Laadukas lastenteatteri tuo kesän

Tänä kesänä Puotilan kartanolla seikkailevat Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen. Kuva: Ingermar Raukola

Kaipaan kesääni kesäteatteria ja parhainta sellaista ovat viime vuosina tarjonneet nimenomaan lapsille suunnatut esitykset. Kesäperinteisiimme ovat jo useana vuotena kuuluneet vierailut sekä Puotilan kesäteatterin että Teatteri Tuikkeen kesäteatteriesitysten pariin, ja nyt näistä vierailuista on tullut entistä hauskempia minimesenaatin liityttyä katsomokaartiimme.

***

Puotilan kesäteatteri toi tänä vuonna näyttämölle Timo Parvelan kirjaan perustuvan Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen -esityksen Samu Loijaksen dramatisoimana ja ohjaamana. Päästäinen nimeltänsä Karhu Murhinen on muuttanut asumaan Maukka-kissan ja Väykkä-koiran pihapiiriin ja haluaa elää täyttä elämää. Päästäisellä kun tahti on toinen, eikä aikaa ylenmääräiseen haahuiluun ole elämän kohistessa korvissa.

Noin 40 minuuttiin mahdutetussa esityksessä nähdään elämän koko kirjo, nauretaan paljon, koetaan syvää ystävyyttä ja vähän rakastutaankin. Anna Ranta, Ingermar Raukola ja Mikko Lauronen heittäytyvät rooleihinsa edellisiltä vuosilta tutulla taidolla ja sydämellisyydellä niin, että kirjojen kautta jo hyvin tutuiksi tulleet hahmot tuntuvat heräävän eloon juuri sellaisina, kuin heidät on kuvitellut.

Erityisesti Laurosen roolityö Karhu Murhisena on humoristinen ja yllättävän koskettava. Etenkin vanhan Murhisen muistelo elämästään käy sydämeen ja en tainnut olla ainoa aikuinen, joka räpytteli kyyneliä silmistään esityksen päättyessä. Puoliso myös huokaili, että miten se onkin nykyään aina tuo Väykkä, johon tuntuu samaistuvan. Vaikka eipä hän huono samaistumisen kohde ole, sanon.

Meitä riemastuttivat (jälleen kerran) Mari Hannin taituroimat kekseliäät lavasteet ja näyttelijöiden vilpitön lavallaolo. Murhinen oli meille jo seitsemäs kerta Puotilan katsomossa eikä varmasti jää viimeiseksi. 

***

Rohkea muurahainen (Riina Nieminen) lähtee seikkailuun. Kuva: Nina Rinkinen

Teatteri Tuikkeen Rohkea muurahainen puolestaan perustuu löyhästi samannimiseen venäläiseen kansansatuun, mutta iso osa kohtauksista on työryhmän yhdessä suunnittelemia. Tarinassa muurahainen on kyllästynyt toisteiseen eloonsa keon rakentajana ja päättää ryhtyä seikkailijaksi. Osittain päätös tosin syntyy myös pakosta, sillä kotikeko on kadonnut mystisesti tavalliselta paikaltaan.

Matkallaan muurahainen (mainio Riina Nieminen) kohtaa paljon muita hyönteisiä, kuten hyttysen, sittisontiaisen ja leppäkertun, ja hämähäkkieläinten joukosta tavataan luonnollisesti hämähäkki, joskin varsin hajamielinen sellainen. Persoonalliset niveljalkaiset sekä antavat muurahaiselle ajattelemisen aihetta että auttavat häntä matkalla takaisin kotikeon luokse. Anna Norros, Mimmu Korvenpää ja Sinikka Isoaho esittävät ansiokkaasti erilaiset hyönteisroolinsa tuoden niihin hauskoja sävyjä. Minimesenaatin suosikki oli kipakka Pirkko Leppäkerttu ja paljon on puhuttu myös Sippe Sittisontiaisesta.

Rohkeassa muurahaisessa toimintaa ja tapahtumia riittää. Välillä meno on hyvinkin vauhdikasta, mutta ilokseni sain jälleen todeta, että päättömään kohellukseen ei sorruta, vaan tarjotaan koordinoitua slapstick-henkistä huvittelua, jota katsoo ilokseen. Koominen ajoitus on kunnossa ja akrobatiakykyjä katsovat osuudet tuovat elävyyttä esitykseen.

Erityiskiitosta annamme vielä luovista ratkaisuista tarpeiston suhteen. Minua ilahduttaa aina, kun pienellä tehdään kunnianhimoista ja laadukasta. Omat tarpeistosuosikkini olivat sittisontiaisen jumppapalloista askarrellut kakkapallerot, aivan loistavia!

***

Lastenteatteri on mielestäni parhaimmillaan silloin, kun se tarjoaa jotain sekä lapselle että mukaan tulleelle aikuiselle. Esimerkiksi sekä Puotilassa että Tuikkeen esityksessä oli lainattu pätkiä erilaisista musiikkikappaleista, jotka tyrskähdyttivät sopivasti. Harvoin on kuullut yhtä koskettavaa tulkintaa kuin Rakkaus on lehtivihreää Kari Kirvan laulamana. Sydäntä sykähdytti myös Possu Röhkötin My Heart Will Go On ja siippa fiilisteli useata Scorpions-lainaa.

Liki kolmivuotiaan kanssa teatterissa käyminen on usein myös vähän jännittävää. Esimerkiksi Rohkean muurahaisen kohdalla minimesenaatti totesi useaan otteeseen haluavansa kotiin, mutta pää kääntyi välittömästi kohti lavan tapahtumia kun uusi hahmo astui kehiin. Esityksestä on myös puhuttu jälkikäteen valtavan paljon eli innostus saattaa pulpahtaa esiin vasta myöhemmin kun varsinaisessa tilanteessa vielä vähän jännittää.

Molemmat esitykset sopivat kuitenkin hyvin myös nuoremmalle katsojalle, etenkin kun tarvittaessa sai kiivetä vanhemman kainaloon. Suurin riemu saavutettaneen hieman isompien katsojien joukossa, mutta on mahtavaa että myös pienihmisen kanssa on mahdollista mennä katsomaan erilaisia esityksiä. Suosittelemme molempia esityksiä siis erittäin lämpimästi.

Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen on nähtävässä Puotilassa vielä 9.8. asti eli tämän viikon. Hopi hopi!

Rohkea Muurahainen puolestaan seikkailee Tapanilan alakoulun pihalla vielä 23.8. asti (ja näyttäytyy myös Roihuvuoren Riossa 8.-9.8.).

***

Puotilan kesäteatteriin hankimme liput itse, Teatteri Tuikkeen katsomossa minä ja minimesenaatti olimme kutsuvieraina ja siippa ostolipulla.

Lavalta: Siskoni mun (Teatteri Tuike)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Kuva: Nina Rinkinen / Teatteri Tuike

"Sinä pelkäät asioita aika paljon etukäteen."

Otsikon lause oli kuin suoraan minulle puhuttu, niin suoraan että melkein itketti. Teatteri Tuikkeen uusin lastenteatteriesitys Siskoni mun käsittelee pelkojen voittamista, niiden ihan arkisten sellaisten, ja löytää ratkaisuja oikeiden taikasanojen käyttämisestä. Ja nämä taikasanat eivät ole mitään taikureiden abrakadabroja vaan sanoja, joissa on merkitystä ja voimaa.

Esityksen alkaessa löydämme Maijan (Riina Nieminen) hänen salaisesta paikastaan keskellä harmituksen pyörrettä. Hänen vanhempansa ovat unohtaneet hänen syntymäpäivänsä ja kaiken kukkuraksi kouluun meno pelottaa häntä aivan hirvittävästi. Mitä jos hän ei osaakaan tai ei löydä kavereita? Onneksi tiukan paikan tullen voi matkustaa salaisen siskon, Fridan (Veera Aaltonen), luokse. Frida hallitsee mielikuvituksellista Kultaista maata ja hänen kanssaan Maija selviytyy seikkailusta kuin seikkailusta. Onneksi tämänkertaiset seikkailut taitavat auttaa myös arkimaailman haasteista selviytymisessä.

Ann-Mari Ohtamaan ohjaus on mukaansatempaava. Katsojat tempaistaan suoraan mukaan esityksen maailmaan ja siellä pysytään tiiviisti loppuun asti. Kevyesti osallistavaa puheteatteria on elävöitetty esitykseen luontevasti sopivalla akrobatialla. Visuaalinen ilme on pelkistetty, mutta mielikuvituksen voimalla lavalle nousee jos jonkinlaisia ihmeellisiä paikkoja.

Kävin tällä kertaa katsomassa esityksen ihan omassa seurassani, mutta se ei ollut lainkaan haitaksi. Esityksen sanoma omien pelkojen voittamisesta tai niiden lievittämisestä iski myös tähän kolmikymppiseen, ja oikeiden taikasanojen osaaminen on tärkeää ihan kaikenikäisille.

