Lavalta: Skattkammarön (Svenska Teatern)

Kuva: Cata Portin

Viistoista miestä arkulla vainaa

Svenska Teatern tuo syksyn tarjontaan vauhdikkaan mutta sinisävyisen tulkinnan Robert Louis Stevensonin klassikkokertomuksesta Skattkammarön eli Aarresaari. Suurella näyttömällä seilataan kohti kulta-aarretta pohtien samalla moraalisia kysymyksiä ja ehkä vähän naisten asemaakin. Maalla ollessa esitys hieman köhii, mutta kun purjeet nostetaan ottaa tarinakin tuulta alleen.

Jim Hawkins pääsee elämänsä seikkailuun, kun isoäidin majataloon ilmestyy vainoharhainen, yksijalkaista miestä pelkäävä merirosvo. Kapteeni Flintin aarretta lähdetään metsästämään paikallisen pompöösin mutta hyväuskoisen aatelismiehen varustaman retkikunnan voimin, osa palkatusta miehistöstä vain vaikuttaa kovin hämäräperäisiltä ja kokillakin taitaa olla vain yksi jalka.

Svenskanin näyttelijät pääsevät esittelemään taitojaan mitä erilaisimpina merirosvohahmoina. Long John Silverin poppoossa oli monta hienoa persoonaa, vaikka Silver itse (Niklas Åkerfelt) veikin vahvalla olemuksellaan usein huomion. Omat suosikkini olivat kuitenkin ilahduttavasti naishahmoina esitetyt Jim (Misa Lommi) sekä asiallisen kuivakka tohtori (Helen Willberg). Jim toki joutui useampaan kertaan korjaamaan muiden ennakko-oletusta persoonastaan, mutta tohtorin ammattitaitoa ei kyseenalaistettu sukupuolen vuoksi lainkaan.

Esitystä suositellaan yli 7-vuotiaille ja suositus on varsin paikallaan. Merirosvojen elämä on väkivaltaista ja saaliinkiillon sokaistessa muuttuvat entiset liittolaiset nopeasti vihollisiksi. Svenskanin lavalla kuolemia tapahtui häkellyttävän monta, mutta ne olivat raakuudestaan huolimatta toteutettu taidolla eikä väkivallalla mässäilty ylenmäärin. Taistelukohtaukset olivat koreografioiltaan taidokkaita mutteivät koreilevia ja sehän merirosvoille sopii. Ihastusta herätti myös milloin missäkin lennellyt papukaija ja taidokkaat sorminäppäryyttä ja silmänkääntötaitoja vaatineet pikkutemput.

Mielessään tätä esitystä vertaa helposti viimevuotiseen Vartiovuoren kesäteatterin Aarresaareen. Turun ulkoilmanäyttämöllä tunnelma oli kupliva ja humoristinen, Svenskanin suurella näyttämöllä tartutaan rohkeasti myös tummempiin sävyihin. Keskenään erilaiset mutta tahoillaan mainiot esitykset osoittavat, että Stenevensonin alkuperäistarinasta on moneen. Huumoria on tosin tässäkin ja erityisesti pidin siitä kuivasta sarkasmista joka lavalla pääsi aika ajoin kukkimaan.

Ruotsin kieltä arasteleville tiedoksi, että kouluruotsilla kyllä pärjää, etenkin jos tarina on tuttu. Svenskanilta saa myös lainaan erillisiä helppokäyttöisiä tekstityslaitteita ja sovelluksen saa omaankin puhelimeen. Merille sopivat laulut jäivät itselleni etäisimmiksi merkityksiltään, niissä huomasin keskittyväni enemmän hienoihin kuorosovituksiin kuin itse sanoihin.

Kokonaisuutena Skattkammarön on visuaalisesti näyttävä ja tunnelmaltaan jännittävä seikkailukertomus. Erityisesti merillä ollessa meininki on kohdallaan ja muutamaan hahmoon huomasi todella kiintyneensä vasta siinä vaiheessa kun heistä aika yllättäen jätti. Paul Garrington on tuonut näyttämölle kiinnostavan merirosvojen maailman, jossa uskalletaan näyttää ihmisluonnosta synkätkin puolet.

