Lavalta: Tarinoita Muumilaaksosta (Tanssiteatteri Raatikko)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Muumipappa ja Muumimamma keräävät omenoita Pikku Myyn ja Ninnin kanssa. Kuva: Matti Rajala

Muumilaaksossa laitetaan jalalla koreasti

Muumit ovat suosiossa vuosi toisensa jälkeen. Tanssiteatteri Raatikko iskee tähän saumaan tuoden syksyn ohjelmistoonsa esityksen Tarinoita Muumilaaksosta, joka perustuu Tove Janssonin Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia -teokseen. Lavalla päästään muun muassa pyydystämään pieni lohikäärme, saadaan nähdä Vilijonkan juhlavaa matonpesua ja selvitetään Muumipapan kanssa hattivattien arvoitus. Jännittävistä hetkistä huolimatta meno on muumimaisen leppoisaa ja lempeää.

Janssonin tarinat on helppo tunnistaa teoksesta, vaikka replikointia on vähän ja pääasiallinen ilmaisukeino on luonnollisesti tanssi. Muumitkin tanssivat varsin ketterästi, vaikka pyöreä vartalonmuoto ei lähtökohtaisesti siihen taipuvalta näyttäisikään. Tanssin lisäksi käytetään paljon projisointeja ja hieman varjoteatteria, joten monipuolista katseltavaa löytyy. Esimerkiksi näkymätön lapsi, Ninni, oli toteutettu onnistuneesti yhdistellen projisointia ja näyttelijäntyötä.

Näyttelijöitä on esityksessä neljä (oivalliset Eero Ojala, Taru Kallio, Simeoni Juoperi ja Iisa Saarenpää) ja hahmoja yhdeksän, joten rooliasuja saa paikoin vaihtaa varsin nopeassa tempossa. Aikuiskatsojalle tuotti hupia ihmetellä, kuka esitti ketäkin. Päätelmiä pystyi myös tekemään sen perusteella, mitkä hahmot eivät mystisesti olleet koskaan samaan aikaan lavalla. Hupailu sikseen: tanssi sujui ja hahmot olivat janssonmaisen erikoisia ja lämminhenkisiä. Minimesenaatti piti eniten Muumimammasta ja Muumipapasta, minä mattopesua fiilistelevästä Vilijonkasta ja pippurisesta Pikku Myystä.

Nuuskamuikkunen kohtaa metsässä Ti-ti-uun, joka oli söpöydestään huolimatta minimesenaatin mielestä todella pelottava. Kuva: Matti Rajala

Suositusikäraja on 3-vuotiaasta ylöspäin ja oman näkemykseni mukaan oikein osuva. Esityksen kesto on noin 55 minuuttia, eli istumalihaksia kysytään jo jonkin verran. Toisaalta myös 2-vuotias minimesenaatti viihtyi tosiaan esityksessä varsin hyvin, kunhan toipui ensimmäisen kohtauksen eli supersympaattisen Ti-ti-uun ja Nuuskamuikkusen kohtaamisen aiheuttamasta järkytyksestä. Loppupuolella nähty Muumipapan myrskysään purjehdus ja hattivatit eivät puolestaan pelottaneet lainkaan. Katsomosta pääsi joka tapauksessa kätevästi piipahtamaan aulan puolella rauhoittumassa ja palaamaan takaisin, onneksi olimme varautuneet ja napanneet reunapaikat. Kokonaisuudessaan lapsiyleisö vaikutti kuitenkin keskittyvän esitykseen ja viihtyvän hyvin.

Tarinoita Muumilaaksosta toi koko meidän perheelle hyvän mielen. Tanssillinen ilmaisu sopii Muumien rauhalliseen elämäntyyliin ja leppoisaa menoa on mukava katsella. Myös minimesenaatti totesi asiaa kysyttäessä esityksen olleen hyvä ja unikin maistui esityksen jälkeen.

Tarinoita Muumilaaksosta on Raatikon ohjelmistossa 31.12. asti eli vielä ehtii hyvin.

Lue ihmeessä myös Teatterikärpäsen juttu esityksestä.

Lavalta: Unikon satuja (Tanssiteatteri Raatikko)

Kuva: Tanssiteatteri Raatikko

Vauhdikas matka läpi unien maailman

Tanssiteatteri Raatikko tuo syksyyn värikkäitä unia Unikon satujen muodossa. Marjatta Kurenniemen kirjojen pohjalta tehty koko perheen tanssiesitys on vauhdikas seikkailu läpi unimaailman. Hauskanpidon lisäksi esityksessä pohditaan vastuuta ja muistutetaan, että kiukkuisena ei kannata mennä nukkumaan.

