Lavalta: Super Sunday (Race Horse Company/Teatterikesä)

Kuva: Petter Hellman

Onnistuin nappaamaan itselleni ainakin sillä hetkellä viimeisen lipun perjantaiseen Race Horse Companyn Super Sunday -spektaakkeliin, jota esitettiin Teatterikesän aikana Sorin Sirkuksen tiloissa. Kotimainen äijäsirkus onnistui hurmaamaan sekopäisellä show'llaan ja vastasi samalla myös päivän adrenaliiniannoksesta.

Rauli Kosonen, Petri Tuominen, Kalle Lehto, Mikko Karhu, Odilon Pindet ja Mikko Rinnevuori saapuvat lavalle komeilla kilpahevosillaan ja siitä lähtien esitys vuorotellen naurattaa ja saa pidättämään hengitystä, välillä molempia samaan aikaan. Reteästi havaijipaitoihin ja sortseihin sonnustautuneet miehet temppuilevat lavalla muun muassa keinulaudoilla ja trampoliineilla unohtamatta vaikuttavaa kuolemanpyörää. Hurjuuksien lisäksi esitys on näyttävä myös visuaalisesti, sillä väriä löytyy niin lavasteista kuin asuistakin.

Osaaminen on ensiluokkaista, mutta kaikki tuntuu hoituvan vaivattoman näköisesti ja pilke silmäkulmassa. Kaveria läimäistään leikillisesti, samalla ollaan tarkkana siitä että temppujen varmistukset on tehty ja patjat varmasti oikeassa kohdassa. Tunnelma on sopivan överi, kuvitteelliset henkselit paukkuvat onnistuneiden temppujen jälkeen.

Kuva: Petter Hellman

Rytmitys on esityksessä hyvä. Tylsistymään ei pääse ja massiivisempia varusteluja vaativien temppujen väliin mahtuu hyvin niin sanotusti pienemmän kaavan akrobatiaa ja muun muassa huvittava nunchaku-näytös. Loppupuolella nähtyä Jeesus-viittausta en ihan ymmärtänyt, se oli mielestäni muusta tematiikasta irrallinen, mutta täytyy myöntää että kuolemanpyörä ja elmukelmu olivat lopulta unohtumaton yhdistelmä.

Kaiken sen testosteronin ja muiden höyryhormonien tuiskeessa minua alkoi kaiken lisäksi itkettää. Onhan se nyt hienoa, mihin kaikkeen ihmeelliseen ihmiskeho pystyy. Tämän tunteen saavat aikaan minussa pääsääntöisesti vain baletti ja nykysirkus. Kannatti mennä, hienoja taitajia ja hauskaa oli.

Race Horse Company kiertää esitystensä kanssa suhteellisen ahkerasti, joten kehotan pitämään silmät auki esitysten varalta. Itse yritän myös päästä ryhmää katsomaan kunhan tulevat taas tänne Helsinkiin.

Lavalta: Eeva Kontu feat. Lauri Viita (Teatterikesä)

Kuva: Carolin Büttner / Teatterikesä

Teatterikesän torstaissa Ohjelmateltta täyttyi ääriään myöten iltakymmeneltä, kun vuorossa oli konsertti Eeva Kontu feat. Lauri Viita. Lauri Viidan juhlavuoteen sopivasti konsertissa kuultiin ensiesityksenä kappaleita Viita 1949 –musiikkinäytelmästä ja niiden lisäksi erinäisiä uusia sovituksia sellaisista manserockin klassikoista kuten Juicen Tampereen aamu ja Popedan Pitkä kuuma kesä.

Solisteina kuultiin upeita Nina Tapiota ja Jukka Nylundia, vierailijoina lavalla nähtiin häikäisevät Petra Karjalainen ja Tiina Weckström. Yhtyeessä puolestaan soittivat Joonas Mikkilä, Saku Mattila, Teemu Broman, Mikko Renfors, Harri Topi ja Lotta Laaksonen. Tällä kymmenpäisellä kokoonpanolla kelpaa tosiaan esiintyä, sillä osaaminen on ensiluokkaista.

Toki tiesin etukäteen Eeva Kontun olevan lahjakas kapellimestari, mutta tämä konsertti pääsi silti yllättämään. Kontu osaa säveltämisen ja johtamisen lisäksi myös esiintyä valloittavasti, laulaa vetävästi ja soittaa pianoa tavalla, josta siippani olisi ollut haltioissaan. Kappalelistan ehdin jo unohtaa, mutta katkelmia Viidan runoista ja kirjeistä jäi päähän soimaan ja miesten ruikutusrakkauslaulut naurattavat edelleen.

Tämän konsertin perusteella syksyn ohjelmistooni sujahtaa ehdottomasti Tampereen Työväen Teatterin Viita1949 –musiikkinäytelmä, jossa Kontun sävellyksiä siis kuullaan. Ilokseni voin ilmoittaa, että esityksen kappaleista on tekeillä myös cd-levy, jonka aion itselleni hankkia. Kerrankin on mahdollisuus kuunnella kappaleita vielä kotonakin. Tästäkin iltamasta olisi ollut loistavaa saada tallenne, vaikka tokihan liveveto on aina paras siinä hetkessä.