Ilokseni huomasin innostusta myös virallisessa kohderyhmässä eli lapsikatsojissa. Maijan seikkailu tuntui vievän meidät kaikki mukanaan, jännittävissä kohdissa näin mukana olevia aikuisia otettavan kädestä kiinni. Ainakin ensi-iltayleisön perusteella esitystä uskaltaa siis kehua monin tavoin onnistuneeksi, lapsiyleisön palaute kun tuppaa olemaan usein välitöntä ja suoraa.

Teatteri Tuike jatkaa siis linjalla, jossa toteutetaan lapsille mielikuvitusrikkaita, kauniita ja innostavia esityksiä. Toivon todella, että tämänkaltaisia esityksiä tehdään silloinkin, kun oma lapseni on vähän isompi. Uskon, että Siskoni mun auttaa monia löytämään omia taikasanojaan ja minusta tuntuu, että minua se opetti pelkäämään vähän vähemmän.

***

Tämän syksyn esitykset alkavat olla jo loppuunmyytyjä (esitykset vielä pe 29.11. ja la 30.11. osana Tuikkeen lastenteatterikatselmusta), mutta käsiohjelma lupaa ilokseni jatkoa talvikaudelle 2020.

Lavalta: Kaislikossa suhisee (Teatteri Tuike)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Kuva: Nina Rinkinen

Kaislikossa töötätään ja lauletaan

Kesä tuppaa olemaan lastenteatterin kulta-aikaa ja ainakin pääkaupunkiseudulla tarjonta vaikuttaa tänä vuonna oikein kivalta. Korkkasimme kesäkauden minimesenaatin kanssa paikallisteatterimme Teatteri Tuikkeen Kaislikossa suhisee -esityksen parissa. Kenneth Grahamin kirjaan perustuvassa vauhdikkaassa tarinassa Myyrä lähtee selvittämään syytä kotinsa tuhoutumiseen ja saa avukseen muun muassa aran mutta neuvokkaan Kanin, reippaan Rotan ja Konnan, jolta meinaavat auton mahdollistamassa vauhdin hurmassa unohtua tärkeämmät asiat. Kapuloita rattaisiin heittelevät ovelat, mutta itsekkäät Näädät. Keskeisiksi teemoiksi nousevat ystävyys ja muiden auttaminen.

Pian kaksivuotiaan minimesenaatin mielestä hurmaava pätkätyöläinen, piknikkejä rakastava Rotta oli niin pelottava, että siirryimme jo esityksen alussa suosiolla takariviin istumaan. Sieltä oli onneksi turvallisempaa kuikuilla lavan tapahtumia. Suositusikäraja esitykselle onkin neljä vuotta ja se vaikuttaa oikein sopivalta, sillä kutakuinkin tämänikäiset lapsikatsojat vaikuttivat viihtyvän eturivipaikoillaan. Hihitystä ja naurua kuului ainakin paljon.

Vaikka pienelle katsojalle meno olikin välillä jännittävää, sain itse kuitenkin nautittua esityksestä. Työryhmä esiintyy hyvällä meiningillä ja hurjasta vauhdista huolimatta Nina Rinkisen ohjaama esitys on hauska ja tasapainoinen kokonaisuus. Esityksestä tuli yksinkertaisesti tosi hyvä mieli ja se on mielestäni lastenteatteriesitykselle erinomainen meriitti.

Kaisilikossa ei pelkästään suhise vaan siellä myös lauletaan. Näyttelijät suoriutuvat haastavista olosuhteista eli ilman äänentoistoa ja musiikitta laulamisesta kiitettävästi. Itse myönnän vähän vierastavani tuttujen korvamatosävelmien uudelleensanoituksia esityksissä, mutta täytyy myöntää että tällä kertaa "Näätä saunoo" saattoi nostattaa suupieliä aivan pikkiriikkisen.

Useassa kaupunginosassa kiertävän esityksen lavastus ja tarpeisto on pidetty minimissä. Ainakin Tapanilan päiväkoti Jäkälän pihassa nähdyssä esityksessä ympäristöä käytettiin hienosti hyväksi ja näin on varmasti myös muilla esityspaikoilla. Sen kummempaa rekvisiitta ei toisaalta osannut kaivatakaan, sillä näyttelijöiden hyvä meininki kantoi esitystä oivallisesti.

Suosittelemme tätä ilolla lapsille ja lapsenmielisille katsojille.

Kaislikkoon ehtii vierailulle ennen juhannusta vielä nyt tiistain 18.6. Viikissä. Heinäkuun lopussa ja elokuun alussa esitys on nähtävissä Roihuvuoressa, Suutarilassa ja Tapanilassa. Tarkemmat esitysajat ja paikat löytyvät täältä.

Lavalta: Proxima 8 - kauhumatka avaruuteen (Teatteri Tuike)

Kuva: Aarne Linden

Avaruusmatkailun karmea arki 

Teatteri Tuike tuo syksyn hämärään jälleen uuden aistiteatteriesityksen. Aikaisempien esitysten kauhupainotteisuudesta ollaan siirrytty avaruusmatkustuksen maailmaan. Proxima 8:n maailmassa avaruuslennot eivät ole enää vain harvoille ja valituille ja tällä kertaa katsojat eli matkustajat suuntaavat kohti eksoplaneetta Proxima Centauri B:tä. Luonnollisesti kaikki ei suju suunnitelmien mukaan eikä ole lainkaan varmaa selvitäänkö tästä matkasta hengissä perille.

Esitys koetaan silmät peitettyinä, joten muut aistit terävöityvät havainnoimaan ympäristöä hajuineen ja äänineen. Huomasin myös oman kehon reagoivan voimakkaasti avaruusmatkan hibernaatioon; sormet nykivät ja ajatus siitä, että olisi noussut pois istuimesta kesken esityksen, tuntui lähes mahdottomalta. Onneksi ylösnousu ei tullut tarpeelliseksi, sillä vaikka esitys on jännittävä ja intensiivinen, ei se ainakaan itselleni ollut varsinaisesti pelottava.

Tarinan voi havaita saaneen inspiraatiota useista scifi-klassikoista, mutta se on selkeästi kuitenkin oma kokonaisuutensa. Oivallinen äänisuunnittelu (Aarne Linden ja Miika Elmgren) vie tutuilla äänillä ajatukset avaruusaluksen sisälle paukkuvien metalliovien ja jalkojen alla kalisevien metalliritilöiden avulla. Lentoonlähtöhuminan aikana olin aivan varma siitä, että myös istuimeni tärisi samalla tavoin kuin lentokoneen kiihdyttäessä. Otso Heloksen tunnelmallinen musiikki täydensi omalta osaltaan elämystä.

Näyttelijät (Riina Nieminen (meidän näytöksessämme poikkeuksellisesti ohjaaja Nina Rinkinen), Miika Elmgren, Veera Aaltonen ja Ann-Mari Ohtamaa) hoitivat hommansa hyvällä intensiteetillä. Nostan hattua sille, että tunnelmassa pysyttiin koko ajan vaikka ei välttämättä ole ollenkaan helppoa näytellä kun lavasteita ei varsinaisesti ole ja katsojatkin istuvat silmät peitettyinä. Toisaalta en ole yllättynyt, sillä tällaista laatua odotan Tuikkeen tuotannoilta muutenkin. Kaiken lisäksi aistiteatteriesitykset ovat parantaneet laatuaan koko ajan ja Proxima 8 oli kokonaisvaltainen tarinallinen elämys.

Todettakoon varsinaisen esitystilanteen ulkopuolelta vielä, että businessluokassa matkustaminen oli hauska elämys. Ennen esitystä pääsimme luonnollisesti omaan loungeen, jossa saimme tarjoilua ja aluksessa pääsimme mukaville istumapaikoille. Hauska ja hyvin toteutettu idea, kannatti pulittaa peruslipun hinnan päälle hieman ekstraa.

Jos avaruusseikkailu kutkuttaa mielikuvitustasi, suosittelen varaamaan piletin Proxima Groupin lennolle. Turvallista lentoa en rohkene toivottaa, mutta vauhtia ja vaarallisia tilanteita lipun hinnalla kyllä saa!

ALEKOODI Saat 11.11. asti -15% pois lipun hinnasta käyttämällä Holvissa koodia Kujerruksia.

Lavalta: Kolme pientä porsasta (Teatteri Tuike)

Possujen puntit tutisevat sutta ajatellessa. Kuva: Nina Rinkinen

Sikamaista meininkiä Tapanilassa

Kesäteatterikausi on taas alkanut ja mainiosta teatterikelistä saatiin nauttia myös meillä Tapanilassa, kun Teatteri Tuikkeen ensimmäinen ulkotiloissa esitettävä musiikkipitoinen kesäteatteriesitys Kolme pientä porsasta sai ensi-iltansa. Tapanilan Kylätilan pihamaalla nähtävä, luonnollisesti lapsille ja lapsenmielisille suunnattu esitys ilahduttaa tutun tarinan raikkaalla päivityksellä.

