Lavalta: Prinsessa Pikkiriikki (Kansallisteatteri/Teatteri Vapaa Vyöhyke)

Prinsessa Pikkiriikki (Helmi-Leena Nummela) ja taikakoira Makkara (Hanna Vahtikari). Kuva: Kristiina Männikkö

Prinsessa Pikkiriikin riemukkaat tuhmuroinnit

Prinsessa Pikkiriikki oli yksi eniten odottamistani syksyn ensi-illoista. Kansallisteatterin Suuren Näyttämön lämpiössä esitettävä lastenteatteriesitys lunasti ilokseni odotukset täysin. Hannele Lampelan ja Ninka Reitun teokseen perustuva tarina kertoo ilkikurisesta pikkutytöstä, Prinsessa Pikkiriikistä, joka järkyttyy kuullessaan äidin vatsassa kasvavasta Rasittavasta Urposta. Taikakoira Makkaran kanssa he taikovat aikuiset Himpskattiin ja lähtevät säännöttömälle seikkailulle omin päin. Tuhmuroinnin lomassa kohdataan mahtavia tyyppejä ja leikitään vaikka mitä, mutta loppujen lopuksi on kuitenkin lohdullista päästä takaisin äidin syliin.

Helmi-Leena Nummela on yksinkertaisesti huikea Prinsessa Pikkiriikki tyllihameineen ja vessapaperirullakruunuineen. Yhteispeli muita rooleja esittävän Hanna Vahtikarin kanssa toimii. Vahtikarille nostan hattua tehokkaista roolivaihdoista ja nopeasta heittäytymisestä, taikakoira Makkara muuntautuu silmänräpäyksessä ärsyttäväksi Räkä-Eetuksi tai lempeäksi äidiksi. Molempien esiintyjien meininkiä on mahtavaa katsoa, lavalla tuntuu olevan oikeasti hauskaa.

Kati Lampun lavastus on värikäs ja sen perustana olevat sermit muuntautuvat moneksi. Puvustus mukailee Reitun kuvituksia ja iloiset värit ovat mielestäni olleet olennainen osa Pikkiriikki-kirjojen viehätystä, joten on mahtavaa nähdä sen siirtyneen lavalle näin hyvin. Kiinteitä lavasteita ei käytännössä ole ja hyvä niin, sillä tilat piirtyvät esiin hienosti valikoitujen rekvisiittojen ja ilmeikkään näyttelijätyöskentelun kautta. Esitys onkin tehty myös kiertuekäyttöön.

Esityksen suositusikäraja on 3 vuotta, mutta tämän vauhdikkaan esityksen jaksoi katsoa juuri yksi vuotta juuri täyttänyt minimesenaattikin. Hänen suosikkikohtiaan olivat nimenomaan rytmikkäät laulut ja myös maatuskoja sisältänyt kohtaus herätti suurta mielenkiintoa. Muutenkin noin 40 minuuttia kestävä esitys oli Lija Fischerin ohjauksessa hyvin rytmitetty ja vaikutti pitävän lapsikatsojien mielenkiintoa oivallisesti yllä. Oheisesta lienee selvinnyt, että myös minä, aikuiskatsoja, viihdyin katsomossa erinomaisesti.

Nummelan lisäksi Prinsessa Pikkiriikin roolissa voi nähdä Miila Virtasen. 

Prinsessa Pikkiriikin esityksiä on Kansallisteatterissa marraskuuhun asti, lisäksi esitys kiertää Itä-Helsingin päiväkodeissa.

Kiitokset Kansallisteatterille lipuista esitykseen.

Lavalta: 13. tunti (Teatteri Vapaa Vyöhyke)

Ilona Pukkila, Kai Vaine ja Sanna Ristaniemi. Kuva: Kristiina Männikkö

Taikapeili heijastaa kauneuden sijaan rumat himot ja halut

Teatteri Vapaan Vyöhykkeen immersiivinen 13. tunti -esitys olisi mennyt minulta iloisesti ohi ilman puskaradiosta kuulemaani kohinaa. Vallilassa sijaitsevaan 555 neliöiseen varastotilaan lavastettu esitys kuljettaa katsojan seikkailemaan synkkien satujen maailmaan, jossa prinsessat kisailevat julmasti keskenään, salaiset halut nousevat pintaan ja himot toteutetaan estoitta.

