Turkka Hautalan viitisenkymmentä tarinaa sisältävä Kansalliskirja (Gummerus, 2012) keräsi keväällä blogeissa paljon kiitosta, itse ehdin sympaattiskantisen opuksen pariin vasta nyt. Novellikokoelma pureutuu suomalaisuuden ytimeen, on silloin tällöin moikkaajat, tärkeät vaalipäivät.
Synnyin nuorimmaiseksi - jääkaapissa oli aina limonadia. Hampaat pilaantuivat, kiusattiin. Luin finnisenä kirjoja.
23-vuotiaana julkaisin runokokoelman jonka nimeä häpesin loppuikäni. En aio kertoa sitä. No menköön: Rakel & unituulissa riippuvat muistipuutarhat.
En nyt tiedä minne epämukavuusrakoon Hautala minua iski. Suurin osa novelleista tai tarinoista olivat minusta ihan hauskoja, hymisyttäviä, mutta en nyt sitten kuitenkaan loppupeleissä lämmennyt tälle kokoelmalle. Nopeasti nämä luki, mutta en kiintynyt. En vaikka luin vain muutaman päivässä.
No ekkö sinä poloneessia ottanu?
Eikä ku karpponaaraa karpponaaraa!
No vaiha!
Katoppa miten vähän jauhelihhaa on. Ja tuommosia putkiloita nuo... Nonni. Hienua.
No vaiha!
No emminä ennää lähe... Kehtoo.
Suosikeikseni nousivat ehkä tarinat Hävityn arvokisafinaalin jälkeen ja Voitetun arvokisafinaalin jälkeen, tuon lempeähkön ja hieman tummasävyttäisenkin lätkäfanatismin käsittelyn tunnistan vaikken kiekkopeliä seuraakaan. Toimivat kauniisti tarinaparina. Ja sitten oli niitä yhden kahden sivun mittaisia elämäkertoja, niistä minä pidin.
Siitä toisaalta olen vakuuttunut, että Hautala osaa kirjoittaa moniäänisesti ja hyvin. Odotan siis Salon lukemista kiinnostuksella, ehkä tulemme herran kanssa paremmin toimeen pitemmässä mitassa.
Suomalaisissa tunnelmissa ovat olleet myös muun muassa Zephyr (joka piti tätä hyvänä välipalakirjana), Aamuvirkku yksisarvinen (joka kuvaa tätä mm. näin: Kansalliskirja on hauska, mutta ei samalla tavalla ääneen naurattava kuin Mielensäpahoittaja.) sekä Minna (jolle tämä oli ihana ja kaunis). Ja vielä moni moni muu, googlailkaa jos kiinnostuitte.
Turkka Hautala: Kansalliskirja
Gummerus, 2012. 112 s.
Kannen suunnittelu: Tuomo Parikka