Olen kuunnellut Sirpa Kähköstä puhujana useampaan otteeseen ja onpa hänen teoksiaankin minulle suositeltu. Graniittimiehen (Otava, 2014) haalin käsiini keväällä Helsinki Litin aikoihin, mutta lukujumi siirsi kirjaan tarttumista elokuun korville.
Klara ja Ilja laittavat sukset jalkaansa ja hiihtävät kylästä kohti Petrogradia. Nimet on vaihdettu sopivammiksi, tavoitteena on rakentaa jotain uutta ja ihmeellistä. Klara haalii ympärilleen katulapsia, ruokkii ja kouluttaa, kuluttaa itsensä aatteensa puolesta. On iloakin, uusia ystäviä saa tovereista ja toisinaan jauhoja saadaan niin paljon että voidaan leipoa vehnäsiä, lisäksi orpolapset Dunja ja Genja liitetään osaksi perhettä. Muutos tulee lopulta, mutta ei siinä muodossa kuin toivottiin: kaupungista tulee Leningrad ja ajat vaikeutuvat, ihmissuhteet murenevat ja rakkaussuhteet muuttuvat entistä monimutkaisemmiksi.
Tarinan alussa olen vahvasti mukana Klaran kerronnassa. Kirkasotsaisesti aatteeseen uskova ja parhaansa tekevä nainen yrittää luovia juonittelun ja politiikan syövereissä, yrittää rakastaa ja antaa voimaa itsestään muille. Ajan edetessä kertojatkin vaihtuvat, kuullaan muun muassa sisukasta ja omanlaistaan Dunjaa, ihmissuhteensa tyrinyttä Tomia. Tarina sirpaloituu ja oma seuraamiseni herpaantuu, en ole aina selvillä kuka puhuu ja mitä tapahtuu.
Jonkinlaista maagista tenhoa tässä Graniittimiehessä oli, palasin sen pariin aina uudelleen vaikka välillä lukeminen olikin epämääräistä ja katkonaista. Teos myös jätti jälkeensä paljon voimakkaita kuvia kaupungin ylle kumartuneista jättiläisistä, käsivarsiin kaiverretuista tatuoinneista ja joessa virtaa vastaan uivista karhuista. Pidin Kähkösen kirjoitustyylistä ja sitä myöten aion lukea Kuopio-sarjan jossain vaiheessa.
Amman lukuhetkessä tätä kuvataan muun muassa kovaksi, verkkaiseksi ja palkitsevaksi, Suketukselle teos puolestaan oli pettymys vaikka Kähkösen kertojanlahjat vakuuttivatkin.
Otava, 2014. 334 s.
Kansi: Timo Numminen