Lavalta: Tom of Finland (Turun kaupunginteatteri)

Touko (Olli Rahkonen) ja Veli (Jukka Nylund). Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Tomin mies hymyilee, hymyile takaisin

Turun kaupunginteatteri on näyttävästi ajan hermolla tuotuaan lavalle tänä keväänä Reija Wäreen ohjaaman ja koreografioiman Tom of Finland -musikaalin. Loppuunmyytyä esitystä on kehuttu paljon eikä ihme, sillä hymyilevien miesten kavalkadi ilahduttaa. Touko Laaksosen elämän pikkutarkan erittelyn sijaan painopiste on piirrosten maailmanvalloituksessa ja yhteiskunnan seksuaalisessa vapautumisessa, siinä miten liioitellen piirretyt kuvat toivat monille iloa ja ehkä toivoakin elämään.

Tuomas Parkkisen libretto soi Jussi Vahvaselän ja Jori Sjöörosin sävelin. Suurin osa kappaleista on meneviä ja tarttuvia, iloisia kuten kuuluukin. Musiikkinumerot ovat näyttäviä ja en voi jälleen kerran kuin ihailla Turun ensemblen osaamista tanssikoreografioissa. Miehet heittävät voltteja, nostavat tukkeja, tangoavat tenhoavasti. Väliajalla emme osaa keskustella juuri muusta kuin niistä tukkimiehistä ja väliaikaleivoksen Kakesta.

Olli Rahkosen olen odottanut näkeväni Tom of Finlandin roolissa siitä asti, kun vuonna 2013 olin mukana kuvaamassa traileria silloin vielä tekeillä olevalle TOM-elokuvalle. Rahkosen valinta Touko Laaksoseksi pitää edelleen kutinsa, sillä näyttelijällä on sekä rooliin riittävää karismaa että musikaalilavalle tarvittavaa laulu- ja tanssitaitoa. Rahkosen tulkinta Toukosta on herkkä, mutta intohimoinen. Sympaattinen on myös Tuure Boelius kirkassilmäisenä nahkasaappaisiin ihastuvana nuorena Toukona.

Toukon rinnalla maailmanvalloituksessa kulkevat Kaija-sisko ja elämänkumppani Veli. Kaija-siskon tarina jää musikaalissa hieman irralliseksi, kuin katkeraksi sivujuonteeksi. Toki näytelmäkirjailija Touko Parkkinenkin haastattelussaan myöntää, että Kaijan elämästä ei juuri ole tietoa saatavilla ja siksi tulkintoja on tehtävä. Itseäni kuitenkin jäi vaivaamaan tunnelman täydellinen muuttuminen Kaijan esiin nostavissa kohdissa, tästä henkilöstä olisin halunnut tietää lisää. Joka tapauksessa Anna Victoria Eriksonin tulkitsema Kaija on kiinnostava hahmo ja hänen laulamansa soolo toisessa näytöksessä oli pysäyttävä. Myös Jukka Nylundin Veli jää kaukaiseksi, mutta tulkinta herkästä nuoresta miehestä on kaunis.

Kake (Ville Erola) ja museovieraat. Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Tarinallisesti esityksen puoliaika on ensimmäistä rikkonaisempi. Sen aikana piirrokset alkavat elää omaa elämäänsä, ne pääsevät gallerioiden seinille ja ihmiset arvioivat niitä (taidetta vai pornoa?), enää ei tarvitse piiloutua ruskeaan paperipussiin. Nahkamiehet ja univormupukuiset machot valtaavat näyttämön mitä erilaisemmissa tilanteissa. Hymyilyttää. Miesten lisäksi varsinaista silmäkarkkia ovat Jani Uljaksen upeat lavastukset sivistyneestä lapsuudenkodista mainostoimistoon, tukkimetsään ja taivaaseen.

Tom of Finlandista tulee hyvä mieli. Katsomossa huomaa jatkuvasti virnuilevansa upeiden koreografioiden, Ville Erolan upean Kaken tai nerokkaiden lyriikoiden myötä. Parhaita hetkiä on monien kohtausten näyttävyydestä huolimatta on silti se, kun Mika Kujalan esittämä Markus Palin löytää vihdoin palasen onnea kaiken sen kipuilun jälkeen. Turun Tom muistuttaa siitä, että kaikilla on oikeus rakastaa ja löytää se oma juttu ja se on hyvä se.

Lavalta: Rock of Ages (Turun kaupunginteatteri)

Drew (Mikael Saari) ja ihanat tanssitytöt. Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Rakkaudentäyteinen ylistys kasarille

Ah, kasari. Aikakausi on jättänyt jälkeensä upeita biisejä ja ison määrän nostalgiaa, joka iskee myös tällaiseen kasarin lopussa syntyneeseen. Silti Rock of Ages on riskialtis musikaali. Sen höpöinen juoni ja jukebox-meininki voisivat johtaa kammottavaan ja muoviseen tuotteeseen, mutta Turun kaupunginteatteri on tuottanut lavalle energiaa ja riemua tihkuvan musikaalin rakkaudesta kasariin.

Los Angeles, Sunset Strip ja viskibaari. Kaikki haluavat tähdiksi ja vaikka vain harvat onnistuvat, ovat myös aloitteleva rokkikukko Drew (Mikael Saari) ja näyttelijänurasta haaveileva Sherrie (Anna Victoria Eriksson) saapuneet paikalle. Kultakausi on kuitenkin jo lopuillaan ja Sunset Stripiä ollaan repimässä tehokkaamman kaupunkisuunnittelun tieltä. Voidaanko kaupunginosa baareineen vielä pelastaa? Voiko tähteysunelman vuoksi antaa pois omat periaatteensa? Ja niin, onnistuvatko nuoret rakastavaiset setvimään tiensä typerien väärinkäsitysten läpi?

Musikaali suhtautuu tarinaansa lempeällä huumorilla alkumetreiltä asti. Kertoja Lonny (mainio Aki Louhela) heittää milloin mihinkin väliin "avuliaita" huomautuksiaan ja kaiken lisäksi tällä taisi olla yllään ainakin neljä erilaista camel toe -vitsipaitaa. Oikeastaan olen eniten hämmentynyt näistä vitseistä. Ne eivät ole erityisen nokkelia tai hyviä, mutta kun koko näyttelijäkaartilla on käytössään erehtymätön ajoitus ei niille voi olla nauramatta. Suosikkini oli kuitenkin Erikssonin ihana Sherrie, niin säpäkkä luonteeltaan ja lauluissaan ensiluokkainen.

