Lavalta: Läski (Teatteri Takomo)

Kuva: Kari Hakli

Onneksi on muita bloggaajia, jotka muistuttavat ja huikkailevat kiinnostavista esityksistä, meinasi nimittäin tämä Teatteri Takomon Läski livahtaa ohi. Saimme sen kuitenkin kalenteriin mahdutettua varsin korkein odotuksin.

Raisa Omaheimon kirjoittama ja Elina Kilkun ohjaama ja dramatisoima esitys käsittelee lihavuutta. Sitä, millaista on olla lihava tässä yhteiskunnassa, jossa mukavia vaatteita ei löydy omassa koossa ja lehdet kehottavat säännöllisin väliajoin laihduttamaan. Sitä, miten kadulla vastaantuleva satunnainen ihminen saattaa yhtäkkiä kokea oikeudekseen haukkua sinua ja olemustasi. Sitä, miten vaikkapa lääkäri saati sitten treffikumppani ei näe ihmisessä muuta kuin kilot. Sitä, miten surullinen ihminen voi olla. Ja toisaalta sitten myös sitäkin, miten ihminen voi olla iloinen, onneksi.

Läski naurattaa tarkkanäköisyydellään, saa ajatukset rullaamaan ja mielen käymään ylikierroksilla. Samaistuttavaakin löytyy, varmaan jokaiselle jostain. Välillä on myös ihan kamalaa, kun lavalla periaatteessa kerrotaan humoristisia asioita ja ketään ei naurata yhtään, ei tekijää eikä yleisöä.

Puhepätkien välissä valot välkkyvät ja taustalla soi kumea äänimaisema. Toiminta lavalla tuntuu tällöin uhkaavalta ja ahdistavalta, ehkä niin oli tarkoituskin. Itselleni ne jäivät esityksen vaikeimmin lähestyttäviksi osiksi, vieraannuttivat.

Esityksen jälkeen puimme miehen kanssa ajatuksia minäkuvista, oman pään omituisuuksista ja siitä, että on hirveän kiva mennä lenkille vain siksi että haluaa mennä lenkille. Ollaan ihmisiä toisillemme ja itsellemme, käsiohjelmassa mainittua täydellistä maailmaa odotellessa.

Lukekaa ihmeessä myös Tallen rohkea ja hieno teksti tästä esityksestä ja itsestään.

Lavalta: Minun Palestiinani (Teatteri Takomo / Ryhmäteatteri)

Kuva: Mitro Härkönen

Noin kolmen tunnin jälkeen Ryhmäteatterin Helsinginkadun näyttämön katsomossa seistään ja taputetaan. Noora Dadun monologinäytelmä kahdelle näyttelijälle eli Minun Palestiinani on juuri päättynyt. Aplodien päätyttyä kadulle poistuu liuta ihmisiä, joiden kommentit esityksestä ovat hämmentyneitä ja vaikuttuneita.

Peruutetaan vähän taaksepäin. Maaliskuussa Minun Palestiinani saa ensi-iltansa Teatteri Takomossa ja näytökset myydään loppuun hurjaa vauhtia. Meiltä se jäi väliin ja se harmittaa vähän. Huhtikuun lopussa puolestaan sähköpostiin kolahtaa Ryhmäteatterin infokirje, jossa kerrotaan Palestiinan tulevan toukokuussa vierailulle. Samana päivänä tapaan ystäväni Heidin ja kysyn pitääkö tämä mennä katsomaan. Heidi sanoo kyllä, joten minä varaan liput kevään viimeiseen näytökseen.

Palataan Helsinginkadulle. Teatteri on aivan täynnä, muutkin ovat selvästi kuulleet kehuja. Minun Palestiinani on siis Dadun, puoliksi palestiinalaisen mutta Kuusankoskella syntyneen suomalaisen näyttelijän, monologi Palestiinan ja Israelin tulehtuneesta tilanteesta, mutta myös hänen omasta suhteestaan konfliktiin ja sen ratkaisemiseen, maahan jossa hänellä on paljon sukulaisia muttei varsinaisia juuria. Monologin aikana ehditään puhua terrorismista, kertoa kohtaamisista israelilaisten ja palestiinalaisten kanssa, jäädä jumiin lentokentälle, esittää tyhmiä kysymyksiä ja lopulta tarjota myös vastauksia.

