Virpi Hämeen-Anttila: Toisen taivaan alla

Virpi Hämeen-Anttilan Toisen taivaan alla (Otava, 2010) oli minulle pienoinen yllätys. Ennakkoasenteeni olivat ristiriitaiset, sillä toisaalta olin kuullut kirjan olevan tylsä ja toisaalta ennakkonäkemykseni Hämeen-Anttilasta oli enemmän tutkijana kuin romaanikirjailijana.

Toisen taivaa alla on ennen kaikkea tarina etsimisestä ja löytämisestä. Ja kuten niin usein on, eivät löydöt aina ole sitä mitä odotetaan.

Tarina kulkee samanaikaisesti sekä Englannissa että Suomessa. Englannissa Olivia, jo keski-ikäinen nainen, mietti suhdettaan perhehistoriaansa, lapsiinsa, isäänsä ja uuteen miesystäväänsä. Suomessa tarinaa kuljettaa Miia, nuori nainen, joka on päässyt kesätöihin elokuvaprojektiin. Miia tapaa kuvauksissa Matin, Olivian pojan, joka tahollaan etsii myös itseään ja juuriaan. Oikeastaan kaikki kirjan henkilöt olivat enemmän tai vähemmän eksyksissä omassa itsessään tai tässä maailmassa.

Hän otti metrojunassa laukustaan pehmeäkantisen kirjan, kokoelman Elizabeth Bowenin novelleja, ja ehti lukea seitsemän sivua ennen kuin piti nousta pois Goodge Streetin asemalla. Hän luki metrossa ja bussissa hitaasti, maistellen joka sanaa ja antaen sen vajota raskaana pohjaan. Ympäristön melu ja liike eivät häirinneet häntä lainkaan. Aina kun hän avasi kirjan, muu maailma katosi hänen aisteiltaan. Sellainen hän oli ollut lapsesta saakka, tai sellainen valta kirjoilla oli ollut häneen. Siksi hän oli niitä rakastanut ja siksi oli niin onnellinen, kun sai ammatissaan olla niiden ympäröimänä kaiken päivää.

Kuulostaako tutulta? 

Pidin kovasti Hämeen-Anttilan luomista maisemista; tutusta Helsingistä, kiireisestä Lontoosta, vihreästä ja kallioisesta Skotlannin saaresta. Unohtamatta Olivian kirjakauppaa ja kirjassa esiteltyjä asuntoja. Kaikki yksityiskohdat oli mietitty tarkkaan. Pienet tiedonmurut elokuvanteosta, harvinaisista kirjoista ja muslimien sekä kurdien historiasta olivat myös kiinnostavia.

Täytyy myöntää, että kirja ilahdutti minua. Pidin Hämeen-Anttilan tavasta käyttää kieltä; kaikkea kuvailtiin monisanaisesti ja adjektiiveja käytettiin runsain mitoin. Toisaalta olo oli kuin olisin lukenut jotain Tuija Lehtisen ja Maeve Binchyn kirjojen hybridiä; raskaatkin teemat kiedottiin kevyeen kesäpukuun.

Toisaalta oli muutama pieni juttu, jotka ärsyttivät. Usein Suomi-kohtauksissa puhekielenä oli englanti, ja tämä oli ratkaistu niin että keskustelun ensimmäinen lause oli englanniksi ja loppu suomeksi. Välillä tämä tapahtui todella tönkösti ja sai minut tuhisemaan turhautumistani. Tämä oli mielestäni kirjan suurin ongelma, puhuttujen kielien välillä vaihtaminen.

Toisen taivaan alla oli mukava välipalakirja minulle. Sopivan kevyt, mutta silti tarpeeksi substanssia että mielenkiinto säilyi. Eniten pidin katsauksista ihmisten elämänhistorioihin ja kuvauksista elämästä Skotlannissa ja Etelämerellä.

Täytyy vielä mainita, että vaikka kirjan paperikannet eivät juuri minua miellyttäneet ihastuin kirjan varsinaisiin kansiin. Yksivärisyyden sijaan tummanruskeissa kansissa oli piirretty vanha kartta Etelämeren saarista. Sitä katsoessa minulle tuli aina hyvä mieli.

--

Toivotettakoon tässä vielä kaikille naisille ihastuttavaa naistenpäivää! Nauttikaa.

 

Kukat ovat äitini puutarhasta vuodelta 2008.