Kolme pientä porsasta on passitettu kotoa ja seuraavaksi tulisi rakentaa omat talot. Laiskanpulskeat Huilu (Sinikka Isoaho) ja Viulu (Anna Norros) haluavat päästä helpolla ja rakentavat kotinsa oljista ja risuista, Ponteva (Sallamaari Rapo) puolestaan aikoo panostaa ja saada aikaiseksi kestävän kodin. Rakennuspuuhia terrorisoi hurja Susi Hukkanen (Riina Nieminen/Ia Nissinen), jolla on kyljyksenhimon lisäksi myös ongelma: mitä tehdä Pikku-Hukan (Noora Kääriäinen) kanssa, joka pekonin sijaan popsisi mieluummin kaalia?

Teatteri suosittelee esitystä 4-vuotiaasta ylöspäin, mutta myös yhdeksän kuukauden ikäinen minimesenaatti viihtyi katsomossa oivallisesti. Ensi-illassa lapsiyleisö vaikutti muutenkin nauttivan ja erityisesti toisella puoliajalla nauru oli herkässä (mikä saattaa johtua osittain myös väliaikatarjoilusta, tiedä häntä). Huumoria on paljon, samoin sopivasti kesäteatteriin sopivaa slapstick-kohellusta. Tarinan lomaan on myös ujutettu kivoja oivalluksia ja nykyaikaistuksia. Taloa rakennellessa voi hyvin kuunnella possumaisia pop-kappaleita ja Susi Hukkanen tuskastella vanhemmuuden paikoin epäreiluilta tuntuvien vaatimusten kanssa.

Esitys käyttää hienosti hyväksi Kylätilan piha-aluetta ja sen valmiita elementtejä. Lavastus on yksikertaisuudessaan hauska ja ihailin kovasti heppoisempia taloja ja sitä, miten ne jäivät auttamatta toiseksi Susi Hukkasen puhkumisvoiman edessä. Puvustus (Riina Nieminen ja työryhmä) on onnistunut, samoin maskeeraukset: mukana on sopivasti väriä ja mielikuvitusta. Erityisesti possujen asut olivat todella sympaattiset.

Aikuiskatsojana arvostin kovasti näyttelijöiden eläytymistä ja tekstiin ujutettuja, häkellyttävän lukuisia possuvitsejä. Muutenkin Kolmesta pienestä porsaasta oli saatu viriteltyä Nina Rinkisen ohjauksessa hyvin koossa pysyvä väliajallinen esitys, jossa riitti naurua ja jännitystä loppumetreille saakka vaikka tarina tuttu olikin. 

Olennaisina lisätietoina todettakoon vielä, että katsomo on katettu ja esityksiä on kesä- ja elokuussa, viimeinen näytös 19.8. Lisää informaatiota löytyy teatterin sivuilta.

Kiitokset Teatteri Tuikkeelle kutsuvieraslipuista esitykseen!

Lavalta: Cabaret Noir (Ilmaisukoulu Tuike)

Kuva: Nina Rinkinen

Parrasvalojen katveessa on pimeää

Teatteri Tuikkeen kevätkausi päättyy tuttuun tapaan ilmaisukoulu Tuikkeen ryhmien esityksiin. Ensimmäisenä ensi-iltansa sai viime viikolla jatkotason Tuli-ryhmän Cabaret Noir, jossa akrobatia ja sanaton teatteri yhdistyvät tarinaan tähteyden tavoittelusta. Tummasävyisessä esityksessä onnellisia loppuja ei juuri nähdä, vaan varjot häivytetään glitterillä.

Nuori nainen (Henna Karekari) paiskii hanttihommia haaveillen samalla parrasvaloista ja glamourista. Kun limainen vuokraisäntä ja valittavat asiakkaat alkavat ottaa riittävästi hattuun, nappaa nainen tanssikenkänsä ja lähtee kiertämään koe-esiintymisiä. Lavalle pääsy ei kuitenkaan ole niin helppoa kuin hän on kuvitellut eikä esiintyjän elämäkään täytä odotuksia. Mistä nainen on valmis luopumaan unelmiensa vuoksi?

Työryhmä on tehnyt käsikirjoituksen devising-menetelmällä Nina Rinkisen ohjauksessa. Elementeiltään tarina on tuttu, joten osittain tarina on turhankin ennalta-arvattavissa. Toisaalta muutamia ilmeisimpiä kliseitä onnistutaan välttämään taitavasti ja loppu oli viitteellisyydessään onnistunut, vaikkei katsomosta tätä myöten iloisena päässytkään poistumaan. Tarina vie ajatukset muun muassa musikaaleihin Cabaret ja Chicago.

Työryhmä pelaa esityksessä hyvin yhteen. Karekarin lisäksi lavalla nähtävät Miika Elmgren, Johanna Fallström, Sinikka Isoaho, Noora Kääriäinen, Susanna Melander, Auri Näres ja Kati Repo tekevät kaikki useampia rooleja milloin herätyskelloina, kryptisinä mutta kaivattua kevennystä tuovina kylpyankkoina ja luonnollisesti cabaretin muina esiintyjinä. On kiinnostavaa katsoa, miten näytteleminen muuttuu kun puheilmaisu käytännössä poistetaan paletista kokonaan.

Sanna Warsellin esitykseen suunnittelemat akrobatiaosuudet ovat onnistuneita. Temput ovat sopivan näyttäviä ja tukevat samalla tarinan kulkua. Myös Warsellin ja Karekarin tekemät koreografiat näyttävät hyvältä ja erityisesti cabaretin esiintyjien yhteinen tanssi oli hieno. Esityksen liikekieli on hiottua ja miellyttävää katsoa.

Kokonaisuutena Cabaret Noir on onnistunut esitys ja ihailen sitä, miten ilmaisukoulun aikuisten ryhmä haastaa itseään esityksissä vuosi toisensa jälkeen. Esitysvalinnat ovat raikkaita ja rohkeita eivätkä näyttelijät päästä itseään helpolla. Bravo.

Cabaret Noirin pariin ehtii vielä tänään 5.5., lisäksi toukokuussa nähdään myös muiden ilmaisukoulun ryhmien esityksiä.

Lavalta: Toista (Teatteri Tuike)

Kuva: Teatteri Tuike

Liiallinen toisto vie parisuhteen kriisiin 

Teatteri Tuikkeen maaliskuuta piristää Nina Rinkisen ohjaama ja käsikirjoittama esitys Toista. Sanaton komedia pureutuu parisuhteen kipupisteisiin ja käsittelee muun muassa seksuaalista turhautumista. Pariskunta elää rutinoitunutta elämää päivien toistuessa aina vain samanlaisina, kunnes vaimon elämä suistuu raiteiltaan. Rutiinien rikkoutuminen ja halu muutokseen ajaa parisuhteen kriisiin.

Nina Rinkisen ja Kimmo Tähtivirran yhteispeli lavalla on erinomaista. Rutiinien toisto sujuu kellontarkasti ja rytmitys toimii. Hahmot ovat karikatyyrimäisiä, mutteivät kuitenkaan niin mustavalkoisia kuin aluksi voisi ajatella. Rinkisen kotieloon turhautunut vaimo herää esityksen aikana eloon, Tähtivirta puolestaan on mainio rutiineissaan viihtyvänä aviomiehenä muuttuen tarvittaessa hurmaavaksi rakastajaksi.

Sanaton esitys ei kaipaa dialogia tuekseen, se on todennäköisesti jopa paljon parempi näin. Esityksen kuvasto on tuttua ja aukot on helppo täyttää. Toistolle annetaan kiirehtimättä tilaa ja toiminta pysyy riittävän yksinkertaisena, pääosassa on näyttelijäntyö. Mimiikan lisäksi esityksessä hyödynnetään muun muassa varjoteatteria, jonka osuudet ovat erinomaisia. Toista on hauska ja yllättävä esitys.

Esitys on alunperin saanut ensi-iltansa vuonna 2004 ja on tämän uudelleenlämmityksensä kyllä ansainnut. Teema on ajaton ja esitys myös kuvaa naisen seksuaalisuutta raikkaasti ja syyllistämättä. Ilahduin myös siitä, kuinka käsikirjoituksessa ei olla päädytty yksinkertaisimpaan ratkaisuun vaan uskalletaan myös esittää kysymyksiä ja kyseenalaistaa.

Vaikka esitys on komedia, antaa se naurun lisäksi ajateltavaa. Toista muistuttaa, kuinka tärkeää puhuminen parisuhteessa on. Ihmissuhteista harvemmin löytyy ajatustenlukijoita ja toisinaan rutiinien vangiksi on liiankin helppoa jäädä.

Esityksiä on vielä 30. ja 31.3., mutta lisäesityksiä saattaa tulla vielä syyskaudelle 2018 joten kannattaa pitää silmät ja korvat auki.

Kiitokset Teatteri Tuikkeelle kutsuvieraslipusta esitykseen.

Lavalta: Lastenteatterikatselmus (Teatteri Tuike)

Kuva: Teatteri Tuike

Ilahduttavaa teatteria koko perheelle

Teatteri Tuike aloitti uuden teatterivuoden lauantaisella lastenteatterikatselmuksella. Päivän aikana oli mahdollisuus kokea neljä lyhyttä eri-ikäisille lapsille suunnattua esitystä, kokeilla varjoteatteria ja kuunnella aistiteatterista ammentava pieni nurkkasatu. Minä suuntasin paikalle vauvan kanssa ja pienihmisen tsemppaillessa jaksoimme paikalla lähes koko päivän.

