Lavalta: Syklit (Valtimonteatteri)

Sirja Sauros ja Outi Ikonen puhuvat kuukautisista. Kuva: Ilkka Saastamoinen

Puhutaanpa vähän kuukautisista

Ah, kuukautiset. Aihe, josta pitäisi tietää ja josta ei oikein osata puhua. Asia, joka tilanteesta riippuen saattaa aiheuttaa iloa, surua, kipua ja vaikka mitä. Aihe, josta on kymmeniä kamalia vitsejä. Tähän aiheeseen tarttuu Valtimonteatterin huomenna perjantaina ensi-iltansa saava Syklit (itse näin siis ennakkonäytöksen). Asta Honkamaan ohjaama ja dramatisoima esitys ottaa kymmenen "luvun" myötä kantaa kuukautisiin ja niitä ympäröivään keskusteluun ja kehottaa pitämään kuukautisista meteliä.

Näyttelijät Outi Ikonen ja Sirja Sauros ovat lavalla ihailtavan läsnä. Esityksen tyyli vaihtelee absurdiksikin muuttuvasta ilmaistusta hyvin henkilökohtaiseen ja pieneen tekemiseen, mutta ote on koko esityksen ajan lämmin ja luja. Dynamiikka näyttelijöiden välillä toimii ja uskon esityksen hiotuvan vielä rytmitykseltään valmiimmaksi ja ilmaisultaan terävämmäksi ensi-iltaan mennessä.

Milja Ahon lavastus on mahtava. Sairaalanvihreät seinät ja lattia saavat ajattelemaan kliinisiä ajatuksia ja nostavat esityksessä käytetyn kuriositeettitarpeiston hienosti esille. Näyttelijöiden päällä olevat valkoiset tennisasut vievät niinikään ajatuksia lääkärintakkeihin, vaikka symboloivat toki kaikenlaista muutakin. Visuaalisesti esitys kiehtoo minua. Pidin siitä, että puvustuksen ja lavan raamien selkeyden sisällä tarpeisto on tosiaan jotenkin vähän epämääräistä ja monimerkityksellistä, liiankin runsasta.

Esityksen myötä aloin luonnollisesti miettiä omia noloja kuukautismuistojani. Kirkkaimmin mielen kankaalle on kirjoutunut hetki kuudennen luokan liikuntatunnilta. Kuukautiset olivat alkaneet yllättäen eikä sidettä kehdannut kysyä lainaksi keneltäkään. Tunkin alushousut täyteen vessapaperia ja painuin sählykentälle. Jossain vaiheessa joku (oikeasti muistan erittäin hyvin, kuka luokkatovereistani se oli) huutaa vastenmielisyyttä tihkuvalla äänellä "kenen toi on" ja tajuan verisen paperitollon vaeltaneen pelin tiimellyksessä verkkarinlahkeesta lattialle (ei olisi tätäkään tapahtunut, jos ysärillä olisivat olleet tiukat urheiluhousut muotia). En muista kenenkään muun reaktiota, muistan vain että jollain tekosyyllä poimin paperin lattialta ja vein sen roskikseen. Muistaakseni aiheeseen ei palattu, mutta se jumppasalin lattian värikkäiden viivojen lomaan solahtanut paperitollo ei ehkä koskaan poistu mielestäni.

Onneksi nykyisessä ystäväpiirissäni on paljon ihmisiä, joiden kanssa voi puhua kuukautisista. Tunnen yhä suurta ylpeyttä eräiden oppilaitteni puolesta, kun he kerran tulivat aivan normaalilla äänellä kysymään olisiko minulla mahdollisesti sidettä. Tehtävää kuitenkin on vielä, eikä siihen auta varmaankaan mikään muu kuin puhuminen perhepiirissä, kouluissa ja julkisuudessa. Tunnen itsekin suurta halua pyyhkiä tuon edellisen kappaleen pois, mutta jätän sen nyt tähän.

