Lavalta: Talking in the Rain: An Entertaining Show About the Weather (Todellisuuden tutkimuskeskus)

Kuva: Jan Ahlstedt

Kokemuksia säästä

On sunnuntaiaamu ja paistan sämpylöitä. Kuulostelen toisella korvalla koko ajan ovea. Pian sieltä kuuluukin kovaääninen ja napakka koputus. Ilahdun, sillä olen kirjoittanut ajanvarauslomakkeeseeni, että kolkutinta on käytettävä riuskoin ottein tai en kuule.

Ulkona on hymyilevä pyörälähetti, joka ojentaa minulle paketin. Aamu on kuulas ja kaunis, täydellinen alkavan marraskuun aamu. Minulle puhutaan säästä, olen samaa mieltä sen viehättävyydestä juuri tänään. Kysyn, haluaisiko myös lähetti sämpylöitä. Hän myöntyy ja pakkaan hänelle kaksi sellaista mukaan.

Ruskeaan paperipussiin pakattu lähetys on osa Talking in the Rain: An Entertaining Show About the Weather -etäesitystä. Esitys on Todellisuuden tutkimuskeskuksen, Ferske Scenerin ja Vestlandsforskning / Western Norway Research Instituten yhteistyöprojekti, joka oli osa Liikkeellä marraskuussa -festivaalia. Ja tämä ei ole varsinainen arvio, vaan pikemminkin kokoelma havaintoja tai kokemuskirjoitus, jossa uskallan jo paljastaa esityksen yksityiskohtia, sillä esityskausi ehti valitettavasti jo loppua. 

Takaisin sunnuntaihin. Tulee ilta, kello on lähes seitsemän. Vaihdan äkkiä vaatteet saapuneen tekstiviestin ohjeiden mukaiseksi ennen esityksen alkamista ja liityn Zoomiin. Jännittää. Heiluttelen pussia ja yritän arvata, mitä sen sisällä on. Rahisee.

Vilkuttelemme järjestäjille, meitä katsojia on kymmenisen ja työryhmän jäseniä on muutama. Saamme ohjeet avata ensimmäisen paketin. Avaan sadeviitan liian railakkaasti ja revin hupun osittain irti. Ärsyttää. Makuuhuoneessa, jossa esitystä katson, on vähän turhan viileää ja sadetakin käyttäminen tuntuu mukavalta, sillä sen alle muodostuu oma ilmastonsa. Kun se otetaan ajallaan pois, viileä ilma tuntuu julmalta.

Välillä ruudulla kerrotaan säästä, pohditaan sitä, toisinaan annetaan ohjeita paperipussista löytyvien pakettien avaamiseen ja niistä löytyvien esineiden tai asioiden käyttämiseen. Olen käyttänyt työkontekstissa aivan eri videopalaveriohjelmia, joten Zoom tuntuu jopa hieman eksoottiselta ja jännittävältä eikä oikeastaan aiheuta minussa palaverin tuntua.

Haluaisin heilutella pussista etsimääni tulitikkuaskia ja kuunnella sadetta. Kynttilän liekki on häkellyttävän kuuma, kun kättä pidetään niin lähellä sitä, noin 10 cm etäisyydellä. En pysty pitämään kättä siinä kauan. Hassua, että saunassa 54 Celsius-astetta olisi vain pettymys, mutta maapallon pinnalla se on pitemmän päälle katastrofaalista.

Jaan säähän liittyvän muiston kihlapäivältäni kahdelle muulle katsojalle. Koko päivän paistoi aurinko, illalla pyöräilimme rannalle. Oli auringonlasku ja sateenkaarikin. Sitten satoi kaatamalla vettä, menimme kauppaan palelemaan hyllyjen väliin ja meinasin onnessani varastaa purkin appelsiinimehua. Puhuimme myös lumesta (tulisipa sitä pian).

Eräs esiintyjä menee uimaan ja itsellekin tulee kylmä. Enemmän tosin henkisesti, vaikka jalan alla rutiseva kylmäpussi pakkastaan hohkaakin. Siirrän kylmäpussin lopulta lattialta hartialle, joka on vihoitellut koko illan. Kylmä tuntuu ihanalta. Tavallaan haluaisin myös uimaan, kokea itse sen rintakehän lamauttavan kylmyyden.

Pyörittelen kädessäni purkkia, jossa on vettä Tromstaltindeniltä. Osa siitä on karannut purkista pussiin ja haluaisin kaataa sen takaisin, mutta purkki on suljettu niin tiukasti, että se on mahdotonta. Pelkään hajottavani purkin, jos väännän kovempaa. Yritän etsiä vuotokohtaa, mutta sitä ei löydy. Pohdin, voisiko purkin vielä varmuustiivistää jollakin liimalla, jotta loput vedestä säilyisivät siellä riittävän kauan.

