Lavalta: Kätketyt kasvot (Wusheng Company)

Freia Stenbäck ja Nora Sandholm-Azémar esittävät sisaruksia. Kuva: Annika Saloranta

Pienieleinen Kätketyt kasvot on kaunis ja yllättävän pelottava esitys

Wusheng Companyn uusin teos, Antti Silvennoisen ohjaama Kätketyt kasvot on aasialaisesta teatteriperinteestä ja japanilaisista kummitustarinoista ammentava herkkä näyttämöteos. Kaksi siskosta on hylännyt kotinsa paremman elämän toivossa ja matkaa kohti parempaa, mutta nuorempi ei onnistu irtautumaan menneisyyden painolastista. Vaikka innoittajana ovatkin kummitustarina, on esitys pelottavan lisäksi myös hyvin herkkä ja surullinen.

Sisarusten (Nora Sandholm-Azémar ja Freia Stenbäck) keskinäinen dynamiikka on vaikuttava. Kun he tarttuvat toisiaan ensimmäistä kertaa kädestä, nousevat karvat pystyyn. Tunteiden välittäminen pelkin ilmein ja elein onnistuu upeasti ja myös muutamassa kohdassa kuultu laulu sopii tunnelmaan hyvin. Fyysisesti esitys on omaan silmääni haastava ja raskaskin, mutta esiintyjät selviytyvät kaikesta kovin helpon ja kevyen näköisesti.

Markus Rantasen säveltämä ja esittämä musiikki luo esitykseen hienon tunnelman. Yhdessä Anniina Veijalaisen valosuunnittelun kanssa se riittää oivallisesti esityksen puitteiksi. Musiikki ja valo tukevat esityksen tunnelmaa ja saavat esimerkiksi pelottavat kohdat tuntumaan oikeasti niin pelottavilta, että oikein yllätyin. Vaikka esityksen demoni olisi voinut olla lipovine kielineen ja toljottavine silmineen myös huvittava ilmestys, huomasin jännittäväni joka kerta sen saapuessa lavalle.

Kuva: Eero Alava

Aasialainen teatteriperinne on minulle varsin vierasta, oikeastaan kaikki kokemukseni siitä ovat Wusheng Companyn käsialaa. Esitystä katsoessa jäin miettimään, jääkö minulta paljonkin ymmärtämättä, sillä en tiedä merkitsevätkö esimerkiksi tietyt käsien asennot ja hypyt jotain erityistä, onko niillä symbolista merkitystä. Tarinan kerrontatapa eroaa myös sen verran paljon minulle tutummasta länsimaisesta ilmaisusta, että tarinan seuraaminen tuntui erilaiselta vaikkei teoksen perusajatuksen ymmärtäminen sinänsä vaikeaa ollutkaan. Ilmaisun tietynlainen hitaus myös haastoi minua katsojana, on maltettava odottaa ja kestettävä toistoa.

Esityksen kesto on vajaan tunnin, mutta jotenkin se tuntuu hyvällä tavalla pidemmältä, täydemmältä. Sisarusten keskinäinen välittäminen koskettaa. Kätketyt kasvot on kaunis ja surullinen kummitustarina. Sen pelottavuus näyttäytyi minulle pelkona ihmisen sisäisiä demoneita kohtaan ja on sitä kautta tarinana hyvin samaistuttava.

Esityksiä on vielä tämän viikon ajan WHS Teatteri Unionin tiloissa, viimeinen esitys on 11.3.

Kurkkaa myös kriitikko Jussi Tossavaisen arvio Helsingin Sanomista, siinä kommentoidaan osaavasti muun muassa juuri teoksen liikekieltä. Ylen Jussi Mankkisen jutussa puolestaan tekijät kertovat esityksen tekemisestä.

Kiitokset kutsuvieraslipusta esitykseen.

Lavalta: Laulunarvoinen (WHS Teatteri Union)

Kuva: Oona Kauhala / Milla Järvinen

Uskalla yrittää, uskalla elää

Milla Järvisen Laulunarvoinen on mieltä haastava ja kaunis nykysirkusteos. Järvisen koko vuoden kestänyt projekti tiivistyy tähän esitykseen, kokoaa yhteen saatuja elämyksiä ja ajatuksia. Rengastrapetsilla taiteiluun on yhdistetty vapaampaa ilmaisua, puhetta ja videota sekä performanssimaisia elementtejä. Alkuvoimainen esitys hämmentää ja jättää useita siemeniä mieleen itämään. Mitä jos uskaltaisinkin yrittää? Vaikka voin epäonnistua, vaikka tuntuukin että en pysty?

