Timo K. Mukka: Tabu

Tammikuinen Kansallisteatterin Tabu rohkaisi varaamaan kirjastosta Timo K. Mukan samannimisen teoksen (Gummerus, 1979), vaikka olin jo sellaisen käsityksen saanut että yhtäläisyydet ovat viitteellisiä. Täytyy sanoa, että kirjan lukemisen jälkeen en tosiaan tullut hullua hurskaammaksi Smedsin vaikuttavasta teoksesta, mutta luinpahan elämäni toisen Mukan.

Milka hoitaa Sierikkiniemen tilaa yhdessä leskiäitinsä kanssa, raskaampiin töihin saadaan avuksi kylillä Kristus-Perkeleenä tunnettu Ojanen. Salskeaan ja omanlaiseensa mieheen rakastuvat niin äiti kuin tytärkin, kohtalokkain seurauksin, Milka kun on vasta niin nuori ja kumpikaan ei huomaa toisen tunteita. Tunnelmaa luo myös ahdasmielinen kyläyhteisö höystettynä hurmoksellisella uskonnollisuudella.

Omasta sivistymättömyydestä tai tarkkaamattomuudesta kertonee se, että pienoisromaanin vaihtuessa novelliksi Sankarihymni olin hetken todella hämmentynyt. Odotin lähes loppuun saakka missä yhteneväisyydet tarinoissa ovat, ennen kuin tajusin niiden olevan täysin erillisiä kertomuksia. Sankarihymnissä seurataan sankariteostaan ylistettyä mutta miehisyydestään epävarmaa Thörsten Öieseniä norjalaisessa kylässä. Onnellista loppua on turha tältäkään tarinalta odottaa.

Nopeasti tämä oli luettu, koettu ja ehkä myös unohdettu. Mieleen jäi vain ajatuksia pimeistä tuvista, heilahtavista verhoista ikkunassa, väärinkäsityksiä. Ja sitten sitä lihallisuutta, verta, hikeä ja kyyneliä, liikaakin päällekäyvää realismia. En voi todeta vieläkään päässeeni Mukan tekstien makuun, mutta jollain tavalla ymmärrän sen vimmaisuuden viehätyksen.

Timo K. Mukka: Tabu
Gummerus, 1979. Uusi painos 2014. 179 s.

Lavalta: Tabu (Kansallisteatteri)

Kuva: Ulla Jokisalo

Vuoden ensimmäiseksi esitykseksi valikoitui Kristian Smedsin jo syyskaudella ensi-iltansa saanut Tabu - Ihmisen ääni. Timo K. Mukan samannimiseen romaaniin pohjautuva esityksestä ei ole kotisivuillakaan tarjolla sen kummempaa informaatiota kuin katkelma romaanista ja se, että lavalla nähdään Seela Sella ja Tero Jartti muusikko Pekka Kuusiston kanssa. Muiden kirjoittamista teksteistä olen saanut kylläkin jo jotain ennakkotietoa, mutta eipä tähän oikein voinut valmistautua.

Kun kännykät on pyydetty sulkemaan pimenee Kansallisteatterin Suuri näyttämö katsomoineen täysin. Ensimmäisen parven ensimmäisessä rivissä istuessa pimeys iskee totaalisesti, kun ihmismassaa on vain sivuilla ja takana. Äänet, yskähdykset sun muut, kuuluvat kovina. Vähitellen äänimaisema alkaa kasvaa ja lopulta saadaan vähän valoakin kohdistettuna lavalla istuvaan Seela Sellaan. Siitä sitten lähteekin käyntiin aikamoinen esitys.

Ja niin huomaan, että eihän tästä voi oikein sanoa mitään. Näyttämöllä tapahtuu paljon, suurta ja pientä, symboliikkaa on ja alkuperäistekstin ollessa tuntematon paljon menee varmasti ohi kovaa ja korkealta. Tilan valtaava äänimatto on hypnoottista kuultavaa, pimeässä silmä etsii pienintäkin valoa ja on yllättävää kuinka paljon yksi kynttilä voi suuressa tilassa valaista. Tokihan tässä voisi luetella kaikkea sitä mitä lavalla näki, hitsauslaikkojen kipinäsateita, valokimppuja, Tero Jartin esittämä kammottavan klovninkasvoinen mies, ristiinnaulitsemiset ja haulikot, seinältä tuijottavat ristit. Tapahtuvien asioiden välille muodostuu päässä jonkinlainen narratiivi, mutta paljon mennee pieleen. Ehkä se ei haittaa.

