Lavalta: Tarinoita Muumilaaksosta (Tanssiteatteri Raatikko)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Muumipappa ja Muumimamma keräävät omenoita Pikku Myyn ja Ninnin kanssa. Kuva: Matti Rajala

Muumilaaksossa laitetaan jalalla koreasti

Muumit ovat suosiossa vuosi toisensa jälkeen. Tanssiteatteri Raatikko iskee tähän saumaan tuoden syksyn ohjelmistoonsa esityksen Tarinoita Muumilaaksosta, joka perustuu Tove Janssonin Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia -teokseen. Lavalla päästään muun muassa pyydystämään pieni lohikäärme, saadaan nähdä Vilijonkan juhlavaa matonpesua ja selvitetään Muumipapan kanssa hattivattien arvoitus. Jännittävistä hetkistä huolimatta meno on muumimaisen leppoisaa ja lempeää.

Janssonin tarinat on helppo tunnistaa teoksesta, vaikka replikointia on vähän ja pääasiallinen ilmaisukeino on luonnollisesti tanssi. Muumitkin tanssivat varsin ketterästi, vaikka pyöreä vartalonmuoto ei lähtökohtaisesti siihen taipuvalta näyttäisikään. Tanssin lisäksi käytetään paljon projisointeja ja hieman varjoteatteria, joten monipuolista katseltavaa löytyy. Esimerkiksi näkymätön lapsi, Ninni, oli toteutettu onnistuneesti yhdistellen projisointia ja näyttelijäntyötä.

Näyttelijöitä on esityksessä neljä (oivalliset Eero Ojala, Taru Kallio, Simeoni Juoperi ja Iisa Saarenpää) ja hahmoja yhdeksän, joten rooliasuja saa paikoin vaihtaa varsin nopeassa tempossa. Aikuiskatsojalle tuotti hupia ihmetellä, kuka esitti ketäkin. Päätelmiä pystyi myös tekemään sen perusteella, mitkä hahmot eivät mystisesti olleet koskaan samaan aikaan lavalla. Hupailu sikseen: tanssi sujui ja hahmot olivat janssonmaisen erikoisia ja lämminhenkisiä. Minimesenaatti piti eniten Muumimammasta ja Muumipapasta, minä mattopesua fiilistelevästä Vilijonkasta ja pippurisesta Pikku Myystä.

Nuuskamuikkunen kohtaa metsässä Ti-ti-uun, joka oli söpöydestään huolimatta minimesenaatin mielestä todella pelottava. Kuva: Matti Rajala

Suositusikäraja on 3-vuotiaasta ylöspäin ja oman näkemykseni mukaan oikein osuva. Esityksen kesto on noin 55 minuuttia, eli istumalihaksia kysytään jo jonkin verran. Toisaalta myös 2-vuotias minimesenaatti viihtyi tosiaan esityksessä varsin hyvin, kunhan toipui ensimmäisen kohtauksen eli supersympaattisen Ti-ti-uun ja Nuuskamuikkusen kohtaamisen aiheuttamasta järkytyksestä. Loppupuolella nähty Muumipapan myrskysään purjehdus ja hattivatit eivät puolestaan pelottaneet lainkaan. Katsomosta pääsi joka tapauksessa kätevästi piipahtamaan aulan puolella rauhoittumassa ja palaamaan takaisin, onneksi olimme varautuneet ja napanneet reunapaikat. Kokonaisuudessaan lapsiyleisö vaikutti kuitenkin keskittyvän esitykseen ja viihtyvän hyvin.

Tarinoita Muumilaaksosta toi koko meidän perheelle hyvän mielen. Tanssillinen ilmaisu sopii Muumien rauhalliseen elämäntyyliin ja leppoisaa menoa on mukava katsella. Myös minimesenaatti totesi asiaa kysyttäessä esityksen olleen hyvä ja unikin maistui esityksen jälkeen.

Tarinoita Muumilaaksosta on Raatikon ohjelmistossa 31.12. asti eli vielä ehtii hyvin.

Lue ihmeessä myös Teatterikärpäsen juttu esityksestä.