Katselmuksen aloitti Ville ja Valle. Kirsi Kunnaksen runoista ponnistava esitys on kiertänyt jo yli 20 vuotta muun muassa päiväkodeissa. Ville ja Valle haluaisivat esittää yleisölle huolella harjoittelemansa laulun, mutta esitys keskeytyy jatkuvasti mitä omituisempien tyyppien ilmestyessä paikalle häiritsemään. Lavalla nähdään muun muassa vänkä sammakko ja hurja taikuri herra Pii Poo. Yleisökin pääsee osallistumaan esitykseen ja lapset olivat innokkaasti auttamassa Villeä ja Vallea muun muassa paikallistamaan näyttämöllä hiipparoivat häiritsijät. Esityksessä on paljon hauskaa tilannekomiikkaa ja toiston kautta naurattamista, mutta onneksi vitsi uudistui aina sen verran että pitkästymään ei päässyt. 

Yli kuusivuotiaille suositeltu tiede-esitys Kärrynpyörä kertoi yleisölle painovoimasta ja tasapainosta. Asiallinen tutkija Kontio suorittaa erilaisia kokeita avustajansa Ulpukka-pellen kanssa ja selvittää muun muassa putoavatko erimassaiset esineet yhtä nopeasti ja voiko nestettä sisältävää astiaa pyörittää nesteen putoamatta. Esityksessä on paljon selkeästi selitettyä tietoa, informaatiota tasapainotetaan hienoilla aiheeseen liittyvillä sirkustempuilla. Myös tässä esityksessä yleisö pääsee useaan otteeseen avustajaksi ja lopuksi lavalla pääsevät tasapainoaan kokeilemaan myös aikuiset.

Kummallinen kahvila on sanaton sirkusta ja hauskoja tiedetemppuja yhdistelevä esitys. Iloisen kahvilanpitäjän päivä näyttäisi menevän täysin pieleen, kun kaikki paikalle saapuneelle rouvalle tarjoillut juomat käyttäytyvät todella omituisesti. Loppu on kuitenkin onnellinen. Hienosti rytmitetty esitys huvittaa kaikenikäistä katsojaa, sillä esitys on visuaalisesti näyttävä ja sen huumori on sekä lempeää että hullutteluun perustuvaa. Kummallinen kahvila taisi olla oma suosikkini näistä esityksistä, sillä se oli yllätyksellinen, monenikäiselle sopiva ja tarinaltaan sympaattinen.

Varsinaisten esitysten välissä oli mahdollista kokeilla varjoteatterityöpajaa ja kuunnella lyhyt aistiteatterityyppinen satu Aurinko ja tuuli. Klassikkotarina toistensa kanssa kilpailevista auringosta ja tuulesta muuttui heti kiinnostavammaksi, kun mukana oli tuulettimia ja kirkkaasti paistava aurinkolamppu. Rauhallista kerrontaa oli miellyttävää kuunnella toimeliaampien esitysten välissä.

Vauvakin viihtyi katselmuksessa oivallisesti nukkuen tosiaan esityksistä kahdessa ja kukkuen kaksi. Tähän on varmasti osittain syynä se, että kaikkien esitysten äänimaailma oli varsin miellyttävä ja äkkinäisiä, kovia ääniä taisi olla vain muutama vaikka menoa ja meininkiä olikin paljon.

Viimeisenä katselmuksessa oli vielä Pieni tulitikkutyttö -aistiteatteriesitys, jossa Andersenin klassikkosatu tuodaan koettavaksi ilman näköaistia. Esitys soveltuu siis myös näkövammaisille. Minä olen kokenut esityksen jo vuonna 2013 ja vauvan kanssa silmikko silmillä koettava esitys olisi voinut olla muutenkin hippasen haastava. Hieno esitys se on varmasti edelleen.

Kokonaisuutena lastenteatterikatselmus oli erittäin onnistunut, hyvin tehty lastenteatteri ilahduttaa pitkäksi aikaa. Yleisöä osallistettiin mielestäni sopivasti ja esimerkiksi avustustilanteissa lapset otettiin hienosti huomioon. Esitykset viihdyttivät aikuistakin, mutta oli ilo katsoa kiinnostuneita ja esitykseen osallistuvia lapsia. Lapsiyleisö on yleensä se kaikkein haastavin ja Tuike taisi saada pikkukriitikoilta korkeat pisteet.

Kiitokset Tuikkeelle kutsuvieraslipusta ja seisomapaikkamahdollisuudesta.

Lavalta: Adding Machine - Erään herra Zeron tarina (Teatteri Tuike)

Kuva: Teatteri Tuike

Irti oravanpyörästä kohti tuntematonta

Keväällä kuljin lähes joka aamu samaan aikaan junalla Pasilaan ja nousin kolisevia väliaikaisportaita kymmenien muiden työmatkalaisten kanssa. Nähtyäni teatteri Tuikkeessa näytelmän Adding Machine - Erään Herra Zeron tarina ajattelin näinä aamuina paljon herra Zeroa ja työn toistuvuutta, sitä miten kierrämme niin usein samaa kehää ja jopa ihan viihdymme siinä. Tai viihdymme, kunnes tajuamme, että ehkä tässä elämässä voisi olla muutakin.

Herra Zero on listannut numeroita samassa yrityksessä 25 vuotta valittamatta. Kotona odottava vaimo sen sijaan valittaa senkin edestä tyytymättömyyttään ja miehensä vätysmäistä meininkiä. Elämä menee kuitenkin aivan sekaisin, kun Zeron odottamaa palkankorotusta ei kuulukaan ja iso pyörä niin sanotusti heittää ja huolella. Taakse saavat jäädä niin turvallinen työ kuin kotielämäkin, kun elämälle lähdetään etsimään uutta suuntaa.

Tätä Elmer Ricen kirjoittamaa näytelmää, joka on muuten alunperin vuodelta 1923, ei ole aiemmin esitetty Suomessa. Kirjoitusvuodestaan huolimatta teksti tuntui todella modernilta ja ajankohtaiselta, toisaalta työelämän ja elämänvalintojen aiheuttamat haasteet ovat aina relevantteja aiheita.

Tuikkeen version on tunnelma on surrealistinen ja mukavan nyrjähtänyt. Näytelmän alkaessa en todella olisi arvannut, mihin kontrolloidusta toimistohelvetistä lopulta päädytään. Steampunk-henkinen puvustus ja tunnelma sopivat esitykseen oivallisesti. Lavastus on Tuikkeelle tyypillisesti pelkistetty, visuaalisuutta haetaan enemmän fyysisen teatterin kautta ja se toimii hyvin.

Esityksen näyttelijät ovat teatteri Tuikkeen ilmaisukoulun aikuisharrastajia ja jälleen kerran sain ilahtuneena katsella, miten paljon osaamista ja intoa tästä porukasta löytyykään. Esimerkiksi Miika Elmgren esittää herra Zeroa viehättävän pidättyväisesti, toimistotöissä puutunutkin voi yllättää. Kiinnostavin hahmo näytelmässä oli kuitenkin mystinen Shrdlu, jota Ia Nissinen ja Mimmu Korvenpää esittävät yhdessä. Hahmo oli kaksijakoisuudessaan kiehtova ja yllättävä, vähän pelottavakin.

Aplodien jälkeen olin aika pöllämystynyt. Vaikka minulla ei ollut varsinaisesti mitään ennakkotietoja esityksen teemoista, olin yllättynyt kuinka syvällinen tarina oikeastaan olikaan. Mustan huumorin sävyttämä tarina jäi pitkäksi aikaa mieleen pyörimään ja sai pohtimaan sitä, miten paljon me loppujen lopuksi siedämmekään ja miten vaikeaa itsensä oravanpyörästä repäiseminen voi olla.

Lavalta: Hautajaiset (Teatteri Tuike)

Teatteri Tuike

Kauhua kaikille aisteille

Minä inhoan kauhua. En katso kauhuelokuvia enkä suostu menemään kummitusjunaan. Kuitenkin menin katsomaan Teatteri Tuikkeen Hautajaiset-aistikauhuesitystä. Näkö- ja kuuloaistin lisäksi esityksessä hyödynnetään myös haju- ja tuntoaistia, joten elämys on kokonaisvaltainen. Etenkin jos istuu eturivissä, mihin taitaa väistämättä joutua jos on viimeisenä saliin astelevien joukossa.

Muistotilaisuus päättyy ja mies jää istumaan yksin nojatuoliinsa. Suru on käsinkosketeltavaa. Jotain kuitenkin on vinossa ja pian tapahtumat alkavat lähteä synkkiin suuntiin. Todellisuuden raja häilyy eikä voi olla varma mikä on totta. Esityksen luonteen vuoksi enempää ei juonesta kannata paljastaa, sillä yllätyksellisyys on luonnollisesti osa jutun juonta.