Nukkumatin pikkusisko Unikko (Elisa Salo) on päässyt ensimmäiselle nukutuskeikalleen viemään Juhoa (Niko Arola) ja Riinaa (Pilvi Kuronen) unten maille. Lapset ovat kuitenkin kiukustuneita toisilleen eikä nukahtaminen onnistu, joten Unikko ottaa heidät mukaansa matkalle halki Hyvien Unien Maan. Matkalla kohdataan kaikenlaista hauskaa, mutta reitiltä ei parane eksyä, sillä muuten saattaa joutua Pahojen Unien Maahan lepakkohaltian luokse.

Aamupäiväisessä esityksessä oli kanssakatsojina kaksi päiväkotiryhmää, jotka vaikuttivat viihtyvän Unikon ja sisarusten matkassa hyvin. Apua tarjottiin lavalle hanakasti, jos mitä tahansa esitettiin kysymyslauseen muodossa, hauskat jutut naurattivat ja jännittävimmissä kohdissa taisi sopivasti pelottaakin. Minimesenaatti tipahtaa toki vielä hieman suositellun kolmen vuoden iän alapuolelle, mutta viihtyi katsomossa kuitenkin varsin hyvin ja piti erityisesti menevämmän musiikin säestämistä kohtauksista.

Esityksessä hyödynnetään hauskasti projisointeja ja videokuvaa. Liikkuvaa kuvaa nähdään sekä lavan takaosassa että heijastettuna verholle lavan eteen, ja hyväksi käytetään myös varjoteatterin keinoja. Perinteisempien animaatiotyylisten osuuksien lisäksi videoissa nähdään myös vanhaa mustavalkoista kuvaa muun muassa tanssisalista ja kaupungista.

Itse pidin esityksestä paljon. Arvostan hirvittävästi Raatikon tapaa tehdä tanssiteatteria nimenomaan lapsille. Koreografiat ovat näyttäviä, mutteivät keskity kuitenkaan vain "hurjien" liikkeiden tekemiseen, ja lavalla nähdään sekä mies- että naistanssijoita. Lisäksi Unikon saduissa tarina on hauska, jännittävä ja toki hieman opettavainenkin, muttei liian päällekäyvällä tavalla. Marja Korholan ohjausta ja koreografiaa voisikin kuvata tasapainoiseksi ja onnistuneeksi kokonaisuudeksi.

Noin tunnin pituinen esitys oli hyvin rytmitetty ja onnistui pitämään yleisön lumossaan loppuun asti. Lapsikatsojat olisivat varmasti ilahtuneet tyynysodan jatkamisen mahdollisuudesta, mutta esitys rauhoittuu luontevasti loppuunsa. Suosittelen lämpimästi päiväkoti-ikäisille katsojille.

Unikon satuja on Raatikon ohjelmistossa marraskuun alkuun asti ja arkiaamujen lisäksi esityksiä on myös viikonloppuisin.

Kiitokset Raatikolle kutsusta esitykseen.

Lavalta: Supersankarit (Tanssiteatteri Raatikko)

Kuva: Matti Rajala

Mielikuvituksella muihin maailmoihin

Tanssiteatteri Raatikon syksyn aloittaa lelujen maailmaan sukeltava Supersankarit. Leikkivän lapsen mielikuvitus voi viedä jos jonkinlaisiin seikkailuihin ja muuttaa pitkästyttävän odotuksen hengästyttäväksi toiminnaksi. Tanssillisesti Supersankarit on kaunista katsottavaa ja liike on nivottu kerrontaan vaivattoman oloisesti.

Pieni tyttö siivoaa huonettaan ja odottaa äitiä kotiin, mutta äidin onkin kaapannut vaarallinen Aikarosvo. Supertytöksi muuttuva sankarimme ei selviä tästä haasteesta yksin, joten mukaan on kutsuttava Aikabootti-robotti ja Neiti Nanosekunti -nukke. Kolmikko reissaa halki ajan ja avaruuden joutuen jos jonkinlaisiin tilanteisiin, mutta pitää silti kirkkaana tavoitteenaan äidin pelastamisen.

Lavalla huomion itseensä vetää jatkuvasti jäyhäilmeinen Aikabootti Simeoni Juoperi. Robotin nivelet liikkuvat rajallisesti, mutta aikamoisiin akrobaattisiin temppuihin sitä on silti mahdollista taipua. Mervi Takatalo on viehättävä säpäkkänä Supertyttönä ja Sanni Giordani on ihastuttavan hätäinen Neiti Nanosekunti. Jokainen hahmoista myös ilmentää persoonaansa omanlaisellaan liikekielellä.