Tove Jansson: Bildhuggarens dotter

Finlandssvenka läsutmaningenin huhtikuun teemana oli en inhemsk klassiker med bokstaven A i titeln eller i författarens namn. Omasta kirjahyllystä löytyi teemaan sopivasti Tove Janssonin Bildhuggarens dotter, jota en tosin ehkä itse ensisijaisesti klassikoksi mieltänyt mutta joltain klassikkolistalta sen kuitenkin internetiä selaillessani löysin. Olen ostanut teoksen taannoin kirjamessuilta sen kummemmin asiaan perehtymättä ja ajattelin pääseväni lukemaan jonkinlaista omaelämäkertaa. Paikkansahan se sitten pitikin, tavallaan, sillä teos olikin kokoelma lyhyitä kertomuksia Janssonin lapsuudesta ateljeessa mutta sisällyttäen kerrontaan lapsen maailman ihmeellisyyden.

Tätä kirjoittaessa lukemisesta on, jälleen kerran ja vähän nolosti, jo varsin reippaasti aikaa, joten terävimmät muistikuvat kirjasta ovat jo aikaa sitten haipuneet jonnekin. Mieleen on kuitenkin jäänyt ateljeen kipsipöly, isä-Janssonin ja silkkiapinan erikoinen yhteiselo ja nuoren Toven vaeltelu saaristossa.

Ruotsiksi tämä soljui kauniisti enkä muuta odottanutkaan. Välillä kompastelin vaikeampien sanojen kanssa, sillä runollisuus on vielä vaikeaa luettavaa andra inhemskalla. Tunnelmaan on kuitenkin helppo päästä ja kun Janssonin tyyli on tuttu pysyi tässä hyvin mukanakin.

Totta puhuen on myönnettävä, että muistan kirjasta todella vähän. Kevään lukemiset menivät syystä jos toisestakin vähän sumussa ja kun luin tätä vielä lähinnä iltaisin ennen nukkumaanmenoa ovat muistijäljet tavattoman hatarat. Kirja saa siis jäädä vielä kotihyllyyn, palaan siihen joskus uudelleen. Uskallan silti suositella tätä Toven tekstien ystäville.

Tove Jansson: Bildhuggarens dotter
Schildts, 1968 (uusintapainos 2003). 146 s.
Kannen kuva: Per Olov Jansson

Tove 100v -näyttely ja Muumikirjat ja minä -haaste

 Esi-isä ei olisi halunnut kuvaan.

Kiinnostavien näyttelyiden kohdalla käy usein niin, että niiden tulemisen huomaa ja niistä innostuu tajutakseen vihdoin, että itse asiassa näyttely loppui jo viikko sitten. Tällä kertaa ei onneksi käynyt niin, sillä Ateneumin Tove Jansson -näyttely jatkuu vielä 7.9. asti. Me menimme sinne jo (tai vasta) nyt, sillä viimeisillä viikoilla näyttelyyn voi odottaa olevan jonoa ja tungosta.

Tove Jansson on yksi niistä suomalaisista taitelijoista, joista pidän hurjasti. Kuten monelle muullekin, minulle tutuimpia hänen töitään ovat kuitenkin erilaiset muumikuvitukset ja -kirjat. Ateneumin näyttelyssä on esillä kuitenkin paljon muutakin, sillä se vie kävijän läpi Toven töiden 1930-luvulta viimeisimpiin töihin asti. Esillä on myös Janssonin vanhempien töitä ja nuoren Toven piirustuksia.

Kronologiseen järjestykseen aseteltu näyttely on kattava ja monipuolinen. Itse pidin eniten 1940-luvun sota-ajalle sijoittuneista muotokuvista ja 60-70-luvun meriaiheisista maalauksista. Sen sijaan 70-luvun muut abstraktimmat öljymaalaukset jäivät minulle vieraammiksi, näin tosin tuppaa käymään samankaltaisten teosten kanssa usein. Maalausten ohella näyttelyssä on esillä myös muun muassa Garm-lehteen tehtyä satiirisia ja rohkeitakin pilakuvia ja erilaisia luonnoksia. Lisäksi Tampereen Muumimaailmasta on lainassa useita Tuulikki Pietilän kanssa tehtyjä muumi-kuvaelmia, joiden kautta pääsee esimerkiksi kurkistamaan ensimmäiseen, Pentti Eistolan valmistamaan Muumitaloon ja Muumipappa ja meri -kirjan majakkaan.