Huikea Anna Victoria Eriksson Sherrienä. Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Laulut sujuivat muiltakin juuri niin kuin pitää. Ville Vihkon kapellimestaroima bändi rymäyttää ilmoille rock-klassikon toisensa jälkeen eikä ilahduttavan poistumismusiikin aikana voi lähteä kun viimeinen kitarasoolo nyt vain on kuunneltava. Näin kuukausi katsomisen jälkeen biisilistasta nousevat kirkkaimmin mieleen toisen näytöksen Any Way You Want It tanssityttöineen ja Pat Benatarin huikea Hit Me With Your Best Shot, jonka aikana nähtävät Tuukka Raitalan moovssit ovat aivan omaa luokkaansa. Rispekt.

Kokonaisuutena Rock of Ages on ihanan juustoinen sekasotku silmiäsärkeviä kasariasuja (Tuomas Lampinen), savuista viskibaaritunnelmaa neonvaloineen (Teemu Loikas) ja kitarasooloja. Viimeisen biisin aikana olin aivan tiloissa. Miten tämä voi olla näin hyvä! Ja näin typerä! Ja näin hyvä! Jo väliajalla mietin, että tämä musikaali on ihmeellinen. Sekopäinen ja tavallaan täysin turha, mutta silti tällä tavalla tehtynä täyttä kultaa. Don´t Stop Believin', drop the mike.

Ilokseni voin todeta, että musikaali sai lisäesityksiä vielä tammikuulle joten tätä ehtii vielä katsomaan. Dress- ja sing-along-näytöskin on 21.1.!

Lavalta: Robin Hoodin sydän (Turun kaupunginteatteri)

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Sydämen ääntä ei voi vastustaa

Pari vuotta sitten kävin katsomassa Ryhmäteatterin Robin Hoodin sydämen kolme kertaa. Pidin siitä valtavasti. Turun kaupunginteatterin versiolla samaisesta näytelmästä oli siis suuret saappaat täytettävänään. Ilokseni turkulainen versio oli vahvasti omannäköisensä ja pärjäsi vertailussani varsin hyvin.

David Farrin uudelleensovitus klassikkotarinasta nostaa esille ihmissuhteet. Säpäkkä Marion (Julia Korander) ei aio suostua avioliittoon julmalle kruununtavoittelija Juhanalle (Miska Kaukonen) ja livistää Sherwoodin metsään. Hieman täynnä itseään oleva ryöväri Robin Hood (Markus Järvenpää) ei kuitenkaan huoli iloiseen joukkoonsa naisia, joten Marionille ei jää muita vaihtoehtoja kuin houkutella mukaansa palvelijansa Pierre (Olli Rahkonen), pukeutua mieheksi ja perustaa oma rosvojoukko. Kaksi ryövärijoukkoa päätyvät vääntämään kättä metsän herruudesta, mutta voimat on yhdistettävä kun prinssi Juhanan juonet vaativat väliintuloa. Vahvatahtoisten persoonien välillä leiskuaa tosin muukin kuin vain kilpailuhenki.

Järvenpää ja Korander ovat mainioita päärooleissaan ja toimivat esityksen kantavana voimana. Tämä näytelmä ei toimisi ilman loistavaa Robinia ja Marionia. Näytelmä on tosin roolitettu oivasti muutenkin. Kaukosen Juhanassa on iljettäviä Game of Thrones -tv-sarjan Ramsayta muistuttavia piirteitä ja muun muassa Rahkonen oli viehättävä elitistisenä hovipalvelijana. Oli myös mukava nähdä lavalla Guy Gisbornen roolissa Oula Kitti, jonka taistelukoreografioita olen ihaillut useampaan otteeseen eri näytelmissä. Kitti on luonnollisesti tehnyt koreografiat myös tähän ja upeat ne ovatkin, hyvintehtyä teatterimiekkailua jaksaisin katsoa vaikka kuinka pitkään. Loppuhämmingin aikana oli myös tauotettu kohtauksia oivaltavasti näkökulman siirtyessä hetkeksi muualle ja taistelun jatkuessa sen jälkeen kuin ei mitään.

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Toiminnan lisäksi tarina nojaa paljolti huumoriin, paikoin se osuu ja paikoin ei. Olen monta viikkoa hekotellut letkauksille kuten nyt sattui piispaa leukaan ja Järvenpään sekopäiselle pappinaamioitumiselle, haitarilla soitettu Kirkossa-kappale pääsi myös yllättämään täysin puskista. En ole katsomossa se helpoin nauratettava, joten nämä naurut olivat ihan ansaittuja. Välillä olin toisaalta aivan pihalla: mystinen metsänhenki-kohtaus ei auennut minulle ja prinssi Juhanan höykytys olisi voinut olla vähemmän slapstickmäinen.

Loppufiilis Robin Hoodin sydämestä on hieman kaksijakoinen. Välillä kohtaukset vaihtuivat räpäyksittäin ja tuntui että pysähtyä ei ehtinyt, rytmitys tuntui kummalta ja paikoin repliikeistä ei tahtonut saada selvää. Marionille olisi myös voinut antaa enemmän ruutuaikaa, ainakin miekan kanssa. Toisaalta parhaimmillaan esitys oli aivan huikea, nauroin täydellisesti ajoitetuille sutkauksille ja ihastelin komeita taistelukoreografioita. Viivan alla ollaan siis vahvasti plussan puolella ja reissu aurinkoiseen Turun Sherwoodin metsään ehdottomasti kannatti.

Lavalta: Kissa kuumalla katolla (Turun kaupunginteatteri)

Maggie ja Brick. Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Ihmismielen rumempi puoli

On esityksiä, joiden näkemisestä on tavattoman iloinen ja joita ei samanaikaisesti halua nähdä enää uudelleen. Turun kaupunginteatterin versiointi Tennessee Williamsin klassikkonäytelmästä Kissa kuumalla katolla on juuri tällainen. Näytelmässä ei ole yhtään mukavaa ihmistä ja kesäisen puuvillaplantaasin painostava tunnelma lamauttaa koko kehon. Upeaa.