Kiitokset Svenska Teaternille kutsuvieraslipusta.

Lavalta: Sånger vid randen av ett grått hav (Svenska Teatern)

Kuva: Cata Portin

Toiveikkaita lauluja meren rannalta

Jossain päin Itämeren rannikkoa on kylä, jonka asukkaat ovat tapoihinsa kangistuneita ja rutiineihinsa jumittuneita. Muutos on kuitenkin tulossa uhkaavasti nousevan veden muodossa, lopulta alue määritetään asumiskelvottomaksi. Tästä alkaa Pipsa Longan käsikirjoittama palkittu näytelmä Sånger vid randen av ett grått hav, jonka Janne Reinikainen on nyt ohjannut Svenska teaternin Suurelle näyttämölle.

Ensimmäisellä puoliajalla tunnelma on onnistuneesti mereinen. Harmaan ja sinisen sävyissä kylpevällä lavalla sataa ja tihuuttaa, mereltä hiipivän kosteuden voi tuntea. Lavalle on rakennettu muutaman kyläläisen asunnot, joissa hiljainen elo kuluu maalaten, ryypäten ja nukkumisesta haaveillen, kipupisteensä kullakin. Mieleen jäävät erityisesti etäisenä esiintyvä mutta merta rakastava Aila (Nina Hukkinen) ja Katri Helena -ikoniaan rakkaudella viimeistelevä uniongelmainen Tytti (Celia Hakala). Ja piipahtaa siellä lavalla Jumalakin suunnistamassa rastien perässä ja nauttimassa ulkoilmasta valkoisissa verkkareissaan.

Väliajalla lueskelin käsiohjelmaa ja sen kiinnostavia tekstejä, mieleen jäi kytemään erityisesti Maria Säkön kirjoitus Pipsa Lonka och det samtida Emma-Sara Raunion kääntämänä. Sen myötä näytelmän tulkintakin muuttui päässäni, tuntui kun hahmot olisivat toisella puoliajalla päässeet valoisaan elämän odotushuoneeseen, josta on mahdollisuus päästä eteenpäin niin halutessaan. Tai ainakin toivon, että on, sillä Happiness Centerin vanhainkodin seinien sisällä eivät unelmat pääse kovin paljoa kasvamaan.

Kuva: Cata Portin

Visuaaliselta toteutukseltaan Sånger vid randen on kaunista katsottavaa etenkin ensimmäisellä puoliajalla. Pyörivän näyttämön hyötykäyttö on esimerkillistä ja lisäksi käytössä on greenscreen, jota käytetään oivaltavasti videoiden kanssa. Kaikki tapahtumat näytetään tosiaan videoituna myös näyttöjen kautta valokuvien reunastamina, tämä oli positiivista myös siksi että en takarivissä istuessani muuten aina nähnyt mitä lavalla tapahtuu. Toisen puoliajan toteutus on perinteisempi ja tapahtuman sijoittuvat käytännössä vain vanhainkodin ruokasaliin, videoiden käyttö jatkuu tosin edelleen.

Näytelmässä ihastuttivat erityisesti näyttelijäsuoritukset, tulkinta oli vahvaa ja koomiset hetket tulivat paljolti omalla painollaan, liioittelematta. Pidin myös kovasti siitä, että näytelmässä oli niin suuri rooli kertojalla, miellyttävä-äänisellä Oskar Silénillä, joka lasikuutiostaan kommentoi ihmisten tilanteita ja ajatuksia. Sånger vid randen av ett grått hav antaa toivonkipinän muutokseen ja muistuttaa haaveilun tärkeydestä.

Esityksen ehtii vielä nähdä huhti- ja toukokuun aikana Stora scenillä.

Kiitokset kutsuvieraslipusta Svenska Teaternille.