Koska kyseessä oli ennakkoesitys, tuntuu hassulta kommentoida tarkemmin esityksen rakennetta, etenkin kun etukäteen painotettiin ettei esitys ole vielä valmis. Ehkä tämän kommentin perusteella tulin tarkastelleeksi esitystä nimenomaan keskeneräisenä, mikä oli hieman hassua. Esityksen päätyttyä jäin vielä kaipaamaan jonkinlaista synteesiä tai kokoavaa ajatusta aiheesta, mutta näin yön yli nukuttuani viimeinen kohtaus taisi kuitenkin toimia sellaisena. Ajatusta jäi kuitenkin hämäämään päättävän luvun otsikko "Runsaat kuukautiset", joka tuntui uudelta aloitukselta eikä lopulta. Mainittakoon vielä, että esityksessä on riemastuttava tuotesijoittelua sisältävä kohta, josta ilahduin aivan kauheasti. Harvemmin sitä näkee kesken esityksen ihan oikeaa mainosta.

Kokonaisuutena pidin esitystä kuitenkin ilahduttavana keskustelunavaajana. Kuukautisia käsitellään monesta eri näkökulmasta ja niin, että verisetkin yksityiskohdat tuntuvat luontevilta (mitä ne tietysti ovatkin) eivätkä tarkoituksellisen huomiohakuisilta. Toivon esityksen katsojilta vuorostaan rohkeutta tarttua kuukautisiin keskusteluissa aiheena, jota ei tarvitse hävetä. Harjoitellaan yhdessä.

(Sitä jäin kyllä miettimään, miksi Huutavaa naista symboloitiin karhupumpulla, johon oli takertunut jonkinlainen epämääräinen, viemärinharmaa karvatuppo. Saatan nähdä siitä painajaisia.)

Kiitokset Valtimonteatterille kutsusta esitykseen.

Lavalta: Meganin tarina (Valtimonteatteri)

Kuva: David Kozma

Viestejä ihmisyyden synkältä puolelta

En muista milloin olen viimeksi istunut niin hiljaisessa katsomossa. Valtimonteatterissa pyörii nyt Tuomas Timosen kirjoittama ja David Kozman ohjaama näytelmä Meganin tarina, joka perustuu tositapahtumiin. 13-vuotias Megan tekee itsemurhan käsistä riistäytyneen nettikiusaamisen seurauksena ja jättää jo valmiiksi saumoistaan ratkeilevan perheensä kipuilemaan tyttären poismenon kanssa. Kovalla intensiteetillä esitetty teos ei innostanut katsomosta naurua, vaan sekä väliajalle että esityksen jälkeen salista poistui vakavailmeisiä ihmisiä.

Eleonoora Kauhanen esittää Megania kivuliaan aidosti ja tuo syvyyttä sekä hahmoonsa että koko esitykseen hypnoottisella laululla. Muutenkin näytelmän nuoret näyttelevät uskottavasti, esimerkiksi Meganin veljeä Briania esittävä Kasperi Kola tuo lavalle vahvaa tunnetta vaikkei tällä paljon varsinaisia repliikkejä olekaan. Mona Kortelampi ja Timo-Pekka Luoma, esityksessä Meganin vanhemmat, onnistuvat erityisesti surun ja avuttoman turhautumisen tulkitsemisessa.

Esityksessä yhdistetään lavanäytteleminen lyhyisiin elokuvapätkiin. Periaatteessa videokuva näyttämöllä tuntuu jo menneen talven lumilta, mutta Mara Jelinkon kuvaamat videot ovat sen verran laadukkaasti kuvattuja ja tukevat tarinaa niin hyvin, että yhdistelmä toimii. Videoiden avulla saadaan myös laajennusta lavakuvaan ilman turhaa lavastesäätämistä eikä näyttelijöiden tarvitse myöskään hyppiä roolista toiseen. Varsinainen lavastus on kliinisen mustavalkoinen, näyttelijät mustissa suruasuissaan, mikä omalta osaltaan tiivistää tunnelmaa. Myös Romulus Chiciucin äänisuunnittelu tukee tarinan kerrontaa.

Erityisesti ensimmäinen puoliaika, jossa seurataan Meganin kuolemaan johtavia tapahtumia, on intensiivistä katsottavaa. Herkän ja murrosikäisen Meganin innostusta uudesta ystävästä ja lopulta musertavaa surua on kamalaa seurata. Toisella puoliajalla keskitytään tapauksen jälkipyykkiin ja siinä näytelmän teho hieman rakoilee, sillä tilanne on sekava ja erityisesti aikuiset käyttäytyvät niin epämiellyttävästi että pahaa tekee. Meganista tehdyn dokumentin näyttö monelta "ruudulta" yhtä aikaa aiheutti myös keskittymisen hajoamista, sillä mistään puheesta ei oikein saanut selkoa ja koko tapauksen käsittely jäi täten hieman epäselväksi.