Lämpiössä luettavana ollut Hilja Kurkisen teksti älylaitteettomuudesta ohjasi katsomisajatuksia ehkä hieman väärään suuntaan, sillä lähdin pohtimaan esitystä sen kautta ja jäin jopa hieman kaipaamaan aiheen tarkempaa käsittelyä. Luettuani Järvisen kotisivuilta tästä projektista ajatukset järjestyivät tarkemmin ja esityskin asettui paremmin kontekstiinsa. Kun lähtöajatukseksi otetaan kaikilla aisteilla aistimista, ihmisyyttä, luonnonuskoa ja turhan stressin aiheuttamaa hengenahdistusta alan ymmärtää kohtauksia paremmin.

Kokonaisuutena esitys on ajatusvirtamainen, hieman poukkoilevakin mutta temmossaan hidas. Välillä huomasin kaipaavani selkeyttä ja suuntaviivoja ja keskittymistä rakoilutti hieman myös välillä turhan kovalla ollut musiikki, liekö ollut sitten tarkoitus vai ei. Toisaalta nautin taitavan sirkuksen katselusta ja omanlaisestaan tunnelmasta. Järvinen toimii rengastrapetsinsa kanssa läheisessä suhteessa, hellästi ja keskustellen. Tässä ei ole käytössä väline, vaan partneri.

Kaunista ja ajatteluttavaa katsottavaa tämä oli joka tapauksessa vaikka omat aivot olivat virittyneet hieman sivutaajuudelle. Järvisen ilmaisu on ilmavaa ja jotenkin häpeilemätöntä. Suurimman osan ajasta hän ei tunnu esiintyvän, vaan vain olevan hetkessä. Hetkeen pääsin itsekin välillä käsiksi. Lopussa Järvisen nostaessa viulun olalleen ja soittaessa laitan silmät vähäksi aikaa kiinni. Tässä on hyvä.

Vaikea sanoittaa, kiehtovaa katsoa, jälkimaininkeja kuulostelen vielä. Olen esityksen jälkeen huomannut keskittyväni paremmin hetkeen, jättänyt puhelimen pois, kuunnellut toista ihmistä paremmin. Tai ainakin yrittänyt.

Kiitokset WHS Teatteri Unionille kutsusta esitykseen ja Suketukselle katsomisseurasta ja purkukeskustelusta.

Lukekaa ihmeessä myös Jussi Tossavaisen erinomainen kritiikki (HS), joka valottaa lisää teoksen taustoja.

Lavalta: Musashi - miekan tie (Wusheng Company/Teatteri Union)

Kuva: Wusheng Company

Kevätkausi on täynnänsä kiinnostavia esityksiä ja kalenteri alkaa täyttyä heti tammikuussa. Yksi jo syksystä asti odottami esitys on WHS Teatteri Unionilla nähtävä Musashi - miekan tie. Wusheng Companyn esityksen luvataan sisältävän peking-oopperaa, hevimusiikkia ja samuraiestetiikkaa. 1500-luvun lopussa syntyneen Musashin tarina ja miekan tie eivät olleet itselleni tuttuja etukäteen, joten otin aulassa kuulluista suosituksista vaarin ja lukaisin käsiohjelman. Vaikka esitys ei olekaan puhtaasti juonellinen kertomus, auttoi tarinaan tutustuminen esitykseen uppoutumista ja selvensi muun muassa sitä, miksi Musashi eräässäkin kohdassa taistelee käyttäen airoa aseenaan.

Noin tunnin kestävä esitys on intensiivistä menoa alusta loppuun. Mies totesi, että kannattaa ottaa kuppi kahvia ennen esitystä jos vähänkään väsyttää, keskittymiseen nimittäin kuluu energiaa. Tylsä tämä ei kuitenkaan missään nimessä ole. Näyttelijät Ville Seivo, Jakob Johansson ja Valter Sui tekevät hienoa työtä miekkamestareina. Esityksessä lähdetään liikkeelle hieman vaatimattoman oloisin liikesarjoin, mutta vauhti kiihtyy kohti loppua. Tiedostan katsovani harjoiteltua koreografiaa, mutta silti tekee mieli pidätttää hengitystä kun näyttämö täyttyy kuvitteellisesta hurmeesta.