Minun Palestiinani on vähintäänkin, jälleen Heidiä siteeratakseni, yleissivistävä. Lisäksi se on sydämeenkäypä, tavattoman hauska, vakavaksi vetävä ja mielenkiintoinen. Noora Dadu tekee näyttelijä Iida-Maria Heinosen kanssa hienolla tavalla yksityisestä yleistä ja saa esityksen koskettamaan, vaikka itsellä ei olisi kuin satunnaisiin uutisiin rajoittunut suhde Israelin ja Palestiinan tilanteeseen. Vaikka konfliktista on ollut jonkinlainen käsitys, sai esityksen aikana melkomoisen määrän napakkaan muottiin laitettua informaatiota tilanteesta kaiken sen henkilökohtaisen käsittelyn lisäksi.

Nyt toivon vain, että esityksestä syntyneet ajatukset eivät unohdu minulta eivätkä muiltakaan katsojilta. Että jaksaisi olla hereillä, yrittää ymmärtää ja ehkä tehdä jotain.

Lavalta: Dark Side Of The Mime (Teatteri Takomo/Circus Maximus)

Kuva: Andreas Janett

Viime vuonna otti päähän. Tuttava toisensa jälkeen hehkutti Akse Pettersonin ja Marc Gassot'n yhteisprojektia Dark Side Of The Mime ja itsepä en tietenkään ehtinyt tai saanut aikaiseksi mennä katsomaan sitä. Riemu oli siis suuri, kun huomasin esityksen saapuvan toukokuussa vierailulle Kansallisteatteriin. Luuri kouraan, liput varaukseen ja sitten vain odotettiin toukokuuta.

Kuten nimikin jo kertoo, on esitys miiminen muttei mitenkään perinteisesti. Maski, musta asu ja valkoiset hansikkaat kyllä löytyvät, mutta esityksen aiheet ovat groteskeja ja väkivaltaisia ja onpa esitystä kuvattu usein myös sanalla pornomiimi. Ymmärrettävistä syistä katsomoon kömpivä yleisö oli siis jonkinasteisen jännityksen vallassa ennen esityksen alkua. Päässä pyörii kysymys että mitä sieltä oikein tulee ja paniikki siitä, että ei kai minua vaan valita lavalle "vapaaehtoiseksi".

K18-leimaansa ylpeästi kantava esitys alkaa turvallisesti. Gassot liihottelee lavalle iloisesti musiikin säestyksellä, hymyilee leveästi ja sitten homma leviääkin käsiin. Lavalla runkataan, silvotaan, mäiskitään ja nuollaan, paitsi että ei sittenkään. Kaikki tapahtuu tietenkin suurimmaksi osaksi katsojan mielikuvituksessa, eihän lavalla ole kuin yksi mies äänitehosteineen. Tai olihan siellä siis myös muusikkona Karl Sinkkonen, hyvin osaava hänkin. Ihanan vaivaannuttavaa ja samalla hulvatonta. On myös ilmiselvää, että Gassot on lajissaan tavattoman taitava sillä rytmiikka on kohdallaan, silmäkulmassa on ilkikurinen pilke ja esiintyminen on itsevarmaa ja sopivan hävytöntä. Mieskin kiitteli sitä, että Gassot olisi varmasti voinut aikaansaada myös tavattoman hienon "normaalin" miimin eikä vain yrittänyt kiertää tekniikkaa tukeutumalla hävyttömyyksiin.

Yleisökin pääsee osallistumaan useampaan kohtaukseen. Gassot kömpii ympäri katsomoa ja kiskoo sieltä itselleen avustajia kohtauksiinsa. Kaikki valitut lähtivät lavalle varsin kiltisti joskin hieman hämmentyneinä, mutta saivat kaikki komeat aplodit jälkeenpäin. Erityisesti viimeiseen autoajeluun osallistumaan päässyt mieshenkilö osoitti mahtavaa heittäytymisen kykyä! Itse huomasin katsomossa istuessani olevani täysin kauhuissani siitä että valitaanko minut vai ei ja olevani sekä helpottunut että pettynyt kun en lavalle päätynyt. Ihan kyllä olin tyytyväinen tästä sivustakatsojan roolistani, sillä vierailevat tähdet tosiaan olivat lavalla mainioita.