Esitys yhdistelee taitavasti videokuvaa ja näyttelemistä. Hahmot liikkuvat sekä videolla että lavalla siirtyen varsin saumattomasti formaatista toiseen. Projisointeja käytetään paljon ja seinien vaihtuvat tapetit ovat hauskoja, mutta välillä niiden heijastuminen hahmojen kasvoille harmittaa sillä silloin tekniikan olemassaolo murentaa teatterin illuusiota. Erityiskiitoksen ansaitsee myös Terttu Torkkolan pukusuunnittelu. Supertytön ja lelujen asut ovat hauskoja ja samalla ajattomia, lelut voisivat olla niin nykypäivästä kuin omasta lapsuudestani.

Supersankarit saa hyvälle mielelle, eskapismista mielikuvituksen maailmaan nauttii aikuinenkin. Vauhdikas seikkailu viihdyttää eri-ikäisiä katsojia ja muistuttaa hyvin myös läsnäolon tärkeydestä vaikka itsekseen leikkiminen hauskaa olisikin.

Esitykset ovat pääasiassa arkiaamuisin, mutta muutama lauantainäytöskin löytyy. Esitystä suositellaan yli 3-vuotiaille.

Kiitokset Raatikolle lipuista esitykseen.

Lavalta: Villakarvajalan ihmeellinen elämä (Tanssiteatteri Raatikko)

Heinäsirkka opettaa villakarvajalkatoukille hyppyjä. Kuva: Johnny Korkman

Myöhempään alkavina työaamuina ehtii mennä vaikka kokemaan kulttuuria, tällä kertaa suuntana oli tanssiteatteri Raatikon uusin esitys Villakarvajalan ihmeellinen elämä. Paikalle esitystä katsomaan oli minun ja miehen lisäksi saapunut vauhdikas päiväkotiryhmällinen lapsia, joten menoa ja meininkiä oli luvassa.

Villakarvajalka on pieni, utelias ja kovin nälkäinen toukka. Isoksi olisi myös mukava kasvaa. Metsä on kuitenkin suuri ja täynnä niin muita ötököitä kuin vaarallisia petojakin. Onneksi lukutoukka ja laiskamato auttavat pientä toukkaa oppimaan, kuinka maailmassa pärjätään ja mistä se toukan äitikin saattaisi lopulta löytyä. Matkan varrella muun muassa etsitään vihreää syötävää, karkotetaan korppeja, harjoitellaan hyppyjä heinäsirkan kanssa ja paljon muuta.

Lapsiyleisö otetaan ilahduttavasti heti alkumetreillä mukaan esitykseen. Pienet toukat saavat eteisessä päällensä toukkapaidat ja katsomoon ryömitään tunnelin kautta. Tanssillisten kohtausten tueksi on kehitetty erilaisia yhdessä tehtäviä liikesarjoja ja loruja. Mies ihasteli kovasti heti ensimmäistä leppäkertun kanssa tehtyä tanssia, jossa rytmitys oli kuulemma loistavan progressiivinen. Muutenkin Tapani Rinteen musiikkia kuunteli ilolla läpi esityksen. Lapsiyleisö lähti lähes poikkeuksetta hanakasti hommaan mukaan, mutta toki esitystä sai myös vain katsoa jos oma jalka ei vipattanut. Hyvä näin. Esitystä on työstetty Tammiston päiväkodin lapsiryhmän kanssa ja oma fiilis on, että työpajojen tulokset näkyvät esityksessä.

Lavalla nähdään kolme tanssijaa, joista Sanna Giordani esittää villakkaiden heimoon kuuluvaa villakarvajalkaa. Niko Arola ja Ulla Väätäinen esittävät molemmat useampia rooleja, jotka on puvustettu taiten ja hauskasti. Esimerkiksi muurahaisen puku oli aivan huikea. Lavalla nähdään monipuolisesti erilaisia tanssityylejä, (lapsi)yleisöä tuntui innostavan eniten breakdanceen taipuvat hypyt ja käsilläseisonnat.

Villakarvajalka ja muurahainen. Kuva: Johnny Korkman

Esityksen kuluessa mukaansa kaipasi lähinnä omaa lapsiseuralaista. Silloin olisi itsekin tohtinut lähteä kokeilemaan toukkazumbaa ja karkottamaan korppeja matotutinalla. Sen verran hauskalta meno nimittäin lavalla näytti ja lapsikatsojat olisivat jatkaneet kaikenmoista jumppailua mielellään. Heinäsirkkahypyt eivät meinanneet lakata alkuunkaan ja lehdensyömistäkin oltaisiin tehty vaikka kuinka pitkään.

