Kaksin verroin pettymyksiä

Olen yrittänyt systemaattisesti kirjoittaa blogiin kaikista kirjoista, jotka olen lukenut. Tänä vuonna vastaan on kuitenkin tullut teoksia, joista en ole saanut kynäiltyä mitään, joten päätin toimittaa teokset yhteiselle tuomiolle samaan postaukseen.

Ensimmäisenä syytettyjen aitioon joutuu Stephen Fryn teos The Hippopotamus (Random House Audiobooks, 2010), jonka kuuntelin äänikirjana. Teoksessa seurataan lähtökohtaisesti juovuksissa olevaa potkut saanutta teatterikriitikkoa Edward Wallacea, joka kummityttönsä pyynnöstä matkaa norfolkilaiseen kartanoon ja raportoi sen tapahtumista kirjemuodossa. Erityisen tarkkailun kohtana on hänen kummipoikansa David, joka tuntuu omaavan erikoisia kykyjä.

Kirjan suurin viehätys minulle oli sen pompöösi kieli ja loppuratkaisu, joka onnistui vähän pelastamaan tilannetta. Suurimman osan ajasta olin kuitenkin jokseenkin pihalla ja ihmeissäni siitä että mitä ihmettä oikein tapahtuu. Samalla huomasin olevani myös hyvin tietoinen siitä, että Fry kirjoitti teoksen pahimman kokaiiniaddiktionsa aikana kuten hän kertoo teoksessaan More Fool Me. Tämä saattoi myös vaikuttaa kuuntelukokemukseen, sillä toki sitä siinä mietti että onkohan kirjailijan ajatuskulku toiminut hieman erikoisesti. Joka tapauksessa The Hippopotamus jäi jokseenkin vajavaiseksi kokemukseksi eikä mielestäni edusta Fryn terävintä kirjallista ilmaisua vaikka ihan viihdyttävä lopulta olikin.

Toisena aitioon saa kivuta Sophie Hannahin teos Nimikirjainmurhat (WSOY, 2014), jonka olen hankkinut itselleni e-kirjana muistaakseni jostain Elisa Kirjan tarjousmyynnistä. Huomiota dekkari on käsittääkseni saanut lähinnä siitä syystä, että se tarjoilee luettavaksi aivan uuden Hercule Poirot -tarinan enkä sitten itsekään voinut sitä belgialaisen herrasmiehen ystävänä vastustaa. Kännykän näytöltä luettuna teoksen läpikahlaaminen kesti kuitenkin kolmisen kuukautta, eikä syynä valitettavasti ollut käyttöliittymä.

Nimikirjainmurhat oli nimittäin, suoraan sanottuna, melkoisen tylsä. Hercule Poirot tuntui jatkuvasti olevan kiukkuinen, aivan kuin minä nälkäisenä, ja Bloxham-hotellin kolmoismurha ei saanut minua kovin kiinnostuneeksi. Toki tarinaan oli saatu keiteltyä kokoon varsinainen soppa kolmio- ja mikä lie -draamoineen ja loppuratkaisu paljastetaan dramaattisesti hotellin salissa, mutta yli kolmeensataan sivuun vanuva tarina tuntui turhan pitkitetyltä. Seuraavan kerran nautin Poirotini teoksesta, jonka kannessa kirjailijan kohdalla lukee vain Agatha Christie.

Nyt lievästi obsessiiviskompulsiivinen pääni saa viimein levätä, kun sain kirjoitetuksi näistäkin teoksista.

Stephen Fry: The Hippopotamus
Random House Audiobooks, 2010. 9 h 1 min.
Lukijana Stephen Fry.

Sophie Hannah: Nimikirjainmurhat (The Monogram Murders, 2011)
WSOY, 2014. 334 s.
Suomentanut: Terhi Vartia

Stephen Fry: More Fool Me

Olimme lokakuussa katsomassa Stephen Fryn More Fool Me -teoksen lanseeurausta, kun julkkarit järjestettiin mukavasti livestreamin kera. Koska Fry näin yleisesti ottaen on kovin mukavan oloinen mies ja koska olen pitänyt lukenut ja pitänyt kahdesta hänen kirjoittamastaan teoksesta, hankin tämän uusimman samoin tein itselleni äänikirjana Audiblesta.

