Tuija Lehtinen: Mies vailla sydäntä

Järvelle tuijottelu auttaa joskus rakkausasioissakin.

HelMetin lukuhaastetta varten piti löytää kirja, joka on julkaistu omana syntymävuotena. Aatoksen tultua mieleen törmäsin kirjaston kierrätyshyllyllä Tuija Lehtisen kokoelmateokseen Rakasta minua ja kuin kohtalon oikusta sen keskimmäinen teos Mies vailla sydäntä on julkaistu vuonna 1988. Valinta oli tehty, Lehtiseen voi luottaa.

Jane Kettu muuttaa valmistumisensa jälkeen kurssikaverinsa Anun kotipaikkakunnalle ja naiset perustavat siellä yhdessä fysikaalisen hoitolan. Tokihan Jane törmää ja ihastuu pian myös mystiseen Kim Ruhtinaaseen, joka sattuu luonnollisesti olemaan Anun kihlattu. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa ongelma, sillä Ruhtinaan mahtisuvulla tuntuu olevan salaisuuksia vaikka muille jakaa. Ainoa normaali asia Janen elämässä on Pekka, joka sitkeästi yrittää saada Janea kainaloonsa. Lopputulemaan ei kuitenkaan päästä ilman lukuisia juonenkäänteitä, jotka saavat jopa yllättävän synkkiä sävyjä.

Luulin teosta aloittaessani saaneeni käsiini harmittoman kolmiodraaman, jossa lopulta kaikki päättyy parhain päin. Olin harvinaisen väärässä. Toki teoksessa on myös kevytmielisyyksiä ja vaaleanpunaisia unelmia, mutta pohjimmiltaan se on yllättävän jalat maassa ihmissuhteiden kuvausten suhteen. Perhekiemuroiden ja -salaisuuksien kuvailussa sukelletaan puolestaan harvinaisen synkkiin vesiin, mutta sielläkin Lehtinen onnistuu luovimaan aiheuttamatta suurempaa lukuangstia.

Vaikka teoksella on jo ikää, ei se juurikaan näkynyt. Toki älypuhelimet ja internet loistavat poissaolollaan, mutta toisaalta niiden paikalla ei ole esimerkiksi perinteikästä kirjeenvaihtoa eikä lankapuhelimiakaan taideta kummemmin mainita. En oikeastaan muista kiinnittäneeni huomiota olisiko kieli ollut vanhahtavaa, tuskinpa vain. Kirjoitustyyli on koukuttavaa, kuten Lehtiseltä odotinkin, ja kirjaa oli mukava lukea ennen nukkumaanmenoa. Lopussa homma meni ihan jännäksikin ja kutkutti miten juoni saadaan päätökseensä.

Mies vailla sydäntä oli siis oikein positiivinen lukukokemus, vaikka se odottamastani keveydestä huolimatta kallistui jopa traagisen puolelle. Hyvin kirjoitettu teos pitää puolensa ajan hampaita vastaan ja tästä rohkaistuneena lukenen muutkin tuon kokoelman kirjat jossain välissä.

Tuija Lehtinen: Mies vailla sydäntä
Otava, 1988. (Julkaistu myös kokoelmassa Rakasta minua, Otava, 2001. 333 s.)
Kansi: ?

Tuija Lehtinen: sara@crazymail.com

Tuija Lehtinen oli minulle ala-asteikäisenä ja vielä teininäkin tärkeä kirjailija. Lainasin kirjastosta niin Mirkat, Laurat kuin Katuhaukatkin. Ja sitten olivat tietysti punkkari-Sarasta kertovat kirjat. Kun Kirsi teki ensin kokoomapostauksen Lehtisen koko tuotannosta ja Suketus vielä luki kolme vuotta sitten ilmestyneen Sara-sarjan päätösosan, päätin ottaa syksyn projektiksi lukea koko sarjan uudelleen. Kirjan löytäminen oli yllättävän vaikeaa, sillä kirjaa löytyi (kovakantisena) Helmetistä vaivaiset 16 kappaletta ja varaushommiin oli ryhdyttävä. Pienen odottelun jälkeen kirjastoon kolahti kuitenkin sara@crazymail.com (Otava, 1998).

Mä olin Sara Niinistö, 16 v. ja pärjäsin hemmetin hyvin ilman muita ihmisiä. Heti, kun mä saisin vähän rahaa kasaan, mä häipyisin täältä kauas pois.

Punkkarityttö Sara kuskataan äidin ja isäpuolen toimesta Jyrki-enon hoiviin johonkin kaupunkipahaseen pieleen menneen ysiluokan ja jengitouhujen vuoksi. Tavoitteena on, että Sara saisi taas elämän syrjästä kiinni, suorittaisi kymppiluokan ja keksisi itselleen järkevämpää tekemistä.

Sara on tietenkin eri mieltä ja alkaa välittömästi punoa suunnitelmia, joiden avulla saisi kerättyä tarpeeksi rahaa vähintäänkin maasta poistumiseen. Suunnitelmia sotkevat niin kiukkuinen mummo, rasittavat sukulaiset, runoja rustaileva Mona Lisa sekä kymppiluokan kuningas Rauski. Siedettävää arjesta toisinaan tekevät solvausten vaihtaminen mummon kanssa, Oilimaija-tädin hermojen kokeilu sekä netissä surffailu. Keskustelupalstalta Sara löytää punk-aatetta julistavan Markin, joka vaikuttaa juuri sellaiselta kundilta johon Sara haluaisi tutustua.

Siinä vaiheessa, kun Mark viestitti, että PUNK FOREVER, mun sisimmässä hytkähti. Mä mietin kiivaasti sopivaa vastausta, kun ovi rämähti auki.

Minun täytyy myöntää, että kirjalla on minulle suhteellisen suuri nostalgia-arvo ja siksi onkin hankala sanoa siitä mitään objektiivista. Toki on niin, että osa hahmoista on varsin yksiulotteisia ja Sara oikeastaan välillä aika ärsyttävä, mutta kyllä tämä kaltoinkohdellun teinin elämä silloin aikoinaan upposi. Soittaahan Sara kaiken lisäksi samaa soitintakin kuin minä, siis poikkihuilua. Myöntää kyllä täytyy, että muutaman kerran myös hymisin ääneen kirjan huumorille, etenkin Oilimaijalle ja mummolle.

Aika on jossain määrin ajanut kirjan ohitse. 1990-luvun lopussa netti on vielä uusi ja ihmeellinen asia (siis sinne piti silloin vielä soittaa, ajatella, onko siitä vain kymmenisen vuotta) ja Saran sanavarastossa vilahtelevat sujuvasti kimmat ja pikkarit. Opus on muutenkin kirjoitettu "teinikielellä" ja itse asiassa Saran puhekielisyys teki välillä lukemisesta vähän hidasta. Teininä tämä oli varmaan tosi siistiä.

Jäi tästä nostalgiamatkasta silti sen verran hyvä fiilis, että luen ehdottomasti loputkin kolme osaa. Ajoittaisesta angstisuudestaan huolimatta Sara on ihan kipakka tapaus ja koska en ihan tarkkaan loppuosien juonikuvioita muista on ihan kiinnostuksenkin vuoksi hauska lähteä tälle reissulle.

Tuija Lehtinen: sara@crazymail.com
Otava, 1998. 251 s.
Kansi: Christel Rönns