Näytelmän on kuratoinut FT Tuula Karjalainen, jonka kirjoittama teos Tove Jansson - Tee työtä ja rakasta on muiden muassa hurmannut myös kirjabloggarit. Itselläni teos on vielä lukematta, mutta odotan sitä kovasti ja näyttelyn perusteella vielä enemmän. Ateneumiin järjestetty näyttely oli mielestäni monipuolinen ja sopivan kompakti, sillä yhteen kerrokseen järjestetyn näyttelyn kiertäminen sujui hyvin ja sen ajan jaksoi keskittyä teoksiin.

Kierros piti tietysti päättää museokauppaan. Itse usein hankin postikortteja kauniista teoksista, nyt ostin yhden omakuvataulun ja myös yhden valokuvan Janssonista saaristossa. Ilahduin myös kovasti puisista jääkaappimagneeteista, nyt meillä seikkailevat vesihevonen ja hämmentävän paljon koiraamme muistuttava esi-isä. Museokaupan aulassa voi myös kokeilla erilaisia muumiaiheisia päähineitä ja vaatteita sekä häntiä.

Myös esimerkiksi Niina T. on käynyt näyttelyssä ja kuvailee tekstissään muutamia teoksia yksityiskohtaisemmin.

***

Kesäkuussa sain Luetut, lukemattomat -blogin Liisalta Muumikirjat ja minä -haasteen.* Haasteeseen vastaaminen sai odottaa aikansa, mutta olen miettinyt usein mitä tähän nyt kirjoittaisin.

Mummoni meille neulomat muumihahmot. Etualalla Muumipappa, Muumipeikko ja Hemuli.

80-luvun lopulla syntyneenä varhaisin muumimuistoni on, ei varmaankaan yllättävästi, japanilainen animaatiosarja. Monelle nämä pyöreät muumihahmot eivät ole oikeita muumeja lainkaan, mutta itselleni ne ovat olennainen osa lapsuutta. Televisiosta nauhoitetut jaksot katsottiin vhs-kaseteilta moneen kertaan sadepäivinä kesämökillä. Varhaisiin muistoihin kuuluu myös se, kuinka pelkäsin Jäärouvaa, Mörköä ja Taikurin hatussa muuttuvaa Muumipeikkoa. Äiti myös jaksaa kertoa, kuinka Niiskuneiti oli suurin idolini ja kuljin ympäriinsä hiusrenksu nilkan ympärillä. Pikkuveljeni oli vielä kovempi muumifani kuin minä. Nukkapintaiset figuurit muuttuivat pian kaljuiksi, kun niillä leikittiin niin ahkerasti (ja saattoivat ne joutua toisinaan suuhunkin). Itselläni puolestaan oli iso ja rakas Muumipeikon muotoinen tyyny, joka tosin traagisesti katosi eräällä pyöräilyreissulla.

Muumikirjoihin tutustuminen alkoi puolestaan kuvitetuilla teoksilla. Muistan äidin lukeneen meille paljon Kuinkas sitten kävikään?-kirjaa, jonka kurkistussivut jaksoivat kiehtoa kerta toisensa jälkeen. Lisäksi meillä, tai se taisi olla oikeastaan pikkuveljen lahjaksi saama, luettiin kokoelmakirjaa jossa oli useampia muumikirjoja yhteispainoksena. Kirjojen lukemisesta en tosin muista muuta, kuin että kirjan sivut olivat kiiltävät.

Jossain vaiheessa sain syntymäpäivälahjaksi boksin, jossa oli kahdeksan ensimmäistä Muumit-sarjakuva-albumia. Niitä luin ala-asteikäisenä paljon, tosin osa jutuista varmaan meni iloisesti ohi. Tarkoituksena on lukea nuo kirjat taas uudelleen, ainakin Muumit Rivieralla -tarina (löytyy sarjakuvapainoksesta nro 2) ennen elokuvan ilmestymistä.

