Umberto Eco: Ruusun nimi

Viime vuoden Kirjan ja ruusun -päivän Fables-teemaiset ruusut.

Äitini suositteli minulle Umberto Econ klassikkoteosta, Ruusun nimeä (WSOY, 1997), jo monta vuotta sitten. Muistaakseni kuusitoistavuotiaana yritin lukea kirjaa eikä siitä tullut mitään: en päässyt esipuhetta pidemmälle koska opus ei vain jaksanut kiinnostaa. Kun se sitten otettiin Lukeminen on pääasia -sivuston helmikuun yhteislukuprojektiksi otin härkää sarvista ja päätin lukea teoksen vaikka väkisin.

Silloin en vielä tiennyt mitä Fra William etsi enkä totta puhuen tiedä sitä vieläkään. Oletan ettei hänkään sitä tiennyt, häntä kun ajoi pelkästään totuuden kaipuu ja epäilys (jota näin hänen alituisesti ruokkivan) että totuus ei olisikaan semmoinen kuin miltä se sillä hetkellä näytti. 

Ruusun nimen tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1327 (kiitos Morre kun korjasit, omassa painoksessani on kirjan takakanteen jostain syystä painettu vuosi 1927 (!).. Munkki William Baskerville on kutsuttu erääseen italialaiseen luostariin järjestämään sovintoneuvottelua paavin lähettiläiden ja munkkiveljeskunnan välille. Tämä kuitenkin jää sivujuoneksi, sillä luostarissa on tapahtunut ikävä kuolemantapaus jonka apotti toivoo Williamin selvittävän ennen neuvottelijoiden saapumista. Alkaa siis ajojahti, sillä kuolemantapaus ei jää yksittäiseksi ja luostarin toiminnasta paljastuu jatkuvasti mitä epäilyttävimpiä piirteitä.

Veli Williamin kirjurina ja apulaisena toimii nuori benediktiläisnoviisi Adson, joka toimii myös tarinan kertojana kirjoittaen sitä vanhoilla päivillään muiden luettavaksi. Käytännössä Adson on Williamille se, mitä Watson on Sherlockille Arthur Conan Doylen tarinoissa: Adson kirjaa tapahtumat ylös ja toisinaan, vahingossa tai toisinaan onnistuen, saa Williamin deduktiiviset päättelyketjut loppuun.

- Kuinka kaunis onkaan maailma ja kuinka kauhistavia labyrintit, sanoin huojentuneena.
- Kuinka kaunis olisikaan maailma, jos olisi olemassa sääntö, jonka mukaan kierrellä labyrintissä, vastasi mestarini.

Jos Ruusun nimi olisi ollut pelkästään tällainen mielenkiintoinen murhamysteeri, olisi sen lukeminen ollut huomattavan paljon nopeampaa ja kivuttomampaa. Suurena Sherlock-fanina nimittäin nautin kovasti Williamin pähkäilyistä ja viittauksista hahmojen esikuviin. Omalta kannaltani valitettavasti Eco kuitenkin paneutuu myös hyvin, hyvin pitkällisesti kirkon sisäisiin toimintoihin, pohdintoihin paavin vallasta ja kerettiläisyydestä ja mistä vielä. Ei aiheissa sinänsä mitään vikaa, mutta jos lauseet ovat pitkiä kuin synti (no pun intended) ja välissä on pitkiä pätkiä latinaa (joista osa on käännetty kirjan takana olevassa liitteessä) ei lukeminen suju kovinkaan sutjakasti.

Ruusun nimi oli toinen lukemani Econ kirja ja molemmista jäi minulle jokseenkin samanlainen fiilis. Tarinan pohjalla oleva mysteeri oli molemmissa kiinnostava, mutta kaikki se muu kirjassa ei jaksanut pitää mielenkiintoani yllä. En siis voi myöntää aivan täysin ymmärtäväni teoksen klassikkoasemaa, vaikka kaipa se on jonkinlainen Dan Brownin kirjojen esiaste kuten Morrekin omassa tekstissään mainitsee.