En muista, että olisin koskaan syönyt hiilitablettia.

Ja sitten menemme suihkuun, vaatteet päällä. Ensi alkuun suihkun päälle laittaminen tuntuu typerältä, mutta pääsen ajatuksesta pian eroon. Itse en ainakaan juuri kykene katsomaan ruutua sadetanssiessani, joten tuskin muutkaan ja toisaalta, mitäpä väliä sillä on?

Lämmin vesi tuntuu hyvältä. Yhteisöllinen esitys tuntui hyvältä. Varsin kivasti toimiva etäesitys tuntuu toivoa herättävältä.

Ja tapahtui siellä muutakin enkä ole enää varma tapahtuiko kaikki tässä järjestyksessä. Sen tiedän, että kun otin itsestäni kuvan esityksen jälkeen, silmäni näyttivät onnellisilta.

Pihlajakarkki raapii kitalakea.

Kiitokset esityksen työryhmälle.

Lavalta: Dada 99 (Todellisuuden tutkimuskeskus / Riihimäen teatteri)

Dadaismi on minulle jokseenkin vieras laji. Tiedostamattani olen siihen varmasti törmännyt useasti ja jatkuvalla syötöllä, mutta käsitteenä se on minua pakoillut. Tulta päin siis, ajattelin, kun kruisailin kohti Riihimäen teatteria ja siellä esitettävää Todellisuuden tutkimuskeskuksen valmistamaa Dada 99 -esitystä.

Aiheena esityksessä oli tällä kymmenennellä ja samalla viimeisellä kerralla kauneus taiteessa, asiantuntijaksi paikalle oli saapunut filosofian tohtori ja esteetikko Max Ryynänen. Ennen tilaan pääsyä saamme kuitenkin päähineet ja essut, kohta tehdään pullataikinaa. Puemme ja astelemme savuista rappukäytävää teatterin lavalle, jonne on pystytetty dadaistinen kahvila.

Alamme leipoa kolmea eriväristä taikinaa, samalla keskustelemme ryhmiemme kanssa. Keitä olemme, mitä taide meille merkitsee, mikä on suhteemme pullaan. Moni on liikkeellä ystävän kanssa, mutta on meitä sooloilijoitakin monta. Keskustelu rullaa joka tapauksessa ja pian on valmiina kolme taikinaa väreinään punainen, sininen ja keltainen.

Taikina kohoaa, siirrymme pöytiin. Näemme dadaistisia esityksiä, rekonstruktiota kuuluisista dadateoksista. Max Ryynänen pitää alustuksensa: mitä on kauneus, millaista se on, miten siitä puhutaan. Sitten saimme väittämiä, joita tuli pohtia ja siirtyä sen jälkeen paikalle, jonka edessä olisi mielipidettämme vastaava ilmaus eli kyllä, ei tai en tiedä. Keskustelimme pöytäryhmissä ja pareittain, vilkkaasti, aikaa oli vain kolme minuuttia per väittämä.

Väittämät olivat filosofisuudessaan itse asiassa aika vaikeita ja huomaan pohtivani niitä näin seuraavana päivänäkin. Onko kauneus tosiaan katsojan silmässä? Onko kauneudentajusta haittaa ja jos niin, miten? Ja onko kauneus epäeettistä? Laajat kysymykset, voitte kuvitella että myös vastaukset ja tulkinnat olivat laajoja. Mutta hyviä pohdintoja tuli, kuitenkin.

Aikataulujen kanssa sai tosin välillä hikoilla, tunsi juuri päässeensä vauhtiin kun mentiin jo seuraavaan asiaan. Toisaalta ymmärrän kyllä, esitys oli jo tällaisenaan hieman yli kaksi tuntia ja lyhyt aika rajoittaa ilmaisua niin, että ei lähdetä jaarittelemaan. Se on hyvä. Itse olisin tainnut tarvita jonkinlaista argumentaatiolämmittelyä, etenkin väittämät ja niitä seurannut mielipiteen muodostus ja keskustelu siitä saivat aivot lyömään jarrut päälle. Onneksi näin ei käynyt kaikille keskustelukumppaneille, kuulin paljon hyviä oivalluksia ja pääsin kohtaamaan erilaisia näkemyksiä.

Pullat ovat kohonneet, pääsemme muovaamaan omat dadaistiset pullamme veistoksemme. Samalla keskustelemme lisää. Oma veistokseni on pikemminkin prosessikuvaus kuin veistos, mutta ei se mitään. Kun veistokset ovat valmiita kehumme niitä ja otamme kehuja vastaan. Se on vaikeaa ja samalla vapauttavaa.