Plantaasilla juhlitaan Big Daddyn syntymäpäiviä, jolle lääkäri on juuri antanut vapauttavan lausunnon syöpäepäilyistä. Tunnelma on riehakas, vaikka todellisuudessa kaikki tuntuvat odottavan perinnönjakoa. Maggie tuntee itsensä puolisonsa perheen keskellä ulkopuoliseksi, heillä kun ei alkoholin syövereihin vaipuvan ja jalkansa murtaneen Brickin kanssa ole lapsia ja viiden lapsen perhettä luotsaava Gooper uteliaine vaimoineen yrittävät kovasti tehdä itseään plantaasin seuraaviksi omistajiksi. Ilotulitusraketit paukkuvat, salaisuudet paljastuvat, tunnelma kiristyy ja katsomossa ei voi kuin odottaa väistämätöntä räjähdystä.

Kissa kuumalla katolla on huoliteltu kokonaisuus. Jani Uljaksen ränsistyneen elegantti lavastus ja Henna-Riikka Taskisen puvustus asettuvat vaivattomasti osaksi tarinankerrontaa. Ääni- ja valosuunnittelu, jotka ovat Janne Teivaisen ja Jari Tengströmin käsialaa, pelaavat samaan pussiin. Nyt ollaan perusasioiden, laadukkaan puhenäytelmän äärellä. Joskus perinteinen tapa tehdä toimii parhaiten, mausteeksi sallittakoon huolitellut videoprojisoinnit.

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Näyttämölle lopullisen tunnelman luovat kuitenkin näyttelijät. Tunnelma on kohdallaan jo ensi-illassa, dynamiikka näyttelijöiden välillä on loistavaa. Toisen puoliajan aloittava Brickin ja Big Daddyn yhteinen kohtaus on tavattoman hyvä, Mäkelä ja Nikkilä pelaavat saumattomasti yhteen. Niina Koponen on hengästyttävän upea epävarma ja päättäväinen Maggie. Hahmot eivät ole miellyttäviä, mutta heidän kamppailuaan epävarmassa maailmassa kykenee jollain tasolla ymmärtämään.

Vaikka näytelmä on väliaikoineen liki kolmituntinen ei katsomossa ehdi tylsistymään. Williamsin tekstimassa vyöryy yli, hengästyttää ja ahdistaa. Ensimmäisellä puoliajalla Maggien ohikiitävät tosin unikohtaukset tuntuvat hieman irrallisilta ja rikkovat näytelmän tunnelmaa kuin uhkaavana seisovan veden pinnan. Toisen puoliskon tiivistyvä tunnelma vetää mukanaan ihmismielen synkimpiin syövereihin, tuntuu että unohdan hengittää. Välillä on pakko naurahtaa ettei alkaisi itkeä.

Nostan hattua ohjaaja Sini Pesoselle. Särkyneistä ja toisilleen rakkaudessakin julmista ihmisistä voisi saada aikaan rumaa draamaa, mutta Kissa kuumalla katolla onnistuu olemaan myös inhimillinen. Elämä ei ole aina kaunista ja joskus on tehtävä valintoja, joista kukaan ei tule pitämään, ei edes itse.

Kiitokset Turun kaupunginteatterille kutsuvieraslipuista.

Lavalta: Breaking the Waves (Turun kaupunginteatteri / Espoon kaupunginteatteri)

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Perjantai-iltaa ajattelee usein kevyemmän viihteen iltana, mutta välillä voi tehdä toisinkin. Turun ja Espoon kaupunginteattereiden yhteisproduktio, Lars von Trierin elokuvaan perustuva Breaking the Waves on mainostekstien mukaan julma draama ja lupaus pitää. Itse en ole tosin elokuvaa nähnyt, mutta von Trierin muita töitä tuntevana osasin odottaa ahdistavaakin esitystä.

Tarina sijoittuu pieneen, tiukasti uskonnolliseen kylään 1970-luvun Skotlannissa. Bess (Helmi-Leena Nummela), tunteellinen, naiivi ja Jumalan kanssa yksityisiä keskusteluja käyvä nuori tyttö rakastuu öljynporauslautalla työskentelevään Janiin (Taneli Mäkelä) ja saa poikkeuksellisen luvan kirkon miehiltä mennä naimisiin. Pariskunnan rakkaus on intohimoista, mutta myös haastavaa kun Jan joutuu työskentelemään pitkiä aikoja poissa Bessin luota. Tilanne muuttuu, kun Jan loukkaantuu lautalla vakavasti ja Bess tekee kaikkensa, jotta hänen rakastamansa mies pysyisi hengissä ja onnellisena.

Tiedätkö sen Lars von Trierin elokuvan, jossa nuori nainen joutuu yhteisönsä hyljeksimäksi ja jolle käy paljon kaikkea kamalaa? Näin muun muassa keskustelimme miehen kanssa väliajalla ja siinä vaiheessa tilanne oli toiseen puoliaikaan nähden vielä melko seesteinen. Toisaalta tämä oli odotettavissakin. Näytelmä on rankka, teemoiltaan raastava ja näyttelijät tekevät vakuuttavaa työtä lavalla. Esityksen loppuessa olo on ravisteltu.

Nummela ja Mäkelä tekevät hienoa työtä esityksen pääparina. Dynamiikkaa on ja kumpikin tekee tavattoman raskaan roolin, Nummela tunteiden vietävänä olevana Bessinä ja Mäkelä vakavasti sairastuneena Janina. Länsiväylän haastattelussa Mäkelä kertoi tämän olevan yksi uransa raskaimmista rooleista enkä ihmettele yhtään. Myös muu roolitus, joka koostuu Turun kaupunginteatterin näyttelijöistä, on onnistunut. Erityisesti Dorothyn roolissa nähtävä Minna Hämäläinen on ehdottoman vakuuttava ja jämpti.

Esityksen lavastus on varmaa Markus Tsokkisen käsialaa. Kuulas kalliomaisema muuntuu tarvittaessa kirkoksi, sairaalaksi ja ruokailutilaksi. Tuulen ja viileän sään voi kuvitella, etenkin kun salissa oli esitysiltana hieman tavallista viileämpää rikkoutuneen lämpöputken vuoksi. Taustalla nähtävät Salla Malkavaaran projisoinnit tuovat öljynporauslautan ja myrskyävän meren tilaan. Visuaalisesti esitys on tavattoman hieno, myös niinä rumina hetkinään.

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Kotimatkalla käymme pitkän keskustelun lavaraiskauksista ja muidenkin graafisten asioiden näyttämisestä lavalla. Mietimme muun muassa olivatko kaikki pitkään ja hartaasti näytetyt kauheudet täysin välttämättömiä esityksen vaikuttavuudeksi. Paha sanoa, mutta itse olisin selvinnyt myös viitteellisemmällä käsittelyllä, vaikka ymmärrän että alkuperäisessä elokuvassa käsittely on varmaankin ollut samankaltaista ellei jopa graafisempaa.