More Fool Me on kolmas Fryn kirjoittama omaelämäkerta. Olen lukenut edellisistä vain sen keskimmäisen, The Fry Chroniclesin, ja pidin siitä tavattoman paljon. Odotukset tälle olivat siis varsin suuret. Ennakkoon tiesin sen verran, että kirjassa käsiteltäisiin Fryn kokaiiniaddiktiota.

Ja käsiteltiinhän sitä, tosin lähinnä kirjan alkuosassa. Nyt tosin täytyy heti sanoa, että äänikirjaa kuunnellessa osioiden pituudet sun muut eivät pysy kovin hyvin mielessäni. Tästä huolimatta totean, että suurin osa teoksesta kului Fryn 90-luvun alkupuolen päiväkirjan lukemiseen. Päiväkirja on kirjoitettu ajalla, jolloin Fry kynäili romaaniaan The Hippopotamus (suom. Virtahepo) ja jonka jo innostuksissani myös hankin Audiblesta.

Harmikseni itse More Fool Me ei puolestaan ollut niin innostava. Etenkin päiväkirjakohta tuntui kestävän tuhottoman kauan, sillä namedroppailu ja pikkutarkka päivittäisten askareiden kuvailu ei oikein jaksanut kiinnostaa. Tämän päiväkirjaosion aikana paluu kirjan pariin oli myös jokseenkin nihkeää. Onneksi, onneksi, tälle valinnalle annettiin kirjan lopussa syy ja se sekä loppukaneetit pelastivat tämän kuuntelukokemuksen enemmän positiivisen puolelle.

More Fool Me on looginen joskin poikkeava jatkumo Fryn elämäkerroille. Itse olisin mieluusti kuunnellut edellistä osaa muistuttavan kuvailun tästäkin elämänvaiheesta (A Bit of Fry and Laurien ja Black Adderin kuvauksista olisi varmaan ollut paljon kerrottavaa, mutta onko vielä liian aikaista?), mutta tällaisena fanikamana tämä oli varsin jees. Ja saipa se minut hankkimaan tuon Hipon, joten ei hukkareissu.

Lukunäytteen voi kuunnella täältä.

Stephen Fry: More Fool Me
Penguin Audiobooks, 2014.
Lukija: Stephen Fry

Lavalta: Stephen Fry Live: More Fool Me

Jos Stephen Fry esiintyisi livenä, menisin katsomaan. Jos Stephen Fry esiintyy livestreamin välityksellä, niin myös sitä menisin katsomaan ja niin meninkin kun tuossa keskiviikkona Finnkino ystävällisesti näytti Lontoon Royal Festival Hallissa esitetyn tilaisuuden.

Täytyy myöntää, että vielä esitykseen mennessäni en tiennyt että mikä tämän tilaisuuden pointti oli koska liput tuli hankittua periaatteella StephenFry! Ohjelman sivu sitten kertoi, että siellä julkaistaisiin Fryn uusin osa elämänkertojen sarjaan ja teoksen nimi on More Fool Me. Tätä osaa olin jo odotellutkin, siitä puhuttiin Fry Chroniclesin lopussa, joten yllätys oli iloinen.

Ei ollut kuitenkaan pelkkä kirjan markkinointitilaisuus tuo. Eikä stand uppia. Eikä ihan spoken wordia. Lainaan nyt miestä, koska hän totesi hienosti sen olleen kuin olisi ollut juttelemassa Fryn kanssa kaksin jossain ja Fry nyt vain sattui olemaan enemmän äänessä. Taitava mies siis, sillä yleisöä oli kuitenkin paikalla huikea määrä niin salissa kuin elokuvateattereissa ympäri maailman.