Tunnin jälkeen on hengästynyt nauramisesta, kaikista pään sisällä tapahtuneista kauheuksista ja ihailusta hienoa esitystä kohtaan. Tavattoman siistiä, aivan kreisiä ja kunnianhimoista, superhieno esitys ja mitassaan juuri sopiva. Kiitos ja suosittelen!

Lavalta: Paras mahdollinen maailma ja ehdotuksia vieläkin paremmasta (Teatteri Takomo)

Kuva: Kimmo Metsäranta

Ystäväni Heidi kysyi, lähtisinkö katsomaan Teatteri Takomoon syksyn uutuutta Paras mahdollinen maailma ja ehdotuksia vieläkin paremmasta. Ohjauksesta vastaisi Kaspar Hauserista tuttu Akse Petterson, käsikirjoituksesta Veikko Nuutinen. Mikä ettei, kai tämä on nähtävä ja tulisipa vihdoin tutustuttua myös Takomoon.

Esityksen loputtua olo on hieman kummallinen. Lavalla nähtiin paljon sellaista, jota kuvailisin ällöttäväksi. Toisaalta, olihan minua varoitettu. Esitys sisältää karkeaa kieltä, alatyyliä, alastomuutta ja huonoa makua, sanotaan kotisivuilla. Ja kuitenkin, kuitenkin esitys ei tuntunut luotaantyöntävältä, vaan siinä oli jotain todella hienoa.

Lavalla nähdään siis, in order of appearance, Jukka Ruotsalainen, Joonas Heikkinen ja Noora Dadu. Esitys alkaa rakentua jotenkin Kieslowskin väritrilogian, Himasen teoksen ja unelmatortun kautta teemoittain. Unelmista siirrytään luovaan intohimoon, johonkin jonka jo unohdin ja lopulta pelkoon. Esityksessä nähdään kohtauksia jonkinlaisista elämistä, paikoin aika karuista, lavalle maalaillaan hetkiä joissa karkeus korostuu.

Esityksen jälkeen jutellessa pohdittiin, että aika varmasti tässä oli viittausten verkosto ja alla jokin viesti. En tiedä, kaipaisin tähän kohtaan ehkä miestäni ja häntä näkemään tämän, hän on yleensä parempi verbalisoimaan nämä jutut kuin minä. Itselleni tästä jäi vähän sellainen fiilis, että se paras maailma ei välttämättä ole se paras, tai ainakaan se pyrkimys parempaan ei aina ihan onnistu.

Kerrontatavasta tykkäsin, siitä että lavalla seikkailivat koko ajan Jukka, Joonas ja Noora eri rooleissaan. Ja vaikka ne jutut olivat välillä ihan kamalia ja hirveitä ja en haluaisi välttämättä nähdä sellaisia asioita lavalla niin ei se nyt pari tuntia esityksen jälkeen tunnu ihan niin pahalta. Paitsi että ketsuppi lavalla on selvästi joku heikko kohtani, siitä tulee aina vähän huono olo. En kyllä oikeastaan tykkää ketsupista ruoassakaan.

Lisäksi oli aika hienoa huomata, että jos pahvikuvat asetetaan lavalle ja valaistusta himmennetään oikealla tavalla niin saadaan aikaan aika hieno 3d-efekti. Vähän pelkäsin että tässä on joku silmänkääntötemppu ja kohta ne liikkuu, mutta eivät sitten liikkuneetkaan. Ja ihan näin puskista totean vielä, että sielukuoro ja täytetty jänis hyllyn päällä jäivät mieleen.

Tämä teksti ei ole kovin koherentti, tiedostan sen. Mutta nyt en osaa kirjoittaa tästä esityksestä mitenkään muuten. Kiinnostava se oli.

Enkä voi vastustaa kiusausta sanoa tähän loppuun vielä, että olihan se Jukka Ruotsalainen aika sielukas (ihan oikeasti).

***

Hesarin Maria Säkö on kirjoittanut tästä kovin hienosti, sieltä siis koherentimpaa mielipidettä.