Valojen pimentyessä lopulta uudelleen on olo omituinen, päätä uhkaa vähän särkeä. Tekisi mieli liikkua, olo on levoton. Esitys ei ole loppujen lopuksi kovin pitkä, hieman yli puolitoista tuntia, mutta välillä tekee mieli liikkua. Tämä ei sovi kärsimättömille. Repliikkejäkään ei käytännössä ole kuunneltavaksi, on vain katsottava ja koettava. Huomaan arvostavani valoteknikoiden keskittynyttä työskentelyä esityksen aikana ja lopuksi ihmettelen vain niitä appelsiineja. Ja ihailen sitä, että on se Seela Sella aikamoinen daami ja Tero Jartti sitkeä tyyppi.

Aikamoinen kokemus, kannatti kyllä käydä. Sen verran nyt uteloiduin Mukan alkuperäistekstistä, että teos matkannee ensi viikolla minulle kirjaston varaushyllyyn.

Tabusta on jäljellä vielä yksi esitys sunnuntaina 6.3.

Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu

Timo K. Mukan esikoisteos Maa on syntinen laulu (Gummerus, 1964) onnistui ikään kuin vahingossa hurmaamaan minut. 19-vuotiaan nuoren miehen kynästä syntyneessä tarinassa onnettomat tapahtumat seuraavat toisiaan eivätkä toivonkipinät jaksa loistaa kovin kauaa. Siitä huolimatta karu kuvaus pienen kylän elämästä ja Lapin luonnosta piti lempeästi otteessaan.

Lappalaisen silmät olivat mustat - pyöreät mustat napit, jotka virkeinä liikkuivat ihmisestä toiseen, yli kuusennäreitten muodostaman seinän ikkunaan. Hän hymyili silmiään väläyttäen Martalle, kun tyttö kulki ohi ikkunan kuparipannu kädessään.

Nuori Martta elää perheensä kanssa pienessä kylässä Siskonrannassa. Marttaa riiataan useampaankin taloon, mutta ihastuksen kohteena on saamelainen poromies. Parin välille syttyy rakkaus, jota ei kylässä välttämättä niin lämpimin tuntein katsota.

Elämä kylässä on rumaa. Kyläilyreissuilla juorutaan, tansseissa puukotetaan ja sekä seksuaalisuus että uskonnollisuus ovat vahvasti läsnä. Seurojen aikana vaivutaan hurmokseen ja kamariin viedään niin alaikäiset pojat eikä saarnamieskään jätä tilaisuutta impien kanssa käyttämättä. Ainoastaan luontoa kuvataan kauniisti.

Tuntuu jotenkin hämmentävältä myöntää pitäneensä tästä kirjasta. Lähtökohtaisesti Maa on syntinen laulu sisältää paljon sellaisia elementtejä, joista en välttämättä kirjallisuudessa kovasti pidä eli rujoa naturalismia ja onnettomia ihmisiä. Mutta niin vain kävi, että jotain lumoavaa tässä opuksessa oli, sillä luin sen muutamassa päivässä suurella kiinnostuksella ja onnistuin välttymään ahdistukselta, joka minuun yleensä tällaista tekstiä lukiessa iskee.

Kerro joutsenen laulu mihin on vietävä nainen
jonka sieluun on tullut himo
kuin suurena mustana kukkana
laulaja laulaa

Kirjassa esiintyvä lapin murre tuntui ensin hieman haastavalta, mutta onneksi jo tuntemalla edes yhden seudulta kotoisin olevan on oppinut sanan jos toisenkin. Kieleen totuttuani lukeminen sujui sutjakkaan ja vieraatkin termit avasivat vihdoin merkityksensä. Kläpit ja pörröt suhisivat vain ohi mennessään. Täytyy myös mainita, että Markus Pyörälän kansi sopii kirjaan mitä parhaiten.

