Olen yrittänyt systemaattisesti kirjoittaa blogiin kaikista kirjoista, jotka olen lukenut. Tänä vuonna vastaan on kuitenkin tullut teoksia, joista en ole saanut kynäiltyä mitään, joten päätin toimittaa teokset yhteiselle tuomiolle samaan postaukseen.
Ensimmäisenä syytettyjen aitioon joutuu Stephen Fryn teos The Hippopotamus (Random House Audiobooks, 2010), jonka kuuntelin äänikirjana. Teoksessa seurataan lähtökohtaisesti juovuksissa olevaa potkut saanutta teatterikriitikkoa Edward Wallacea, joka kummityttönsä pyynnöstä matkaa norfolkilaiseen kartanoon ja raportoi sen tapahtumista kirjemuodossa. Erityisen tarkkailun kohtana on hänen kummipoikansa David, joka tuntuu omaavan erikoisia kykyjä.
Kirjan suurin viehätys minulle oli sen pompöösi kieli ja loppuratkaisu, joka onnistui vähän pelastamaan tilannetta. Suurimman osan ajasta olin kuitenkin jokseenkin pihalla ja ihmeissäni siitä että mitä ihmettä oikein tapahtuu. Samalla huomasin olevani myös hyvin tietoinen siitä, että Fry kirjoitti teoksen pahimman kokaiiniaddiktionsa aikana kuten hän kertoo teoksessaan More Fool Me. Tämä saattoi myös vaikuttaa kuuntelukokemukseen, sillä toki sitä siinä mietti että onkohan kirjailijan ajatuskulku toiminut hieman erikoisesti. Joka tapauksessa The Hippopotamus jäi jokseenkin vajavaiseksi kokemukseksi eikä mielestäni edusta Fryn terävintä kirjallista ilmaisua vaikka ihan viihdyttävä lopulta olikin.
Toisena aitioon saa kivuta Sophie Hannahin teos Nimikirjainmurhat (WSOY, 2014), jonka olen hankkinut itselleni e-kirjana muistaakseni jostain Elisa Kirjan tarjousmyynnistä. Huomiota dekkari on käsittääkseni saanut lähinnä siitä syystä, että se tarjoilee luettavaksi aivan uuden Hercule Poirot -tarinan enkä sitten itsekään voinut sitä belgialaisen herrasmiehen ystävänä vastustaa. Kännykän näytöltä luettuna teoksen läpikahlaaminen kesti kuitenkin kolmisen kuukautta, eikä syynä valitettavasti ollut käyttöliittymä.
Nimikirjainmurhat oli nimittäin, suoraan sanottuna, melkoisen tylsä. Hercule Poirot tuntui jatkuvasti olevan kiukkuinen, aivan kuin minä nälkäisenä, ja Bloxham-hotellin kolmoismurha ei saanut minua kovin kiinnostuneeksi. Toki tarinaan oli saatu keiteltyä kokoon varsinainen soppa kolmio- ja mikä lie -draamoineen ja loppuratkaisu paljastetaan dramaattisesti hotellin salissa, mutta yli kolmeensataan sivuun vanuva tarina tuntui turhan pitkitetyltä. Seuraavan kerran nautin Poirotini teoksesta, jonka kannessa kirjailijan kohdalla lukee vain Agatha Christie.
Nyt lievästi obsessiiviskompulsiivinen pääni saa viimein levätä, kun sain kirjoitetuksi näistäkin teoksista.
Random House Audiobooks, 2010. 9 h 1 min.
Lukijana Stephen Fry.
WSOY, 2014. 334 s.
Suomentanut: Terhi Vartia