Lavalta: Annikas Sacre (Oblivia)

Kuva: Antti Ahonen

Oblivian Annika Tudeerin sooloteos Annikas Sacre oli viimeisiä esityksiä, jotka näin viime vuoden puolella. En saanut tuoreeltaan siitä kirjoitettua mitään, mutta esitys on jäänyt mieleen muhimaan, miellyttävällä tavalla. Jotenkin sitä muistaa sen joulukuun puolivälin torstai-illan, hämärän Helsingin ja näkymän Pohjois-Esplanadille Nicken-näyttämön ikkunoista. Ja toki sen, kun esitys vihdoin alkaa ja Tudeer saapuu lavalle tanssien.

Annikas Sacre on Tudeerin oma versio Sacre du Printempsistä eli Keväuhrista, skandaalimaisesta baletista joka esitettiin ensimmäistä kertaa Pariisissa vuonna 1931. Baletin on säveltänyt Igor Stravinsky ja alkuperäisen koreografian siihen teki Vatslav Nižinski. Mutta siitä viis, sillä tämä ei ole toisinto eikä se voikaan olla, sillä alkuperäistä koreografiaa ei ilmeisesti tallennettu mihinkään ja versioita on tehty lukemattomia. Tässä Tudeerin versiossa Kevätuhri on lähtökohtana, mutta samalla aiheet kurottuvat taiteesta puhumiseen, uuden ajan alkamiseen, henkilökohtaiseen historiaan ja sukujuuriin ja muodostavat kiinnostavan kokonaisuuden.

Lavalla nähdään vain Annika Tudeer, mutta katsomosta esitykseen osallistuu myös Oblivian Timo Fredriksson, joka kysymyksillään saa esityksen pyörimään ja tapahtumat etenemään. Täytyy myöntää, että ensimmäistä kertaa kuullessani replikointia jostain takaani oli fiilis hämmentynyt, eihän katsomossa puhuta. Järkytyksestä päästyäni ratkaisu innosti. Esityksen valmistamiseen ovat osallistunut myös Lina Teir dramaturgina ja musiikkina kuullaan Oblivian esityksistä tuttua Juuso Voltin kädenjälkeä. Kokonaisuutena Annikas Sacre on hallittu mutta samalla elävä, ei liian kiillotetun tuntuinen.

Esitys on, kuten esityspaikasta voi päätellä, ruotsinkielinen ja jälleen sain huomata, että kyllä tätä toista kotimaista on miellyttävää kuunnella. Sointi on kovin erilainen verrattuna suomeen. Lisäksi on aina ilo huomata että pysyy kärryillä ja ymmärtää, vaikkei kieltä päivittäin käytäkään. Rohkeasti siis vain ruotsinkielisiin esityksiin, toverit. Ja vaikkei ymmärtäisi niin kehonkieli kertoo paljon.

Annikas Sacresta jäi levollinen olo. Siinä oli komiikka ja dramatiikkaa, jotain pimeää ja toisaalta paljon valoa. Kiitos Heidi, että pyysit aveciksi tähän esitykseen.

Ilokseni huomasin, että esitys pyörii Svenskanin Nickenissä vielä nyt tammikuussa. Tiedot esitysajoista sun muista löydätte täältä.

Lavalta: 1984 (Svenska Teatern)

Kuva: Cata Portin

George Orwellin Vuonna 1984 on tälläkin hetkellä ajankohtainen klassikkoteos, kun jatkuvasti medioissa ja yksityisestikin mietityttää se kuinka paljon valtio valvoo kansalaisiaan. Luin kirjan vuosi sitten ja ihan pidinkin, joten mahdollisuus nähdä teos Svenska Teaternin lavalla mukavassa bloggariseurassa kiinnosti. Tarinan tuttuus myös varmisti, että pienet ymmärryskatkokset eivät välttämättä haittaisi esityksen seuraamista toisella kotimaisella.