Oma keho on esityksen aikana koetuksella. Joudun useampaan kertaan tietoisesti rentouttamaan hartioitani huomatakseni hetken päästä niiden olevan taas korvissa. Kasvolihakset saavat myös liikuntaa, tuntuu jotenkin turvallisemmalta kun silmät eivät ole kokonaan auki. Paikoin unohdan hengittää. Kirkumaan en sentään alkanut eikä kukaan muukaan katsomosta, mutta illan edellisessä näytöksessä meteliä oli kuulemma enemmän. Tämä ei kuitenkaan kerro eläytymisen puutteesta, tunnelma oli keskittynyt.

Arvostan sitä, että esityksessä ei ole turvauduttu halpoihin äkkisäikyttelyihin vaan lähdetty rakentamaan pelottavaa tunnelmaa hienovaraisemmin. Pitkät pimeän jaksot, vilkkuvat valot, painostava musiikki ja nenään hiipivät tuoksut saavat mielikuvituksen laukkaamaan. Puhetta esityksessä on vähän ja sitä olisi etenkin esityksen loppupuolella saanut olla mielestäni vähemmänkin, sillä juoni oli selkeä ja oman pään sisällähän ne kauheudet tuppaavat muodostumaan todellista pahemmiksi.

Noin tunnin pituinen esitys on taiten tehty. Kiitosta ansaitsee paljon muun muassa pääosaa esittävä Markku Ihamäki, hänen hahmonsa valumista hulluuteen on pelottavaa ja hienoa katsoa. Myös erikoisefektit on tehty huolella ja sopivan pienesti, ylilyönteihin sortumatta. Hautajaiset on kiinnostava jatkumo Tuikkeen aikaisemmalle aistikauhuesitykselle Viimeinen vuoro ja odotan kauhunsekaisin tuntein mitä seuraavaksi on luvassa.

Suosittelen sopivan kauhun etsijöille ja uusia elämyksiä kaipaaville ja mieluiten eturivistä käsin, jolloin muiden katsojien takaraivojen näkeminen ei haittaa eläytymistä. Syksyn esitykset ovat jo kutakuinkin täysiä, mutta keväällä on uusi esityskausi joten kannattaa laittaa Teatteri Tuikkeen fb-sivu seurantaan.

Kiitokset Tuikkeelle kutsuvieraslipuista.

Lavalta: Veden alla (Teatteri Tuike)

Juliste: Reeta Kantanen

Matka vedenalaisen maailman lumoon ja haavoittuvuuteen

Paikallisteatterimme Teatteri Tuike jatkaa laadukkaan lastenteatterin tuottamista ja tuo lavalla tällä kertaa merellisen seikkailun Veden alla. Animaatioa, nukketeatteria ja näyttelemistä sulavasti yhdistävä sanaton seikkailu viehättää visuaalisella ilmeellään ja onnistuu samalla ilmaisemaan huolta ympäristön tilasta olematta osoitteleva.

Pieni tyttö keltaisessa sadetakissaan nauttii syksyisestä sadesäästä, joka muuttuu yllättäen tulvaksi. Vesi vie tytön mennessään, mutta ei hätää: veden alla voikin pienellä avustuksella hengittää ja törmätä mitä ihmeellisimpiin eläimiin kuten merihevosiin, meduusoihin ja rauskuihin. Syvyyksissä lymyää kuitenkin myös jotain mustaa ja pelottavaa. Vähitellen valkenee että kaikki ei ehkä olekaan sitä miltä näyttää ja että merenalaisiin asioihin voi vaikuttaa yksinkertaisin tavoin.

Riina Nieminen esittää valloittavasti seikkailuun päätyvää tyttöä. Olen nähnyt Niemisen viimeksi aivan erilaisessa roolissa kauhunäytelmässä ja on ilo huomata miten erilaiseen ilmaisuun hän taipuu. Veera Aaltonen, Tanja Hautakangas, Aarne Linden ja Kimmo Tähtivirta huolehtivat mustissa vaatteissaan nukettamisesta sulautuen hämmentävän hyvin teatterin varjoihin. Mira Laineen nuket ovat taiten tehtyjä ja muun muassa tiukkailmeinen vanha mies jäi hymisyttävänä mieleen. Omaa rooliaan esittävät Bastian Salmelan hurmaavat animaatiot, jotka luovat taustan seikkailulle ja monesti myös esittelevät lavalle tulevat hahmot ennen niiden ilmestymistä.

Veden alla on kokonaisvaltainen katsomiskokemus. Näyttelijäntyö ja visuaalinen ilme ovat jo itsessään viehättäviä, mutta settiä täydennetään vielä Otso Heloksen musiikilla ja Timo Matinveden valosuunnittelulla. Noin nelikymmenminuuttisessa tarinassa edetään miellyttävän verkkaisesti ja annetaan katsojan uppoutua vedenalaisen maailman tunnelmaan. Esimerkiksi meduusojen parvessa olisin viihtynyt pidempään ja rauskun mahaakin olisin voinut kutitella.

Nina Rinkisen ohjaamasta ja käsikirjoittamasta esityksestä jäi tavattoman hyvä mieli. Oli ilo myös istua tyynyillä lapsikatsojien ympäröimänä ja tuntea se jännitys ja hyvä kihinä esityksen aikana. Veden alla on taitavasti rakennettu esteettinen elämys, joka onnistuu myös jättämään jotain pohdittavaa kotimatkalle.

Esityksiä on jäljellä vielä neljä ja niistä viimeinen on 18.9., suosittelen lämpimästi. Esitystä suositellaan yli 4-vuotiaille.

Lavalta: Mosasauruksen arvoitus (Teatteri Tuike)

Kesäteatterikausi ei suinkaan ole vielä ohi ja muun muassa mainiossa paikallisteatterissamme Teatteri Tuikkeessa porskutetaan Mosasauruksen arvoituksen kanssa vielä muutaman esityksen verran. Tuikkeen ensimmäisessä kesäteatteriesityksessä päästään tutustumaan monenlaisiin dinosauruksiin, seikkailemaan liitukaudella ja ratkaisemaan pulmia.

Kaksi koululaista päätyvät mystisen kirjan kautta liitukaudelle ja siellä tehtävänä on selvittää mikäs muukaan kuin mosasauruksen arvoitus. Neuvokkailla nuorilla ei onneksi mene sormi suuhun, kun vastaan tulee dinosauruksia milloin minkäkin ongelman kanssa, vaan kaikki pulmat ratkaistaan suit sait. Samalla voidaan myös pitää vähän hauskaa esimerkiksi triceratopsin tai lentävän tapejaran kanssa.

Hieman alle tunnin mittainen esitys on juuri sopivan pituinen. Simppeli tarina kantaa hyvin ja myös yleisössä olleet lapsikatsojat vaikuttivat viihtyvän hyvin. Näin aikuiskatsojana minulla ei myöskään ole mitään valittamista. Nauratti paljon, esitys ei tuntunut liian aukiselitetyltä ja dinosaurukset olivat kaikkine pulmineen tavattoman sympaattisia eivätkä lähes lainkaan pelottavia. Muun muassa seismosaurukselle hihittelimme vielä kotimatkallakin.

Kimmo Tähtivirran ohjaamassa esityksessä lavalla nähdään kolme näyttelijää. Alkukesästä miehitys oli hieman eri, näkemässämme esityksessä rooleissa olivat Ia Nissinen, Mimmu Korvenpää ja Vilma Savolainen. Kukin hoiti hommansa oikein hyvin ja kiitosta annan erityisesti hyvistä ajoituksista ja komiikan tajusta. 

Perinteistä näyttelemistä, akrobatiaa ja varjoteatteria yhdistelevässä esityksessä lavasteet on jätetty minimiin ja mielikuvitukselle annetaan sijaa. Liitukauden maisema ilmestyy lavalle kuin itsestään ja paikkojen sijoittelu lähiympäristöön tuo hauskan lisän näytelmään. Samalla opitaan jotain dinosauruksista ja ehkä vähän siitäkin, että kaikki ei ole aina sitä miltä se näyttää. Oivallisesta lastenteatterista jää hyvä mieli.

Mosasauruksen arvoituksen ehtii nähdä 20.8. asti ja jo 27.8. Tuikkeelle voi puolestaan lähteä katsomaan sanatonta lastenteatteriesitystä Veden alla.

Lavalta: Nainen olkoon nimesi (Teatteri Tuikkeen ilmaisukoulu)

Juliste: Reeta Kantanen

Jos itsensä naissukupuoleen kuuluvaksi laskee, on varmasti jossain vaiheessa pohtinut naisena olemista ja naiseuteen liittyviä kysymyksiä. Millainen on naisellinen nainen? Onko oikeanlainen nainen, jos ei osaa silittää tai twerkata? Millainen on oikeanlainen äiti? Tai millaiset rinnat pitäisi olla? Näitä ja monia muita kysymyksiä pohtii Teatteri Tuikkeen ilmaisukoulun Hehku-ryhmä näytelmässään Nainen olkoon nimesi.