Fry aloitti show'n kiittämällä erinäisiä maita, joihin esitystä streamattiin. Suomi jäi harmittavasti mainintojen ulkopuolelle, mutta esimerkiksi Ruotsista kerrottiin sen olevan hämmentävän puhdas maa ja uusiseelantilaisten olevan australialaisten mielestä liiankin mukavia. Tämän jälkeen päästiin itse kirjaan ja ajanjaksoon, jota se Fryn elämässä käsittelee. Kyseessä ovat pääasiassa 80- ja 90-luvut, joita leimasi vahvasti Fryn kokaiiniaddiktio. Varsin avoimesti Fry tästä kertookin ja odotan kiinnostuksella kirjan lukemista (tai oikeastaan kuuntelua, koska hankin sen heti tilaisuuden jälkeen Audiblesta). Lopussa kuultiin vielä pitkät pätkät juoruja tai oikeastaan tarina siitä, kuinka Walesin prinssi ja prinsessa päätyivät eräänä uudenvuodenpäivänä vierailemaan Fryn talossa.

Tuntuu hieman hupsulta tässä selostaa, mitä esityksen aikana näki koska mitään varsinaista koheesiota ei ollut. Siinä oli juttuja, joita Stephen Fry kertoi. Hauskasti. Sydämeenkäyvästi. Lämpimästi. Terävästi. Ja siinä on ihan tarpeeksi. Menisin uudestaan, vaikka heti.

Stephen Fry: The Fry Chronicles

Jos ajattelen sympaattista brittiä, ajattelen Stephen Fryta. Osa tästä mielikuvasta johtuu varmasti esimerkiksi hänen roolistaan Jeevesinä sekä siitä, että hän lukee Hitchhiker's Guide to the Galaxyn mitä mainioimmin. Joka tapauksessa toivoin tuossa joku vuosi sitten hänen elämäkertaansa joululahjaksi ja niinhän se veli sitten kolautti konttiin The Fry Chroniclesin (Michael Joseph, 2010).

'You remember Hugh Laurie?'
'Er...remind me.'
She flung an impatient cushion at my head. 'You know perfectly well who I mean. He was in Nightcap.'
'Oh, the tall chap with the flushed cheeks and the big blue eyes?'

The Fry Chronicles käsittelee Fryn elämää hänen Cambridge-vuosistaan kohti mainetta sekä A Bit of Fry and Laurien ensiesityksiä. Vauhdikkaan nuoruuden elänyt nuorukainen pääsee opiskelemaan Cambridgeen ja viettää vuotensa siellä lähinnä osallistuen erilaisiin esityksiin kuin opiskellen. Opiskeluaikanaan Fry myös tutustuu muun muassa Emma Thompsoniin sekä lopulta tietysti myös Hugh Laurieen. Samalla kerrotaan paljon brittiläisen komedian kehityksestä, Monty Pythonista, oivallisesta Rowan Atkinsonista ja komedian taipaleesta tv-ruuduille.

Fry kirjoittaa aidosti, hauskasti, traagisesti osaten draaman kaaren. Tapahtumia kuvataan, niitä analysoidaan ja pohditaan. Nostetaan omat viat esille ja vatvotaan niitä, mutta ei liiaksi. Olo ei tunnu siltä kuin tirkistelisi vaan kuin istuisi pehmeässä nojatuolissa pubissa ja kuuntelisi elämäntarinaa. The Fry Chronicles on huvittava, sydämeenkäypä ja myös surullinen. Vaikka tarina onkin pääpiirteiltään jonkinlainen ryysyistä rikkauteen -kertomus, on pohjavireenä silti yksinäisyyttä ja epävarmuutta, masennusta ja hämmennystä. Näitäkin käsitellään hienosti. Ja vaikka Fry opuksessaan toteaa että kyllä, ostin muuten monta autoa ja talon ja näin niin silti en osaa tuntea kateutta tai muuta, kunhan kuuntelen. Ja jotenkin ymmärrän, tai kuvittelen ymmärtäväni, tätä kuuluisaa mutta varsin introvertin oloista miestä.

From that day on I have only agreed to review a book, film or television programme if one proviso is understood and accepted by the editor: the review will be favourable or, if the product is so dreadful that even I cannot find a good word to say about it, there will be no article.