Nettikiusaamisesta tehtiin Meganin tapauksen jälkeen rikos Yhdysvalloissa, mutta ongelma ei ole poistunut. Verkossa kiusataan nykyään niin nuoria kuin aikuisiakin ja vaikka lopputulos ei yleensä onneksi ole yhtä vakava kuin Meganin kanssa, voivat seuraukset olla kauaskantoisia. Esityksessä kiusaaminen tapahtuu nykyään jo vanhanaikaisessa MySpace-palvelussa, sillä tapahtuma-aika on jätetty todellisten tapahtumien mukaisesti vuoteen 2006. Hieman hassua tämä on siksi, että esityksessä käytössä kuitenkin on uusia läppäreitä ja padeja, mutta katsottakoon tätä aikavääristymää tällä kertaa läpi sormien.

Näytelmä on sinänsä ongelmallinen, että tyydyttävää ratkaisua sen esittämään tilanteeseen ei saada. Oikeastaan esityksen edetessä turhauma vain kasvaa, sillä pahimman jo tapahduttua moni näytelmän henkilö käyttäytyy edelleen hirveällä ja itsekkäällä tavalla. Meganin äiti löytää ratkaisun suruunsa aktivismin kautta, isä vaipuu yhä syvemmälle mustuuteen. Näin se toisaalta menee oikeassakin elämässä, että yksinkertaisia ja takuuvarmoja ratkaisuja nettikiusaamisen ratkaisemiseen ei ole.

Hyvää mieltä Meganin tarinasta ei siis itselleen saa, mutta ajatuksia herättävän kokemuksen kyllä. Jos työskentelet nuorien kanssa, mene katsomaan. Ja vaikket työskentelisikään, niin mene silti, sillä aihe on tärkeä ja tämä tulkinta siitä hieno.

Viimeinen esitys on Valtimonteatterilla 11.11.

Lavalta: Tursaspyyhekumi ja muita valeuutisia (Valtimonteatteri)

Esityksellä on useampi upea ja toinen toistaan nyrjäyttävämpi juliste. Visuaalinen suunnittelu: Tomi Flyckt.

Sisäisiä ja ulkoisia vaikuttamisyrityksiä

- Linnea hei. Sisäinen äänesi täällä.
- Hmm?
- Ootko huomannut, että sulla on ihan tosi monta tekstiä blogiin kirjoittamatta? Viimeisimpänä tuo viimeviikkoinen Valtimonteatterin Tursaspyyhekumi ja muita valeuutisia.
- Joo, mutta on ihan hirveä kirjoitusblokki! En oo saanut yli kuukauteen mitään kunnollista kirjoitusinspiraatiota. On mulla ajatuksia kirjoista ja esityksistä, mutta mitään ei vaan tule ruudulle.
- No jos mä kyselen ja sä vastaat, ok?
- Ok.

- Niin että tää Tursaspyyhekumi on tuon nettisivun mukaan yhteiskunnallinen trilleri ja satiitinen teatterileikki. Mitä se tarkoittaa tai mitä siinä näytelmässä tapahtuu?
- No, trilleri se ainakin oli ja esityksellisesti leikillinen, siis ei mikään kaavoihinsa kangistunut. Mitä siinä sitten tapahtui niin en ole ihan varma. Oli Mies, jolla on mystinen laatikko, ja sitten on Nainen, joka tietää epäilyttävän paljon kaikenlaista tästä Miehestä ja myös yleisöstä. Todella painostava tunnelma koko ajan eikä voinut olla varma mitä seuraavaksi tapahtuu. Myös yleisössä sai siis olla varuillaan.
- Oliko tää yleisön osallistaminen ahdistavaa?
- Ei oikeastaan. Tai tavallaan joo, koska esimerkiksi Mona Kortelammella eli tällä Naisella on ihan hullun pistävä katse, sellainen intensiivinen, että olihan se aika jännää olla siinä katseen alla. Toisaalta oli sitten sekä ennen esitystä että väliajan jälkeen sellaista hyvää improa näyttelijöiden välillä ja arvostin esimerkiksi sitä, että meitsi ja blogi sieltä bongattiin esiin. Se oli todella siistiä, kiitos.