Yön nukuttua esityksestä voi jo vähän etääntyä. Olen vaikuttunut, surullinen ja vähän jopa väsynyt. Toisaalta tarinassa on jotain tavattoman lohdullista ja kaunista. Rakkaus on joskus rumaa, mutta se on voimakas tunne. Lopusta olin jopa iloinen, se toi minulle tarpeellisen valon tähän tarinaan, muuten olisin varmaan edelleen tavattoman ahdistunut. Kiitos.

Breaking the Wavesin ehtii nähdä Espoon Revontulihallissa vielä marraskuussa ja Turun Logomossa on muutama esitys sekä marras- että joulukuussa.

Lavalta: Seili (Turun Kaupunginteatteri)

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Perjantaina suuntasimme kohti Turkua ja Turun Kaupunginteatterin väistötilana toimivaa Logomoa. Logomossa sai tänä syksynä ensi-iltansa Satu Rasilan käsikirjoittama ja Mikko Koukin ohjaama Seili, jossa kuullaan tarina hullusta rakkaudesta. Rakkautta on näytelmässä monenlaista, kipeää ja haurasta, mutta silti tunteessaan vahvaa.

Seilin tarina sijoittuu sadan vuoden takaiseen Turkuun. Nuori Sofia (Helmi-Leena Nummela) pakenee omista häistään ja tapaa Johanneksen (Petja Lähde), jonka kanssa rakkaus leimahtaa. Avioton rakkaus ei kuitenkaan siihen maailmanaikaan onnistu ja Sofia päätyy sellaisten ratkaisujen eteen, jotka lopulta saavat hänet päätymään naisten mielisairaalana käytettyyn Seilin saareen. Seiliin soudetaan eikä sieltä pääse pois, vaikka hullu rakkaus leimuaisi rinnassa kummallakin osapuolella. Tuleeko Johannes hakemaan rakkaansa pois, kestääkö sydän vanhan elämän hylkäämisen? Seilissä tutustutaan myös muiden naisten kohtaloihin. Kuka oikeastaan on hullu ja tullaanko hulluksi olosuhteiden pakosta?

Anna-Maija Jalkanen, Helmi-Leena Nummela ja Petja Lähde. Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Jo väliajalla mies toteaa, että Seilin voisi surutta viedä myös ulkomaisille lavoille, niin hyvä se on. Olen samaa mieltä. Lähihistoriasta ammentava tarina on vahva ja rohkea, eikä jättänyt ainakaan omia silmiäni kuiviksi. Keskusnaisten hahmot (Kirsi Tarvainen, Riitta Salminen, Minna Hämäläinen) on roolitettu osaavasti ja miljöö luotu taiten. Näyttelijät laulavat hyvin ja selviävät myös haastavasti sovitetuista suomalaisten naisartistien kappaleista, jotka on esitystä varten sovitettu uuteen asuun. Kerrankin sitä hyötyy siitä, että tuntee kotimaista musiikkia niin huonosti sillä kappaleet vaikuttivat lavalla, niistä tunnisti vain muutaman kuten Jenni Vartiaisen upeasti muokatun Seilin, eikä niistä täten tullut myöskään musikaalin ulkopuolisia mielleyhtymiä.

Seili vaikuttaa alusta lähtien visuaalisuudellaan. Esimerkiksi matka veneellä Seilin saarelle on tehty niin upeasti, että tekee mieli pidättää hengitystä. Moneen taipuvat lavastukset toimivat erinomaisesti ja niiden liikuttaminen musiikin mukaan onnistuu lähes täydellisesti. Elementit nähdään niin korkeina seininä, paukkuvina ovina kuin julmina kallionakin. Jani Uljas on tehnyt hyvää työtä. Osa visuaalisuutta ovat myös Reija Wäreen kauniit koreografiat, jotka sopivat esityksen tunnelmaan. Nykytanssimainen tyyli herätti minussa kerrankin ihastusta eikä hämmennystä. Kaiken tämän lisäksi esityksessä käytetään naisten tarinoiden tukena myös videokuvaa, joka toimii hyvänä voimakeinona. Erityisesti Hildan tarina ja sen kuvitus kouraisi sydämestä.

Jos jostain tulisi antaa kritiikkiä, olisin lisännyt esityksen musiikillisuutta. Kappaleet esitettiin paikoin lyhyinä pätkinä ja ne loppuivat silloin hieman yllättäen. Taustalle olisi kaivannut jotain soivaa nuottia vielä hetkeksi, jotta lyriikan ja sitä seuraavan repliikin tauko ei olisi töksähtänyt niin. Tämä on kuitenkin pienenpieni asia kokonaisuuden kannalta. Orkesteri nimittäin hoitaa työnsä hienosti ja saman tekevät näyttelijät. Parhaiten mieleen jäivät ehkä Alman (Kirsi Tarvainen) vahvaääninen Mun koti ei oo täällä, Marian (Anna-Maija Jalkanen) ja Sofian duetto Läpinäkyvä ja Hildan (Minna Hämäläinen) riipivä Mä annan sut pois.

Kirsi Tarvainen ja Helmi-Leena Nummela. Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Seilissä nähdään paljon kärsineitä naisia ja useampi jokseenkin kusipäinen mies. Mielisairaalan naiset eivät kuitenkaan ole lannistuneita, vaan joko rakkaudessaan tai hulluudessaan vahvoja. Tarina kantaa loppuun asti ja jättää katsojan tunnekuohun valtaan. Olen iloinen, että Turussa ollaan lähdetty näin rohkeaan vetoon ja musikaaleille sopivan murheenmurtamuuden pariin. Tällaista on hyvä kotimainen musikaaliteatteri.

Suosittelen lukemaan myös Teatterikärpäsen puraisuja 2- ja Some Superfluous Opinions -blogien arviot musikaalista.

Lämmin kiitos Turun Kaupunginteatterille kutsusta esitykseen ja myös bussikyydin tarjoamisesta, arvostan.

Lavalta: Jekyll ja Hyde (Turun kaupunginteatteri)

Kuva: Robert Seger

Saimme vihdoin ja viimein aikaiseksi lähteä Turkuun katsomaan Jekyll ja Hyde -musikaalia. Musikaali oli mennyt minulta viime keväänä täysin ohi, joten onneksemme esityskausi jatkui vielä toiselle vuodelle. Tästä voinette varmaan jo päätellä, että musikaali toimi meikäläiselle mainiosti.

