Vielä hallitsevasta talvesta huolimatta kaipaan jo vapaita vesiä.
Ulla-Lena Lundbergin uusimmasta romaanista Is (Schildts & Söderströms, 2012; suomennettu Jää) kuuli viime vuonna paljon hyvää. Ensin se viehätti blogeissa, sitten se palkittiin Finlandialla ja lopuksi vielä sai toisen sijan Blogistanian Finlandia 2012 -äänestyksessä. Olihan se siis luettava ja koska olin sitkeästi lukenut ihanat Bargumitkin ruotsiksi päätin yrittää myös tämän kanssa.
Prästen har stått ute ete bra tag fast prästfrun här ryckt honom ett par gånger och sagt att han förkyler sig. Men han står kvar, och när han ser sin kyrka klättra upp på berget och signalera med sitt röda tak blir han högtidlig och samtidigt stort leende, och när vi kommer in i viken ser han så glad ut att alla tänker att set här kommer att gå bra. Han vinkar på långt håll och de vinkar och ropar välkommen. Han ropar tack och här är vi, och snälla människor, ni har stigit upp mitt i natten för att ta emot!
Nuori pastori Petter Kummel saapuu vaimoineen ja tyttärineen eristyneeseen saaristoon. Tänne hän haluaa jäädä, saada oman seurakunnan sitkeistä saaristolaisista, jakaa heille uskoa ja lohtua. Perhe alkaa tehdä pappilasta omaansa. Petter tutustuu seurakuntalaisiinsa ja viehättää heitä vilpittömyydellään ja innollaan. Mona puolestaan on rautainen työntekijä, joka haluaa välttämättä hoitaa omat lehmänsä, hoitaa heinäpeltonsa ja valmistaa siinä sivussa kasoittain voileipiä pappilan lukuisille vieraille.
Lundberg kuvaa elämää saaristossa kauniisti, mutta ei liikoja runoillen. Jäät tulevat, merituuli pyörii nurkissa, vuodenajat vaihtuvat. Pappilassa toivotaan paljon tulevaisuudelta, uskotaan siihen että kaikki sujuu. Pariskunnnan lapset kasvavat vanhempiensa erilaisten luonteiden, isän iloisuuden ja äidin napakan käytännöllisyyden, koulimina. Jokaisella persoonalla on paikkansa. Persoonia kirjasta löytyykin: itse olisin lukenut mielelläni enemmän postilaivaa ajavasta Antonista sekä lääkäri Gyllenistä.
Ruotsin kielen taitoni ei ole päätähuimaava, mutta koin sen riittävän kirjan lukemiseen. Sanakirjaa en jaksanut käyttää kertaakaan. Vaikka osa merenkulkuun ja kirkkoon liittyvistä sanoista oli vieraita, välittyi tarinan tunnelma silti ja joidenkin sanojen merkitys valkeni lukiessa.
Ute mot det öppna havet ligger stråk av svart och grönt och violett som dras ihop och expanderar medan istäcket går i vågor och knakar och jämrar sig, brister och ryter. Längre ut hörs dånet av stora havet sor frigör sig. Vid synraden ligger det ett guldstråk efter dagens solsken, men den djupnande skymningen låter landen svartna. Silvrig och vit törnar isen mot svärtan. Fader Leonard har tårar i ögonen. Petter står andäktig.
Jää on kirjassa monessa osassa. Saaristossa se yhdistää ihmisiä tehden kulun saarien välillä helpommaksi, mutta toisaalta jäähän ei myöskään tule suhtautua leikiten. Kirkas jää voi milloin tahansa pettää varomattoman kulkijan alla ja vaatia omansa.
Keskustelin Lundbergin teoksesta eilen kollegan kanssa. Hän puhui siitä, kuinka tarina on sellainen että ei ole aivan varma pitääkö siitä vai ei. Olen samaa mieltä. En vieläkään ole varma, olenko enemmän viehättynyt vai suhtaudunko teokseen neutraalimmin.
Toisaalta tarinan lukeminen tuntui hieman kuin kävelisi meren jäällä. Se on nautittavaa, mutta samalla täytyy kuitenkin olla varovainen ja hereillä, kuunnella päästääkö jää ääniä askelten alla. Täytyy pitää itsensä valppaana, vaikka nauttiikin hetkestä.
Haasteet: Kolmas uusi kotimainen kirjailija koettu.
Schildts & Söderströms, 2012.
Kansi : Helena Kajander