- Mutta mitä siinä esityksessä siis tapahtuu?
- No siis tämä Mies eli Salla Kozma on pakenemassa jotain, ei olla ihan varmoja että poliiseja vaiko kenties bulgarialaista salamurhakoplaa koska hän on keksinyt tursaspyyhekumin. Ja tää Nainen on sitä mieltä, että ei voi pitää paikkansa ja kertoo mitä oikeasti on tapahtunut. Tosin tätä oikeasti on tämän näytelmän puitteissa tosi vaikea määritellä, kun teemana on manipulaatio ja mielipidevaikuttaminen, muun muassa. Ja sillä tarinalla tai tapahtumilla ei sinänsä ole niin väliä, tärkeää on se miten se tehdään. Ja tässä on tehty hyvin, tykkäsin. Absurdia, synkkää ja sit hyvää näyttelijäntyötä ja dynamiikkaa. Teksti on myös hyvä, alkuperäinen on siis japanilaisen Minoru Betsuyakun ja sitten ohjaaja Valto Kuuluvainen on siitä sovittanut ja päällekirjoittanut. Ilmankos oli sellainen Murakami-tunnelma.

- Jäikö mikään mietityttämään?
- No ei oikeastaan, olin vaan tosi fiiliksissä kun oli näin makea ja omanlaisensa esitys. Tai sitä ihmettelin, että kuuluiko nämä ohjaajan välihuudot ekalla puoliajalla hommaan, ne tuli välillä vähän puskista. Mutta kai ne kuului? Ja vaikka tarinasta ei nyt ihan päässyt selville että mikä oli totta niin se ei todellakaan haitannut. Oli vaan pää pyörällä.
- Vielä jotain sanottavaa?
- Lavastuksellisesti tää oli tosi jännä, tykkäsin, ja tokalla puoliajalla tuli ihan paha olo yhdessä kohtaa, en tiedä mitä se mössö siellä oli mutta hyi. Ja tykkäsin hirveästi siitä, että neljäs seinä oli välillä rikki ja näyttelijät puhuivat ääni- ja valotyyppien kanssa, kommentoivat. Se sopi tähän tosi hyvin.
- Eli suosittelet?
- Ehdottomasti! Jos haluaa nähdä jotain erilaista teatteria ja sietää tai kaipaa outoutta ja mielenmyllerrystä niin tämä on just hyvä.

***

Kiitokset Valtimonteatterille kutsuvieraslipusta ja Tuomakselle siitä, että patisti käyttämään Fiktiivisiä keskusteluja -formaattia blokin tappamiseen.

Lavalta: Siipirikko (Valtimonteatteri)

Kuva: Mikko Kauppinen

Siipirikon loputtua ulkona odottava avara taivas tuntuu lahjalta. Ahdistunut tunnelma on jäänyt iholle, vielä kotonakin tuntuu että kuivunutta hikeä ei saa millään pois. Siipensä menettäneen hävittäjälentäjänaisen tarina kaappaa mukaansa ja pakottaa keskittymään, laittaa ajattelemaan rakkautta, sotaa ja tuhoa, ihmisen haurautta.

Hävittäjälentäjä on sankari. Ohjaamosta käsin voi hallita allaan näkyvää maisemaa, tiputtaa pommin, suorittaa täten onnistuneen lennon ja mennä sitten jätkien kanssa bisselle. Päivä toisensa jälkeen tätä aavikon pölyssä, kunnes elämänmuutos pakottaa laittamaan jalat maahan. On pakko pitää huolta jostakusta muusta kuin itsestään. Aavikko vaihtuu toiseen takaisin kotimaassa, ohjaamo konttiin josta kauko-ohjata lennokkia sotatantereella. Sehän on melkein sama asia, lentää kuitenkin saa. Paitsi että ei se ole, siipirikko ei pääse enää siniseen vaan jää harmaiden ruutujensa vangiksi.

Ihailen Ulla Virtasen kykyä solahtaa rooliinsa, olla taistelulentäjä ja äiti ja niin kovin ihminen. Yhteenpurrut hampaat, sormien ahdistuneet nytkähdykset ja tiukkaan nyrkkiin pusertunut käsi kertovat paikoin enemmän kuin suusta tulevat sanat. Sanat muuttuvat välillä huudoksi ja särähtävät korvaan, mutta niinhän se menee, siis silloin kun ihminen huutaa. Vahvalla otteella minut kuljetetaan sinisyyteen hävittäjälentäjän ohjaamossa ja pakotetaan sitten maahan, pakotetaan seisomaan ahtaassa kontissa tuijottaen harmaita ruutuja ja niillä näkyvää liikettä. Katson kuinka itsevarmuus muuttuu pakokauhuksi ja hauraudeksi, tuntuu että toisella puoliajalla lentäjän saisi rikottua vain koskettamalla.