Jekyll ja Hyde perustuu Robert Louis Stevensonin samannimiseen romaanin, jossa liikutaan 1800-luvun Lontoon synkillä kaduilla. Oikeamielinen tohtori Jekyll (Riku Nieminen) on kehittämässä rohtoa, jolla voitaisiin poistaa paha ihmisestä ja jättää jäljelle vain hyvä. Kun lääkkeen testaamiselle ei saada mielisairaalan johtokunnalta lupaa, päätyy Jekyll kokeilemaan sitä itsellään. Kuten tarinan tuntevat tietävät, ei homma mene suunnitelmien mukaan ja Jekyll onnistuu epähuomiossa vapauttamaan sisällään asuvan pahan, herra Edwatd Hyden. Paholaismainen Hyde alkaa riehua kaupungissa mielensä mukaan, eikä kaupunki ole enää turvallinen paikka asua.

Tohtorin taustalla vaikuttaa kokonainen joukko henkilöhahmoja. Tärkeimmät naishahmot, Jekyllin kihlattu Emma (Jennie Storbacka) ja Punaisen rotan tanssijatar Lucy (Anna Victoria Eriksson) tuovat musikaaliin naisnäkökulmaa. Vahvatahtoisia naisia tosin nähdään lavalla loppupeleissä melko vähän ja silloinkin, ehkä hieman harmillisesti, lähinnä balladien yhteydessä. Molemmat joka tapauksessa suoriutuivat rooleistaan oivallisesti. Jekyllin rinnalla nähdään myös hänen ystävänsä John Utterson, jota esittävä Severi Saarinen oli minulle erityinen ilahtumisen kohde. Rocky Horror Show'ssa harmittelin Saariselle lätkäistyä roolia, nyt sain ilokseni todeta että mies todella on oivallinen musikaalinäyttelijä.

Riku Nieminen yllätti kaksoisroolissaan positiivisesti. Toki tiesin jo ennalta, että Nieminen on alallaan taitava, mutta vahva ääni ja mieletön lavakarisma ja -liikkuminen saivat nostamaan silinteriä arvostavasti vielä korkeammalle. Erityisesti lopun duetto oli mieletöntä katsottavaa.

Kuva: Robert Seger

Erityiskiitokset lätkäisen tällä kertaa kuitenkin lavastukselle ja valoille. Teemu Loikkaan konkreettisesti vinksahtanut lavastus on upea ja muuntuu käsittämättömän moneen. Tunnelmaa puolestaan luovat Janne Teivaisen suunnittelemat valot. En voi kuin ihailla, ihailla, ihailla.

Täytyy myös sanoa, että esityksen lavatoteutus oli kokonaisuudessaan nerokas. Ihastusta aiheutti esimerkiksi se, että ensembleen oli otettu taitavia laulajia ja esiintyjiä niin lukuisissa määrin. Esimerkiksi toisen puoliajan avannut Murha, murha -kappale koreografioineen oli mainiota katsottavaa. Lisäksi huomaan innostuvani, kun lavalle tuodaan näyttäviä elementtejä, tässä tapauksessa lavalla palaa ja komeasti.

Ainut varsinainen nipotuksen aihe koko esityksestä oikeastaan oli se, että tietynkorkuiset äänet eivät sinne parven takimmaiseen riviin aivan kuuluneet. Samoin joissain kohdissa orkesterin volyymi oli sen verran kovalla, että laulu ei aina aivan kantanut meille asti. Tokihan tässä voisi myös mainita muutamia juonellisia asioitakin, mutta niitä kommentoisin mielelläni vasta luettuani kirjan. Musikaaleille olen muutenkin alttiimpi antamaan anteeksi juonellisia epäloogisuuksia.

Jekyll ja Hyde ansaitsee minulta mitä lämpimimmät suositukset. Mies kuvaili sitä jonkinlaiseksi Sweeney Toddin ja Moulin Rouge!:n tai Les Miserablesin risteymäksi, mikä ei luonnehdintana ole lainkaan pöllömpi. Jos siis onnistut vielä lippuja saamaan, on Turku mainio musikaalikohde.

ps. Sieltä parven takariviltä muuten oikeasti näkee! Etenkin kun teatterilta saa lainata koroketyynyjä, viimeisellä rivillä ei edes voi olla kenenkään tiellä.

Kevään tärpit - kulttuuria kiitos!

Kipin kapin lippuja hankkimaan!

Viime syksynä tein itselleni tärppilistan syksyn teatterijutuista. Listan tekeminen selvästi auttoi, sillä onnistuin pinkomaan sen kokonaan läpi ja nyt lienee paikallaan kahlata läpi myös kevään tarjonta. Tällä kertaa tosin ajattelin laajentaa valikoimaani myös teatterista muihinkin esittävän taiteen muotoihin, hui! Seuraavassa siis Kujerruksien kevään 2014 tärppilista!

Sikäli mikäli ehdin näitä katsomaan niin katsomisen jälkeen linkkiä ilmestyy vinkin perään. Ja sanottakoon tähän alkuun vielä se, että on aika ihanaa olla ilmoittautuneena teatterien tiedotuslistoille kun kevätkauden lehdet tulevat postissa kotiin.

Cirko

Laitan Cirkon tähän nyt ihan vain yleisesti ottaen koska siellä on vaikka mitä kiinnostavaa! Keväällä on paljon erilaisia esityksiä ja toukokuussa järjestetään Cirko-festivaali. Cirko-festivaalin tiimoilta ostimme jo meille liput kanadalaisen The 7 Fingers -ryhmän Traces-esitykseen.

Isänmaallinen messu - Halleluja perkele! / KOM-teatteri

Esityksen nimen nähtyäni mietin vähän että oisko tää nyt tärppi vai ei, mutta kuvauksen luettuani totesin että joo. Suomalaiset eturivin kirjoittajat puhuvat suunsa puhtaaksi ja pohtivat kansakunnan tilaa, lavalla KOM-ensemble. Luvassa on kuulemma laulua, pelastautumissuunnitelmaa ja saarnaa. Esitys vedetty ohjelmistosta liian tiukan aikataulun vuoksi.