Joinain hetkinä tuntui, että tämä kirja olisi pitänyt kuunnella äänikirjana tai lukea e-kirjaversio, johon on upotettu videopätkiä. Toisaalta Fryn ääni on niin tuttu, että kirjan kuuli lähtökohtaisestikin hänen äänellään luettuna ja olen edelleen hirvittävän huono kuuntelemaan äänikirjoja, joten tämä lieni silti minulle paras ratkaisu. Mutta varmasti on loistava myös äänikirjana, aivan varmasti.

Pidin muuten tästä elämäkerrasta huomattavan paljon enemmän kuin sketsimäisestä Mrs Fry's Diarysta. Vaikka siinä olikin välipalakirjana puolensa, huomasin arvostavani todenmukaisempaa kerrontaa enemmän. Toki tässäkin on huumoria, luonnollisesti, mutta ei niin läpinäkyvästi ja ehkä jopa päälleliimatusti. Aidoista tilanteista syntyvä huumori on yleensä loppupeleissä hauskempaa.

Hieman minua jäi harmittamaan, että en ollut sisäistänyt tämän olevan omaelämäkertojen toinen osio ensimmäisen ollessa Moab is My Washpot, suomennettuna Koppava kloppi. Onneksi mies oli fiksu ja hankki sen minulle syntymäpäivälahjaksi, nyt voin lukea senkin.

Suosittelen siis lämpimästi The Fry Chroniclesia ja oikeastaan tähän samaan syssyyn myös sitä ainutta (aidosti) fiktiivistä Fryn kirjaa jonka olen lukenut, Making Historya.

Stephen Fry: The Fry Chronicles
Penguin Books, 2011. 425 s. (ensin julkaistu Michael Joseph, 2010)
Kannen kuva: David Eustace

J.K.Rowling: Harry Potter and the Chamber of Secrets

Tapetin repiminen voi joskus olla turruttavaa puuhaa, varsinkin kun sitä tekee itsekseen. Mies keksi tähän hätään oivan ratkaisun ja laittoi iPodilleni J.K.Rowlingin Harry Potter and the Chamber of Secretsin (1998) Stephen Fryn lukemana äänikirjana. Potter olikin oiva valinta tähän puuhaan, sillä tarina on sen verran tuttu ettei ajoittainen keskittymisen herpaantuminen (esim. naulaan astuminen tai poikkeuksellisen itsepäinen liisteritahra) haitannut tarinan seuraamista.

Mikäli Potterit eivät jollekulle ole tuttuja on Chamber of Secrets siis sarjan toinen osa ja siinä seurataan täten Harryn ja tovereiden toista vuotta Tylypahkan velhokoulussa. Kakkosvuosi alkaa myrskyisästi ja jatkuu samankaltaisena kun koulussa alkaa tapahtua mystisiä onnettomuuksia.

Minä en nyt muista kuka bloggaaja totesi näistä samoista äänikirjoista että Fry on hyvä lukija, mutta tekee osan naisäänistä aivan turhan kimeästi. Harmituksekseni olen ainakin osittain samaa mieltä tästä, esimerkiksi Ginnyn ääni oli niin kimeä että korviin melkein sattui ja tyypistä sai turhan vikisevän kuvan. Toisaalta sitten Hagrid on mielestäni oikein mainio ja samoin McGonagall, McGarmiwa muistaakseni suomennoksissa.

Olen tässä vaiheessa jatkanut kuuntelu-urakkaa jo Prisoner of Azkabanilla ja täytyy myöntää että ovathan nämä hyviä kirjoja (tosin kritiikkiäkin voi esittää, katsokaa vaikka Kolmas linja-blogin Miaan mielipide täältä). Minä olen kyllä vähän jäävi sanomaan, olenhan sitä "kuuluisaa Harry Potter-sukupolvea" joka kasvoi suht samaan tahtiin kirjojen kanssa.

Hyviä äänikirjoja kyllä leppoisan puuhastelun taustaksi, suosittelen.

J.K.Rowling : Harry Potter and the Chamber of Secrets
Bloomsbury Publishing. Alkuperäinen kirja julkaistu 1998.