Siipirikko on ahtaan tilan näytelmä, se tarvitsee ympärilleen seiniä päästäkseen ihon alle ja jyskyttämään kallonpohjalle. Valtimonteatterissa tämä toteutuu. Matala tila, pelkistetty lavastus ja harkitut projisoinnit ohjaavat kuvittelemaan kaiken sen muun itse. Räjähdykset, aavikon hiekan, vaaleanpunaisen ponin. Siihen keskelle Virtasen karisma, vimma ja epätoivo, muuta ei tarvita.

En ihmettele, miksi tämä George Brantin näytelmäteksti on palkittu useampaankin otteeseen. Jermo Grundström on tehnyt tässä Suomen kantaesityksessä hienon ohjaustyön, palaset ovat kohdillaan ja lopullinen vaikutus jysähtää perille vasta kotimatkalla. Mietin katsooko joku minua jostain, tälläkin hetkellä vaikka olen kotona. Ajattelen aavikolla tapahtuvia räjähdyksiä, hiekan pöllähdystä, huutoa joka ei taivaalle kuulu.

Esityksiä on tällä hetkellä jäljellä enää kaksi, perjantaina ja lauantaina (19.-20.8.), menkää!

Lavalta: Naisten juhla (Valtimonteatteri)

Kuva: Peter Salovaara

Joinakin päivinä sitä ei välttämättä jaksaisi tehdä yhtään mitään. Teatteriin menosta oli kuitenkin sovittu ja seuralainenkin oli, joten ei kun takkia niskaan ja kohti Aleksis Kiven katua. Valtimonteatterin 15-vuotista taivalta juhlistava Naisten juhla onnistui onneksi tarjoamaan erinomaista todellisuuspakoa ja vietinkin ilokseni viihdyttävän illan.

Nimensä mukaisesti Naisten juhlassa juhlitaan naisten kesken, tällä kertaa juhlan aiheena ovat Rebekan (Iida-Maria Heinonen) polttarit. Polttariseurueeseen kuuluvat morsiamen paras ystävä, elokuvaohjauksen opiskelija ja vanhoihin rooleihinsa jämähtänyt Alma (Iida-Maria Lindstedt), tanssikoreografi ja vapaata rakkautta ylistävä ex-käly Essi (Outi Ikonen) ja väärinkäsitysten seuraksena myös morsiamen äiti, täpäkkä ja jo useamman aviomiehen kuluttanut näyttelijätär Salome (Mona Kortelampi). Villinä korttina mökkisaaressa vietettävään iltaan pölähtää vielä Rebekan eksän Laurin nyksä Leyla (Aksa Korttila), ulospäinsuuntautunut realityjulkkis. Pimenevässä illassa leikitään leikkejä, juodaan kuplivaa, saunotaan morsiussaunassa ja kiristellään ihmissuhteiden lankoja turhankin kireälle kuten vain liian pieneen tilaan laitetussa naisporukassa voi käydä.

Käsikirjoittajaohjaajat Ulla Heikkilä ja Jenni Toivoniemi kertovat käsiohjelmassa valinneensa näytelmän kantaviksi teemoiksi naisten väliset suhteet ja ihmisten taipumuksen jämähtää tiettyihin rooleihin. Teemat ovat helposti samaistuttavia ainakin näin naiskatsojana ja varmasti välittyvät myös sukupuolirajojen yli. Ilahduttavasti näytelmässä noustaan nainen on naiselle susi -tyyppisen ajattelun yläpuolelle ja näytetään myös sitä solidaarisuutta ja todellista ystävyyttä suorine sanoineen. Näkemys tuntuu tarkalta ja totuudenmukaiselta, mutta samalla aihetta on käsitelty lempeästi ja ymmärtäen.