Devising-menetelmällä eli työryhmälähtöisesti toteutettu esitys heittäytyy naiseuden kimppuun monipuolisesti. Tekotavan perusteella voinee aloittaa, että käsitellyt kysymykset ovat sellaisia, jotka työryhmää ovat askarruttaneet ja se tekee esityksestä aidon ja vilpittömän. Kohtauksissa käsitellään muun muassa ulkonäköpaineita, naiseuden kliseitä, parisuhteita ja tavataanpa lavalla myös häiriintyneen hilpeä joukko kuolleita miehiään ja avioliittojaan muistelevia leskiä. 

Lyhyisiin ja pääsääntöisesti toisistaan erillisiin kohtauksiin jaettu esitysmuoto toimii hyvin. Huumori on paikoin hyvin absurdia ja jopa ronskia, selvästi vain mielikuvitus on ollut työstämisessä rajana. Muutama kohtaus venyi omaan makuuni hieman pitkäksi, mutta kokonaisuus on silti tasapainoinen ja monipuolinen. Olen nähnyt suurinta osaa esiintyjistä lavalla aikaisemminkin ja viimeistään nyt on selvää, että työryhmällä on kykyä hyvään koomiseen ajoitukseen ja rohkeutta heittäytyä esityksen vietäväksi. Toisaalta näyttelijöillä on myös taito heittäytyä tarvittaessa vakavaksi ja koskettaviksi. Oma suosikkikohtaukseni oli ehdottomasti monipuolinen opastus siitä, kuinka yksin liikkuva nainen voi välttää väkisinmiimikoiduksi tulemisen. Nerokasta, oikein nerokasta. 

Lavalla nähdään yksitoista taitavaa ja omanlaistaan naista, kahdentenatoista lenkkinä ketjussa toimii esityksen ohjaaja Nina Rinkinen. Parasta esityksessä oli fiilistellä työryhmän keskinäistä rentoutta ja luottamusta: hyvässä porukassa uskaltaa tehdä ja eläytyä. Työryhmä on suunnitellut yhdessä myös muun muassa puvustuksen ja lavastuksen, koreografiat ja musiikin. Nainen olkoon nimesi tarjosi reilun tunnin verran hyvää viihdettä ja ajattelemisen aihetta. Olkaamme naisina juuri sellaisia kuin haluamme olla ja määritelkäämme naiseutemme siten kuin tahdomme. 

Viimeiseen esitykseen saattaa saada vielä lippuja ja mahdollisia peruutuspaikkoja kannattaa kysyä teatterilta.

Kiitokset Teatteri Tuikkeelle kutsuvieraslipusta esitykseen.

Lavalta: On nälkä, on jano (Hotvasa)

Kuva: Bastian Salmela / Hotvasa

Ennen pääsiäistä ehti käydä kokemassa kulttuuria taas paikallisessa teatterissamme Tuikkeessa, kun Hotvasan aikuisille suunnattu nykynukketeatteriesitys On nälkä, on jano saapui sinne vierailulle. Esitys perustuu Maaria Päivisen samannimiseen romaaniin vuodelta 2014 ja sen tarina sukeltaa pää edellä tunteiden ja seksuaalisuuden suohon.

Emilie Silvia Grass menettää otteensa elämästään, matemaattisen tarkasta sellaisesta, kun hänen puolisonsa herra Blumen ottaa ja lähtee. Niinpä Emilie ryhtyy sutenööriksi ja purkaa ahdistustaan ja kaipuutaan miesuhreihinsa ja yrittää taas löytää paikkaansa maailmassa, jossa matriisilaskenta ei enää palauta tunteita paikoilleen. Esitys yhdistelee nukketeatteria ja näyttelemistä hienosti ja pääjuonta rytmittävät kiehtovasti kuvatut tarinat maksullisten miesten huoneista.

Vähän jännitti katsomoon istuessa että mitä sieltä tulee, olin ennen esitystä ehtinyt lukea nelisenkymmentä sivua Päivisen teoksesta. Ihan turhaan kuitenkin jännitin, sillä vimmainen teksti oli lihallisuuksineen tuotu lavalle mainiosti, sopivasti pilkettä silmäkulmassa muttei lekkeriksi laittaen.

Nina Rinkinen kannattelee harteillaan päätarinaa esittäen Emilietä hurmaavan epävakaasti ja siihen sopivalla kiihkolla. Karo Lauronen taiteilee roolista toiseen niin hillittynä Blumenina kuin arvokkaana rehtorisrouvanakin. Nukettamisesta ja muutenkin esineiden eloon herättämisestä vastaa taitava Anna Sucksdorff, joka on myös rakentanut koomisiakin piirteitä saavat sikiö- ja kohtunuket. Näyttelijöiden ja nukkejen lisäksi kerrontaan on käytetty heijastettuja kuvia ja animaatioita, jotka sopivat tyyliin oivallisesti.

Kokonaisuutena On nälkä, on jano oli kiinnostava ja esitystekniikaltaan raikas. Ensimmäisestä puoliajasta pidin enemmän, se oli jollain tavalla ehjempi, toisella puoliajalla tipuin hieman kärryiltä siitä että kuka ja mikä ja missä mennään ja kuka diilaa ja ketä. Melkoisen hengästyttävää oli myös, mutta toisaalta myös todella hauskaa, katsomossa oli itse asiassa varsin hilpeä tunnelma. Suosittelen lämpimästi.

Esityksen ehtii nähdä Teatteri Tuikkeella vielä 1. ja 2.4., menkäähän!

Lavalta: Ohukainen ja Paksukainen (Kartanon kulttuurikollektiivi)

Kuva: Kartanon kulttuurikollektiivi

Viime lauantaina kömmimme vielä illalla lähiteatterimme eli Teatteri Tuikkeen lehtereille. Siellä oli kiertueella (ja on muuten vielä tämän viikon perjantaina ja lauantainakin) Kartanon kulttuurikollektiivin Ohukainen ja Paksukainen. Kupillisen kahvia ehti siinä vetää naamariin ennen katsomoon istumista ja siitäpä sitten sukellus Stan Laurelin ja Oliver Hardyn pariin.

Tom McGrathin näytelmässä valotetaan Laurelin (Karo Lauronen) ja Hardyn (Samu Loijas) eli tunnetummin Ohukaisen ja Paksukaisen elämää lapsuusvuosista kuolemaan. Episodimainen kerronta on pääosin kepeää, synkätkin aiheet kuten alkoholismi, lukuisat naissuhteet ja epäreilut työsopimukset otetaan kuitenkin reippaasti mukaan kaunistelematta ja kauhistelematta. Laurelin ja Hardyn lisäksi lavalla vierailee kavalkadi elämän naisia, pomoja ja muita tuttuja peruukkeja ja muita tykötarpeita vaihtelemalla.

Näytelmän suositusikärajana on 7 vuotta ja se tuntuisi olevan oikein toimiva ratkaisu. Lauantaina katsomossa oli myös lapsiyleisöä ja vaikuttivat viihtyvän hekin, tosin nauroivat ehkä paikoin eri asioille kuin aikuiset. Aikaisempaa tuntemusta Hardysta ja Laurelista ei vaadita. Parhaimmillaan huumori oli mustaakin mustempaa ja yllättävää, muun muassa hirttovitsit tiputtivat meikäläisen ja siipan täysin vaikka nauraminen vähän epäilyttävältä tuntuikin.

Lauronen ja Loijas ovat rooleissaan mainioita ja näytelmää on selvästi tehty yhdessä pitkään, alkuspiikin mukaan kolmisen vuotta sen kanssa on kierretty. Komiikka ja yhteispeli toimii ajoituksineen, puolitoistatuntinen esitys kestää mainiosti. Tätä en toisaalta epäillytkään, sillä kaikissa näkemissäni esityksissä kaksikko on tehnyt erinomaista työtä yhdessä ja erikseen. Komedia on vaikea laji, mutta näiltä herroilta se luonnistuu.

Lämpimät suositukset siis tälle näytelmälle ja toivottavasti yleisöä riittää jatkossakin!

Lavalta: Kymmenen naista (Teatteri Tuike)

Kuvat ja juliste: Reeta Kantanen

Helatorstaina kelpaa suunnata paikalliseen eli siis teatteri Tuikkeeseen tuohon naapuriin. Tällä hetkellä esitystilassa pyörii Tuikkeen ilmaisukoulun aikuisten Hehku-ryhmän kevätnäytös Kymmenen naista, joka pohjaa Agatha Christien romaaniin Eikä yksikään pelastunut. Luvassa siis aurinkoiseen kevätpäivään loistavasti sopivia murhia ja mysteereitä.

Kymmenessä naisessa vieraat, jotka eivät tunne toisiaan, on kutsuttu autiolle saarelle. Isäntäväkeä ei kuitenkaan näy eikä kuulu ja kukaan ei itse asiassa ole edes tavannut kutsujaa aiemmin. Ensimmäisenä iltana rahiseva gramofoniäänite paljastaa ikävyyksiä kaikista vieraista ja ei aikaakaan kun lavalle saadaan myös ensimmäinen ruumis. Kuolemat tuntuvat mukailevan oudosti kartanon seinällä olevaa runoa kymmenestä pienestä intiaanista ja samaan aikaan katoavat vähitellen myös salin pöydällä majailevat kymmenen patsasta. Mutta kuka oikein on murhaaja ja mikä on motiivi?