Aivan lopuksi, ennen pullien syömistä ja kahvittelua, pohdimme mitä taide on Max Ryynäsen alustuksen pohjalta. Tämä oli ehkä lopulta minulle se kaikista antoisin keskustelu (ehkä olin saanut lämmitellä tarpeeksi). Tärkeimpänä oivalluksena tai oikeastaan pohdintakulmana oli itselleni se, että voiko taidetta tehdä vahingossa. Ja ei, minulla ei ole tähän vastausta mutta kuitenkin.

Dadakahvilassa keskustelimme vielä vapaamuotoisesti pöytäkumppanini kanssa pullien rakenteesta, sinisen ruoan epäilyttävyydestä ja molekyyligastronomiasta. Oma punainen pullani muistutti väriltään pinkkiä purkkaa ja suutuntuma oli paikoin vähän sen mukainen, se oli hämmentäää.

Ilta oli kokonaisuutena lempeä, oivaltava, hauska, dadaistinen, yllättävä, miellyttävä. Siis hyvä ilta, kiitos. Nyt tosin olen syönyt kahden viikon sisään niin paljon pullaa, että hetkeen ei tee mieli ja se on paljon minulta sanottu se.

Kiitokset kutsuvieraslipusta Todellisuuden tutkimuskeskukselle ja Riihimäen teatterille.

Lavalta: RMEO & ULIA (Todellisuuden tutkimuskeskus // Mad House)

Kuva: Heli Blåfield

Tihkusade ei haittaa. Vaellamme Suvilahden piha-alueen poikki kohti esityskontteja, istuimiksi saa taittotuoleja mutta seistäkin saa. Tarjotaan vilttejä ja sadeviittoja, en ota kumpaakaan, laitoin villaa ylle. Alkamassa on Todellisuuden tutkimuskeskuksen RMEO & ULIA.

Shakespearen tarina on lähes kaikille tuttu. Nuori pari, riitelevät suvut, tuhoontuomittu rakkaus. Tällä kertaa katkelmia näytelmästä ovat tulkinneet kolme ohjaajaa: 9-vuotias Ranja, mielenterveyskuntoutuja Stella ja Tšetšenian sodassa sotinut Ruslan. Lavalla nähdään (pääasiallisesti) Julioina Iida-Maria Lindstedt ja Talvikki Eerola, Romeona Timo Torvinen ja useissa muissa rooleissa Risto Santavuori. Romeon ja Julian, tai Rmeon ja Ulian, kuinka vain, tarina muuttaa muotoaan ohjaajan oman katsantokannan mukaan. Kohtauksesta toiseen siirrytään kuin metrolla, tuttu ääni humisee taustalla eikä ole varma millaiselle laiturille seuraavaksi saapuu.

Ranjan ohjaama, esityksen aloittava naamiaiskohtaus on leikillisin. Barbiet taipuvat Romeoksi, Mercutioksi ja Benvolioksi. Näyttelijät kuljettavat nukkejaan. Räppäävät. Suudelmia satelee, Amor laskee. Nukkeja pitää kohdella kauniisti.

Stellan käsissä Romeo saa depressiodiagnoosin ja Julia on maaninen. Klassinen parvekohtaus on aivan omanlaisensa, vaikka itselle hyvin tutut repliikit kohtausta kuljettavatkin. Sukkapuikot hakkaavat lasiin, rakastavaiset hapuilevat toistensa luo vaikka se tuntuu vaikealta. Ohjaajan tekemä Kyyhky ja käärme -kappale jää mieleen.

Ruslanin lopetus on pysäyttävä, väkivaltainen. Kuuluisa kuolinkohtaus on siirretty Tšetšeniaan, Romeo ja Julia sodan jaloissa kokien epäoikeudenmukaista kohtelua vieraan vallan taholta. Kohtaus on vähäeleinen, äänet eivät ole kovia, mutta alta paistaa viha epäoikeudenmukaisuutta kohtaan. Kritiikki Venäjän toimista Tšetšeniassa on suorasanaista ja hiljaisen hyökkäävää. Kohtaus tuntuu keskustelevan tämänhetkisen mediatilanteen kanssa. Vaikka loppu antaa aihetta toivoon, on olo jotenkin mustelmainen.

Auto ajaa pois. Esityksen loputtua jalat tuntuvat vähän jäykiltä, vaikka sade loppuikin. Viimeinen osio on jättänyt lopulta olon hieman neuvottomaksi, surulliseksikin. Niin paljon vihaa ja surua.

Onneksi hetken hengitystauon jälkeen mieleen alkaa kuitenkin nousta myös rakkaudellisia ajatuksia Kerro rakkaudesta -installaation jäljiltä. Ja Julialle kirjoitetun kirjeen jälkeen. Rakkauskin on mahdollista, jos sen eteen tekee töitä.

Kiitokset Todellisuuden tutkimuskeskukselle ajatteluttavan esityksen luomisesta. Ainut mitä jäin kaipaamaan, oli tilaisuus antaa aplodit.

Myös Skenetissä on pohdittu esitystä.