Konsertin aikana Ohjelmateltan katto tuntuu hengittävän mukana. Tunnelma vaihteli riehakkaasta lähes hartaaseen ja sydäntä sytkyttää useaan kertaan. Vahvat laulusuoritukset, komeat sovitukset ja Kontun oma into tekivät konsertista upean kokemuksen. Jos tämä jossain vielä tulee ohjelmistoon, niin suosittelen sitä mitä lämpimimmin. 

Lavalta: Transformations - otteita maskuliinisuuden sanakirjasta (Transforces/Teatterikesä)

Kuva: Hannamari Johansson

Teemu Mäen ja Transforcesin esitys Transformations – otteita maskuliinisuuden sanakirjasta sai ensiesityksensä keväällä Mad Housen Transforces on Stage -viikolla. En ehtinyt käydä sitä silloin katsomassa, joten ilahduin kovasti kun esitys saapui myös Tampereen Teatterikesään. Pakkahuoneelle siirtynyt esitys yhdistelee videohaastatteluja, spoken wordia ja liikeilmaisua monipuoliseksi kokonaisuudeksi, joka pohtii sukupuolen määrittelyn vaikeutta ja moninaisuutta.

Videoissa esiintyvien henkilöiden lisäksi lavalla nähdään livenä viisi esiintyjää (Maru Hietala, Valto Kuuluvainen, Jamie MacDonald, Aro Mielonen ja Venni Rechardt). Episodimaisesti etenevä kerronta liikkuu tiukasta informaatiotulvasta liikkeen tutkimiseen ja omien kokemusten jakamiseen. Ihailen esiintyjiä, sitä rohkeutta jolla he tuovat omat ajatuksensa lavalle muiden tarkasteltaviksi siitäkin huolimatta, että osa ei haluaisi kokea itseään minkäänlaisena äänitorvena omalle asialleen ja elämälleen.

Sateisen aamupäivän kävelyn jälkeen ensimmäisellä puoliajalla huomaan väsyväni meditatiivisempiin osioihin, harmittaa. Soolo-osuuksissa kehonkieli viestii kiinnostavasti sukupuolta tai ainakin illuusiota siitä, mikä se sitten onkin. Ehkä se toisaalta osoittaa myös omia päänsisäisiä rakenteitani, kun huomaan ajattelevani tiettyä liikekieltä selkeästi feminiinisenä tai maskuliinisena. Miten liikkuu Nainen, miten liikkuu Mies?

MacDonaldin esittämät sanakirjaosuudet ovat kuin spoken wordia, mieleen tulevat Juuso Kekkosen esitykset ja ihmekös tuo kun aihepiirit ovat paljolti samoja. Trans-asioiden käsittelyyn liittyvä sanasto on laajaa, osittain väärinkäytettyä tai –ymmärrettyä ja paikoin myös mahdotonta määritellä täysin tarkasti. Oman tvistinsä hommaan laittaa esityksen kaksikielisyys, osa puheesta kun on englanniksi. Esitys on kyllä tekstitetty, haastavuudeksi itselleni osoittautui se että harhauduin lukemaan niitä tekstityksiä vaikka ymmärrän molempia kieliä hyvin. Toisaalta informaation määrä on myös melkoisen massiivinen ja väliajan kanssa kaksi ja puolituntinen esitys tuntuu välillä turhan pitkältä.

Joka tapauksessa minua ilahduttaa, että esitys ei ole vihainen. Toki se nostaa esille muun muassa maamme poliitikkojen mitä omituisimpia lausuntoja, mutta enemmänkin osoittaakseen niiden naurettavuuden ja tietämättömyyden. Esitys myös osoittaa nasevasti, että tiettyä agendaa esiin nostamalla ja ehkä jopa ”myönnytyksiä” antamalla voi helposti piilottaa muita tekojaan sen alle.

Transformations nostaa pintaan myös omia pelkoja. Opettajan ja etenkin biologian opettajan roolissa käsittelen näitäkin kysymyksiä nuorten kanssa. Miten sitä osaisi sanoa oikea, muistaisi termit ja kykenisi kuulemaan ja näkemään jokaisen omana itsenään? Ei mikään helppo rasti.

Transformationsin parasta antia on ihmisyys, se miten rakenteet ja ajatukset jotka eivät itselleni ole arkipäivää tuodaan esille. Vaikka kerrotut anekdootit ja tilanteet ovat vieraita, on niiden taustalla samaistuttava ajatus: toive olla sellainen jollainen haluaisi olla ja tulla hyväksytyksi sellaisena. Se ei ole lainkaan typerä haave. Esityksen loppu jättää hyvän mielen riehakkuudellaan, samalla itkettää.

Millaista olisikaan, jos tällaista esitystä ei tarvitsisi tehdä? Ei tarvitsisi sanoa, että meitä on monenlaisia ja se on ihan ok.

Näin esityksen talkoolaislipulla.