Itse olen lukenut Christien teoksen muistaakseni viidennellä luokalla, joten etenkin näytelmän alkupuolen sai itsekin vähän jännittää että mitäs kaikkea tässä sitten tapahtuikaan. Melko pian muisti kuitenkin vetreytyi ja sen jälkeen sai sitten fiilistellä Hehku-ryhmän toteutusta. Lavalla vain yhteen huoneeseen sijoittuva näytelmä on alusta loppuun asti hyvää puheteatteria. Esityskaudellisesti satuimme tosin haastavaan toiseen näytökseen, mutta työryhmä suoritui haasteesta kuitenkin mallikkaasti.

Näytelmä alkaa jokseenkin verkkaisesti, sillä aikaa käytetään huolella jokaisen hahmon esittelyyn. Niin sanotusti menetetty aika otetaan loppuvaiheessa sitten kiinni, kun porukkaa alkaa putoilla kuin kärpäsiä ja vauhti kiihtyy. Alun rauhallisuus ei siis ollut lainkaan pahitteeksi, sillä nyt oli helpompi seurata mitä ja kuka ja kuinka. Kiitettävä on myös lopun visuaalisesti hienoa ja alkuteoksen mukaista loppua, jota on esimerkiksi West Endin ja elokuvaversiossa kuulemma väistelty. Ei mitään hilpeää teatteria siis, mutta äärimmäisen viihdyttävää kuitenkin.

Kiitettävä on mainioiden näyttelijäsuoritusten lisäksi myös valosuunnittelua, sillä täysillä pimennyksillä ja asemointivaihdoksilla saatiin lavalle aikaan komeita leikkauksia. Mahtavaa! Kokonaisuutena Kymmenen naista oli oikein mainio, sopivan perinteinen muttei tunkkainen, kestoltaan juuri sopiva ja tunnelmaltaan erinomaisen jännittävä!

Tsemppiä Hehku-ryhmälle viimeisiin näytöksiin ja teille lukijoille suosittelen lämpimästi tutustumista tähän meidän mainioon paikallisteatteriimme!

Lavalta: Viimeinen vuoro (Teatteri Tuike)

Kuva: Teatteri Tuike

Syksyn jännittävimpiä hetkiä oli astelu Teatteri Tuikkeen tiloihin marraskuisena lauantai-iltana. Paikallisen teatterin syksyn esitys, jo IIKKA-palkinnollakin palkittu, Viimeinen vuoro lupaa katsojille kauhua aistiteatterin merkeissä. Esitys siis koetaan silmät peitettyinä ja tapahtumat aistitaan pääasiassa kuulo- ja hajuaistin avulla.

En itse pidä kauhusta ollenkaan, sillä olen todella säikky ja jopa huvipuistojen kummitusjunat tuppaavat olemaan meikäläiselle liikaa. Paikallista teatteritaidetta on kuitenkin ilo tukea, joten pitihän sitä tänne uskaltaa. Sen verran kuitenkin jänistin, että varasin itselleni ns. pelkääjän paikan, jossa katsojaan ei esityksen aikana kosketa. HC-paikkalaisille jännitystä lisätään tuomalla mukaan lähikontakti esitykseen.

Viimeisessä vuorossa astutaan metrojunaan, joka on luonnollisesti illan viimeinen. Matka ei kuitenkaan suju suunnitelmien mukaan, sillä kyyti pysähtyy keskelle metrotunneleita. Kyseessä ei kuitenkaan ole matkustajille niin tuttu tekninen vika, vaan tunnelissa taitaa kulkea muutakin kuin sähköllä toimivia vaunuja matkustajineen. Tämän enempää ei juonesta kannattane paljastaa, sillä yllättävyys on luonnollisesti osa esityksen tehoa.

Esitys on todella intensiivinen alusta asti. Matkustajat saatetaan penkeilleen yksitellen, nyt jo silmät peitettyinä. Kun kaikki ovat kyydissä, kuuluu kaiuttimista tuttuja metron ääniä. Illuusio toteutuu oivallisesti. Metrorataa paremmin tunteva voi alkaa päätellä (kuten minä tein), missä vaiheessa tapahtumat alkavat viimein eskaloitua. Itse istuin siinä mielessä varsin sopivalla paikalla, että esimerkiksi lämpötilan vaihtelut vaikuttivat todella hyvin ja samalla pystyi jalkojen säikkytärinän naamioimaan pienoiseksi paleluksi. Esityksen teho nojaa paljon myös katsojan mielikuvitukseen, kun näköaisti ei ole käytössä. Vilkkaampaa kauhukuvastoa päässään pyörittävät voivat saada itsensä varmasti aikamoisiin tiloihin.

Esityksen päättyessä olo on hieman absurdi. Olimme seuralaisten kanssa täysin varmoja, että esitys ei mitenkään voinut kestää reilua 45 minuuttia, mutta kello todisti luulomme vääriksi. Aika kuluu siis Viimeisen vuoron parissa yllättävän nopeasti. Tiimi on tehnyt hyvää työtä. Käsikirjoitus on Nina Rinkisen ja Aarne Lindenin käsialaa, ohjaus Rinkisen. Näyttelijöinä kuullaan Lindeniä, Venla Vannelaa ja Nina Rinkistä, musiikista ja äänitekniikasta vastaa Otso Helos. 

Täytyy kiitellä, että myös tällainen jänishousu pystyi kokemaan esityksen ilman pakottavaa tarvetta rynnätä panikoiden salista ulos (saatoin kyllä pari kertaa avata silmät silmikon takana ja tuijotella hetken polviani). Meidän esityksessämme ei hysteeristä kiljuntaa kuulunut, mutta muutamassa aikaisemmassa kiljumisen ketjureaktio on kuulemma lähtenyt oivallisesti käyntiin. Paatuneille kauhunkululuttajille suosittelen siis HC-paikkoja, niitä jäivät vähän haikailemaan myös seuralaisista kaksi jotka varmuuden vuoksi ottivat pelkääjän paikat uuden teatteritekniikan parissa.

Extemporen blogissa on hieno Nina Rinkisen haastattelu esityksen tiimoilta ja Kulttuurikuurin Meri on kirjoittanut kiinnostavan muttei spoilaavan arvion esityksestä.

Esityksen uusi tuleminen nähdään helmi-maaliskuussa ja liput ovat tulossa varattavaksi piakkoin, joten kannattaa seurata vaikka Teatteri Tuikkeen facebook-sivuja. Kauhua vierastaville on myös tarjolla aistiteatteria, sillä esitettävänä on samaan aikaan hurmaava Pieni tulitikkutyttö, jonka kävimme katsomassa viime vuonna. Suosittelemme lämpimästi molempia esityksiä.

Lavalta: Fawlty Towers (Teatteri Tuike)

Kuva: Teatteri Tuike

Kuinka onkaan niin, että nyt tuntuvat kaikki katsomani komedialliset näytelmät olevan aivan huippuhyviä. Ei sillä, hyvä näin. Tänään siis sai lähteä hymy korvissa tuosta naapuriteatterista, Teatteri Tuikkeesta, jossa nuorten teatteriryhmä Säihkeen esitys Fawlty Towers jaksoi naurattaa.

Fawlty Towers perustuu samannimiseen BBC:n televisiosarjaan, jota Suomessa on esitetty nimellä Pitkän Jussin majatalo. Esityksen käsikirjoituksen on sarjan pohjalta työstänyt ohjaaja Nina Rinkinen. Itselleni kyseinen sarja oli tuttu vain nimeltä, mutta se ei menoa haitannut lainkaan.

Fawlty Towers on hieman erikoisen Basil Fawlty ja hänen rautaisen vaimonsa Sybilin pyörittämä hotelli, jossa majailee jos jonkinlaista väkeä. Basilin toive olisi saada paikalle hieman yläluokkaisempaa joukkoa, sillä kaikenkarvaiset vieraat aiheuttavat jos jonkinlaista päänvaivaa. Ei sillä, hankaluuksia aiheuttaa myös henkilökunta ja erityisesti huonosti kieltä puhuva espanjalainen Manuel. Noin tunnin mittaisessa esityksessä ehditään jahdata rottia, stressata terveystarkastajan käyntiä, aiheuttaa vaivaannuttavia tilanteita ja vaikka mitä muuta.

Ja sanottakoon se sitten vielä uudelleen: esitys on erinomainen. Komediallisuus on hallussa, esimerkiksi stereotyyppiset hahmot on tehty juuri sopivan tunnistettaviksi, ja ajoitukset ovat kohdallaan. Erityisesti pidin sirosti sipsuttavasta Manuelista sekä dramaattisesta rouva Chasesta Prinssi-koirineen. Esityksen jälkeen posket tuntuivat jähmeiltä jatkuvasta hymyilystä ja naurusta. Tällaista soisi komedian aina olevan!