Winston Smith on töissä totuusministeriössä ja työskentelee Isoveljen valvovan silmän alla. Sekä ajatuksia että tekoja valvotaan tarkasti ja harva edes haaveilee rikkovansa lakia vastaan. Eräänä päivänä Winston kuitenkin alkaa kirjoittaa päiväkirjaan omia ajatuksiaan tehden samalla yhden suurimmista mahdollisista rikkomuksista. Ajatuksissaan Winston alkaa kapinoida ja etsiä väylää kamppailla Isoveljen mahtia vastaan.

Näytelmäversio eroaa kirjasta kerrontatavaltaan ja kyseessä onkin Robert Icken ja Duncan McMillanin uusi dramatisointi tarinasta. Tavallaan olikin kiinnostavaa, että ei päässyt katsomossa aivan niin helpolla tarinan seuraamisessa ja mielenkiinto pysyi sopivasti yllä. Visuaalisesti 1984 oli myös oikein mainio. Pienellä lavalla leikiteltiin rohkeasti valoilla, varjoilla ja heijastuksilla ja lavastuksista otettiin kaikki irti. Alussa askarrutti mahtaako kaikki ylipäätänsä mahtua tapahtumaan Amos-näyttämön lavalla, mutta hyvinhän se sitten toimi.

Kuva: Cata Portin

Lavalla nähtiin myös mainioita näyttelijöitä, oli oikeastaan virkistävää nähdä lähes pelkästään kasvoja jotka eivät olleet aikaisemmista näytelmistä tuttuja. Wichman oli oikein hyvä Winston Smithinä ja vakavailmeistä Juliaa näytteli Kira-Emmi Pohtokari. Muissa lavarooleissa nähtiin Rabbe Smedlund, Mikael Andersson, Max Forsman, Simon Häger, Kent Sjöman ja Hellen Willberg. Puhenäyttelemisen lisäksi lavalle oli tuotu erikoisia, mutta tarinan kerrontaratkaisua hauskasti tukevia koreografiapätkiä. Esimerkiksi Sjömanin esittämä lavalle aika ajoin putkahtava ginimies toi mieleen lähinnä Monty Pythonin Ministry of Silly Walksin liikennihdällään. Eipä ollut mitään pönötystä tämä, vaan mukavan omanlaisensa tulkinta.

Helpolla ei kyllä katsojaa päästetty, mutta hieman vajaa kaksituntinen ei kuitenkaan ollut liian raskas katsottavaksi yhdeltä istumalta. Svenska Teaternissa tulee käytyä aivan liian harvoin, tämä reissu taas todisti että ehkä kannattaisi uskaltautua sinne useammin. Kiitos myös kanssabloggareilla mukavasta teatteriseurasta!

Lavalta: Chaplin (Svenska Teatern)

Chaplinin nuoruudenrakkaus Hetty Kelly (Josefin Reinhard) ja Chaplin (Patrick Henriksen) itse. Kuva: Cata Portin/Svenska Teatern

Hbl:n tilauksen mukana sai kaksi ilmaislippua Svenska Teaterniin. Päätimme siis rohkaistua ja lähteä pitkästä aikaa kokeilemaan ruotsin taitojamme ja kävimme hankkimassa liput Chapliniin. Nimensä mukaisesti kyseessä on Charles Chaplinin elämäkerta, joka luotaa taitelijan elämää vuodesta 1894 aina hänen kuolemaansa eli vuoteen 1977.

Näytelmä kertoo tarinan pojasta, joka kasvoi köyhästä lontoolaispojasta koko maailman tuntemaksi elokuvatähdeksi. Tarina kuullaan jo viimeistä elinvuottaan elävän Chaplinin (Kristofer Möller) suulla ja tapahtumat esitetään takaumina. Nuorta Chaplinia esittää äärimmäisen hienosti Patrick Henriksen, joka taipuu lavalla ketterästi akrobaattisiin temppuihin ja on samanaikaisesti vakuuttava ristiriitaista taiteilijapersoonaa esittäessään. Chaplinin elämän tärkeitä ihmisiä esittävät lavalla Thomas Backlunfd, Nina Hukkinen, Simon Häger ja Josefin Reinhard.

