Amy, nämä ova minun sanojani. Tahdon sinun tietävän sen. Ne eivät ole peräisin kirjoista tai lehdistä. Ne puhun minä - minä, jonka kieli on tuskin koskaan ollut sanoja kuten muun maailman kieli, vaan numeroita, merkkejä, jälkiä iholla. Ole kärsivällinen kanssani. Tiedän, että minä hukun tähän, kerron asioita kahteen kertaan, tai jätän tyystin kertomatta. Kuiskaan sanat havoittuneeseen korvaasi tai huudan ne huoneen poikki.
Meriharakoissa Moira Stone kertoo tarinaansa siskolleen Amylle, joka makaa sairaalassa koomassa onnettomuuden jäljiltä. Pikkusiskolle, jonka kanssa suhde ei ollut koskaan aivan yksinkertainen. Meriharakat on tarina yhdestä elämästä, tarina meren harmaista aalloista, pölyisistä luokkahuoneista, mutaisista kentistä, pehmenneistä kirjeistä, merilintujen huudoista ja maalitahroista käsillä. Upotaan omaan itseen, perhesuhteisiin, sisaruuteen, vähän rakkauteenkin niin hyvässä kuin pahassa.
Moira on kiinnostava henkilö. Tummasilmäinen, itsepäinen, siskon maailmaantulon jälkeen entistä sulkeutuvampi, meren lapsi. Hiljainen ja älykäs silmälaseineen ja liian isoine jalkoineen. Niin älykäs, että pääsee kouluun Locke Halliin Norfolkiin, pois kotoa ja pois perheen kolminaisuuden pilaavan pikkusiskon luota.
Kerrotussa tarinassa, Moiran elämässä, on paljon. Opiskelu sisäoppilaitoksessa, kaipuu merelle, Kirkkokivi, boheemi Til-täti, omalaatuinen vaalea Ray vaaleissa hiuksissaan ja punaisessa parransängessään, sisäoppilaitoksen muut tytöt, joiden joukkoon Moira ei oikein tahdo sopeutua. Jotain hyvin samaa tunnelmallisesti kuin Kazuo Ishiguron Ole luonani aina-teoksessa.
Alkuun Meriharakat ei suostunut avautumaan minulle laisinkaan ja kahlasin väkisin kirjaa eteenpäin. Ehkä kolmasosan jälkeen kuitenkin pääsin mukaan virtaukseen, osaksi Moiran kertomusta. Meriharakat ei silti ollut minulle mitenkään helppo kirja. Se sitoi solmuja vatsanpohjaan ja sai jalkapohjat kipristelemään levottomasti.
Merikin on sanaton, ja silti se puhuu, uskon niin. Uskon todella. Sen värit, sumut, tuulet ja vuorovedet. Eikö isä osaakin yhä ennustaa jokaisen myrskyn? Olen kuullut monta meren tarinaa kävelessäni sen äärtä myöten: kaloista joilla on omat lyhtynsä, valaista jotka rakastuvat laivojen runkoihin, keinuvat niitä vasten, ja miehistöä on kuollut valaan rakkauden seurauksena. Planktonista, joka hohtaa kuin surullinen, vihreä kuu. Yksinäisestä albatrossista, joka viistää vettä siivillään, ja leskirouvista jotka seisovat laiturin partaalla ja otuksesta jonka kutsu on niin merkillinen, että sen kuullessaan luulee kuoleman lähestyvän. Tai niin isä väittää.
Fletcher kirjoittaa kauniisti ja vetävästi, kertoo Moiran tarinaa lähes kronologisesti. Hän puhuu hiljaisen ja älykkään naisen äänellä, sellaisen, jolla on levottomuutta käsissäään tai vähintäänkin silmissä. Meriharakat on tunnelmaltaan meren harmaansininen, tuulinen. Ehdottoman syksyinen.
Huomaan että tästä on vaikea kirjoittaa. Jollain tavalla liian levottomuutta herättävä kirja minulle, vaikkakin kauniilla tavalla.
Suosittelen Meriharakoita rauhassa mietittäväksi ja hiljaiseksi lukemiseksi. Ei etelänmatkalle missään nimessä. Jos meillä olisi terassilla lämpölamppu, olisin varmaan lukenut tätä vilttien sisässä ulkona.
Meriharakoiden kanssa aaltoja ovat kuunnelleet ainakin Susa, Katja, Valkoinen Kirahvi, Leena Lumi ja Gammur.
Luettu osana Totally British: Modern Women Writers - haastetta.