Ohjaaja Antti Silvennoinen tiivistää käsiohjelmassa pyrkineensä tuomaan esityksessä näkyviin Musashin hengen, jota kuvaavat kova työ, nöyryys ja rehellisyys. Kovaa työtä tämän esityksen valmistaminen on varmasti vaatinutkin, nöyryyttä myös. Miekkakoreografiat ovat hiottuja, liikkeet harjoiteltuja ja tarkkoja, niitä katsoo ihaillen. Myös puhutut katkelmat esitetään vahvoin äänin. Näin sivujuonteena sanottakoon, että ilahduin esityksen kaksikielisyydestä, repliikkejä on nimittäin sekä suomeksi että ruotsiksi.

Kulkua miekan tiellä säestää kolmihenkinen hevimusiikkiyhtye, jossa soittavat Markus Rantanen, Pekka Saarikorpi ja Juha Pöysä. Samurait ja hevi eivät ainakaan omassa päässäni ole ensimmäisenä yhdistymässä, mutta liitto toimii hämmentävän hyvin. Itse en osaa hevimusiikin laatua niin arvioida, mutta siippa entisenä hevibändin basistina nyökkäili esityksessä arvostavasti ja totesi että oli kyllä mainiota soitantaa. Livemusiikki toimi esityksessä erinomaisesti.

Kannatti lähteä, jälleen kerran. Musashista on esityksiä vielä jäljellä, mutta lippuja on enää vähän joten kipin kapin ostoksille! Wusheng Companylta on myös maaliskuussa tulossa Sigurd Ring -esitys Kanneltaloon, vaikuttaa kiinnostavalta sekin.

Lavalta: Tyttö joka söi kuolleita lintuja (WHS Teatteri Union)

Kuva: Nina Haukkovaara

Olen iloinen, että olin katsomassa Milla Järvisen esitystä Tyttö joka söi kuolleita lintuja yksin. Myönnettäköön, että olin suurimman osan esityksestä hieman hämmennyksissäni mutta silti kiinnostunut. En ajatellut asiaa sen kummemmin. Poistuessani salista huomasin kuitenkin kurkkua alkavan kuristaa ja silmissä tuntui painetta, ei tehnyt mieli puhua kenenkään kanssa.

Tyttö joka söi kuolleita lintuja on Milla Järvisen "ruumiillinen rengasmonologi", joka on valmistettu yhdessä teatteriohjaaja Anni Mikkelssonin ja skenografi Henri Tuulasjärven kanssa. Teatteri Unionin lavalle on tuotu intiimi hetki pienin mutta puhuvin lavastuksellisin elementein. On kaksi rengastrapetsia ja muutama tarkoin valittu esine ja Järvisen asut.

Alussa Järvinen saapuu tilaan kuin varkain oven kolahtaessa. Esitys alkaa hitaasti ja omat aivoni alkavat jo raksuttaa, minun on vaikea saada tunnelmasta kiinni. Järvisen Ghibli-animaatiolta kuulostava höpöttely kuulostaa oudolta ja tuntuu kuin mitään ei oikein tapahtuisi. Jälkikäteen ajateltuna tapahtuu paljonkin. Esityksen ensimmäinen puolisko on yksinkertaisuudessaan kiehtova, satuttava, ruma ja herkkä. Tuntuu että on katsomassa jotain hyvin yksityistä ja intiimiä, ei aivan tirkistellen mutta melkein.

Äänitetty monologinauha tauottaa esityksen Järvisen vaihtaessa asua. Toisella puoliskolla ymmärrän, miksi käsiohjelmassa kiitetään niin montaa tahoa sulista. Asu on näyttävä ja vähän pelottavakin. Kohtaus aloitetaan laululla ja vähitellen asun osien pudotessa Järvinen siirtyy renkaalle. Alkaa hengästyttää, jaksaisin katsoa rengastrapetsilla temppuilua pitempäänkin. Tuntuu, että muutkin yleisössä pidättävät hengitystään. Lopulta saavutaan pysäyttävään finaaliin, kun kaikki on tehty ja sanottu ja jäljelle jää vain ääni. Ja se ääni puskee läpi kaikista suojauksista.