Jekyll ja Hyde / Turun kaupunginteatteri

Harmitti, kun en syksyllä ehtinyt katsomaan mutta tämähän menee vielä keväälläkin! Klassikkotarina Jekyll ja Hyde on puettu Turun kaupunginteatterissa musikaalimuotoon, pääroolissa häärii Riku Nieminen. Kavereilta tuli vielä kaiken lisäksi sen verran hyvät suositukset, että nähtävä on. - nähty 5.4.2014

Järki ja tunteet / HKT

HKT tuo lavalle keväällä Austen-klassikon. Klassikoiden lavalle tuomisessa on omasta mielestäni aina haasteensa, mutta parhaimmillaan se voi onnistua erittäin hyvin. Päätän tällä kertaa laskea toivoni pääosakaksikon, Sara Mellerin ja Kreeta Salmisen varaan.

Kaspar Hauser / Q-teatteri

Q-teatterin kevään uutuus lupaa kertoa Y-sukupolven tarinan. Itselleni alkaa olla Q-teatterin suhteen sellainen fiilis, että en hirveästi tutustu mitä siellä näytetään vaan menen vaan. Ensinnäkin siellä on hyviä näyttelijöitä ja toisaalta sieltä ei tule ainakaan lähdettyä ihanhyväkolmekauttaviis-meiningillä. Lisäksi kuulin satunnaisen kohtaamisen aikana Eero Ritalalta että tästä on tulossa aika hyvä. - nähty 19.3.

Kaunotar ja Hirviö / Kansallisbaletti

Innostuin taas kun tajusin että kappas, sen lisäksi että räpellän sunnuntaisin balettitunneilla sitä voi ihan oikeasti myös mennä katsomaan. Kansallisbaletti tarjoilee keväälle klassikkosadun lumottuine prinsseineen ja rakkaustarinoineen.

Kokoteatterin improklubit

Koko-teatteri tarjoilee kevätkaudella improklubeja kaksin kappalein. Joka kuukauden toisena maanantaina Koko Jazz Clubin lavalla nähdään Totuus vs. tarina eli sinne ja takaisin jossa julkkisvieraan kertomasta tarinasta näyttelijät improvisoivat jotain uutta. Joka kuun viimeisenä maanantaina puolestaan päästään kokemaan Riskiryhmän improklubi teatterisalissa. Näihin haluaisin päästä edes kerran.

Luolasto / Kansallisteatteri

Syyksi melkein riittäisi, että näytelmässä esiintyy eräs suosikeistani eli Martti Suosalo. Tämän lisäksi näytelmän idea kuulostaa kiinnostavalta. Tutkimusryhmä seikkailee maan uumenissa etsien kristallijärven rannalta löytyviä maalauksia ja kohtaa luolastossa jotain kummallista. - nähty 1.4.

Nätti tyttö, vähän pehmee / Ryhmäteatteri

Nätti tyttö, vähän pehmee lupailee kuplivaa kerrontaa, pohdintaa olemassaolosta sekä Suomineidon vahvuudesta. En tiedä yhtään mitä odottaa, mutta myönnän tässä että nyt menen ensisijaisesti siksi että tykkään Ryhmiksen meiningistä ja en halua jättää näitä väliin. Sieltä saa aina jotain ajateltavaa, vähintään. - nähty 6.2.2014

Ovista ja ikkunoista / Kansallisteatteri

Oivallinen ranskalaiskomedia pyörii vielä kevätkaudella Pienellä näyttämöllä. Olin ilahtunut, koska kerrankin komediana mainostettu esitys nauratti ihan aidosti. Kristo Salminen ja Katariina Kaitue esittävät hienosti lopulta hermoromahduksen partaalle joutuvaa pariskuntaa, jonka kotiin alkaa yhtäkkiä ilmestyä kasoittain rahaa. Oma juttuni esityksestä täällä.

Sormet hunajapurkissa / Ryhmäteatteri

Jostain syystä tämä keväinen tärppilistani on kauhean näyttelijävetoinen, mutta entäs sitten. Ryhmäteatterin kevään toisessa ensi-illassa on pääosassa Sanna-Kaisa Palo, josta pidän aivan hirvittävästi. Ihmissuhteiden törmäyttäminen myös kiinnostaa mukavalta tai vähintäänkin kiinnostavalta.

Tohtori Zivago / HKT

Meinasin viime syksynä, että en nyt mene katsomaan tätä HKT:n (silloin) uutta musikaalia koska se ei lähtökohtaisesti oikein sytyttänyt. Tämän jälkeen olen monelta taholta kuullut, että kannattaisi ehkä sittenkin. Edes Antti Timosen vuoksi, joka on kuulemma tässä tosi hyvä pahis.

Mainiota kulttuurikevättä kaikille!

ps. Palaan myös aiheeseen Avoin kirje teatterikävijöille. Innostutaan ja fiilistellään, mutta höpötetään vasta esityksen jälkeen!

Lavalta: The Rocky Horror Show (Turun Kaupunginteatteri)

Kuva: Robert Seger

Jos on puhe kulttimusikaaleista, nousee The Rocky Horror Show todennäköisesti esille. Richard O'Brienin 70-luvulla kynäilemä musikaali on käsittämätön ja hämmentävä, seksuaalisesti vapautunut, värikäs ja röyhkeä sekä hauska. Kaiken lisäksi osa musikaalin mainetta on sen osallistava luonne.

Niinpä nostankin hattua Turun Kaupunginteatterille jo heti kättelyssä. Musikaalin ottaminen ohjelmistoon viimeiseksi ensi-illaksi ennen teatterin remontointia on hieno idea. Lähdin kuitenkin katsomaan hieman varautuneena ja yrittäen pitää odotukset matalalla, sillä RHS todennäköisesti onnistuisi joko hyvin tai sitten floppaisi.

The Rocky Horror Show'n juonta on hieman hankala selittää, sillä parhaimmillaankin se on hieman ohut. Joka tapauksessa tavallinen nuoripari Brad (Stefan Karlsson) ja Janet (Reeta Vestman) ovat ajamassa myöhään yöllä, kun auto hajoaa. Läheltä löytyy onneksi linna, josta saattaisi löytyä puhelin. Puhelimen sijaan löytyvät epävakaan oloinen hovimestari Riff-Raff (Miska Kaukonen) ja sisäkköasuinen, naurultaan todella autenttinen Magenta (Kirsi Tarvainen), jotka toivottavat vieraat tervetulleiksi. Linnassa on juhlat, sillä isäntä Frank-n-Furter (Sami Saikkonen/Lari Halme) on juuri saamassa upean luomuksensa valmiiksi.

