Valoa valoa valoa. Siinä kaikki mitä tuli mieleeni kun näin Mimin ensimmäisen kerran rannassa. Hän seisoi selkä minuun päin. Paskainen pukukoppi nojasi häntä vasten. Hän ei katsellut järvelle unelmoivasti vaan vittuuntuneena. Niin kuin hän ei olisi odottanut minua yhtään. Tuuli pullisti hänen takkiaan selästä. Ei mikään purje. Ei niin että hän olisi ollut lähdössä lentoon.
Kunnes hän kääntyi ja näin hänen silmänsä.
Palava suru.
Joka kohdistettiin minuun.
Vilja-Tuulia Huotarisen Finlandia Junior-palkinnon voittanut teos valoa valoa valoa (Karisto, 2011) päätyi lukulistalle uteliaisuudesta. Viime aikoina nuorten kirjojen lukemiseni on huomattavasti vähentynyt, mutta kiinnostaviin tapauksiin tutustuu silti aina mielellään.
valoa valoa valoa on tarina 14-vuotiaista Mariiasta ja Mimistä vuonna 1986. Tarina rakkaudesta ja vähän myös Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta. Hiukan aikuisista, jotka eivät ymmärrä, ovat muuten vain uppoutuneet omiin maailmoihinsa tai konkreettisesti poissa. Mariia on aika tavallinen tyttö, sellainen koulussa hyvin pärjäävä ja jolla on suhteellisen normaali perhe vaikka äidillä on se sairaus ja isä on kiinnostuneempi lyhtykaloista kuin tyttärestään. Mimin Valkoisessa talossa asuu Kylli-täti, isoäiti, 59, 62 ja kuollut äiti joka asuu ullakolla meikkeineen ja sifonkihuiveineen. Mimillä on polttava suru ja halu tietää miltä asiat tuntuvat.
Kirjasta omanlaisensa tekee sen erikoinen kirjoitustyyli. Mariia puhuttelee lukijaa suoraan useamman kerran (Hyvät lukijat), kommentoi omaa tekstiään ja kirjoitustaan, pohtii ja editoi. Kehottaa lukijaa repimään kirjan ensimmäiset sivut irti, koska Anton Tšehov on niin kehoittanut. Ihan aina ei voi myöskään tietää, mikä on totta, sillä on myös paljon näyttelemistä ja tarinoita, hyppyjä ajassa. Mariian itsetietoinen ääni hymyilyttää ja saa pitämään tarinaa todempana.
Uskon, että yläasteikäinen minä olisi ihastunut tähän kirjaan suinpäin. Tämä on kuitenkin vähän erilainen, erikoinen ja siinä puhutaan rakkaudesta, kasvamisesta ja menetyksistä. Vuonna 2002 WSOYn Bulevardi-sarjassa ilmestyi Salla Simukan teos Kun enkelit katsovat muualle, joka myös käsitteli tyttörakkautta. Muistelen, että moni ystävänikin piti siitä ja itse omistan kirjan edelleen vaikken sitä olekaan aikoihin lukenut.
En ole tutustunut muihin Finlandia Junior -ehdokkaisiin, mutta en minä tämän perusteella ihmettele miksi valoa valoa valoa on palkintonsa saanut. Toki kirjaa voisi kritisoida siitä, että siinä on jonkun verran seksiä ja se on paikoin synkkä ja surullinen mutta ei tässä toisaalta mielestäni ollut mitään paheksuttavaa. Kyllä etenkin tähän maailmanaikaan nuoret tietävät näistä asioista ja on näistä kirjoitettu ennenkin.
Palavan surun ovat kohdanneet ainakin myös Hanna (joka ei malttanutkaan antaa tätä kummitytölleen joululahjaksi), Zephyr (joka piti kirjan metafiktiivisistä ulottuvuuksista), Paula (jonka mielestä kirjan vahvuus on mm. että sen merkitykset ovat jossain tekstin tuolla puolen), Rouva Huu (jonka mielestä tämä on kaikenikäisten tyttöjen kirja) ja Sonja (jota tarina vähän väsytti mutta joka tunnisti silti tekstistä ansioita).
Nappaan tällä pisteen Lasten linnoitus -haasteen Palkittujen paraati -kategoriasta.
Vilja-Tuulia Huotarinen : Valoa valoa valoa.
Karisto, 2011. 175 s.
Kannen suunnittelu : Tuija Kuusela