Periaatteessa Ruusun nimi oli siis ihan pätevä teos, mutta sen lukeminen oli raskasta ja kirkkoon liittyvät pohdinnat lähinnä nukuttivat. Itse mysteerin juoni oli kuitenkin mainio ja conandoylemainen, joten ihan sen vuoksi tämän jaksoi lukea.

Haasteet: Yksi askel ylemmäs oman hyllyn kirjavuoren valloitukseen, yksi opus pois TBR-listalta.

Umberto Eco: Ruusun nimi (Il nome della rosa, 1980)
WSOY, 1997. 624 s + liitteet.
Suomentanut: Aira Buffa

Umberto Eco: Foucaultin heiluri

Vihdoin ja viimein sain bussimatkojeni uskollisen seuralaisen, rakkaan murheenkryynini eli Umberto Econ Foucaultin heilurin (WSOY 1990; WSOYpokkari 2003; Il pendolo di Foucault 1988) päätökseensä. Tämä jo vähän yli kuukauden kestänyt taival ei tosin ole kirjan vika, vaan sen että jouduin laittamaan sen useamman kerran syrjään toisen kirjan tieltä ja lukuaikaakaan ei ole ollut mitenkään runsain mitoin.

Joka tapauksessa, nyt se on luettu. Tartuin kirjaan alunperin erään kurssiohjaajani suosituksesta, kun mainitsin lähestyvästä Pariisin matkastani (enää kaksi viikkoa!), sillä kirja sijoittuu osittain Pariisin tiedemuseoon, Conservatoire des Arts et Métiersiin (joka on muuten ympätty matkaohjelmaan). Eco oli aiemmin tuttu nimi minulle Ruusun nimestä, jota äitini on suositellut minulle jo useamman vuoden ajan.

Tiesin - vaikka kuka tahansa olisi voinut tajuta sen tuon lumoavan liikkeen nähdessään - että heilahdusajan määräsi ripustuslangan pituuden neliöjuuren ja luvun pii välinen suhde, joka pii, syystä jota mikään järki auringon alla ei pysty tajuamaan, jumalallisen viisauden nojalla väistämättä määrää kaikkien mahdollisten ympyröiden halkaisijan - joten aika, joka kului pallon matkatessa ääripisteestä toiseen, oli seuraus salaisesta liitosta, joka vallitsee mittayksiköistä ajattomimpien, kiintopisteen ykseyden, tason abstraktin kaksinaisuuden, luvun pii kolmiluonteen, juuren salaisen neliyhteyden ja ynpyrän täydellisyyden välillä.

Takakansi mainostaa Foucaultin heilurin käsittelevän Mustaa magiaa tietokoneaikaan. Ja onhan se niinkin. Enemmän olen samaa mieltä siteeratun Anthony Burgessiin, New York Timesin edustajan kanssa, joka tituleeraa opuksen ensyklopediseksi salapoliisitarinaksi. Kirjan päähenkilö, Casaubon, uppoutuu toveriensa Jacopo Belbon ja Diotallevin kanssa Ruusu-Ristin, temppeliherrojen ja monen muun salaseuran mystiseen ja mutkaiseen maailmaan. Oma suosikkini kolmikosta oli hieman vainoharhainen, omalaatuinen, numerologiaansa lähes mustasukkaisesti vaaliva Diotallevi. Pääosin kirja sijoittuu ihanaan Italiaan, mutta matkalle päästään myös ympäri muuta Eurooppaa ja Etelä-Amerikkaa. Kuten edellä lainatuista kuvailuista voi jo päätellä, ei salaseuroihin syventyminen ole aina sitä turvallisinta puuhaa ja siitä sitten lähdetään.. Kaipa tätä kirjaa voisi kuvailla myös Da Vinci-koodin jonkinlaiseksi esi-isäksi mutta jätetään tämä titteli kuitenkin antamatta tällä kertaa.

