahti, 2017) on jo ilmestynyt ja kolmas osa Ruska ilmestyy tänä vuonna, molemmat ehdottomasti lukulistalla.

Elina Pitkäkangas: Kuura

Myllylahti, 2016. 355 s.

Kansi: Karin Niemi

Jon Klassen: Haluan hattuni takaisin

Karhu on juuri tajunnut nähneensä hattunsa jossain.

Hauskasti kuvitettu kirja yllättää aikuisenkin

Ystävä suositteli minulle Jon Klassenin Haluan hattuni takaisin -teosta sanoilla aivan mahtavaa settiä. Eihän tällaista suositusta voinut jättää väliin, joten varaus linjoille ja kirjaa odottamaan.

Juoni on hyvin yksinkertainen. Karhun hattu on kadonnut ja hän lähtee etsimään sitä. Hatun perään tiedustellessa törmätään muun muassa kettuun, jänikseen ja luullakseni vyötiäiseen. Kun etsinnät ovat jatkuneet jo pitkään on karhu vähällä luovuttaa, kunnes tajuaa yhtäkkiä nähneensä sittenkin hattunsa jossain ja lähtee kiireen vilkkaa vaatimaan päähinettään takaisin. Loppu on vähintäänkin hämmentävä, mutta samalla vinksahtaneen riemukas.

Mies luki tätä ensin vauvalle ääneen ja sitten tämä oli pakko lukea vielä itsekin. Ja vauvalle uudestaan, sillä onhan tämä nyt aivan loistava kirja. Toisella sivulla on kuva, toisella isosti painettua yksinkertaista tekstiä. Sivuja on hulppeat 21 kappaletta eli tarina on lyhyt, mutta hihityttää niin paljon että tekee mieli lukea heti uudestaan. Klassen on myös kirjoittanut kirjalle kaksi jatko-osaa (This Is Not My Hat, 2012 ja We Found a Hat, 2016), jotka on käännetty myös ruotsiksi.

Kirjan kuvitus on mielestäni ihana. Yksinkertaisesti piirretyistä hahmoista saadaan yllättävän ilmeikkäitä jo pelkästään silmiä hieman muuttamalla ja päähenkilö-karhu on kaikessa juroudessaan mahtava. Vaikka rakastankin usein runsasta kuvitusta, on tässä teoksessa pienieleisyydellä ehdottomasti tarinaa rikastuttava vaikutus.

Ilahdutti myös, että kirjaa käsittelevä Instagram-postaukseni käynnisti pienoisen keskustelun erään kirjan hahmon lopullisesta kohtalosta. Selvästi kirjalla on ollut siis suosiota kohdeyleisön tai ainakin kohdeyleisön vanhempien keskuudessa. Kukin tehköön kuitenkin itse päätelmänsä mainitsemattoman hahmon lopusta.

Lukiessa heräsi myös toive nähdä tämä teatterilavalla. Yksinkertainen juoni ja hauskat kohtaamiset mahdollistaisivat melkoisen herkullisen esityksen, jonka aikana varmasti katsomossa kiherrettäisiin syystä jos toisestakin. Kuka tekisi?

Lisäjuttuja tästä, linkkien takana kuitenkin spoilereita syyllisistä ja lopusta! Lukuneuvojan lapselle tätä jouduttiin aikanaan lukemaan joka ilta ja Hesarissa tarinaa pidettiin puolestaan moraalittomana. Muissa blogeissa tätä taas sitten kehuttiin, ilmeisesti kirja on ilmestymisvuonnaan ollut jonkinlainen hittituote lapsiperheissä.

Helmet-haasteesta kuittaan tällä kohdan ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja.

Jon Klassen: Haluan hattuni takaisin (I Want My Hat Back, 2011)
WSOY, 2013. 21 s.

Kirjeitä ja tajunnanvirtaa 1700-luvulta

Toissavuoden Helmet-haasteeseen oli tarkoitus lukea 1700-luvulla kirjoitettu kirja. Kyselin ystäviltäni vinkkejä ja minulle ehdotettiin painokkaasti sekä de Laclosin Vaarallisia suhteita (1782) että Sternen Tristram Shandya (1759-1767). Päätin siis lukea molemmat, mutta kuten tästä alustuksesta voinee jo päätellä, eivät teokset aivan ehtineet vuoden 2015 haasteeseen. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä nämä molemmat tiiliskivet olivat aivan oivallisia romaaneja.