Niiskuneiti ja nappisilmäinen Nuuskamuikkunen tervehtivät.

Muumikirjoja luin itsekseni jonkin verran, mutta sitä en varsinaisesti muista. Vahvimmat muistot ovat joka tapauksessa animaatiosta ja se varmaan jyrää osan kirjamuistoista. Nyt olen kuitenkin alkanut hankkia kirjoja myös omaan hyllyyn ja suurin osa niistä taitaa jo meiltä löytyäkin. Suosikkikirjojani ovat Vaarallinen juhannus teatterimaailmoineen ja Muumipapan muistelmat koska se on niin jännittävä. Molemmat ovat muuten suosikkejani myös animaatiosarjassa. 

Tove-näyttelyn jälkeen aloin haaveilla erityisesti Muumit ja suuri tuhotulva - ja Muumipappa ja meri -kirjojen lukemisesta. Teokset varmasti mahtuvat syksyn lukusuunnitelmiin.

Haastan muumikirjamuistoistaan kertomaan Luettua elämää -blogin Elinan.

* Haaste on alunperin lähtöisin Opusculo-blogista.

Tove Jansson: Kesäkirja

En enää yhtään ihmettele sitä, että monet lukevat Tove Janssonin Kesäkirjan (WSOY, 1972; Sommarboken 1972) jokaisena kesänä. Se oli nimittäin lukumaratonini helmi ja jää aivan varmasti koristamaan omaa kirjahyllyä vastaisuuden varalle. Oli se vaan niin ihana.

Milloin sinä kuolet? lapsi kysyi.
Hän vastasi: Pian. Mutta sinuun se ei kuulu vähääkään.

Kirjan isoäiti on mainio, hieman nuuskamuikkusmainen. Periaatteellinen. Riehakaskin. Ymmärtäväinen. Ollapa sellainen. Että jaksaisi lähteä soutamaan naapurisaarelle, katsoisi myrskyä. Osaisi kääntyä sängyssä ja huokaista. Ja että osaisi mennä omiin oloihinsa kun väsyttää, levätä.

Sophia puolestaan on vilkkaampi, kyseleväinen ja utelias. Kovin nuori myös, keskittymiskyky ei aina aivan riitä ja tylsistyminen on lähellä. Äskeistä tarinaa ei Sophia välttämättä enää muista, vaan haluaa jo mennä katsomaan rotkoa tai nukkua teltassa.

Tove Jansson on upea, viisas kirjailija. Esimerkiksi juuri Kesäkirjasta tuli hyvin levollinen olo, vaikka se on myös surullinen ja puhuu lopusta. Kaikki aikanaan.

Kesäkirja herätti kaipuun saaristoon, meren äärelle. Josko sitä jonain kesänä pääsisi kallioiselle saarelle, jossa voisi kuunnella alleja ja hengittää. Olla vaan. Ottaa kirjoja mukaan, tiskata astiat rannassa, käydä aamulla uimassa ja katsoa myrskyä ikkunasta. Ehkä joskus.

Hän ei saanut nousta ylös liian äkkiä, siksi hän ennätti katsoa hiekasta kohoavaa heinänkortta juuri kun untuva jätti kiinnekohtansa ja kantautui pois kevyessä aamutuulessa. Se katosi pois hänen näkökentästään, ja hänen päästyään jalkeille oli maisema tullut pienemmäksi. Hän sanoi: Minä näin linnun sulan. Allin untuvan.
Minkä allin, kysyi Sophia, sillä hän oli unohtanut linnun joka kuoli rakkauteen.

Karoliina piti kirjasta vaikka meri on pelottava, Jaanalle se ei aivan avautunut ja Jenni puolestaan rakasti sitä.

Tove Jansson: Kesäkirja (Sommarboken, 1972)
WSOY, 1972. Uusi painos 2011. 143 s.
Suomentanut: Kristiina Kivivuori
Kansi: Tove Jansson

Lukumaraton alkaa än-yy-tee...