Lavalla nähtävät naiset ovat taitavia rooleissaan. Esimerkiksi Mona Kortelampi avaa esityksen viiltävällä tulkinnallaan Salomesta, tyttärestään eristyneestä ja voimakastahtoisesta äidistä, huh mikä lavakarisma. Eipä sillä, mainioita ovat muutkin. Heinosen ja Lindstedtin hahmojen vuosikausia kestänyt jossain määrin vääristynyt ystävyyssuhde tuntuu aidolta ja Ikonen on oiva taiteilijuudessaan itsevarmana ja siinä samalla hieman huvittavana Essinä. Aksa Korttila on ihanan ärsyttävä Leylana ja onnistuu lopulta kuitenkin olemaan ehkä yksi aidoimmista hahmoista lavalla. Tarvittaessa lavalla esitetään myös tarinan kannalta olennaisia miehiä eli Petrus-veljeä, Lauri-eksää ja Mikael-sulhasta.

Valtimonteatterin näyttämö on lavastettu vähäeleisesti, mutta mökkisaaren maisema ja tunnelma ulkohuusseineen on tuotu esiin hienosti. Tässä oli muuten myös sellainen esitys, jossa pitkästä aikaa ilahduin kovasti livevideon käyttämisestä, ihmeiden aika ei ole ohi. Videoiden ja näyttelijöiden muuntautumisen avulla päästiin muun muassa vierailemaan Corona-baariin. Oli muuten myös todella hieno joutsen siellä, ymmärrätte kyllä kun käytte katsomassa.

Ja kyllä muuten nauroin esityksessä. Itselleni, myötähäpeälle, naisille, solidaarisuudelle, lempeästi kuitenkin. Esityksen päättyessä olin myös tavattoman onnellinen, että omat polttarini ja hääni on jo (onnistuneesti) vietetty enkä ole tällä hetkellä myöskään sellaisia kellekään järjestämässä. Kyllä se on joskus kuulkaa vaikeaa, ihmissuhteet ja etenkin ne naissuhteet. Vaikka toki myös antoisia, tiedättehän.

Naisten juhlasta on luvassa vielä melkoisen monta esitystä marras- ja joulukuussa, joten tsekatkaapa esityspäivät ja menkää viihtymään.

Lämmin kiitos Valtimonteatterille kutsusta esitykseen ja Pilkkuun asti -blogin Isalle mukavasta teatteriseurasta!

Lavalta: Jeffrey (HGT)

Kuva: Tiina Rantala

Helatorstain tuplasetissä toisena matkasimme Valtimonteatteriin katsastamaan Helsingin Gayteatterin syksyllä ja myös nyt keväällä täysille katsomoille esitettyä Jeffrey-näytelmää. Kuumaan tunnelmaan sai törmätä heti aulassa, sillä pienen Valtimon lämpiö on pieni, kotoisa ja aurinkoisena iltana myös melkoisen paahteinen. Ja sehän sopii, sillä katsomoon kömpiessä lava on täynnänsä puolialastomia miehiä.

Näytelmän nimihenkilö Jeffrey on New Yorkissa 90-luvun alussa näyttelijän urasta haaveileva mutta tarjoilijana työskentelevä nuori mies. Elämän rytmin määrittävät irtosuhteet ja seksi, mutta AIDS-epidemia ja seksistä neuvottelu alkavat tympiä ja niinpä Jeffrey päättää kieltäytyä seksistä täysin. Selibaatti ei kuitenkaan ole mikään helppo rasti, etenkään kun kuntosalilla vastaan kävelee lähes vastustamaton Steve joka kaiken lisäksi on HIV-positiivinen. Jeffrey joutuu pohtimaan, uskaltaako valita rakkauden ja sen myötä myös menetyksen vai jatkaako valitsemallaan tylsällä, mutta silti turvallisella tiellä.

Paul Rudnickin näytelmä ei päästä katsojaa varsinaisesti helpolla, sillä itse tarina on jokseenkin rikkonainen ja enemmän aikaa käytetään ekstravagantteihin tanssisunmuuesityksiin ja komeiden kostyymien esittelyyn jytäävän musiikin soidessa taustalla. Työryhmän 12 näyttelijää luovivat tiensä roolista ja asuvaihdosta toiseen ja lavalla käy lähes koko ajan aikamoinen vilinä. Hulvatonta katseltavaa silti!

Parasta näytelmässä olivat kuitenkin mielestäni ne hetkelliset rauhan paikat, joissa maltettiin makustella dialogia ja sallittiin tutustua päähenkilöihin rauhassa. Erityisesti Jeffreyn ja Steven (Petri Piatu Puhakka ja Jarno Pimperi) yhteiset hetket jäivät mieleen hienoina ja sympaattisen kaksikon muodostivat myös Sterling ja Darius (Raino Ranta ja Andreas Ikonen), mikä pari!