Ensimmäisellä puoliajalla liikutaan vauhdilla eteenpäin. Chaplin päätyy elämään kadulla äidin jouduttua mielisairaalaan. Onneksi isoveli Sydney palaa meriltä takaisin ja yhdessä veljekset päättävät aloittaa uran näyttelijöinä. Lavalla nähdään hauskoja komediapätkiä ja Henriksenin ja Hägerin yhteispeli on mainiota. Vuodet vierivät ja Chaplin etenee urallaan lähtien lopulta etsimään kirkkaampaa tulevaisuutta Yhdysvalloista. Tapahtumista hypätään toiseen kovalla vauhdilla palaten tasaisin väliajoin kuulemaan vanhan Chaplinin mietteitä.

Toinen puoliaika on rauhallisempi, vaikka tapahtumia onkin paljon ja ne siirtyvät maailmanlaajuiseen skaalaan. Siinä kerrotaan Chaplinin elokuvauran rakentumisesta, Nykyajan tuomasta menestyksestä, naissuhteista ja suureen kuuluisuuteen nousemisesta. Myös Diktaattori saa oman hetkensä. Chaplinin toimien jakaessa mielipiteitä hänet karkotetaan Yhdysvalloista ja lukuunottamatta kunnia-Oscarin noutoa taiteilija elää lopun elämästään Euroopassa.

Oma Chaplin-tuntemukseni on vähintäänkin lapsenkengissä, sillä ainut elokuva jonka olen nähnyt on Kaupungin valot enkä ole myöskään nähnyt kehuttua elämäkertaelokuvaa. Näytelmä kuitenkin on sen verran selkeä, että perässä kyllä pysyy ja kaiken lisäksi näyttelijöiden ruotsi on niin selkeää, että ruostunutkin kielipää pärjää katsomossa. Vauhdikkaasti toisaalta mennään ja näytelmä ei olisi välttämättä kärsinyt yhtään siitä, että ensimmäisen puoliajan ryntäilyä olisi hieman rauhoitettu mittavammalla kestolla.

Kuva: Cata Portin/Svenska Teatern

Näytelmänä Chaplin oli sekä hyvä että pieni pettymys. Näyttelijät tekivät työnsä ammattitaitoisesti, lavastus oli hieno pyörivine rattaineen ja väleissä nähdyt laulukohtaukset loivat hienoa tunnelmaa. Toisaalta näytelmää vaivasi kiireen tuntu. Tuntui, että kahteen tuntiin oli tahdottu mahduttaa niin paljon, että välillä homma tuntui läpijuoksulta. Näyttelijöissä olisi ollut varmasti potentiaalia rakentaa hahmojaan hieman rauhallisemmin. Lisäksi vanhan Chaplinin osuudet tuntuivat välillä turhan alleviivaavilta, aivan kuin yleisöä pitäisi muistuttaa siitä että nuori Chaplin tosiaan on tämä sama henkilöhahmo.

Erityiskiitokset annan nerokkaalle lavastukselle ja sille, että näytelmässä kuultu pianomusiikki soitettiin joko lavalla Möllerin toimesta tai pianistin kulmauksesta lavan reunalta. Kaikki näytelmässä kuultu musiikki oli, luonnollisesti, Chaplinin omaa käsialaa. Myös lauluesitykset kuulostivat hyvältä.

Ja vaikka tässä nyt hieman kritiikkiä annoinkin, jäi näytelmästä kuitenkin myös hyvä mieli. Lopussa nähty videopätkä Chaplinista vastaanottamassa Oscariaan ja se musiikki, ja toisaalta myös se into jolla lavalla näyteltiin. Näytelmä tasapainoili loppujen lopuksi oivallisesti tragedian ja komedian välimaastossa ja kykeni antamaan hyvän yleiskuvan Chaplinin elämästä, vaikka syväluotaukseen asti ei päästykään.