Stephen Fry: Making History

Lontooseen täytyi tietenkin saada jotain paikallisväriin sopivaa lukemista, joten nappasin hyllystä mukaan Pariisin reissulta miehelle hankitun Stephen Fryn Making Historyn (Arrow Books, 1997). Stephen Fry on eräitä suosikkinäyttelijöistäni ja pidän myös hänen julkisuuskuvastaan.

It starts with a dream. This story, which can start everywhere and nowhere like a circle starts, for me - and it is after all, my story and no one else's, never could be anyone else's but mine - it starts with a dream one night in May.

Michael Young on historianopiskelija, joka on juuri saanut valmiiksi väitöskirjansa, Das Meisterwerkin, eli tutkielman Adolf Hitlerin varhaislapsuudesta. Erinäisten sattumien kautta, joihin liittyy sekä kiukustunut tyttöystävä että ikävät tuulenpuuskat, Michael tutustuu Leo Zuckermanniin, joka toimii samassa yliopistossa fysiikan professorina. Myös Leolla on omat syynsä olla kiinnostunut natsi-Saksan historiasta.

Yllättäen syntynyt parivaljakko yrittää kokeilla hurjaa koetta, jonka lopputuloksena olisi maailma ilman Hitleriä. Historian muuttaminen ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista ja seuraukset kokeesta ovat moninaiset. Ja oliko maailma sitten parempi paikka ilman Hitleriä? No, ei varsinaisesti.. Ja mitä muita eroavaisuuksia rinnakkaismaailmassa on verrattuna meidän maailmaamme?

Tarina liikkuu kahdessa aikatasossa. Välillä ollaan nykyhetkessä, siis jossain kohtaa 1990-lukua, ja toisinaan luetaan Michaelin väitöskirjan tarinallisia osia Hitlerin nuoruusvuosista. Lukija pääsee myös tutustumaan elämään juoksuhaudoissa saksalaisten puolella ensimmäisen maailmansodan aikaan. Vaikka en historioitsija olekaan, uskallan väittää Fryn tehneen aikamoisen määrän taustatutkimusta tätä teosta varten ja ottanut selvää myös historiankirjoituksen perusteista (tai miten sitä nyt pitäisi kutsua).

MICHAEL

So who wants to be a rat?

LEO

You didn't let me finish. The difference is that a rat does good or evil by changing things around him, by acting. The mouse does good or evil by doing nothing, by refusing to interfere. Which do you want to be?

Stephen Fry sekoittaa kirjassaan taitavasti historiantutkimusta ja science fictionia. Vaikka Fryn teksti onkin pääosin humoristista, on tämä silti enemmän vakava kirja. Välillä se muistuttaa vakavampaa seikkailuelokuvaa (mieleen tulee esimerkiksi Inception) ja osa kirjan luvuista onkin kirjoitettu käsikirjoitusmuotoon. Huomaa, että Fry on ennenkin tehnyt käsikirjoituksia; homma nimittäin toimii ja juoni kulkee sekä perinteisenä tekstinä että käsikirjoituksena.

Michael Young on kiinnostava päähenkilö, ja hänessä saattaa jopa olla kaikuja kirjailijan omasta persoonasta. Tämä on tietysti täysin oma tulkintani. Michael on samalla innokas, nuori opiskelija, fiksukin vielä, mutta silti nuori mies, koheltaen silloin tällöin alkoholin ja naisten kanssa. Zuckermann on myös kiinnostava hahmo, jonka taustatarinaan paneudutaan pikkuhiljaa. Sivuhahmot on rakennettu taiten ja rinnakkaismaailman luomisessa on ollut paljon tekemistä.

Making History on kiinnostava teos historiankirjoituksesta ja valinnoista ja niiden vaikutuksista. Joutunen tässä vielä lainaamaan Eureka Street, Belfastin kirjailijaa Robert McLiam Wilsonia: Kaikki tarinat ovat rakkaustarinoita. Toteamus sopii myös tämän kirjan kuvaamiseen. Making History sai minua arvostamaan Fryn kirjoitustaitoa vielä enemmän, vaikka tämä ei olisikaan parhaita tänä vuonna lukemiani kirjoja. Aion ehdottomasti lukea myös Fryn muut kirjat.