Pelkkää hupailua ei koko esitys ollut, sillä hauskanpidon lisäksi se oli myös salavihkaa opettavainen ja toisaalla vähän pelottava. Tekstin sekaan oli ripoteltu muun muassa sellaisia sanoja kuin mono- ja polyfagi ja muodonvaihdos. Biologian opettajana tällaista toki arvostaa. Pelottavuus puolestaan kumpusi lähinnä yhdestä kohtauksesta, jossa koko näyttämö tuntui yhtäkkiä muuttuvan hämähäkinseittien verhoamaksi. Hurja hämähäkki saatiin onneksi häädettyä pois ja tunnelma muuttui taas valoisaksi.

Kaikkiaan esityksestä tuli hirvittävän hyvä mieli. Lavalla tapahtui jatkuvasti kaikenlaista, lasten ohjaus tuntui luonnistuvan mukavasti ja, mikä tärkeintä, kohdeyleisö oli innoissaan hommassa mukana. Aivan loistavaa. Lopun perhostanssi jää hyvänä muistona mieleen, etenkin kun mukana oli rehdisti sekä nais- että miesperhosia. Ei ole tyttöjen hommaa vaan sellainen liihottelu kuulkaas.

Esityksiä on maaliskuun loppupuolelle asti. Pääasiassa esitykset ovat aamuisin tai aamupäivisin, mutta muutama lauantainäytöskin löytyy esityskalenterista.

Kiitokset tanssiteatteri Raatikolle kutsuvieraslipuista.

Lavalta: Hui kauhistus! (Tanssiteatteri Raatikko)

Kuva: Matti Rajala

Mauri Kunnaksen Hui kauhistus!-kirja (Otava, 1985) lienee monelle tuttu ja itselleni se oli pienenä myös yksi Kunnas-suosikeistani. Niinpä oli hauskaa matkata aikaisin aamulla, eli kello yhdeksän, Tikkurilan Tanssiteatteri Raatikkoon katsomaan kirjasta tehtyä lasten tanssipainotteista teatteriesitystä. Meidän lisäksemme katsomoon oli menossa myös suuri joukko päiväkoti-ikäisiä lapsia.

Mäkisen pappa herää yöllä ja pohtii, kuka oikein mahtaa varastaa hänen rusinoitaan. Housun punttien tutinasta huolimatta pappa saa valot sytytettyä ja saa pienen mörön kiinni rysän päältä. Onneksi pappa tajuaa, että hän itse voisi haluta itselleen hieman rohkeutta ja tekee mörön kanssa sopimuksen: jos mörkö esittelee hänelle kaikenlaisia kauheuksia, saa hän vastapalvelukseksi rusinoita. Homma on selvä ja kaksikko lähtee tutustumaan yön ei-sittenkään-niin-pelottaviin hahmoihin. Matkan aikana tutustutaan tuittupäiseen ja hajamieliseen noitaan, palelevaan lumimieheen, kummituksiin, luurankoihin ja tietysti myös vampyyreihin.

Esitys on kekseliäs, hyväntuulinen ja sopivassa määrin myös vähän jännittävä. Lapsiyleisön nauru raikuu useampaan otteeseen, etenkin jos joku hieman heittää kuperkeikkaa, ja tanssivat luurangot herättävät ihastusta ja ihmetystä. Osa tanssikohtauksista saattaa tuntua pienemmistä lapsista vähän pitkiltä, mutta ainakin keskiviikkoaamun yleisö jaksoi hyvin näissäkin kohdissa. Myös aikuinen nauttii esityksestä, tai ainakin me kaksi aikuiskatsojaa pidimme tästä kovin paljon.

Kuva: Matti Rajala

Kiiteltävä on myös Kunnaksen työlle uskollista lavastusta sekä hauskaa ja onnistunutta puvustusta (Terttu Torkkola). Neljä näyttelijää (Sami-Henrik Haapala, Tommi Kekarainen, Anna Päiväniemi ja Heidi Suur-Hamari) hoitavat työnsä mainiosti, osa nopeita roolivaatevaihtoja tehden. Meininki on läpi esityksen iloinen ja tuntuu, että esiintyjät ovat riemulla tässä mukana. Sellaista on aina ilo katsoa.

Paras palaute tulee kuitenkin itse kohderyhmältä. Tää oli tosi hyvä, toteaa poika vieruskaverilleen aplodien loputtua. Niin oli, sanoo kaverikin.

Joihinkin syksyn esityksiin saa vielä lippuja, marraskuussa Raatikon lavan valtaa esitys Pottuwarvas ja lentävä matto. Lämpimät kiitokset Raatikolle kutsusta esitykseen.