Satunnaisia kirjapolkuja syyskaudelta

Olen lukenut tänä vuonna loppujen lopuksi yllättävän paljon, ehkä siksikin että usein kesken on ollut noin seitsemän kirjaa kerrallaan. Tämän seurauksena pää on suhissut kuin Haminan kaupunki enkä ole saanut läheskään kaikista blogattua. Halusin kuitenkin laittaa teoksista sanasen tänne, olkoon vaikka kuinka myöhäistä, joten tervetuloa kanssani astelemaan jo hieman sammaloituneelle kirjapolulle.

Ursula Poznaskin Beatrice Kaspary -sarjan kolmannen osan Äänet luin joskus syys- ja lokakuun vaihteessa. Sairaalaan psykiatriselle osastolle sijoittuva murhien sarjasta kertova teos oli pääosin epämiellyttävää luettavaa. Teot olivat raakoja, tunnelma kalsea ja kaiken tämän päälle ahdistivat päähenkilön edellisen parisuhteen aaveet. Luin kirjan silti loppuun, sillä muistin pitäväni sarjan hahmoista tavattoman paljon ja sitä myötä annoin hieman anteeksi myös juonen överiä loppuhuipennusta. Lukenen seuraavankin osan, jos se sattuu sopivasti tassuihin.

Mike Dawsonin sarjakuvaromaani Freddie and Me: A Coming-Of-Age (Bohemian) Rhapsody puolestaan lainattiin kirjastosta alunperin siipalle, onhan hän kova Freddie-fani. Itse pidän Queenista myös kovasti, mutta en laske itseäni superfaniksi. Mike Dawsonille Queen on se yhtye, joka on kulkenut mukana elämän kuohuissa. Omaelämäkerralliseksi teokseksi tämä on kuitenkin ihanan tavallinen. Dawsonin elämä on kutakuinkin normaalia ajoittaisine takaiskuineen, perhe-elämän hetkineen ja onnellisine muistoineen, mutta kaikkiin liittyy hyvin vahvasti Queen. Jotenkin tämä normaalius teki teoksesta todella samaistuttavan ja koskettavan, pidin paljon.

HelMet-haasteessa kuittasin tällä teoksessa kohdan sarjakuvakirja.

Syksyn alussa latailin puhelimeeni myös kokeiluversion BookBeatista, jäin tilaajaksi ja olen sitä kautta lataillut luettavakseni milloin mitäkin. Yksi näistä teoksista oli John Greenin Teoria Katherinesta, jonka ajattelin ottaa kevyeksi välipalakirjaksi. Kokemus ei kuitenkaan ollut kevyt, vaan tuskien taival jota en saanut lopetettua kesken. Päähenkilön pakkomielle seurustella Katherine-nimisten tyttöjen kanssa ja tarve kehittää matemaattinen kaava suhteilleen ei kanna koko kirjaa ja sivuhenkilöt ovat köpöisiä. Kiinnostavin osio kirjasta taisi olla lopussa ollut matematiikkaliite, ei jatkoon.

Myös Keltaisen kirjaston kirjallisuutta ruotiva esseekokoelma Keltaiset esseet (toim. Sanna Nyqvist, Päivi Koivisto ja Heta Pyrhönen) tarttui luettavaksi tätä kautta. Lukemisesta on jo jonkin aikaa, tarkimmat mielikuvat ovat jo haipuneet. Muistan kuitenkin ajatelleeni, että Calvinon Kosmokomiikkaa oli kyllä oikeasti aika mainio kirja ja että minun pitäisi vihdoin ja viimein lukea Alice Munroa ja Jennifer Egania. Helene Bützowin haastattelu kääntämisestä sai sydämeni läpättämään. Muutoin muistelen teoksen myös olevan hieman epätasainen, esseet on nimittäin kirjoitettu luentojen pohjalta, mutta kiinnostava se silti oli.

Tällä kuittaan HelMet-haasteesta kohdan kokoelma esseitä tai kolumneja.

Löytyipä samaisesta sovelluksesta myös vuoden graafikko vuosimallina 2013 tunnetun Kasper Strömmanin Kaspervisio 2020, jossa tekijä visioi miltä Suomen tulevaisuus tulee näyttämään vuonna 2020. Tulevaisuusvisiointi antaa melkoisen vapaat kädet kirjoittaa kaikenlaista broilereista Suomenlinnan luovuttamiseen Virolle ja joukkoliikenteen kehittymiseen. Paikoin hymistelin iloisesti mukana, välillä huumoriformaatin lukeminen kävi raskaaksi. Metromatkan viihdykkeenä teos oli oikein mainio, mutta myönnettäköön että en muista siitä näin viikon jälkeen oikein muuta kuin tuon Suomenlinnan luovuttamisen.