Huomenna 24.7. alkaa hurja kiritys kun (kirja)blogistanian toinen kesälukumaraton alkaa. Itse aloitan lukemisen aamulla kunhan herään tai kunhan Pöly herättää. Alustava kirjalista löytyy täältä. Päivittelen fiiliksiä ja väliaikatietoja sekä tänne että blogin facebook-sivuille ja mahdollisesti myös twiittaan. Laskuri pyörähtää käyntiin 00.00 ja päättyy samaan kellonaikaan seuraavan vuorokauden koittaessa. Aamuun!

5.30
Pöly herätti aika tarkalleen 5.12 joten ylös oli noustava. Käytiin pihalla keräämässä aamiaismarjoja ja keitin teetä. Valitsen ensimmäiseksi kirjaksi Gilbreth & Careyn Tusinoittain halvemmalla. Väsyttää vähän.

8.00
Myönnetään, 6.30 alkoi nukuttaa ihan kauheasti joten torkuin puoli kahdeksaan. Äsken tehtiin aamiaista, vihdoin kahvia. Tusinoittain halvemmalla vaikuttaa hauskalta. Tsemppaan loppupäivän, kahvi on Vilijonkka-mukissa.

Sivuja luettu 96.

10.45

Ensimmäinen kirja luettu. Tusinoittain halvemmalla oli lämminhenkinen ja hauska omaelämäkerrallinen kertomus Gilbrethin perheen elämästä. Perheen isä opastaa suurperhettään systemaattisesti ja omalaatuisesti. Pidin kirjasta kovasti, mutta pää on jotenkin niin tyhjä etten saa sanottua oikein mitään. Seuraavaksi novelli.

Sivuja luettu 305.

11.02

Luin kitalaenpuhdistusnovelliksi Miina Supisen Apatosauruksen maasta ensimmäisen, Hieno ihminen, paitoja, Amy Kakkunen. Taidan pitää Miina Supisesta. Pistaasipähkinäpussin pähkinät ovat viallisia, tarvitsen jonkun vasaran näiden avaamiseksi.

Sivuja luettu 317.

12.16

Carlos Maria Dominguezin Paperitalo on nyt teen ja ruisleivän siivittämänä. Hämmentävä kirja, jossa hienoja ajatuksia kirjoista ja niiden omistamisesta, lukemisesta ja siihen koukuttumisesta. Seuraavaksi taas Supista ja sitten kenties Parkkista, Janssonia tai Kalliota. En tiedä vielä.

Sivuja luettu 415.

14.02

Jukka Parkkisen Karhukirjeitä Karhumäestä ei ollut aivan sarjan ensimmäisen osan veroinen, mutta hauska se oli silti. Mainioita lainauksia oli paljon, esimerkiksi sillä kukaan ei ollut niin viisas kuin insinööri, paitsi majava, joka ui sateella veden alla. Lisäksi luin kaksi Supisen novellia, Tavarat/ihmiset sekä Kitkerä - aistimellinen teos. Absurdia huumoria, kuten takakannessa luvattiinkin.

Tuomas tuli kotiin. Teen fetaparsakaalipiirakkaan pohjan ja sitten taidan jatkaa Janssonin parissa.

Sivuja luettu 537.

15.17

Kesäkirja on puolessavälissä, se on ihana. Syön ja sitten lähdetään Pölyn kanssa ulos. Pää tuntuu tunkkaiselta.

18.21

Välissä oli ulkoilua ja ruokailua. Luin Kesäkirjan loppuun. En ihmettele, että toiset lukevat sen joka kesä. Jansson kirjoittaa viisaasti ja isoäidissä on jotain nuuskamuikkusmaista. Tahdon saaristoon kuuntelemaan alleja. Taidan avata novellin (seuraavana kirjassa on Miinus 200 astetta) jälkeen Kallion Elokuvamuistin.

Sivuja luettu 680.