Maa on syntinen laulu on ruma ja karu kirja, mutta samalla siinä on jotain poikkeuksellisen puoleensavetävää. Pienen ja sisäänpäinlämpiävän kylän elämään sopeutuu ja samalla siitä hämmennyksekseen lumoutuu.

Piille teos antoi paljon pohdiskelemisen aihetta, Anna J.:lle teos tarjoili synkän ja ikävän maailmankuvan.

Kiitokset kustantamolle arvostelukappaleesta.

Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu
Gummerus, 1964. Luettavana uusintapainos vuodelta 2013. 229 s.
Kansi: Markus Pyörälä

Lavalta: Kyyhky ja unikko (Metropolia)

Kävin torstaina (27.1.11) katsomassa Metropoliassa Sanna Kärkkäisen taiteellisen lopputyön, Timo K. Mukan Kyyhkyyn ja unikkoon perustuvan samannimisen näytelmän.

"Kyyhky ja unikko on musiikillinen esitys rakkaudesta luonnonvoimana.

Esitys on raikas tulkinta lappilaisen kirjailijan Timo K. Mukan viimeiseksi jääneestä teoksesta. Kyyhky ja unikko on balladi, jossa ihminen on samaan aikaan hauras ja vahva luonnonvoimien keskellä.

Esityksessä rakkaus on voima, jonka edessä ihminen haukkoo henkeään viimeisellä matkallaan kohti vääjäämätöntä.

...Näyttelijöiden lisäksi lavalla nähdään muusikko, joka kuljettaa tarinaa eteenpäin yhdessä esiintyjien kanssa."

Kuva : Olli Antikainen

En ole tutustunut ainakaan muistaakseni Mukkaan aikaisemmin joten Kyyhkyn ja unikon juoni ei ollut minulle ennestään tuttu. Toisaalta näin näytelmään omasta mielestäni pystyy suhtautumaan avoimemmin kun ei ole minkäänlaista käsitystä siitä mitä tulee tapahtumaan tai pitäisi tapahtua.

Näytelmän lavastus oli toteutettu hyvin pelkistetysti. Näyttämön laidalla oli pöllejä, joilla näyttelijät istuivat odottaen vuoroaan reagoiden kuitenkin tarvittaessa hienovaraisesti näyttämön tapahtumiin. Näytelmän äänimaisemana toimi Ilmari Tiitisen säveltämä pianomusiikki, joka sekä kuljetti näytelmää eteenpäin että tehosti vuorosanoja ja kohtauksien tunnelmaa. Näytelmässä esitettiin myös muutama laulu, ja ne nivoutuivat loogisesti itse tarinaan eivätkä tuntuneet tarpeettomilta musiikkinumeroilta.

On jotenkin todella vaikea kuvailla tätä näytelmää, sillä elin siinä itse hyvin vahvasti mukana. Kohtaukset oli toteutettu kauniisti ja vaikeitakin asioita oli käsitelty hienotunteisuudella, vaikka intensiteetti hahmojen välillä oli todella käsinkosketeltavaa. Suhtaudun lisäksi usein hieman epäilevästi esityksiin joissa on (osittaista) alastomuutta, sillä se voi mennä niin helposti pieleen. Tässä oli kuitenkin onnistuttu todella hyvin, tyylillä ja herkkyydellä. Ei voi kuin kehua roolitusta - olen käynyt katsomassa Metropoliassa aikamoisen määrän näytelmiä ja useimmat näyttelijöistä olin nähnyt aikaisemminkin. Taitavia kaikki.

Jos jotain pitäisi kritisoida niin välillä jouduin hämmennykseen vaihtuvien aikatasojen kanssa. Toisaalta mukaan pääsi taas melko pian joten uskon rakentaneeni varsin loogisen kuvan siitä mitä todella tapahtui.

En oikein voi muuta sanoa kuin että upea kokemus. Raastavan kauniisti toteutettu tarina.