Ja niin edespäin. Joka tapauksessa linnan tapahtumat riistäytyvät käytännössä samantien käsistä. Mielet laajenevat, siveys heitetään romukoppaan, toiset joutuvat lihamyllyihin ja sänkykumppaneiksi ilmestyy vaikka ketä. Tunnelma on riehakas, suoranaisen härski ja värikäs. Aikahyppyä tanssitaan, toisia elvytetään ja lopulta koko homma nousee varsin universaaleihin sfääreihin.

Ennakkoluuloistani huolimatta Sami Saikkonen oli maanisuudessaan pätevä Frank-n-Furter. Toki Tim Curryn roolisuorituksen kanssa kilpailu on epäreilua, mutta Saikkonen pärjäsi joka tapauksessa hyvin. Olisi ollut kiinnostavaa nähdä myös Lari Halmeen roolisuoritus vertailuksi! Seikka, joka minua puolestaan häiritsi, oli Rockyn castaus. Severi Saarisen roolisuorituksessa itsessään ei ollut mitään vikaa, se vedettiin juuri oikealla asenteella ja meiningillä. Oma mielikuvani Rockysta on kuitenkin lähinnä arjalainen arkkityyppi ja siihen muottiin ei tässä nyt oltu suunnattu.

Kuva: Robert Seger

Musikaalin käännös on varsin onnistunut. Osa lauluista oli hieman kömpelösti sovitettuja, tavuja tuntui olevan lauseissa liikaa, mutta meininki oli joka tapauksessa oikea. Ja mieheltä sai kiitosta erityisesti Näet, Janet! (Dammit, Janet!) -suomennos. Koreografiat olivat hienoja ja näyttäviä ja lavalla tapahtui koko ajan sopivasti. Myös heijastescreenejä oli käytetty varsin kekseliäästi. Lisäksi hatunnosto bändille, joista erityiskiitosta sai siipalta skeitatessaan soittanut basisti.

Pisteet Turun kaupunginteatterille esitykseen osallistumisen kannustamisesta. Paikan päälle sai tuoda omiakin varusteita, mutta aulasta sai myös hankkia varustesäkin josta löytyivät välttämättömimmät tarvikkeet. Ihastuttava Miss Hapstead (Sonja Sorvola) opasti yleisöä sivuscreeneiltä ja tanssi samaan aikaan lavalla huikean hyvin. Hupitorvet soivat, konfetti lensi ja päitä suojattiin lehdillä katsomossa varsin kiitettävästi. Lisäksi Juontaja (Jukka Aaltonen) opasti alussa kaikille olennaisen huutelun salat, siis sen kuinka Bradin kohdalla huudellaan urpo, Janetin hutsu ja tri Everett Scottille buuataan niin paljon kuin mahdollista. Hienointa lieni kuitenkin lavalle lentelevä vessapaperirullien meri. Omani sain viskattua parvelta vain eturivin jalkatilaan, mutta olen joka tapauksessa helpottunut ettei se lentänyt kenenkään päähän.

Hieman kävi sääliksi niitä katsojia, jotka eivät joko tienneet RHS:n osallistumismeiningistä tai ahdistuvat tällaisesta osallistavasta teatterista. Suurella näyttämön katsomossa nimittäin huudettiin, tanssittiin ja heiteltiin asioita oikein antaumuksella. Itselleni tämä osallistuminen oli suuri osa elämystä, jos olisin vain kököttänyt kiltisti paikoillani olisi esitys todennäköisesti ollut jopa hieman tylsä. Rohkeasti siis vain mukaan.

Kiitos Turku, kiitos RHS:n mainio tiimi, kiitos ihanat seuralaiset!

ps. Tämän katsottuani sain käytyä kaikissa syksyn (uusissa) teatteritärpeissäni! Jes!

Miksi mennä teatteriin ja syksyn tärpit

Väliajalla voi hyvällä omallatunnolla ottaa lasin kuohuviiniä. Tai pullaa (Ryhmiksessä ja Q:ssa ainakin on hyvät leipomustuotteet).

Olin perjantaina kolmatta kertaa tänä kesänä katsomassa Ryhmäteatterin Robin Hoodin sydäntä. Sen lisäksi Hanna listasi omia kirjallisia teatteritärppejään ensi syksylle. Nämä yhdessä saivat minut miettimään, miksi ihmeessä käyn mielelläni teatterissa.

Olen innostunut teatterissa käymisestä tosissani viimeisen kuuden vuoden aikana. Tein laskeskeluja blogimerkintöjen perusteella. Vuonna 2011 kävin teatterissa 14 kertaa ja 2012 16 kertaa. Tämän vuoden saldo on 14 kertaa ja toivon luvun nousevan yli kahdenkymmenen. Aikaisemmin viehätys perustui paljolti omaan näyttelemisinnostukseen, tämä johtikin Korkeasaaren teatteriin liittymiseen vuonna 2009. Nyttemmin, vaikka näyttelemisestä pidänkin, huomaan yhä enemmän nauttivani katsojan osasta. Siitä, että minut lumotaan, saadaan nauramaan ja pelkäämään, uppoutumaan tarinaan. Se on aika siisti tunne.

Minusta on myös mukava pukeutua teatteriin. Tämä ei tarkoita sitä, että tarvitsisi pönöttää ja kärsiä epämukavista ja kiristävistä vaatteista koko esityksen ajan. Vaatteet voivat olla mukavat, mutta silti siistit. Omasta mielestäni se on kunnionosoitus teatterin tekijöille, että vaivautuu hieman katsomaan mitä päällensä laittaa. Ulkoilmateatterit toki sitten vielä erikseen, sinne riittävän lämmintä päälle ja tarvittaessa huopa mukaan.

Kannattaa myös jättää hajusteet kotiin ja jos vain mahdollista vetää ne viimeiset sauhut reippaasti ennen esityksen alkua. Yleisössä nimittäin istuu aina hajuherkkiä, joilta teatterinautinto saattaa mennä ihan pilalle. Jos kuulut hajuherkkiin kannattaa muutenkin lukea esitysten tuoteselosteet tarkkaan, usein teatterisavun, -tupakan tai muiden hajusteiden käytöstä varoitetaan etukäteen.

Ja jos nautit: anna esityksestä palautetta. Useiden teattereiden nettisivuilla on palautelomakkeita tai sitten voi lähestyä myös sähköpostilla. Itse ainakin tekijänä arvostaisin positiivista, vilpitöntä palautetta.

Anna siis teatterin viedä mukanaan. Valitse omat suosikkisi ja mene myös mukavuusalueesi ulkopuolelle.

Lopuksi vielä omat teatteritärppini syksylle, näitä tulikin aika paljon. Kiitos Hanna ideasta!