Suosittelen luettavaksi pimenevinä iltoina, kun kaipaa vähän jännitystä. Seuraksi kuppi teetä (tietenkin) ja vaikkapa joulukonvehteja.

Aiemmin olen lukenut (Mrs) Stephen Fryn opuksen Mrs Fry's Diary.

Mrs Stephen Fry: Mrs Fry's Diary

Mrs Fry's Diary (Hoddon & Stoughton, 2010) eksyi lukupinooni luettuani siitä Katjan Stephen Fry in America-tekstin kommenteista. Zephyr mainitsi kirjan nimen ohimennen, ja olihan se heti tarkastettava mistä ihmeestä on kyse. Stephen Fry on ehdottomasti yksi suosikkimiesnäyttelijöistäni; hurmaava britti, jolla on vielä kaiken lisäksi valloittava ääni. Kuunnelkaa vaikka.

Personally, I think the key to a successful marriage is maintaining separate interests. I have my cooking, my pottery and my love of 19th-century literature and Stephen has his Razzle magazines.

Stephen Fry's secret wife speaks out at last.. Käsissäni oli siis huikea paljastuskirja, jossa tunnetun renessaince man Stephen Fryn synkkä kaksoiselämä paljastetaan. Fry on naimisissa, hänellä on muuntuva määrä lapsia, ja kaiken lisäksi hän viettää suurimman osan ajastaan joko pubissa tai työssään ikkunanpesijänä ja taksikuskina. Fryn vaimo, Edna, sen sijaan on hyacinthbucketmainen kotirouva, joka nostaa omanarvontuntoaan harrastamalla kulttuuria ja hemmottelemalla perhettään kulinaristisilla purkkilihasta (Spam) valmistetuilla aterioilla.

Niinpä niin. Tärkein osuus kirjan huumorissa on se, että lukija tietää kuka Stephen Fry todella on ja Edna ei. Tästä luonnollisesti seuraa monia kummallisia tilanteita.

Well, according to @Stephen Fry, he's gone to New York for the opening of the new Museum of Modern Aesthetics. --- Ridiculous, I don't know why I bothered looking. Goodness only knows where he really is; probably shacked up with her at number 38. What's the point of being on this Twitter thing if all you're going to do is make stuff up?


Kuten kirjan nimikin kertoo, on se päiväkirjamuodossa. Mrs Fry's Diary seuraa Fryn perheen elämää yhden vuoden ajan lähes joka päivä lyhyiden merkintöjen muodossa 343 sivun verran. Mainitsin jo aiemmin hyacinthbucketmaisuuden, mutta tämä on paljon enemmän; Fryn perheen maailma on jokseenkin sanoisinko, nyrjähtänyt, ja naurahdin monta kertaa ääneen, sillä asiat eivät ole aina niin kuin ensimmäisestä lauseesta odottaisi.

Stephen's off to watch the cage fighting tonight. Personally, I find it distasteful but he insists the hamster enjoy it.


Syvällistä Mrs Fry's Diarysta ei saa, mutta nopealukuisena huumorintäyteisenä välipalana tämä täytti tehtävänsä. Eniten kirjasta saa irti, jos tietää Stephen Frysta edes jotain. Esimerkiksi lapsien niminä on Stephen Junior ja Hugh Junior unohtamatta lääkäri Laurie Haussmannia ja niin edelleen. Mukana on myös monia viittauksia muihin kulttuurin osa-alueisiin kuten musiikkiin ja kirjallisuuteen.

Mrs Fry's Diarysta huomaa, että Fry on ennen kaikkea koomikko. Minulle tämä oli lukukokemuksena viihdyttävä, ja hauskana välipalakirjana tämä opus oli paikallaan. Jos Stephen on lähellä sydäntäsi ja brittiläinen huumori puree ja kielellä leikittely on sinun juttusi, voin suositella tätä lämpimästi.