Päätän tämän kirjapolun kirjaston bestseller-hyllystä kaappaamaani Julian Fellowesin Belgraviaan. Katsoin tänä syksynä vihdoin ja viimein loppuun Fellowesin kiitetyn Downton Abbeyn (jos et ole vielä katsonut, katso) ja jäin monien muiden tavoin kaipaamaan sarjan maailmaan. Belgravia tarjoaa kansitekstilleen uskollisesti hieman lievitystä sarjakaipuuseen, vaikka tapahtumat sijoittuvatkin aikaisempaan ajanjaksoon. Alun mystisiä historiakertauspätkiä lukuunottamatta tarina on leppoisa sekasotku kahden kerroksen väen suhmurointia, kiellettyjä rakkauksia, vaiettuja salaisuuksia ja vaikka mitä muuta. Jokseenkin ennalta-arvattavaa, kyllä, mutta kovin viihdyttävää. Kriittisemmän, mutta kirjasta kokonaisvaltaisemmin kertovan bloggauksen voit lukea vaikka Lumiomena-kirjablogista.

Kylläpä helpotti saada nämä kirjat pois pään kovalevytilalta. Uusia seikkailuja kohti siis.

Ursula Poznanski: Äänet (Stimmen, 2015)
Atena, 2016. 406 s.
Suomentanut: Anne Mäkelä

Mike Dawson: Freddie and Me: A Coming-Of-Age (Bohemian) Rhapsody
Bloomsbury, 2008. 308 s.

John Green: Teoria Katherinesta (An Abundance of Katherines, 2006)
WSOY, 2016. 328 s.
Suomentanut: Helene Bützow

Sanna Nyqvist, Päivi Koivisto ja Heta Pyrhönen (toim.): Keltaiset esseet
Tammi, 2016. 264 s.

Kasper Strömman: Kaspervisio 2020
WSOY, 2016. 316 s.

Julian Fellowes: Belgravia (Belgravia, 2016)
Otava, 2016. 477 s.
Suomentanut: Markku Päkkilä

Ursula Poznanski: Sokeat linnut (Beatrice Kaspary #2)

Huomaan kesällä lukevani trillereitä melkein mieluummin kuin talvella, ehkä auringon paisteessa homma jännittää vähemmän. Ursula Poznanskin Beatrice Kaspary -sarjan aloitusosa oli sen verran mainiota trillerimeininkiä, että päädyin varaamaan sarjan toisen osan Sokeat linnut (Atena, 2014) kirjastosta heti sen ilmestyessä.

Runoja. Mitään harmittomampaa oli vaikea kuvitella. Kaksi ihmistä on kiinnostunut runoudesta, he kohtaavat toisensa ja ovat pian sen jälkeen kuolleita.
Pidä asiat erillään, Beatrice toppuutteli itseään. Runot ovat vain tuoneet heidät yhteen. Syy heidän kuolemaansa täytyy olla aivan toinen.

Edellisestä tapauksesta on nyt vähitellen selvitty ja Salzburgin poliisiasemalla meininki alkaa normalisoitua. Eräänä iltana leirintäalueelta kuitenkin löydetään kaksi ruumista ja Beatrice tempaistaan työparinsa Florinin kanssa ratkomaan tapausta. Homma ei kuitenkaan ole aivan niin yksinkertainen ja tietysti ruumiita alkaa ilmestyä lisää. Ainoana yhdistävänä tekijänä tuntuu olevan Facebookissa toimiva runoryhmä ja vaikka sielläkin meininki on aika omalaatuista, ei Bea aio luovuttaa ennen kuin homma on selvä.

Sokeat linnut ei saanut minua aivan yhtä koukuttuneeksi kuin sarjan aloitusosa, mutta ei tämäkään ollut lainkaan hassumpi. Toimintaa riitti ja tässä kirjassa myös Bean yksityiselämä tuntui hieman normaalimmalta kuin ensimmäisessä osassa. Loppupuolella olinkin kirjan kanssa tiiviissä kontaktissa, vaikka täytyy myöntää että aivan loppumetrien informaatiotulva tuntui liialliselta ja ehkä hieman yllättävältäkin.

Poznanski osaa joka tapauksessa kirjoittaa hyvää ja viihdyttävää eikä mielestäni liian raakaa tarinaa. Suomennoskin tuntui onnistuneelta. Palannen siis komisario Kasparyn pariin, kun tutkimuksia julkaistaan lisää.

Rikoksen jäljillä -haasteeseen kolmas piste, 1. johtolanka: poltettu kirje.

Ursula Poznanski: Sokeat linnut (Beatrice Kaspary #2; Blinde Vögel, 2013)
Atena, 2014. 425 s.
Suomentanut: Anne Mäkelä
Kansi: ?

Ursula Poznanski: Viisi (Beatrice Kaspary #1)

Geokätkö Nuuksiossa.

Tajusin viimein kiinnostua Ursula Poznanskin trilleristä Viisi (Atena, 2013) luettuani siitä Kirsin kirjanurkasta. Rikoskirjoja luen nykyään harvakseltaan, mutta kun kehuttuun kirjaan vielä ympätään uusin harrastukseni geokätköily ei opusta tietenkään voinut jättää väliin. Kun opus sitten tuli kirjaston suositushyllyssä vielä vastaan, niin homma oli selvä.