Päivitys 20.10. Linkitän vinkkien perään myös omat tekstini esityksistä kun olen ne ehtinyt käydä katsomassa.

Appelsiinitemppu / Kulttuuritalo Stoa
Tämä on ihan ehdoton valinta! Näin esityksen keväällä Korjaamolla, marraskuussa on kaksi esitystä Stoassa. Appelsiinitemppu oli huimaava, ovela ja kipeän kaunis näyttäessään katsojalle illuusioita ja paljastaen henkilöhahmojen salaisuuksia.

Esitystalous 2 - Tehtävä Espoossa / Espoon Kaupunginteatteri
Esitystalouden ensimmäinen osa oli aivan hulvaton, joten tämä on ehdottomasti nähtävä myös. Lisäksi lavalla on yksi suosikkinäyttelijöistäni eli Martti Suosalo. Liput kannattaa varata ajoissa, edellinen esitys oli pian melko loppuunmyyty tai varattu. -- Esitystalous 2 - Tehtävä Espoossa 30.10.

Charles Dexter Wardin tapaus / Tikkurilan teatteri
Kävin itse katsomassa tämän H.P.Lovecraftin pienoisromaanin perustuvan näytelmän keväällä ja pidin siitä kovasti. Kahden miehen näytelmä on intensiivinen ja sopivasti pelottava. Näytelmästä voi myös nauttia ilman Lovecraft-tietämystä, sillä itselleni kirjailija ei ole juuri nimentuntemusta tutumpi. Esityksiä on vain viisi marras-joulukuussa, joten ole tarkkana.

Hämeenlinna / Q-teatteri
Q-teatteri tekee oman mielikuvani mukaan siistejä ja uskaltavia ratkaisuja, jotka onnistuvat joko täysiä tai sitten eivät. 2/3 edellisistä käynneistäni sanovat, että onnistuvat. Juha Itkosen Hämeenlinna on siis nähtävä. -- Hämeenlinna 21.11.

Jäniksen vuosi / Ryhmäteatteri
Paasilinnan klassikkoteos on lukematta ja nimi tuo mieleen vain Samuli Putron biisin. Oli miten oli, Ryhmikseltä uskallan mennä katsomaan käytännössä mitä vaan. Aina olen yllättynyt, joskus hämmentynyt, ei ole harmittanut. (ja sitten esityksessä on Juha Pulli, jota pääsin kättelemään viime Robbarin väliajalla, kui siistiä!) -- Jäniksen vuosi 12.10.

Kiviä taskussa / HKT
Tiedetään, Kiviä taskussa on pyörinyt jo ties kuinka monta vuotta. Mutta se on vaan niin hyvä, itse olen nähnyt sen kolmesti. Ja nyt haluaisin nähdä vielä neljännen kerran. Liput tuntuvat taas olevan loppuunmyydyt, mutta peruustuspaikkoja kannattaa aina yrittää (ja suoraan HKT:n lipputoimistosta sitten). Paljon rakkautta Suosalolle ja Nuojualle siitä, että ovat jaksaneet tätä niin monta vuotta. -- varasin liput helmikuuksi, hiphei!

Lavaklubi / Kansallisteatteri

Kannattaa ehdottomasti tutustua myös Lavaklubin (yllä) tarjontaan. Vinkeiden keikkojen lisäksi siellä järjestetään paljon teatterin tekijähaastatteluita ja syksyllä alkaa myös Yllätysklubi (ensimmäisen kerran 14.9., itse en pääse, menkää te!). Muista myös Nuoren Voiman Liiton Prosak-klubi!

Lähes onnellinen mies / Ryhmäteatteri
Keväällä Ryhmis käsitteli naisen asemaa yhteiskunnassa Huorasadun kautta. Nyt on miesten vuoro kertoa, avata ikkuna miesten pahoinvointiin ja ristiriitaiseen asemaan yhteiskunnassa. Ainakin tekijätiimin perusteella vaikuttaa oikein lupaavalta. -- Lähes onnellinen mies 5.10.

Orkesteri - The Everlast / KOM-teatteri
Kun asuu samassa taloudessa musiikkimiehen kanssa herättää KOM-teatterin Orkesteri - The Everlast mielenkiintoni. Näytelmä kertoo hääkeikoilla tienaavasta bändistä, jonka riveissä nahistellaan ja juonitellaan. Kuulostaa lupaavalta. -- Orkesteri 19.11.

Ovista ja ikkunoista / Kansallisteatteri
Ranskalaisen Sébastien Thiéryn komedia kertoo siitä, mitä ihmiselle tapahtuu kun rahaa alkaa ilmestyä yhtäkkiä tyhjästä. Mitä rahalla pitäisi tehdä, saako sitä käyttää, onko kyseessä rikos? Asetelma vaikuttaa herkulliselta. Näin mainoksen rautatieaseman tunnelissa, kiinnostuin. -- Ovista ja ikkunoista 5.12.

Pop Slut / Kokoteatteri
Mainospuhe lupaa uudenlaista musiikkiteatteria, spektaakkeleita ja sukupuoli-identiteetin käsittelyä. Kokossa tuppaa näkemään kaikkea jännää myös, toivottavasti ehdin katsomaan tätä. -- Pop Slut 26.11.

Pysy hengissä vielä tämä päivä / Kansallisteatteri
Kansiksen Omapohjan ohjelmistoa kannattaa seurata, siellä pyörii tuon tuostakin vaikka mitä kiinnostavaa. Pysy hengissä vielä tämä päivä kertoo mielenterveyspalvelujen alasajon seurauksista. Aihe on mielenkiintoinen ja ajankohtainen ja vaikka esitys on todennäköisesti absurdista huumorista huolimatta rankka on tämä nähtävä. -- Pysy hengissä vielä tämä päivä 19.10.

The Rocky Horror Show / Turun Kaupunginteatteri
Tämä on ehdottomasti nähtävä! Rocky Horror Show on upealla tavalla vinksahtanut musikaali ja tilaisuutta nähdä se livenä ei voi ohittaa. Esityksessä on myös katsojien mahdollista osallistua esityksen kulkuun, alkuperäisen esitysasun mukaisesti. Mutta ei hätää, osallistuminen on vapaaehtoista. -- The Rocky Horror Show 7.12.

Ja on niitä muitakin. Tutki nettisivuja, selaile lehtiä ja älä jätä viime tinkaan, parhaisiin liput viedään käsistä ennen kuin huomaatkaan.