20.12

Elokuvamuisti oli juuri sopiva tähän väliin. Se oli kevyt, helppolukuinen ja sai fiilistelemään omia elokuvamuistoja. Supisen Maustepippuri-novelli puolestaan oli aika pelottava absurdissa arkisuudessaan. Tai ei pelottava, mutta sellainen levottomuutta herättävä. Seuraavaksi lukuun Antti Karumon Männyt, jonka olen joskus napannut kirjaston ilmaishyllystä ja pyhästi luvannut lukea.

Tein evääksi poppareita.

Sivuja luettu 853.

22.00

Karumon Männyt oli kummallinen, jonkinlainen kurkistus maagiseen realismiin. Tai melkein ainakin. Tekee mieli kantarelleja. Supisen Vaari ja ravintola oli jotenkin todella surullinen. Ajattelin lukea seuraavaksi Kyrön Miniän jos se olisi kevyempi. Kaksi tuntia aikaa.

Sivuja luettu 1031. (aiemmat sivumäärät korjattu pienen laskuvirheen vuoksi, tämän pitäisi nyt olla oikein)

23.16

Nyt taitaa olla tämän vuorokauden luvut luettu, sillä silmät painuvat väkisin kiinni ja lukuseuralainen haukkuu väsyksissään omaa heijastustaan ikkunassa. Miniä oli oikein sympaattinen ja jäi hyvä mieli. Puran tätä päivää varmaan huomisen puolella enemmän, kun ajatus taas kulkee. Iso kiitos tsemppaajille ja kommentoijille!

Lopullinen sivumäärä 1153. Luettuna 7 kirjaa ja 6 novellia.

Maratonin jälkimainingit ja koonnin voi käydä lukemassa täältä.

Lue ja syö: Pannukakkua Muumien tapaan

Juhannuksena luettu Janssonin Vaarallinen juhannus aiheutti sen, että juhannusleipomiset vaihtuivat lennossa sitruunamarenkipiiraasta pannukakkuun. Jotta pannarista vielä tulisi mahdollisimman muumimainen, kaivoin esiin aina luotettavan, Sami Malilan kirjoittaman Muumimamman keittokirjan (WSOY, 1993).

Emma ei vastannut. Hän katsoi juustoon... Hän kurkotti käpälänsä ja pisti juuston taskuunsa. Sitten hänen katseensa liukui eteenpäin ja pysähtyi pieneen pannukakkupalaan.
- Se on meidän! pikku Myy huudahti ja hyppäsi istumaan pannukakun päälle.
- Ei noin saa käyttäytyä, nuhteli Mymmelin tytär. Hän siirsi sisarensa pois, harjasi pannukakun ja piilotti sen liinan alle.

***

Muumien mukaan pannari valmistuu siis näin:

4 kananmunaa
1 l maitoa
1 tl suolaa
4 dl vehnäjauhoja
3 rkl sokeria

Kaada kulhoon maito, kananmunat, sokeri ja suola ja vatkaa kevyesti.
Lisää vehnäjauhot vähitellen sekoittaen, esimerkiksi kierrevatkaimella vatkaten. Anna taikinan turvota noin 10 minuuttia.
Kuumenna uuni 200-asteiseksi.
Kaada taikina uunipellille leivinpaperin päälle. Kypsennä pannukakkua uunissa noin 30 minuuttia, kunnes se on kauniin ruskea.
Tarjoile pannukakku lämpimänä esimerkiksi tuoremarjojen, hillojen ja kermavaahdon kera.

***

Tällä reseptillä pannari onnistuikin oikein hyvin, tosin paistoaika oli reippaasti yli puolen tunnin. Syynä tosin saattaa olla jokin uunin säätö, sunnuntaiaamuna sitä ei aina muista tarkistaa ovatko kaikki nappulat oikeilla kohdilla. Mutta hyvin maistui.

Muumimamman keittokirja on muutenkin ihan huikea reseptikokoelma. Muumipapan kesäsima, johon tulee raparperia, oli ihan hitti viime kesänä ja usea resepti vielä odottaa kokeiluaan. Sisällysluetteloon on myös ystävällisesti merkitty helpot reseptit iloisella pikku Myyn kuvalla.