Tyttö joka söi kuolleita lintuja on kaunis, ruma, hullu, rohkea, yksityinen ja vavahduttava. Se ravistelee muttei tee itsestään suurta numeroa. Se on yksi vaikuttavimmista esityksistä, jotka olen hetkeen nähnyt.

Kiitos Milla Järvinen ja työryhmä.

Kiitokset WHS Teatteri Unionillekutsusta esitykseen.

Esityksen ehtii nähdä Teatteri Unionin tiloissa vielä 11.10. Sen jälkeen mahdollisuus tähän on vielä Lahdessa 15.10. ja 17.10. Koulutuskeskus Salpaus/Sirkuskeskuksen tiloissa.

Lavalta: C8H11NO2 (Room 100 / Teatteri Union)

Kuva: Room 100

Teatteri Union on ottanut yhdeksi asiakseen tuoda Helsinkiin kiinnostavia ulkomaisia esiintyjiä. Tällä kertaa vuorossa oli kroatialainen Room 100, jonka palkittu esitys C8H11NO2 kertoo ihmisen taistelusta skitsofrenian kanssa. Esitys perustuu toisen esiintyjän, Jakov Labrovićin, kokemuksiin hänen veljensä taistelusta skitsofrenian kanssa. Seuraksi sain poikkeuksellisesti äitini.

Aiheesta voinee jo päätellä, että luvassa ei ollut mitään kevyttä. Esitys alkaa videotaltioinnilla, jossa Labrovićin veli kertoo ajastaan sairaalassa, skitsofrenian kanssa elämisestä, hoitojen sivuvaikutuksista. Miltä tuntuu, kun ei itse enää koe olevansa sairas mutta joutuu silti läpikäymään hoitoja. Näistä ajatuksista, niiden inspiroimana, on syntynyt butoa, breakdancea ja akrobatiaa hyödyntävä esitys. David Gadzenin oskillaattoreilla soitettu musiikki luo omaa erikoista tunnelmaansa.

Lavalle syttyvään valokeilaan ilmestyy mies, joka istuu selin yleisöön. Selän lihakset alkavat vähitellen liikkua, väreillä. Näyttää, kuin iho kuplisi. Selkeimmän visuaalisen kuvan ehkä saa, jos on nähnyt koskaan elokuvassa kuinka joku käy läpi muodonmuutosta. Liike näyttää epämukavalta, toisaalta harmoniselta ja hallitulta. 

Esityksen aikana olo on vuorotellen hieman epämukava ja vaikuttunut. Tuntuu, että ihmiskehon ei välttämättä tulisi liikkua tuollaisiin suuntiin ja tuollaisin tavoin. Toisaalta ei osaa olla katsomattakaan, sillä kehonhallinta on niin äärimmäistä ja tarkkaa ettei sitä oikein voi kuin ihailla.

Kuva: Room 100

Antonia Kuzmanićin osuus puolestaan viehättää visuaalisuudellaan ja samalla etäännyttää outoudellaan. Veden heijastuspintaa käytetään hyväksi käsittämättömän taitavasti. Koordinoitu käsien ja jalkojen liike luo illuusion siitä, että lavalla nähtäisiin useampikin ihminen. Notkeutta ei voi myöskään kuin ihailla, sillä liikkeiden tarkkuus on huumaavaa ja niihin tarvittava keskittyneisyys käsinkosketeltavaa. 

Kaikki loppuu Labrovićin huikeaan breakdance-koreografiaan. Vastaavanlaisia liikkeitä olen nähnyt videolla, mutta en koskaan livenä. Tuntuu, kuin pitäisi pidättää hengitystä. Loppupeleissä koko esitys vetää aika hiljaiseksi, siitä on vaikea sanoa mitään. C8H11NO2:n käytännössä kasvottomiksi jäävät hahmot luovat tunnetta jonkinlaisesta irtaantumisesta, todellisuudesta vieraantumisesta. En lainkaan epäile, etteikö esitys omalla tavallaan olisi hyvinkin tarkka kuvaus skitsofrenisesta mielenmaisemasta.

Tämä kirjoittamani tuntuu jotenkin tyhjältä ja riittämättömältä. C8H11NO2 on todella vaikuttava esitys, josta on vaikea kirjoittaa. Pään sisällä tapahtuu paljon, verbalisointi ei onnistu. Tietää vain nähneensä jotain hienoa, samalla kaunista ja alkukantaista, harkittua ja sekavaa.

