I am tired, so very tired of thinking about Lacey Yeager, yet I worry that unless I write her story down, and see it bound and tidy on my bookshelf, I will be unable to ever write about anything else.
Tarinan kertojana on taidetoimittaja Daniel Franks, mutta tarina ei varsinaisesti kerro hänestä Päätähtenä on Lacey Yeager, nuori nainen, joka kapuaa huutokauppakamari Sotheby'sin alipalkatusta työstä itsenäiseksi galleristiksi. Kirja kattaa ajanjakson vuodesta 1993 noin vuoteen 2009 nivoen kirjan juoneen mukaan niin kaksoistornien sortumisen kuin Wall Streetin pörssiromahduksenkin.
Lacey ei ole oikeastaan millään tavalla sympaattinen hahmo: nainen on varsinainen opportunisti ja vaikka vaikuttaakin välillä olevan hieman eksyksissä itsensä kanssa en oikein osannut tuntea myötätuntoa. Eipä se taida kyllä olla tarkoituskaan, eikä se haitannut kirjan lukemista lainkaan. Laceyn elämä nivoutuu monesta kohtaa yhteen kertojamme Danielin elämään ja Daniel onkin oikeastaan se hahmo, jonka puolesta ainakin minä heilutin lippua.
Lacey ei varsinaisesti ole häikäilemätön henkilö, mutta on kuitenkin sellainen, että pyrkii saamaan sen minkä haluaa. Häikäilemättömyyttä parempi sana lienee välinpitämättömyys; Lacey oli kiinnostunut asioista juuri sen verran kuin se häntä kiinnosti. Kiinnostava hahmo hän kyllä on, mutta ah miten raivostuttava. Martin myös yllätti minut (minkäs teet, kun miehen käsittää lähinnä koomikkona) kirjoittamalla Laceylle varsin höyryisiäkin intiimejä kohtauksia mutta ne sopivat kyllä hahmolle.
Martin kirjoittaa taidemaailmasta kiinnostavasti ja onkin kuulemma ollut mukana taidepiireissä 20-vuotiaasta asti. Sen uskoo, sillä kirjan kuvaukset gallerioiden toiminnasta, huutokauppakamareista ja itse tauluista vaikuttavat ainakin omaan korvaani uskottavilta. Kaiken lisäksi informaatio on nivottu kiinnostavaan muotoon.
A deserted painting scares buyers. Why did no one want it? In the trade, it was known as being "burned". Once a picture was burned, the owner had to either drastically reduce the price or sit on it dor another seven years until it faded from memory. When Lacey began these computations, her toe crossed ground from which it is difficult to return: she started converting objects of beauty into objects of value.
An Object of Beauty oli jollain tavalla hämmentävä ja toisaalta äärettömän kiinnostava. Välillä teksti tuntuu etäiseltä, mutta tuntuu että se on enemmänkin tyyliseikka, kaiku Daniel - kertojan toimittajataustasta. Jos jotain, niin tämä nostaa arvostustani Steve Martiniin, sillä mies on kirjoittanut hienon kirjan.
Kirjaan olisin toivonut lisäksi kuvaliitteen tai taiteilijahakemiston, koska useamman kerran lukiessaan teki mieli googlata että onko tämä taiteilija nyt oikea vai ei (aika moni oli), mutta kun kesken lukemisen ei kehdannut niin sitten ei enää muistanut mistä oli lukenut. Mutta nyt siis tiedän mitä hienoa on Robert Goberin Playpen - teoksessa, tiedän miltä näyttävät Joseph Beyusin huopapuvut ja kuka on Maxfield Parrish.
Taidemaailma on minulle itselleni tärkeä, vaikken itse kuvataiteita varsinaisesti harrastakaan. Syytän tästä äitiäni, joka jaksoi lapsuudessani raahata minua jos jonkinlaiseen taidenäyttelyyn. Tällä hetkellä kalleimpia hankkimiani esineitä on ystäväni tekemä öljyvärimaalaus, joka näkyy myös ylläolevassa kuvassa (kuva ei tee sille oikeutta, värit ovat oikeasti kirkkaammat). Se oli sellainen rakkausostos. Joistakin taulu on kuulemma ollut pelottava, minusta se on valoisa ja kaunis. Onneksi taidetta saa tulkita monella tavalla.
Jos pidit Michael Cunninghamin Illan tullen - kirjasta ja taidegallerioiden maailma kiinnostaa, lue tämä. Martin ei pääse kielessään aivan Cunninghamin surulliseen kauneuteen, mutta kirjoittaa yhtäkaikki mielenkiintoisesti.
ps. Kiitos taas miehelle kuvan ottamisesta vaikka kello oli taas vaikka mitä, valoa vähän ja kuvattava nipo!