Kuvituksena opuksessa on käytetty Janssonin piirroksia ja reseptien lomaan laitettu niihin liittyviä tekstipätkiä Muumi-tarinoista. Reseptien avulla voi siis myös fiilistellä lempitarinoitaan ja muistella kaikenmoisia sivuhahmoja.

Loppukaneettina sanottakoon, että on se kiva olla ns. aikuinen kun voi sunnuntaiaamiaiseksi syödä pannukakkua eikä kukaan sano siihen vastaan.

Tove Jansson: Vaarallinen juhannus

Tulimme juhannusyönä kotiin kyläreissulta joskus hieman ennen kahta. Uni ei halunnut heti tulla ja venäläinen klassikko tuntui hieman raskaalta yölukemistolta, joten otin hyllystä esiin pitkästä aikaa Tove Janssonin Vaarallisen juhannuksen (WSOY, 2010; Farlig midsommar 1954).

Tulta syöksevä vuori aiheuttaa harmia Muumilaaksossa. Tulivuorenpurkaus aiheuttaa hyökyaallon laakso peittyy veden alle. Onneksi paikalle ajelehtii pelastuksen tuova kummallinen talo hihittävine asukkaineen, katosta tipahtelevine tauluineen ja omituisine luukkuineen. Ongelmat kuitenkin jatkuvat, kun Muumipeikko ja Niiskuneiti jäävät yöksi puuhun talon ajelehtiessa pois, Myy tipahtaa syntyneeseen vesistöön, ja mitä ihmettä Nuuskamuikkunen aikoo hiiviskellessään puiston liepeillä? Onneksi muumeilla on aina ratkaisu kaikkeen ja näistä sekä muutamasta muusta kiperästä tilanteesta selvitään taidolla ja tuurilla.

Mutta Homssu oli huolissaan. Kaikki esineet hänen ympärillään olivat olevinaan jotain muuta kuin todellisuudessa olivat, pettivät häntä kauniilla väreillään, ja kun hän ojensi käpälänsä, ne olivatkin vain paperia, puuta tai kipsiä. Kultakruunut eivät olleet mukavan painavia, kukat olivat paperikukkia, viuluissa ei ollut kieliä eikä laatikoissa pohjia, eikä kirjoja saanut edes auki. 

Teatterin maailma tapoineen avautuu hurmaavasti tässä muumitarinassa. Teatterirotta Emma tietää kaiken tunnelman luomisesta, Rekvisiitasta ja sen, että näytelmät on ehdottomasti kirjoitettava heksametrissä. Unohtamatta sitä, että kenraaliharjoituksen täytyy aina mennä hieman huonosti.

Vaarallinen juhannus kertoo myös juhannustaioista, vastuunottamisesta, kapinoinnista ja perhesiteistä. Ajoittaisesta kränäämisestä huolimatta perhe nimittäin on tärkeä, oli kyse sitten vilijonkista, hemuleista tai muumeista. Lisäksi se tarinoi hauskasti ystävyydestä ja pienistä tärkeistä asioista (kuten jollista). Ei voi muuta sanoa kuin että Tove Jansson oli äärimmäisen viisas persoona.

- Oho, äännähti pikku Myy hämmästyneenä. - Kasvavatko hattivatit siemenistä?
- Totta kai kasvavat, Nuuskamuikkunen sanoi. - Mutta niksi on siinä, että ne täytyy kylvää juhannusiltana.

Vaarallinen juhannus on ehkä yksi suosikkimuumitarinoistani. Siinä on draamaa, teatteria, onnellisuutta ja haikeutta, kaikki samassa paketissa. Lisäksi se opettaa, miksi teatterissa ei koskaan saa viheltää.

Saralle Vaarallinen juhannus on jokavuotinen perinne, Anna J puolestaan luki sen tänä vuonna ensimmäistä kertaa ja ihastui.

Tove Jansson: Vaarallinen juhannus (Farlig midsommar, 1954)
WSOY, 2010 (pokkariversio, ensimmäinen suomennos ilm. 1957). 132 s.
Suomentanut: Aila Järvinen
Päällyksen kuvat ja kuvitus: Tove Jansson