Choderlos de Laclosin moneen kertaan versioidusta kirjeromaanista nautiskelin useamman kuukauden ajan. Siinä monissa liemissä keitetyt markiisitar de Merteuil ja varakreivi de Valmont raportoivat toisilleen edesottamuksistaan ja pelaavat kieroa viettelypeliä viattomampien kustannuksella. Viettelijämestareiden verkkoon joutuneina kirkasotsaiset ritari Danceny ja nuori Cécile Volanges ovat käytännössä hävinneet pelin jo kättelyssä eikä vaurioitta selviä myöskään hurskas rouva de Tourvel.

Kirjeromaanin muoto toimii teoksessa hienosti. Kieleltään terävien Merteuilin ja Valmontin sanailu on pistävyydessään herkullista ja omat harmaat aivosolut pysyvät virkeinä, kun yrittää löytää kaikki rivien väleihin piilotetut viestit. Vaikka tunnelmat ovat paikoin hyvin synkät, oli kirjeiden lukeminen nautinnollista. Luin tätä usein muutaman kirjeen aina ennen nukkumaanmenoa.

Seuraavaksi voisin katsoa jonkin niistä elokuvaversioista, tätä ennen olin tutustunut viettelypelin kiemuroihin vain teatteriesityksen muodossa.

Tristram Shandy olikin sitten hieman erikoisempi lukukokemus. Luin tätä kirjaa muistaakseni vähän yli puoli vuotta, mutta tajunnanvirtamaisen kerronnan vuoksi tarinaan oli aina suhteellisen helppo palata, aihe kun tulisi kuitenkin kohta taas vaihtumaan. Vaikka teoksen alaotsikko on elämä ja mielipiteet, sisältää kirja paljon enemmän jälkimmäisiä sillä Tristramin elämästä saadaan vain hyvin viitteellinen kuva. Sen sijaan pitkiä pätkiä saa lukea muun muassa Tristramin isän lukuisista ahdistuksen aiheista ja Toby-sedän linnoituspuuhista ja rakkaustouhuista.

Alunperin tämä Laurence Sternen teos on julkaistu yhdeksänä erillisenä niteenä ja suomeksikin on saatavilla ainakin näistä se ensimmäinen taskuun sopiva laitos. Koko setti on suomennettu vuonna 1998 ja Kersti Juva on tehnyt siinä aikamoisen urakan. Teos on nimittäin oikeastaan aika käsittämätön ja hillitön rönsyilyvyydessään, eikä siitä meinaa löytää päätä tai häntää. Kirjasta löytyy muun muassa kymmenen tyhjää sivua kertojan todettua ne kelvottomiksi, satoja ajatusviivoja ja, kuten aiemmin mainittu, enemmän poikkeamia aiheesta kuin siinä pysymistä.

En oikeastaan osaa pitää tätä teosta minään muuna kuin nerokkaana. Se on käsittämättömän raivostuttava, sillä se ei kerro mistään, mutta toisaalta ihanan viihdyttävä ja lukiessa pärjää univajeisillakin aivoilla. Vain kokeilemalla selviää, tekeekö sinun mieli heittää tämä kirja seinään (useita kertoja), hihitteletkö sen älyttömyydelle vai teetkö näistä molemmat vuoronperään.

Tristramin sanojen parissa on seikkaillut myös esimerkiksi Kirjavinkkien Mikko, käännöstä puolestaan kritikoidaan ansiokkaasti Kiiltomadon puolella.

Choderlos de Laclos: Varallisia suhteita (Les liaisoins dangereuses, 1782)
Otava, 1962. 408 s.
Suomentanut: Leena Kekomäki

Laurence Sterne: Tristram Shandy - elämä ja mielipiteet (The Life and Opinions of Tristram Shandy, Gentleman, 1759-1767)
WSOY, 1998/2003. 562 s.
Suomentanut: Kersti Juva