Immersio on toteutettu kiinnostavasti. Tilassa ei ole katsomoa tai näyttämöä, vaan siellä vaelletaan vapaasti. Katsojat saavat kasvoilleen kultaiset naamiot ja puhelimet jätetään tilan ulkopuolelle. Kun 13. tunti alkaa, ei tilassa saa puhua. Katsojat johdatetaan sisälle yksitellen ja siitä lähtien kokemus on jokaiselle erilainen. Omat valinnat ja mielihalut vaikuttavat siihen, mitä koet.

Kun minut johdatettiin esitystilaan istuin pöytään ja jäin seuraamaan baarissa tapahtuvaa kohtausta. Alkoi vähän ahdistaa. Mitä jos minulle käy kuten syksyisessä Neuromaanissa ja päädyn kulkemaan ilman päämäärää ja peläten menettäväni jotain olennaista? Onneksi 13. tunti mahdollistaa haahuilun älykkäästi ja pelastaa stressaantuneen, ajassa ajan sisällä voi esityksen asettamissa raameissa myös palata taaksepäin, nähdä siihenkin huoneeseen jossa hetki sitten kuuli seinien läpi kolinaa.

Henna Tanskanen ja Jussi-Pekka Parviainen. Kuva: Kristiina Männikkö

Ennen esitystä kerrotaan, että mitä enemmän uskaltaa sitä enemmän kokee ja tämän esityksen kohdalla se pitää ehdottomasti paikkansa. Kaikkialle saa kurkistaa, tiloista löytyviä ruokia saa syödä. Luen hahmojen kirjoituksia heidän olkansa yli, tirkistelen luukuista, yritän saada auki lukollista kaappia. Koen paheellista mielihyvää, kun nappaan Hannun ja Kertun pöydästä macaron-leivoksen. Kutkuttavaa on myös se, kun toisinaan tarinan hahmo katsookin suoraan sinuun, koukistaa sormeaan ja johdattaa uuteen seikkailuun.

Esityksestä on siis käytännössä mahdotonta sanoa mitään ilman että pilaisi elämystä ja toisaalta minun kokemukseni tuskin on verrattavissa toisen kokemukseen. Esimerkiksi samaan aikaan tilassa liikkuneen puolison kanssa onnistuimme näkemään osittain eri asioita ja se oli oikeastaan hyväkin, pääsimme paikkailemaan pohtimiamme tarina-aukkoja yhdessä.

Sen voi kuitenkin todeta, että 13. tunti on upeasti toteutettu. Massiivinen tila on sisustettu häiriintyneen synkästi ja satumaailmaa mukaillen. Pieniä yksityiskohtia on joka paikassa ja tästä visuaalisuuden riemuvoitosta on kiittäminen skenografi Sanna Levoa. Myös näyttelijät ovat upeita. Kymmenhenkinen esiintyjäryhmä on sukeltanut rooleihinsa komeasti ja pikkutarkasti ajoitettu esitys kulkee hengästyttävän hienosti. Vaatii taitoa viedä katsojat mukaan tarinaan ilman vuorosanoja ja pitää esitys käynnissä silloinkin, kun kukaan ei katso.

Jos olet pitänyt Bill Willinghamin Fables-sarjakuvista, olet kiinnostunut uudenlaisesta teatterielämyksestä tai nautit vinksahtaneesta tunnelmasta, on tämä ehdottomasti sinun esityksesi.

Esityksiä on vain tämän viikon loppuun asti, joten kipinkapin katsomaan josko lippuja vielä löytyisi tai ruinaamaan peruutuspaikkoja.