Lyhyesti Jeffrey ei ehkä siis ole harkitun ammattimaista saati ylenmäärin tyyliteltyä teatteria, mutta se on selvästi tehty sydämellä ja lämmöllä ja se on hyvä. Esiintymisen ilo ja hyvä fiilis näkyvät katsomoon ja mieli on esityksen jälkeen hilpeä. Kiitos HGT lämpimästä helatorstai-illasta!

Lavalta: Outo homo (Valtimonteatteri)

Keskiviikkoilta, Valtimonteatteri Aleksis Kiven kadulla. Esitystilassa on mustat seinät, lavalla mustia laatikoita, vesipullo. Alkamassa on Juuso Kekkosen omaelämäkerrallinen monologi Outo homo. Tositarina, jossa heteromies huomaa rakastuneensa mieheen. Suurieleisiä lavasteita tai maskeja ei tarvita, nyt pääosassa on sana.

Kekkosen tarina on hieno, vielä hienompi siksi että se on tosi. Se kuulostaa välillä absurdilta, epäuskottavalta, ja silti tiedän että edessäni seisova mies puhuu totta. Se kertoo oikeista ihmisistä, vaikkakin salanimillä, ja oikeista tapahtumista. Oman itsen löytämisestä ja lopulta hyväksymisestä. Paljon vaikeita asioita, joita voidaan välillä käsitellä myös huumorin kautta.

Outo homo ei esittele pelkästään mielipiteitä, se vetoaa myös tieteeseen. Puhutaan siitä, miten naurettavan isot sukupuolielimet ihmisellä on esimerkiksi verrattuna muihin kädellisiin. Siitä, miten (ainakin tieteellisen teorian mukaan) alkuräjähdys ja Higgsin bosoni ovat johtaneet siihen, että kaksikymmentä vuotta sitten tällä maapallolla 12-vuotias masturboi ensimmäisen kerran.

Esitys tuo lavalle myös kavalkadin termistöä. Mikä on transsukupuolinen, miten määritellään sukupuoli, entä mitä on BDSM tai miten kinky nykyään määritellään? Mitä tarkoittaa polyamoria ja miten muut siihen suhtautuvat? Millaisia sääntöjä ihminen itselleen asettaa, että voi elää haluamiensa mallien mukaan?

Harmillisesti meitä oli eilen yleisössä vain seitsemän, mutta Kekkonen osoitti ammattitaitoaan vetämällä esityksen silti mainiolla läsnäololla ja energialla. Kaksituntinen monologi kului kuin siivillä, tarina oli sen verran vetävä ja esiintyjällä karismaa. Tällaisessa esityksessä voisi helposti tulla sellainen olo että tirkistelee, mutta ei tullut. Eikä sekään häirinnyt, että välillä lavalla heiluttiin alasti. Se oli osa esitystä, mutta ei sellainen vaivaannuttavan tekotaiteellinen osa.

Kekkonen nostaa esille myös kiinnostavia näkökulmia yhteiskunnastamme. Mihin tarvitaan lakiteknistä sukupuolta? Miksi ihmeessä transsukupuolisen ihmisen on hyväksyttävä pakkosterilointi, jotta hän saisi "vaihtaa" sukupuoltaan? Sukupuolineutraalia avioliittolakia sentään jo puuhataan. Ja miksi seksuaalineuvonnan puhelimeen soitetaan viikottain ja kysytään suomalaisen miehen peniksen keskimittaa? Kun silläkään ei, tutkimusten mukaan, ole juuri mitään väliä.

Esitys on varmasti sellainen, joka herättää keskustelua. Myös niiden välillä, jotka ovat "ehkä vähän homompia". Pidin siitä, että vaikka esitys on mielipidelatautunut (tietysti) se ei kuitenkaan pakota ketään ajattelemaan samoin. Eri mieltä saa olla ja se on ihan hyvä. En itsekään ollut kaikesta samaa mieltä, mutta entäs sitten.

Suosittelen tätä esitystä kaikille. Sen ei tarvitse mullistaa maailmankuvaasi, mutta jos se saa sinut edes hetkeksi ajattelemaan omia näkökantojasi ja perustelemaan niitä itsellesi, niin hyvä.

Esityksen tiedot ja esitysajat löytyvät täältä tai täältä. Viimeinen esitys joulukuun puolivälissä.