N47°46.605
E013°21.718
Kaava vaikutti hänestä tutulta, mutta hän ei tiennyt mistä. Sillä ei ollut mitään tekemistä tietokoneiden kanssa, eikä puhelinnumeroiden. Hemmetti sentään. "Minun pitäisi tietää tämä", hän mumisi, enemmän itsekseen kuin teknisille tutkijoille.
"No todellakin", Drasche sanoi suusuojansa takaa. "Jos lupaat olla sen jälkeen häiritsemättä, niin minä voin vähän avittaa."
"Sovittu."
"Syötäpä nuo navigaattoriisi. Ne ovat nimittäin koordinaatteja."

Etsivä Beatrice Kaspary joutuu varsinaiseen soppaan, kun pellolta löytyy kuollut nainen. Murhassa itsessään ei tunnu olevan sinänsä mitään tavallisuudesta poikkeavaa, kunnes silmiin osuu uhrin jalkapohjiin tatuoituun numerosarjaan, tarkemmin sanottuna koordinaatteihin. Koordinaatit vievät Beatricen työparinsa Florinin kanssa etsimään tavallisuudesta poikkeavaa geokätköä, sillä muovirasiasta ei löydykään lokikirjaa vaan ruumiinosa. Eikä kätkö suinkaan ole viimeinen laatuaan.

Aivan ensimmäiseksi täytyy antaa kiitosta kirjan geokätköily-kuvauksille. Laji selitetään kirjan päähenkilöille melko aikaisessa vaiheessa, mutta ei kuitenkaan liian seikkaperäisesti sillä jaksoin myös lajia tuntevana lukea koko homman. Nostan hattua myös suomentaja Anne Mäkelälle, joka oli geojästinä käynyt suomentamisen aikana kokeilemassa kätköilyä, hienoa! Omistautuminen mielestäni näkyy ja kuuluu. Karmivista kätköistä huolimatta kirja myös mielestäni onnistuu innostamaan lukijaa kätköilyyn, tai olisi varmasti innostanut jos en jo kätköilisi. Ja oppi tässä kuulkaa uuttakin. Yhtäkään yökätköä en ollut vielä tavannut, mutta kirjan luettuani onnistuin löytämään sellaisen melko läheltä kotia ja sitä olisi tarkoitus lähteä hakemaan mahdollisimman pian. Jännittävää!

No, kätköilyasia hetkeksi sivuun. Myös näin muuten Viisi onnistui olemaan oikein mainio trilleri. Tapahtumia on mukavan paljon, selvittelyyn käytetään mielestäni sopivasti aikaa ja poliisiaseman työntekijöiden dynamiikka on kiinnostavaa (vaikka roolit ovatkin jossain määrin aika, no, perinteiset). Pidin esimerkiksi kovasti Beatricen nuoremmasta kollegasta Stefanista, joka muuten on se tyyppi joka kätköilystä niin hienosti ylemmilleen kertoo. (tosin harmi, että Stefan ei heti päässyt tutkimuspaikoille apuun, nyt minä jouduin huutelemaan Beatricelle mistä etsiä!)

Viisi oli myös hurjan jännittävä ja iltaluvut taisivatkin tämän kanssa jäädä vähemmälle. Mitenkään erityisen raakana tätä en kuitenkaan pitänyt, vaikka uhrien kohtalot pedanttisesti selvitetäänkin. Kuvotusreaktioilta kuitenkin välttyi (tai sitten olen vain katsonut liikaa Bones-sarjaa ja turtunut). Jotain samaa tässä joka tapauksessa oli kuin David Fincherin Seitsemän -elokuvassa (ja se on muuten hyvä elokuva se).

Oikeastaan ainoan miinuksen kirjalle annan Beatricen kotielämästä, siis riitaisasta erosta ja jatkuvasta kiistasta lapsista. Rajoittuneella trillerikokemuksellani tuntuu, että miesetsivillä on "aina" alkoholiongelma ja naisetsivillä riitaisia parisuhteita. Beatricen menneisyyden tonkiminen tässä kirjassa puolestaan oli varsin kiinnostavaa. Eli oikein mainio lukukokemus tämä Viisi, kyllä kannatti lukea.

Thank you for the hunt!

Vaikka seuraavassa Beatrice Kaspary -kirjassa ei enää geokätköily pääroolissa olekaan, menee Sokeat linnut (ilmestyy kesäkuussa) silti lukuun mahdollisimman pian.

ps. Kanssakätköilijät! Meitsin ja siipan geokätköilytilin löytää täältä, saa pyytää toveriksi! Ja jos geokätköily ei vielä ole tuttua, suosittelen erittäin lämpimästi kokeilemaan (paitsi että siihen kyllä jää sitten koukkuun).

Ursula Poznanski: Viisi (Beatrice Kaspary #1, Fünf, 2012)
Atena, 2014. 426 s.
Suomentanut: Anne Mäkelä
Kansi: ?