Mutta niinä aikoina, jolloin itsekukin meistä keräsi aineistoa yhteisiin kokouksiin, omatunto puhtaana, sillä kokosimme palasia parodian mosaiikkiin, aivomme tottuivat yhdistämään ja yhdistämään ja yhdistämään, yhdistämään kaiken kaikkeen, kunnes sen teki aina, automaattisesti. Uskoisin, että jossain vaiheessa on yhdentekevää tottuuko olemaan uskovinaan vai tottuuko uskomaan.

Kiinnostavinta Foucaultin heilurissa oli pohdinta siitä, miten historia, dokumentit, oikeastaan kaikki, on vapaasti tulkittavissa. Kaikki liittyy kaikkeen, jos vain niin haluaan, ja mielikuvituksellisetkin yhteydet saa vaikuttamaan järkeviltä kunhan ne vain perustelee (itse tulkittujen) faktojen ja todisteiden ja analogioiden avulla (kirjan esimerkissä päästään perunasta perunaan mm. donitsin, uimapuvun ja öljynporaustornin kautta). Täytyy myös nostaa hattua, sillä tämän kirjan vaatima tutkimustyö on ollut mittavaa. Kaikki tiedot temppeliherroista, muista salaseuroista, kirjakustantamoista, museoista.. Lista on pitkä, ja todella arvostan sitä selvästi intohimoista paneutumista, jolla tätä kirjaa on aikanaan kirjoitettu. Totta on, että välillä faktatietoa jaettiin turhankin runsaalla kädellä ja puuduttavasti.

Mitä nimiä sille olikaan annettu? Yksinäinen tukipilari, ontto obeliski, rautalangan ylistyslaulu, patterin apoteoosi, epäjumalien alttariantenni, kimalainen tuulten kukassa, tylsä metallirumilus, kammottava öinen kolossi, käyttökelvottoman tehokkuuden mittari, tyhmä ihme, tarpeeton pyramidi, kitara, mustepullo, teleskooppi, yhtä ikävä kuin ministerin puhe, antiikin jumala ja nykyajan peto... [voinette arvata mitä rakennusta tässä kuvataan..]

Eco oli minun makuuni turhan fiksoitunut varsinkin erilaisiin listoihin. Kun kirjan sivut on täytetty tekstillä niin, että marginaaleja ei ole juuri lainkaan ja jokin repliikissä oleva luettelo vie silti jopa puoli sivua, ollaan mielestäni oudoilla poluilla. Toinen minua harmittava seikka oli laaja latinan ja ranskan sekä italian käyttö tekstissä. Yksittäiset lauseet nyt vielä ymmärtäisin, mutta välillä noita vieraskielisiä pätkiä oli varsin pitkiäkin ja se tuppasi turhauttamaan tällaista "kielitaidotonta" kuten minä.

Luulen, että Foucaultin heiluri olisi ansainnut itselleen vaikka rauhallisen viikonlopun jotta olisi saanut siitä kaiken irti. Nyt päivänkin lukutauko sai minut hämmenyksiin, kun en aivan muistanut oliko nyt puhuttu paulikiaaneista vai assassiineista ja kuka oli Aglié ja kuka Ardenti. Toisaalta silloin kun ehdin edes muutaman tunnin todella paneutua kirjaan, olin todella innoissani ja ihmettelin tätä salaseurojen verkostoa ja monimutkaisia vuorovaikutuksia. Voisin siis todeta pitäneeni Foucaultin heilurista, mutta luin sen väärin.

Aion antaa myöhemmin aikaa Ruusun nimelle, sitten kun sitä todella on. Sitä aikaa siis. Aion myös käydä, jos aika sen sallii, Pariisissa katsomassa onko rue Lafayette 145:n kohdalla vain talon julkisivu ja talon sisällä todella metron ilmanpoistoaukko. Kukapa ei rakastaisi nippelitietoa.