Lavalta: Luke Jermay's Sixth Sense (Teatteri Union)

Kuva: Luke Jermay

Erinäisten sattumusten kautta päädyimme lauantaina upouuteen teatteritilaan Teatteri Union, jossa esiintyi maailmalla ilmeisesti varsin kuuluisa mentalisti Luke Jermay. Esityksessään Sixth Sense Jermay lukee ihmisten ajatuksia, esittelee taitojaan monipuolisesti ja samanaikaisesti vetää äärimmäisen viihdyttävän show'n.

Tällainen esitystyyppi ei ole minulle itselleni kovin tuttu, vaikka toki tiedän mitä mentalisti tarkoittaa. Luin torstaisesta Hbl:n jutusta, kuinka Jermay itse on tavallaan aloittanut uransa skeptikkona kasvaessaan tarot-korttien sun muiden parissa, mutta vähitellen löytänyt niistä ja muistakin elementeistä jotain sellaista, jota hän voi käyttää hyödykseen.

Luke Jermay on selvästi taitava showmies, joka osasi ottaa yleisön haltuunsa. Tunnelma on maaginen, mutta samalla hauska. Jännittävä. Jermay esittelee aluksi taitojaan lämmittelemällä yleisön kanssa, arvailemalla heidän valitsemiaan pelikortteja ja heidän horoskooppimerkkejään. Kuulostaa aika perinteiseltä, mutta homma on joka tapauksessa toimivaa. Yleisö istuu nakutettuna paikoillaan.

Esityksen alkaessa hivuttauduin omasta mielestäni turvallisesti keskelle katsomoa, johon mies totesi että kyllä se sut kuitenkin sinne avustajaksi valitsee. No, niin valitsikin ja lavalle siitä sitten mentiin. Meitä "vapaaehtoisia" oli yhteensä kuusi ja jokaisen kanssa Jermay teki hieman erilaisia ajatustenlukuharjoitteita. Kaksi henkeä pääsi muun muassa valitsemaan kirjoista jonkin kohtauksen, jonka he sitten jotenkin siirsivät Jermaylle. Ja onnistuihan se.

Itse pääsin tutustumaan tarot-kortteihin ja niiden kautta syntyneitä mielikuvia sitten palloteltiin ajatuksina eteenpäin. Kokemusta on hieman vaikea kuvata. Tavallaan on ihan mahdollista, että kortit olisivat jossain Jermayn tietämässä järjestyksessä, jolloin ei olisi mielettömän haastava temppu todeta että äskenpä kädessäsi oli Three of Coins. Haastavampaa puolestaan on se, että Jermay jollain tavalla kykeni sitten onkimaan ne korttien herättämät ajatukset esiin ja kaiken lisäksi sellaisista asioista, joita ei oikeasti kovin moni tiedä. Samaan aikaan kun homma oli äärimmäisen vaikuttavaa, oli se myös jollain tavalla levottomuutta herättävää. Huh.

Yleisön kanssa tehdään myös muuta, etsitään syntymäpäiviä ja -vuosia hämmentävän tarkasti ja nimetään ihmisten lapsuudenaikaisia parhaita ystäviä ja ensisuudelmien kohteita. Ilmeet vaihtelevat huvituksesta hämmennykseen ja jonkinlaiseen riemuun. Olo on jollain tasolla hieman skeptinen että voiko tuo mies ihan oikeasti lukea ajatuksia, mutta samalla tuntee itsensä pohjattoman viihdytetyksi. Oli kyseessä sitten suunniteltu huijaus (esimerkiksi todennäköisyyksiin perustuva temppu) tai ei, on tunnin kestävä esitys aivan huippu ja mieltä sekoittava.

Tällä kertaa esityksiä oli Helsingissä vain yksi, mutta mikäli mahdollisuus uudelleen tarjoutuu suosittelen tutustumista herran esityksiin oikein lämpimästi.

Sanottakoon vielä, että WHS:n pyörittämän Teatteri Unionin tila oli hirmuisen mukava. Vanha elokuvateatterisali on muokattu intiimiksi esitystilaksi, jossa toivottavasti tullaan näkemään tulevaisuudessa jos jonkinlaista hienoa. Tilaan ja sen tulevaan ohjelmistoon voit tutustua täällä.