Ainakin tiistaina ehtii vielä Tuikkeeseen esitystä katsomaan, suosittelen lämpimästi. Kiitokset työryhmälle sunnuntain piristyksestä!

Lavalta: Pilkkaa jumalaa (Juuso Kekkonen / Teatteri Tuike)

Kuva: Valtteri Mäkelä

Juuso Kekkosen Outo homo oli viime syksyn kiinnostavimpia teatterijuttuja. Esitys oli vaikuttava, sopivan omakohtainen ja hauska. Oli siis lähes pakko lähteä katsomaan sen niin sanottua jatko-osaa Pilkkaa jumalaa. Odotuksissa oli sekä informatiivinen että todennäköisesti myös hauska ilta.

Lavalle astuu alaston Juuso Kekkonen. Sille on ihan syykin. Kekkonen haluaa aivan aluksi esitellä tuoreehkoa sormeaan komistavaa kihlasormusta ja pohtia sen merkitystä. Lisäksi alastomuus kuulemma tuottaa jaetun nolouden ja hämmennyksen tunteen yhdistäen yleisöä ja esiintyjää. Jostain syystä alastomuus ei vaivaa. Nähtiinhän sitä jo Oudossa homossakin ja toisaalta se tuntuu palvelevan jotain tarkoitusta eikä homman pointtina ole vain esitellä taikapenistä.

Noin kahden tunnin aikana Kekkonen puhuu, puhuu ja puhuu. Vaatteet lisääntyvät vähitellen. Teetä ja vettä kuluu, kun esiintyjän suu kuivuu. Aiheet rönsyilevät, yleisö kuuntelee tarkkaan. Puhutaan rakkaudesta, polyamoriasta ja seksistä. Pohditaan meemien leviämistä ihmisten välillä, miksi jokin ajatus toistuu samankaltaisena läpi vuosisatojen? Mietitään uskontoja, kristinuskon paikoittaista epäloogisuutta ja toisaalta myös uskonnollisten kokemusten aiheuttamia tunteita. Sitäkin, että uskonnollisista rituaaleissa voi kokea rauhan tuntua, vaikkei niistä ymmärtäisikään.

Monologissa käsitellään vähemmän uskontoja kuin ensi alkuun ajattelin. Toki niistäkin puhutaan, pääasiassa kristinuskosta. Erityisesti ruoditaan Raamattua, sen kokoamistapaa ja ristiriitaisuutta. Sitä, että evankeliumit eivät ole toistensa kanssa samaa mieltä ja jotkin sen esittämät ajatukset ovat nykymaailmassa auttamattomasti vanhentuneita. Tällöin Raamatun kirjaimellinen tulkitseminen nousee kummalliseen valoon. Kekkosen puheessa seikkailee salanimellä myös hänen ystävänsä, Superdestructophanto 3000 (kirjoitin tämän hyvin todennäköisesti väärin), joka elämässään on saanut niskaansa vaikka mitä uskonnon varjolla. Ystävän kokemukset kuulostavat hurjilta. Uskonnon varjolla ja sen uskomuksien kautta voidaan tehdä hyvää, mutta toisaalta myös paljon pahaa. Tarkoittamatta tai tahallisesti.

Asiaa on paljon, mutta esitys ei tunnu pitkäveteiseltä. Hieman polveileva se on, välillä kadotin hetkittäisesti punaisen langan, mutta pysyin kuitenkin pääosin kyydissä. Esityksen jälkeen päässä humisi ja totesin katsomossa olleelle ystävälleni, että tätä pitää hieman sulatella. Ystävä totesi, että loppupeleissä sulateltavaa on aika vähän kun asiat selitettiin niin auki. Huomasin sen olevan aivan totta. Pään surina johtui vain informaation runsaasta määrästä, ei suinkaan hämmennyksestä. Oivallista.

Itse kuulun kirkkoon. En nyt ryhdy tässä ruotimaan omaa uskonnollisuuttani sen kummemmin, mutta ainakaan omasta puolestani en kokenut itseäni loukatuksi. Monologin yksi toistuvista aiheista oli omien uskomusten koetteleminen, se että törmäyttää niitä maailmaa vasten ja katsoo pysyvätkö ne kasassa. Riippuu varmasti aivan ihmisestä, miltä törmäyttäminen tämän esityksen kanssa tuntuu. Jos kaikki pysyy kasassa, hyvä niin. Jos ei, niin pohtiminen ei koskaan ole pahitteeksi. Törmäyskurssilla tuppaa usein oppimaan uutta sekä itsestään että maailmasta. Harmillisinta ehkä on, että oikeasti törmäyttämistä kaipaavat harvoin eksyvät tämänkaltaisten esitysten katsomoihin.

Odotan kovasti Iholla-trilogian kolmatta osaa, sen menemme ehdottomasti sitten katsomaan. Sekä Pilkkaa jumalaa että Outo homo pyörivät tällä hetkellä vierailuesityksinä Teatteri Tuikkeessa.

ps. Mainittakoon tässä vielä, että tunnen esiintyjän myös lavan ulkopuolella, olemmepa olleet samassa työpaikassakin, mutten silti koe itseäni jääviksi tästä kirjoittamaan.

Lavalta: Pieni tulitikkutyttö (Teatteri Tuike)

Teatterissa käyminen on mukavaa, etenkin jos teatteri sattuu sijaitsemaan alle puolen kilometrin päässä kotoa. Teatteri Tuike on hankkinut tilat Tapanilasta ja esittää siellä sekä omia että vierailuesityksiä. Menimme siis testaamaan uutta lähiteatteria ja katsomaan aistiteatteriesitystä, koko perheelle suunnattua Pientä tulitikkutyttöä.

H.C.Andersenin ristiriitainen klassikkosatu lienee monelle tuttu. Pieni tyttö yrittää epätoivoisesti myydä tulitikkuja kylmänä uuden vuoden aattona, mutta kaikki kävelevät ohitse. Tyttö ei uskalla palata kotiin ilman myyntituloja ja jää viettämään iltaa aseman seinustalle. Kylmyydestä kärsivä tyttö alkaa sytyttää tikkuja ja näkee lämmönhohteessa mitä kauneimpia näkyjä. Lopulta tyttö näkee loisteessa isoäitinsä ja lähtee tämän kanssa onnellisena taivaaseen. Satu on kaunis, mutta toisaalta myös todella surullinen ja jopa epäreilu, vaikka tavallaan kaikki käykin hyvin.

Joka tapauksessa Tuikkeessa sadun esitykseen oli otettu erilainen lähestymistapa. Sen sijaan, että tarina olisi näytelty, istuvatkin katsojat salissa silmät kankaisilla silmikoilla peitettynä ja kuuntelevat ja kokevat tarinan aisteillaan. Tehosteena käytettiin hajusteita (ei siis sovi hajusteyliherkille), lämmönvaihteluita ja ääniä. Katsojiin ei esityksen aikana koskettu.

Tämä oli ensimmäinen kerta minulle aistiteatterissa ja varmasti monelle muullekin yleisön edustajalla. Silmien peittäminen tuntui ensin kummalliselta, mutta siihen tottui melkoisen äkkiä ja sen jälkeen pystyi nauttimaan esityksestä. Kylmän puhallus tuntui jossain määrin ikävältä, mutta toisaalta toi esityksen tunnelmaan hyvää lisäväriä. Lisäksi lämpötilan vaihtumine suloiseen lämpöön tuntui viileän viiman jälkeen todella mukavalta. Hajut toimivat hyvin ja olivat mielestäni sopivan voimakkaita. Äänimaisemasta mies kiinnitti huomiota erityisesti hanheen, joka kuulosti epäilyttävästi meiltä kotoa löytyvältä koiran röhkipossulta.

Hauskaa oli, että esityksen jälkeen katsojat saivat tutustua esityksessä käytettyihin tarvikkeisiin ja kokeilla esimerkiksi äänien tuottoa sekä haistella käytettyjä hajuja. Erityisesti lapsikatsojat tuntuivat pitävän tästä vaiheesta ja kävivät rohkeasti hipelöimässä tarvikkeita. Itse olin erityisen ilahtunut kookospähkinä-hevosesta.

Aistiteatteri oli kiinnostava uusi kokemus ja erityisesti ihastelimme esityksen kolmiulotteisuuden tuntua. Vaikka istuimme siipan kanssa eri puolilla salia, kuuluivat äänet hyvin kaikkialle ja esimerkiksi hajusteiden levitys tuntui sujuvan jopa taianomaisesti, sillä yleisön edessä liikkuvien esiintyjien askelten ääniä ei esimerkiksi tullut aistittua lainkaan. Huikeaa.

Pientä tulitikkutyttöä esitetään vielä maanantaina 16.12., kannattaa mennä! Esitys sopii kaikenikäisille ja sen kesto on noin 30 minuuttia.

Lisäksi Tuikkeelta lupailtiin, että jos asiat menevät mallikkaasti päästään ensi vuoden syksynä teatterilla kokemaan aikuisille suunnattua kauhuaistiteatteria.